»Se on Pyhän Dunstanin lähteestä», sanoi erakko, »jossa tämä pyhä mies yhden päivännousun ja päivänlaskun välillä kastoi viisisataa pakanallista tanskalaista ja brittiläistä – siunattu olkoon hänen nimensä!» Näin lausuttuaan hän likisti mustan partansa astian reunaan, mutta otti paljon kohtuullisemman siemauksen kuin niin mahtavien ylistyssanojen jälkeen olisi luullut.
»Minusta näyttää, arvoisa isä», sanoi ritari, »että tuo laiha ruokasi sekä pyhä, joskin hiukan miedonlainen juomasi ovat ravinneet sinua aivan ihmeellisellä tavalla. Pikemmin luulisi sinun näköisesi miehen tavallisesti saavan voiton kaikissa painilajeissa tai sauvapeleissä tai kilpamiekkailuissa kuin viettävän aikansa tässä jylhässä korvessa messuja veisaamalla ja elättävän itseään paahdetuilla pavuilla ja kylmällä vedellä.»
»Herra ritari», sanoi erakko, »teidän ajatuksenne, niinkuin muidenkin oppimattomien maallikkojen, ovat lihan siittämiä. Pyhä Neitsyt Maaria ja erikoinen suojeluspyhimykseni ovat siunanneet ne halvat aineet, joita minun, valani mukaan, tulee käyttää ainoana ravintonani. Siinä on tapahtunut samanlainen ihme kuin Sadrakin, Mesakin ja Abednegon pavuille ja vedelle, koska mainitut miehet mieluummin tyytyivät näihin aineisiin kuin maistoivat saraseenien kuninkaan tarjoamia herkkuja ja viinejä.»
»Pyhä isä», sanoi ritari, »salli syntisen maallikon saada tietää sen miehen nimi, jonka ulkomuodossa Luoja on tehnyt niin suuren ihmeen?»
»Saatpa sinä nimittää minua», vastasi erakko, »Copmanhurstin erakoksi, sillä siksi minua näillä seuduin mainitaan. – Lisäävät he tosin tavallisesti siihen kunnianimen 'pyhä'; mutta en minä sitä tarpeellisena pidä, sillä en ole siihen mahdollinen. – Ja nyt, uljas ritari, kenties lienee minunkin lupa kysyä kunnioitettavan vieraani nimeä?»
»Aivan mielelläni, pyhä Copmanhurstin erakko», vastasi ritari. »Ihmiset näillä seuduin sanovat minua Mustaksi ritariksi, – lisäävätpä muutamat siihen vielä liikanimen 'Tyhjäntoimittaja'; mutta en ole kovin halukas sitä itselleni omistamaan.»
Erakko kuullessansa vieraansa vastauksen ei voinut pidättää nauruaan.
»Minä näen, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi hän, »että sinä olet varovainen ja viisas mies. Näenpä myös, että laiha munkinruokani ei oikein maistu sinulle, joka luultavasti olet tottunut hovien ja leirien hekkumaan ja isojen kaupunkien ylellisyyteen. Ja muistuu nyt mieleeni, ritari Tyhjäntoimittaja, että hyvä metsänvartija jättäessään minulle nuo koirat suojelukseksi sekä heinätukot ratsuansa varten samassa toi tänne myös vähän ruokavaroja. Ne olin tärkeämpiä asioita miettiessäni peräti unohtanut, koska ei niistä kuitenkaan ole minunlaiselleni miehelle syötäväksi.»
»Sen olisin minäkin ottanut valalla vakuuttaakseni, että hän niin on tehnyt», sanoi ritari. »Samasta hetkestä alkaen, jolloin avasit luukkosi, olen ollut aivan varma siitä, että tässä majassa on parempaa ruokaa saatavana. – Sinun metsänvartijasi on nähtävästi iloinen veijari; ja kenpä, nähtyään myllynkivesi jauhamassa näitä papuja ja kurkkusi nielaisemassa tämmöistä inhoittavaa kostuketta», – hän osoitti pöydällä seisovaa ateriaa, – »ei säälisi, että olet tuomittu tämmöiseen hevosmuonaan ja – juomaan. Tottapa jokainen kiireesti hankkisi sinulle parempaa. Tuo siis metsänvartijan lahja viipymättä pöytään.»
Erakko loi ritariin miettivän katseen, joka lystillisellä tavalla ilmaisi epäilyä, olisiko viisasta luottaa vieraaseen. Mutta ritarin ulkomuoto oli niin suora ja rehellinen kuin ihmiskasvot yleensä voivat olla. Hänen hymyilynsä tartuttavaa voimaa oli mahdoton vastustaa, ja sekin ilmaisi kunnollisuutta ja vilpittömyyttä niin selvästi, ettei majan asukkaan sydän kauemmin voinut olla taipumatta.
Kun he olivat ääneti vaihtaneet pari katsetta, meni erakko majan toiseen päähän ja aukaisi pienen oven, joka oli kätketty sangen huolellisesti ja jotenkin taitavasti. Pimeästä komerosta, jonne ovi johti, hän otti esille mahtavan, suunnattomassa tina-astiassa paistetun piirakan. Tämän runsaan aterian hän asetti vieraansa eteen, joka tikarillansa heti puhkaisi kuoren ja arkailematta rupesi maistamaan sisällystä.
»Kuinka pitkä aika siitä on, kun tuo hyvä metsänvartija viimeksi kävi täällä?» kysyi ritari isännältänsä ahneesti ahmittuaan useampia paloja tästä erakon ruokavarojen lisäyksestä.
»Melkein kaksi kuukautta», vastasi erakko kiireesti.
»Herra Jumala auttakoon!» sanoi taas ritari, »tapahtuupa teidän majassanne, pyhä isä, paljonkin ihmeitä! Sillä minä olisin ollut valmis vannomaan, että lihava sarvas, josta tämä liha on saatu, tuskin viikkoakaan takaperin juoksenteli vielä nelin jaloin.»
Erakko joutui hiukan hämilleen tästä muistutuksesta. Muutenkin hän jo oli surusilmin katsellut, kuinka hänen piirakkansa vähenemistään väheni vieraan hurjista rynnäköistä. Itse hän ei tohtinut yhtyä tähän rynnäkköön puheltuaan äsken juuri niin hartain mielin paastoovaisesta elämänlaadustaan.
»Minä olen käynyt Palestiinassa, kunnon erakko», sanoi ritari äkkiä herjeten kesken syöntiään, »ja muistaakseni siellä on tapana, että isäntäkin ottaa osaa ateriaan vakuuttaaksensa vieraalle, että ruoka on terveellistä. Pois se, että luulisin näin pyhästä miehestä pahaa; mutta tekisitpä minulle sittenkin suuren ilon, jos tahtoisit nyt noudattaa tätä itämaalaista tapaa.»
»Jos siten voin poistaa teidän turhan epäilyksenne, herra ritari, niin tahdon heti tehdä poikkeuksen säännöistäni», vastasi erakko. Näin sanoen hän pisti paikalla molemmat synnynnäiset viisihaarukkansa piirakan sisuksiin; sillä siihen aikaan ei kahveleista vielä ollut mitään tietoa.
Kursastelun jään näin sulattua isäntä ja hänen vieraansa rupesivat ikäänkuin kilpailemaan, kumpi jaksaisi syödä enemmän. Ja pääsipä siinä kilvoittelussa erakko voitolle, vaikka hänen kumppaninsa epäilemättä oli ollut kauemmin vailla ruokaa.
»Pyhä erakko», sanoi ritari, kun hänen nälkänsä oli tyydytetty, »panenpa tuon kelpo ratsuni vetoon yhtä sekiiniä vastaan siitä, että samainen hyvä metsänvartija, jolle olemme kiitollisuudenvelassa tästä piirakasta, myöskin on uskonut haltuusi pullollisen renskaa tai lekkerillisen Kanarian viiniä tai muuta semmoista viatonta nestettä, joka kelpaisi piirakan paineeksi. Tämäkään ei tietysti ole senarvoinen seikka, että se olisi voinut pysyä niin ankaran lihansakiduttajan muistossa, mutta jospa vielä kerran kävisit katsomassa tuota salakomeroasi, niin kukaties nähtäisiin, etten ole pettynyt luulossani.»
Erakko vastasi happamalla irvistyksellä. Käyden komerolleen hän kantoi sieltä esiin nahkaleilin, joka veti noin neljä korttelia. Myöskin toi hän kaksi metsähärän sarvista tehtyä ja hopealla silattua juoma-astiaa. Saatettuansa esiin tämän kelpo nesteen illallisen huuhtomiseksi näytti hän pitävän sen enempää kursastelua tarpeettomana. Hän täytti molemmat sarvet, ja saksilaisten tavoin lausuen: »Waes hael (terveydeksesi), ritari Tyhjäntoimittaja!» tyhjensi hän oman pikarinsa yhdellä siemauksella.
»Drink hael (saaos tästä), Copmanhurstin pyhä erakko!» vastasi soturi ja joi puolestaan täpötäyden sarven isännän onneksi.
»Pyhä erakko», sanoi vieras, kun ensimmäinen malja täten oli juotu, »en voi salata kummastustani, että mies, jolla on tuommoiset raajat ja jäntereet ja joka sitä paitsi on niin uljas syömämies, viitsii jörötellä itseksensä tässä erämaassa. Paremmin, minun arvatakseni, sinun sopisi olla linnan tai muun varustuksen suojelijana, missä saisit syödä lihavia ja juoda väkeviä kuin elää kihnustella täällä pavuilla sekä vedellä tai metsänvartijan satunnaisilla antimilla. Kumminkin, jos sinuna olisin, osaisin hankkia itselleni sekä huvitusta että myös runsaampaa ravintoakin pyytämällä kuninkaan sarvaita. Onhan niitä montakin kelpo laumaa näissä metsissä, eikähän kukaan kaivanne, vaikka jokin sarvas toisinaan menisikin pyhän Dunstanin kappelipapin suuhun.»
»Ritari Tyhjäntoimittaja», vastasi erakko ankarasti, »tuo puheesi on vaarallista laatua, ja minä pyydän, että lakkaat siitä. Olen kuninkaalle sekä laille uskollinen erakko, ja jos hävittäisin hallitsijani metsänviljaa, niin kaapattaisiin minut pian koppiin, enkä olisi kovin kaukana hirsipuusta, ellei pyhä mekkoni olisi suojanani.»
»Sittenkin, jos sinuna olisin», jatkoi ritari, »lähtisin omia aikojani kuutamolla kävelemään, silloin kun metsäherrat sekä metsänvartijat venyvät lämpimissä sängyissänsä, ja silloin tällöin vain – noin ikään rukousteni lomahetkinä – lennättäisin nuolen keskelle niitä metsäkaurislaumoja, jotka syödä jyrsivät ruohoa salon nurmikoilla. – Tunnustapa, pyhä erakko, etkö liene toki joskus harjoittanut tuommoista leikkiä!»
»Tyhjäntoimittaja veikkoseni», vastasi erakko, »sinä olet nähnyt talonpidostani kaikki, mikä sinua koskee, kenties enemmänkin kuin mitä sellainen mies olisi ansainnut, joka murtautuu väkivaltaisesti sisään. Mutta usko minua, parempi on ilolla nauttia Jumalan lähettämää hyvää kuin hillitsemättömän uteliaana tiedustella, miten se on saatu. Täytä sarvesi jälleen, ja saas tästä! Äläkä enää, minä pyydän, pakota minua tämän enemmillä sopimattomilla kysymyksillä näyttämään, ettet olisikaan saanut täällä yömajaa, jos todenteolla olisin ollut vastahakoisella tuulella.»
»Niin totta kuin olen kristitty», sanoi ritari, »sinä kiihdytät yhä enemmän uteliaisuuttani. Oletpa ihmeellisin erakko kaikista, joita ikänä olen nähnyt! Mutta mitä uhkauksiisi tulee, niin tiedä, että puhut miehelle, jonka virkana on vaarojen etsiminen, mistä hän vain niitä löytää.»
»Loiskis, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi erakko; »totta puhuen, uskon sinut sangen uljaaksi urooksi, mutta arvioinpa sinua samalla myös ihmeen vähämieliseksi. Jos tahdot koetella samanlaisia aseita minun kanssani, niin annan sinulle, kaikessa ystävyydessä sekä veljellisessä rakkaudessa niin perinpohjaisen ripityksen ja täydellisen synninpäästön, ettei kohtuuttomuuden eikä uteliaisuuden synti suinkaan enää ole kutkuttava sinua ensi vuoden kuluessa.»
Ritari otti siemauksen sarvestansa ja kysyi, millä aseilla erakko tahtoi taistella.
»Eipä ole yhtään asetta», vastasi erakko, »Delilan saksista ja Jaelin kymmentuumaisesta naulasta alkaen aina Goliathin kalpaan asti, jota en osaisi käyttää yhtä hyvin kuin sinäkin. – Mutta, jos sallit minun valita, mitä sanoisit, veli veikkoseni, tämmöisistä leluista?»
Näin sanoen hän aukaisi toisen salakomeron ja otti ulos kaksi miekkaa sekä kaksi kilpeä, jommoisia sen ajan talonpojat käyttivät. Ritari, joka tarkoin silmin seurasi hänen liikkeitänsä, näki, että tämä toinen kätkö sisälsi myös kaksi tai kolme kelpo käsijousta, yhden varsijousen ynnä muutamia nuolikimppuja näitä varten. Vieläpä tuli lisäksi pimeää komeroa avattaessa näkyviin harppu sekä useampia muita munkille vallan sopimattomia kaluja.
»En kysy enää mitään, josta voisit suuttua, sen lupaan, veli erakko», sanoi ritari. »Tuon kaappisi sisällys on täydellisesti selittänyt kaikki tiedusteltavani. Ja näenpä tässä muun muassa aseen», näin sanoen hän kumartui ja otti esille harpun, – »jolla kanssasi taistelisin mieluummin kuin miekalla ja kilvellä.»
»Kunpa ei vain, herra ritari», sanoi erakko, »liikanimi 'Tyhjäntoimittaja' olisi täydellä syyllä annettu sinulle. Kovasti minä, totta puhuen, ainakin alan sitä pelätä. Mutta olethan vieraani enkä tahdo koettaa miehuuttasi ilman omaa vapaata tahtoasi. Käy siis istumaan ja täytä sarvesi; juokaamme, laulakaamme ja riemuitkaamme! Jos jonkin lystilaulun osannet, niin tervetultuasi milloin vain tahdot Copmanhurstiin piirakankannikkaa maistamaan, niin kauan kuin minä luen messuja pyhän Dunstanin kappelissa. Enkä minä, jos Jumala sallii, tästä taida lähteä, ennenkuin saan harmaan nuttuni sijaan vihreän nurmen verhokseni. Mutta tule, täytetäänpä pikarit, sillä harppua ei aivan hopussa saa soinnutetuksi. Ja onhan pikarillinen viiniä paras kurkun karkaisija sekä korvan teroittaja. Minun mielestäni on hauskinta, kun viinimarjan mehu tuntuu aina hyppysiin asti, ennenkuin panen ne hyppelemään harpun kieliä myöten.»
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Ilolla kirjan aukaisen,
tuon suuren, vaskikantisen.
Nään siinä pyhäin kuvia,
jotk' aikaa sitten taivaissa
jo kantoi voiton kruunua.
Kun lamppu sammuu viimeinkin,
veisailen itsen' unihin.
Ah, monellakin mieli ois
korunsa turhat heittää pois,
jos harmaan vaatteen saada vois
ja vaihtaa melut maailman
erakon rauhanmajahan.
WARTON.
Mielellään vieras totteli iloisen erakon käskyä, mutta ei harppu sittenkään tahtonut taipua oikeihin ääniin.
»Näyttääpä minusta, pyhä isä», sanoi ritari, »että soittokoneestasi puuttuu yksi kieli ja että muutkin ovat vääntyneet jotenkin pahasti.»
»Vai niin, huomasitko sen?» vastasi erakko. »Siitä näen, että oletkin aika soittomestari. Viini ja wassail», lisäsi hän vakavalla äänellä, kohottaen silmiään taivasta kohti, – »viini ja wassail siihen ovat syynä! – Varoitinhan Allan-a-Dalea, pohjoismaan ministreliä, että harppu joutuisi vialle, jos hän seitsemännen pikarin perästä vielä tarttuisi siihen. Mutta eipä se mies vain totellut minua. – Loiskis, veli veikkonen! Onnistukoon soitantosi hyvin!»
Näin sanoen hän vakavasti tyhjensi pikarinsa, samassa pudistaen päätään liiaksi viinaan menevän skottilaisen harppuniekan muistolle.
Ritari oli sillä välin saanut kielet jotenkin viritetyksi. Pienen alkurämpytyksen soitettuaan hän kysyi isännältä, suvaitsisiko hän mieluummin sirventeeä oc-kielellä, lai'tä oui-kielellä16 vai ehkä virelai'ta eli ballaadi-laulua Englannin kansallisella kielellä.
»Ballaadin, ballaadin», sanoi erakko, »hiiteen kaikki ranskalaiset ocit ja ouit. Suora englantilainen minä olen, herra ritari, suora englantilainen niinkuin pyhä Dunstankin, oma suojeluspyhimykseni. Hän piti oceja ja ouieja yhtä halvassa arvossa kuin lastuja perkeleen kaviosta – suoria englantilaisia lauluja vain saa kuulua tässä majassa.»
»Tahdonpa sitten koettaa», sanoi ritari, »laulaa erästä saksilaisen ministrelin sepittämää ballaadia. Minä kuulin sen häneltä Palestiinassa.»
Heti kuului, että ritari, vaikka hän ei ollutkaan mainioimpia mestareita ministrelin-taidossa, kuitenkin oli oppinut sen parhailta mestareilta. Hänen äänialansa ei alkujansa ollut kovinkaan laaja ja oli pikemmin karkea kuin miellyttävä. Mutta opetus oli neuvonut häntä, miten noita luontaisia puutteita oli lievennettävä vähemmän tuntuviksi. Hänen laulunsa olisi siis kelvannut taitavampienkin tuomarien edessä kuin erakko oli, varsinkin kun ritari osasi väliin kiihdyttää sävelensä tuliseen intoon, väliin sulattaa ne haikeaksi valitushyräilyksi, josta hänen laulunsa sai sekä voimaa että eloa.
RISTIRETKELÄISEN KOTIINPALUU
1
Jo urhotöistään sankari
Pyhältä maalta palasi.
Tuo risti päällä olkapään
on nähnyt monen kovan sään,
ja kilven vammat muistuttaa
jokainen sotaa ankaraa.
Näin hänen kuullaan laulavan
edessä kultans' ikkunan:
2
»Oi terve, kauno! – tullut kas!
on kultamaalta sotijas.
Ei tuo hän kultaa matkaltaan,
vaan mitäs siitä – kunhan vaan
tallella kelpo miekkans' on
ja raisu ratsu verraton.
En huoli, kunhan säilyi nuot,
ja kun sä, armas, katseen suot!
3
Oi terve, kauno! Kuuluksi
mä saatoin nimes töilläni.
Kaikk' urhot sitä mainitsee
ja runoniekat laulelee:
'Kas tuota neittä, hän se on!
Sen silmäin säihke verraton
urholle ihmevoiman soi,
jok' Askalonin voiton toi.'
4
'Kas immen suuta! – hymynsä
suloinen, lämmin, viehkeä,
se leskeks monen avion
tek' alangoll' Ikoonion. —
Kas tukkaa kullan hohtavaa,
lumille kaulan valuvaa! —
Jokainen säie kultainen
löi yhden vääräuskoisen.'
5
Oi, impi! – Nimetönnä vain
mä kuljen aina; teoistain
sait sinä yksin mainehen; —
siis avaa oves minullen.
Myöhäisen tunnin kello lyö
ja kylmä pohjoismain' on yö.
Autuutta lemmen hälle suo,
jok' kunnian ja maineen tuo.»
Ritarin laulaessa erakko käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin meidänkin aikoinamme parhaat musiikin ymmärtäjät, kun uutta oopperaa ensi kertaa näytellään. Hän loikoili tuolin selustan nojassa, siristellen silmiään, pannen kätensä ristiin ja kierrellen peukaloitaan toistensa ympäri ollen syvimmän hartaasti kuuntelevinaan. Väliin hän taas levitteli käsiänsä, hiljaa lyöden tahtia sormillaan. Parissa hänelle erittäin mieleisessä paikassa hän itsekin loihe vähän auttamaan, kun ei arvellut ritarin äänen yksin saavan näitä säveliä soimaan niin voimallisesti kuin hänen herkkä tuntijankorvansa olisi vaatinut. Laulun lakattua erakko kiitteli korein sanoin sitä kauniiksi ja hyvin esitetyksi.
»Minun mielestäni», hän sanoi, »ovat saksilaiset kansalaiseni kuitenkin liian paljon seurustelleet normannilaisten kanssa, koska he rupeavat jo heidän itkusuisia laulujansa matkimaan. Kuka käski tuon kelpo ritarin lähteä pois kotoa? Taikka mitäpä hän muuta voi odottaakaan kuin tapaavansa kultansa hauskassa ajanvietossa toisen kosijan kanssa, jolloin hänen serenaadistansa – siksihän ne tämmöistä iltalaulua sanovat – ei pidettäisi enemmän lukua kuin rakastuneen kissan naukumisesta räystäskourussa? Kaikesta huolimatta, herra ritari, otetaanpa nyt taas tästä ja juodaan kaikkien uskollisten rakastajien onneksi ja menestykseksi – mutta pelkäänpä, ettette te niiden joukkoon kuulukaan», lisäsi hän havaittuansa, että ritari, jonka pää tiheistä ryypyistä alkoi käydä kuumaksi, kaasi vettä viininsä sekaan.
»Mitä», arveli ritari, »etkö sanonut tämän veden olevan autuaan suojeluspyhimyksesi, hurskaan Dunstanin lähteestä?»
»On se niinkin», selitti erakko, »ja monta sataa pakanaa hän sillä kastoi. Mutta en ikinä ole kuullut, että hän olisi sitä juomiseen käyttänyt. Tässä maailmassa on jokainen asia käytettävä oman tarkoituksensa mukaan. Pyhä Dunstan tunsi yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä iloisen munkin oikeudet.»
Näin sanottuaan hän kaappasi harpun ja huvitti vierastansa seuraavalla omituisella laululla laulaen sitä vanhanaikaisella englantilaisella sävelellä:
PALJASJALKAINEN MUNKKI
1
Saat vuoden, veikko, ja kaksikin saat
läp' etsiä, urkkia Euroopan maat;
vaan onnellistapa mointa et nää,
kuin paljasjalkainen munkki on tää.
2
Kas ritari rientävi taistelemaan;
hän armahan vuoksi näin peuhaa vaan.
Hän kaatuu – armas ei huoleen jää,
sen lohdutus kohta on munkki tää.
3
Moni valtias purppuran riisunut on
ja pukeunut munkkilais-mekkohon,
mut tokkopa kruunuhun yksikään
lie vaihtanut harmajan luukon tään!
4
Miss' ikänä munkki kulkekohon,
maa viljoineen hänen omans' on;
ja jalka jos väsyvi kulustaan,
joka taloss' ompi hän kotonaan.
5
Kun päiväll' astuvi tupasehen,
hän viedähän kunniasijallen,
ja luumupuuro jo odottaa,
hän ensiksi herkkua maistaa saa.
6
Ja yöksi jos joutuvi, lasketaan
koht' olut, piirakat paistetaan;
yks kaikki, jos isäntä suohon jää,
kun vain saa polstarin munkki tää.
7
Hei, kelpo on munkin luukko ja vyö,
ja paavin valta ja pirun työ!
Jos missä ruusuja kukoistaa,
tää munkki yksin ne poimia saa.
»Totta maar», sanoi ritari, »kauniin ja lystin laulunpa sinä veisasitkin, josta säädyllesi on suuri kunnia. Mutta pirusta puhuen, pyhä veli, etkö pelkää, että hän joskus, papille sopimattomien toimien aikana, saattaisi tulla sinun luoksesi?»
»Minäkö muka vietän aikaani papille sopimattomissa toimissa!» huusi erakko; »se syytös on perätön, se on, koira vie, aivan perätön! – Toimitanhan minä kaikki jumalanpalvelukset kappelissani niinkuin pitää ja sopii – kaksi messua luen joka päivä, aamuin ja illoin, vielä lisäksi aamu-, keskipäivä- sekä iltarukoukset, ynnä aveja, credoja ja isämeitiä – »
»Paitsi kuutamoöinä, luvallisella metsästysajalla», tuikkasi vieras.
»Exceptis excipiendis – poikkeuksista puhumatta», vastasi erakko, »niin vanha abotti opetti minut sanomaan, jos hävyttömät maallikot tulisivat kysymään, noudatanko säätyni kaikkia pienimpiäkin pykäliä.»
»Aivan oikein, pyhä isä», sanoi ritari; »mutta juuri tämmöisiä syrjäaskeleitahan perkele väijyykin tarkalla silmällä. Hän kulkee, sen tiedät, ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.»
»Kiljukoon vain, jos uskaltaa», sanoi munkki; »kylläpä sivallus vyönuorastani kiljahduttaisi häntä yhtä pahasti kuin muinoin pyhän Dunstanin pihdit. En ole ikinä pelännyt ketään ihmistä, enkä myös pelkää perkelettäkään joukkioineen. Minua suojaavat pyhät Dunstan, Dubrik, Winibald, Winifred, Swibert, Willick ja Tuomas Kentiläinen, jota ei pidä unohtaa, ja onhan minulla vielä omatkin halvat ansioni päällisiksi. Tulkoot vain tänne perkeleet, niin monta kuin heitä on, niin pitkähäntäiset kuin töpöhännät! – Mutta kuulehan yksi salaisuuteni, veikkonen – minä en koskaan puhu tämmöisistä asioista ennen aamurukoustani.»
Hän käänsi nyt puheen toiselle tolalle. Kumpaisenkin kumppanin ilo kiihtyi kiihtymistään, ja monta laulua he vuorotellen lauloivat. Yht'äkkiä kova kolkutus majan ovelle keskeytti heidän mässäämisensä.
Syytä tähän häiritsemiseen emme voi selittää, jollemme kerro, mitä sillä ajalla oli tapahtunut eräille muille meidän tuttavistamme. Vanhaan Arioston tapaan me näet emme pidä välttämättömänä aina vain seurata yhtä kertomuksemme henkilöä.