Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.
»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana», puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se kerran on käsissäni.»
Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja heti seisoi sikopaimen hänen edessään.
»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja helistellään miekkoja?»
»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki joutuneet vangiksi.»
»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.
»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»
»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi – ja kenenkä kynsiin?»
»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät, joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua», lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti totisen surun kyyneleitä.
Gurthin silmät välkähtivät. – »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi – meitä on vain kaksi – mutta kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon aikaan – seuraa minua!»
»Minnekä? Mitä tekemään?» kysyi narri ihmeissään.
»Cedrikiä vapauttamaan.»
»Mutta olethan juuri äsken luopunut hänen palveluksestaan», sanoi Wamba.
»Niin tein», vastasi Gurth; »mutta silloin hän ei ollut hädässä. Lähtekäämme!»
Juuri kun narri aikoi totella kehoitusta, ilmaantui äkkiä paikalle kolmaskin mies, joka käski heidän molempien seisahtua. Puvusta ja aseista päättäen Wamba ensin luuli hänenkin kuuluvan samaan rosvojoukkoon, joka juuri äsken oli rynnännyt Cedrikin päälle. Mutta tällä miehellä ei ollut kuitenkaan naamiota silmien edessä; ja kantimesta, joka olkapäällä, siitä riippuvasta komeasta metsätorvesta sekä miehen äänen ja koko käytöksen vakavasta ryhdistä Wamba pian tunsi hänet Locksleyksi, – samaksi jousimieheksi, joka tuonnoin turnauksessa oli täyttämällä niin vaikeat kokeet voittanut ampumapalkinnon.
»Mitä kummaa tämä kaikki on?» kysyi mies. »Ja ketkä sitten näissä metsissä ryöstävät ja raastavat ja vangitsevat ihmisiä?»
»Mene vähän matkaa tuonnepäin tarkastamaan heidän nuttujansa», sanoi Wamba, »niin saat nähdä, ovatko ne omien poikiesi nuttuja vai ei – sillä ovatpa ne sinun omain pukimiesi näköiset, aivan kuin samassa hernevarressa kasvaneet palkoset.»
»Siitä otan selvän heti paikalla», vastasi Locksley, »ja teitä minä kiellän henkenne uhalla liikahtamasta tältä paikalta, ennenkuin tulen takaisin. Totelkaa minua, se on hyödyksi sekä teille itsellenne että herrallenne. – Mutta maltas, pitäähän minun ensin muuttaa itseni aivan noiden lurjusten näköiseksi.»
Näin sanoen hän riisui päältään kantimen torvineen, otti myös sulkasen pois lakistaan ja antoi ne Wamban haltuun. Sitten veti hän naamion taskustaan sovittaen sen silmilleen ja lähti vakoiluretkelle, vielä kerran toistettuansa, että molempien miesten piti seisoa paikallansa.
»Pysymmeköhän me tässä, Gurth?» kysyi Wamba, »vai lähdemmekö käpälämäkeen? Minun typerä ymmärrykseni sanoo, että hänellä oli kaikkia noita varkaan kaluja liiaksi käsillä voidaksensa olla rehellinen mies.»
»Olkoon vaikka itse perkele», sanoi Gurth, »niin emmehän me siitä pahene, vaikka odotammekin, kunnes hän tulee takaisin. Jos hän kuuluu tuohon joukkioon, niin ovat he jo hänen kauttaan saaneet tiedon meistä, ja sitten ei pako eikä tappelu auttaisi meitä pitkällekään. Sitäpaitsi olen nykyisin saanut kokea, että julkirosvot eivät ole pahimpia miehiä, joiden kanssa voi joutua tekemisiin.»
Muutamien minuuttien kuluttua jousimies jo palasi.
»Gurth veikkonen», sanoi hän, »minä olen käynyt puhuttelemassa noita miehiä ja saanut tietää, kenen palveluksessa he ovat ja minne he ovat matkalla. Minun arvatakseni ei näytä siltä, että heillä olisi aikomus ottaa vankinsa hengiltä. Ja sulaa hulluutta olisi, jos me nyt kolmen miehen yrittäisimme käydä heidän kimppuunsa; sillä he ovat sota-ammattiin tottuneita ja asettaneet vartijoita ympärilleen, jotka kutsuvat muut aseisiin niin pian kuin joku lähenee. Mutta minä toivon kohta saavani niin suuren miesvoiman kokoon, ettei heillä ole paljonkaan apua varovaisuudestaan. Te molemmat palvelette Cedrik Saksilaista, kansansa oikeuksien puolustajaa; teille minä lupaan, ettei hän ole jäävä pulaan saksilaiskäsien puutteessa. Tulkaa siis kanssani keräämään enemmän apumiehiä.»
Näin sanottuaan hän alkoi astua pitkin askelin metsän kautta narrin ja sikopaimenen seuratessa jäljessä. Mutta kauanpa ei Wamba malttanutkaan kulkea äänetönnä.
»Muistelenpa», sanoi hän tarkastaen torvea kantimineen, joka hänellä yhä vielä oli käsissään, »muistelen nähneeni sen nuolen lentävän, joka ansaitsi tämän korean palkinnon – eikä siitä ole kulunut niinkään pitkää aikaa kuin viime joulusta.»
»Ja minä», arveli Gurth, »saattaisin panna sieluni pantiksi, että olen kuullut sen lennättäjän äänen niin yöllä kuin päivälläkin ja ettei kuu siitä ajasta ole vanhennut enempää kuin kolme päivää.»
»Hyvät veikkoset», vastasi jousimies, »kuka ja mitä minä lienenkin, se ei ollenkaan vaikuta nykyiseen asiaamme. Jos minun onnistuu vapauttaa teidän herranne, niin teillä on syy pitää minua ystävänä, – parhaana, mitä teillä ikänä on ollut. Mutta sillä seikalla, olenko tuttu tällä vai toisella nimellä – ja osaanko virittää jousta yhtä hyvin tai paremmin kuin härkäpaimen – ja huvittaako minua enemmän kävellä päivänpaisteella vai kuutamolla – kaikella tällä älkää huoliko vaivata päätänne, sillä se ei lainkaan ole teidän asianne.»
»Meidän päämme ovat leijonan kidassa», kuiskasi Wamba Gurthille. »Saammepa nähdä, kuinka meidän onnistuu vetää ne jälleen ulos.»
»Hs – vaiti!» vastasi Gurth. »Älä suututa häntä hulluttelemisellasi. Minä toivon, että kaikki on käyvä hyvin.»
KAHDESKYMMENES LUKU
Kun syksy-yö on valoton
ja metsä kolkko – silloin, oi
kuink' ihanalta erakon
yöveisu eksyneelle soi!
Rukous laulult' äänen saa,
ja laulu siltä lentimen, —
näin leivon tavoin kohoaa
ne taivahille värjyen.
Pyhän Klemetin Lähteen Erakko.
Kolme tuntia ahkerasti patikoituaan saapuivat Cedrikin palvelijat oudon oppaansa kanssa pienelle lakeudelle, jonka keskellä kasvoi summattoman suuri tammipuu, levitellen pahkuraisia oksiansa kaikille ilmansuunnille. Tämän puun juurella makasi neljä, viisi jousimiestä ja lisäksi asteli yksi vartijana edestakaisin kuunvalon luomassa pimennossa.
Kuultuansa lähenevien miesten askelten kopinan vartija huusi aseisiin toverinsa, jotka herkästä unestaan ylös kavahtaen virittivät joutuisasti jousensa. Kuusi nuolta, kukin jänteellään, tähtäsi tulijoita; mutta pianpa miehet tunsivat omakseen sen, joka oli tuonut Cedrikin orjat kanssaan. He tervehtivät häntä kaikin kunnioituksen ja rakkauden osoituksin, joten pelko pahasta kohtelusta haihtui heti orjaparoilta.
»Missä mylläri on?» kuului ensimmäinen kysymys.
»Matkalla Rotherhamiin päin.»
»Kuinka monen miehen kanssa?» kysyi taas päällikkö, sillä ilmeisesti hän oli sellainen.
»Kuusi miestä on mukanaan ja runsas saalis toivossa, jos vain pyhä Nikolaus sen sallii.»
»Totisesti jumalista puhetta», sanoi Locksley. »Entä missä Allan-a-Dale oleilee?»
»Watlingin maantien varrella väijymässä Jorvaulx'in abottia.»
»Sekin oli viisas hanke», vastasi päällikkö; – »entä erakko?»
»Majassaan.»
»Sinne menen minäkin», päätti Locksley tiedustelunsa. »Menkää te kukin haarallenne kutsumaan tovereitamme kokoon. Kerätkää niin monta kuin suinkin saatte, sillä on tarjona otus, jota meidän pitää ankarasti ajaa takaa ja joka luultavasti nousee takakäpälilleen. Kokoontukaa päivännousun aikana tänne kaikki. – Ja kuulkaa», hän lisäsi, »olipa minulta unhottua kaikkein tärkein asia. – Kahden teistä pitää kiirehtiä Torquilstoneen, Front-de-Boeufin linnalle päin. Joukko hirtehisiä, joilla on ollut rohkeutta pukea yllensä samanlaiset puvut kuin meillä on, viepi sinne par'aikaa muutamia vankeja. – Pitäkää heitä tarkasti silmällä, sillä kunniamme vaatii, että rankaisemme heitä röyhkeydestään, vaikka kerkiäisivät linnansa turviin, ennenkuin meidän voimamme on koolla, ja kylläpä siihenkin keksimme keinoja. Pitäkää heitä siis tarkasti silmällä; ja menköön joku teistä, nopein jaloiltaan, kutsumaan kokoon hajallaan olevat kumppanimme.»
Miehet lupasivat täyttää käskyt tarkasti ja riensivät iloisesti kukin asialleen. Mutta päällikkö ja hänen molemmat seuralaisensa, jotka tunsivat häntä kohtaan nyt paljon suurempaa kunnioitusta, jopa hiukan pelkoakin, lähtivät astumaan eteenpäin Copmanhurstin kappelia kohti.
Pian he olivat joutuneet ennenmainitulle pienelle aukealle, jota kuutamo metsän estämättä valaisi. He näkivät edessään tuon juhlallisen, vaikka osaksi rappioituneen kirkkosen sekä sen vieressä halvan hökkelin, joka niin hyvin sopi lihansakiduttajan asunnoksi. »Jos tuo on rosvon koti», kuiskasi Wamba Gurthin korvaan, »niin käy tässäkin taas toteen vanha sananlasku: 'Mitä likempänä kirkkoa, sitä edempänä Jumalasta'. – Ja semmoiseltahan, niin totta kuin lakissani kukonhäntä heiluu, tässä näyttääkin olevan laita. – Kuule vain, minkälaista pirun virttä tuossa majassa veisataan!»
Erakko ja hänen vieraansa näet par'aikaa lauloivat terveitten keuhkojensa koko voimalla vanhaa juomalaulua, jonka loppusäkeet aina kuuluivat näin:
»Hei, maistapas oluet ruskoiset,
veitikka-veikkosein!
Hei, maistapas oluet ruskoiset! —
Ken juoman jättää, se veljen pettää, —
hei, maistapas oluet ruskoiset!»
»Eipä tuo laulu ole hulluimpia», sanoi Wamba autettuansa loppuvärssyn vauhtia muutamilla omillakin lurituksillaan. »Mutta, pyhän Dunstanin nimessä, kukapa olisi voinut ennakolta arvata, että tämmöistä lystiä laulua saisimme kuulla erakon majasta.»
»Kyllä maar minä olisin voinut», sanoi Gurth. »Tuo iloinen Copmanhurstin erakko on ylt'ympäri tuttu mies. Hän se ampuu puolet kaikista metsäkauriista, joita kuninkaan metsästä varastetaan. Sanotaanpa metsänvartijan jo käyneen kaipaamassa munkin esimiehelle, ja taitaa tuo lysti poika piankin saada sanoa jäähyväiset sekä lähteelleen että luukolleen, ellei hän pysy paremmin säätynsä vaatimuksissa.»
Heidän näin puhuessaan kolkutti Locksley kovasti ovea, kunnes erakko ja hänen vieraansa viimein heräsivät ilostaan. »Pyhä helmivyöni auttakoon!» sanoi erakko vaieten äkkiä kesken parasta hoilotustaan, »tuleepa tuolla vielä muitakin yövieraita lisäksi. Soisinpa mieluummin, että mekkoni olisi hukassa, kuin että minut tavattaisiin tässä hauskassa toimessa. Jokaisella ihmisellä on vihamiehensä, hyvä ritari Tyhjäntoimittaja, ja voi olla pahansuopia ihmisiä, jotka kukaties väittävät minun olevan juopon ja mässääjän, vaikka ne synnit inhoittavat minua yhtä paljon luonteeni kuin säätyni puolesta ja vaikka en tässä ole muuta tehnyt kuin kolmen lyhyen tunnin kuluessa suonut kestitystä ja virvoitusta väsyneelle matkamiehelle.»
»Ilkeitä valehtelijoita ne olisivatkin!» huusi ritari; »ja saisivatpa minulta kelpo löylytyksen, jos olisivat kynsissäni. Kuitenkin, pyhä munkki, olet oikeassa sanoessasi, että jokaisella ihmisellä on vihamiehensä. Ja tunnenpa minäkin tässä maassa sellaisia, joita mieluummin tahtoisin puhutella kypäräni silmirautojen takaa kuin paljain päin.»
»Pane sitten rautapatasi jälleen päähäsi, Tyhjäntoimittaja veikkoseni, niin kiireesti kuin luontosi sallii», sanoi erakko. »Minä pistän sillä aikaa piiloon nuo saviruukut, joiden äskeinen sisällys niin kummasti pyörii päässäni. Ja jotta ei niiden kilinä kuuluisi – sillä, totta puhuen, raajani eivät ole nyt oikein luotettavat – niin yhdypä sinäkin äänelläsi virteen, jota nyt rupean veisaamaan. Ei huolta sanoista – tuskinpa minä niitä itsekään osaan.»
Näin lausuttuaan hän aloitti kumajavalla äänellä virren: »De profundis clamavi (syvyydestä huudan)», korjaten samalla syrjään pitopöytänsä. Nauraen täydestä sydämestään ja samassa pukien rautavarustuksiaan ylleen yhtyi ritarikin välistä isännän veisuuseen, sen verran kuin hän naurultansa saattoi.
»Mitä perkeleen aamumessua siellä keskellä yötä veisataan?» huusi ääni ulkoapäin.
»Herra Jumala suokoon syntisi anteeksi, hyvä matkustaja!» sanoi erakko, jota hänen oma loilotuksensa sekä kenties myös monet yölliset ryypyt estivät tuntemasta kysyjän ääntä, vaikka se oli hänelle vanhastaan tuttu. – »Mene tiehesi, Jumalan ja pyhän Dunstanin nimessä, äläkä häiritse minun ja pyhän veljeni jumalanpalvelusta.»
»Sinä pappi tolvana», vastasi ääni ulkoa, »avaa heti Locksleylle!»
»Ei hätää – kaikki on hyvin!» sanoi erakko nyt toverilleen.
»Mutta kuka hän on?» kysyi Musta ritari; »minun olisi hyvin tärkeätä saada tietää se.»
»Kuka hän on?» kertasi erakko; »sanonhan minä, että hän on ystävä.»
»Mutta kuka tuo ystäväsi on?» kysyi ritari uudelleen; »sillä hän voi olla sinun ystäväsi, mutta ei silti minun.»
»Kukako tuo ystävä on?» matki erakko. »Kas, se on niitä asioita, joita on helpompi kysyä kuin selittää. – Kukako tuo ystävä on? – Onpahan, kun nyt oikein muistelen, juuri sama kunnon metsänvartija, josta äsken puhuin sinulle.»
»Aivan oikein, sitten hän lienee yhtä kunnollinen metsänvartija kuin sinä olet pyhä munkki», vastasi ritari, »sitä en ollenkaan epäile. Mutta avaapa hänelle ovi, ennenkuin hän lyö saranat säpäleiksi.»
Koiratkin, jotka ensin kolkutuksen kuultuansa olivat hirmuisesti haukkuneet, näyttivät nyt tunteneen ulkona olevan äänen. Niiden käytös muuttui kokonaan ja ne rupesivat vinkuen raapimaan ovea ikäänkuin pyytäen, että vieras päästettäisiin sisään. Erakko vetäisi joutuisasti teljet ovelta ja päästi Locksleyn seuralaisineen sisään.
»Kuules, munkki», oli jousimiehen ensi kysymys, kun hän huomasi ritarin, »mikä viinaveikko sinulla tuossa on?»
»Hän on meidän veljistöömme kuuluva munkki», selitti erakko päätään pudistellen; »me olemme kaiken yötä yhdessä veisailleet virsiä.»
»Mahtaa hän sitten arvatakseni kuulua sotivaan kirkkokuntaan», sanoi Locksley, »ja sitä lajia on nyt paljon liikkeellä näillä mailla. Kuules, munkki, sinun pitää nyt panna pois helmivyösi ja ottaa nuijasauva käteen. Me tarvitsemme kaikkia iloisia poikiamme, niin maallikoita kuin pappejakin. – Mutta», hän lisäsi vetäen munkin hihasta vähän syrjään, »oletko sinä päästäsi sekaisin, kun päästit tuntemattoman ritarin majaasi? Oletko unohtanut meidän asetuksemme?»
»Tuntemattomanko?» vastasi erakko rohkeasti. »Enkö muka tuntisi häntä! Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin kerjäläinen päivällisateriansa.»
»No, mikä hänen nimensä sitten on?» kysyi Locksley.
»Hänen nimensäkö?» sanoi erakko, – »hänen nimensä on herra Antti Scrablestone. – Minäkö rupeisin juomaan miehen kanssa, jonka nimeä en tunne!»
»Olet nyt juonut liiaksikin, munkkiseni», sanoi jousimies, »ja pelkäänpä myös, että olet lörpötellytkin liikoja.»
»Hyvä jousimies», virkkoi nyt ritari astuen esiin, »älähän kovin suutu iloiselle isännälleni. Täytyihän hänen suoda minulle vieraanvaraa, sillä muuten olisin hänet pakottanut siihen, jos hänellä olisi ollut rohkeutta kieltäytyä.»
»Sinäkö pakottanut!» huusi erakko; »maltas, kunhan tämän harmaan mekon sijaan panen viheriäisen nutun päälleni, ja jollei pääsi sitten, kun saan nuijasauvani käteen – pian kumaja kuin soisivat siinä kirkonkellot, niin haukuttakoon minua valepapiksi ja mitättömäksi metsämieheksi.»
Näin puhuessansa hän riisui mekon päältään, jonka alta tuli näkyviin mustasta kanvastikankaasta tehty takki ja housut. Näiden yli hän puki kiireesti viheriäiset housut ja nutun. »Ole hyvä, veikkonen, ja sido nuo paulani umpeen», sanoi hän Wamballe, »saat kupillisen viiniä vaivastasi.»
»Suurkiitos viinistäsi», vastasi Wamba, »mutta lieneeköhän aivan oikein, vai mitä arvelet, että autan sinua muuttumaan pyhästä erakosta syntiseksi metsämieheksi?»
»Ei hätää!» vakuutti erakko. »Eipä tarvitse muuta, kuin että viheriä nuttuni ottaa tuon harmaan mekon rippi-isäkseen ja silloin ovat kaikki synnit taas kuitatut.»
»Amen!» säesti narri, »sarkaiselle syntiselle sopiikin säkkipukuinen ripittäjä, ja mahtaneepa sinun harmaassa mekossasi olla sen verran voimaa, että se voi synnistä puhdistaa minunkin kirjavan kolttini.»
Näin sanoen hän antoi erakolle apuansa ja sitoi ne lukemattomat paulat, joilla housut siihen aikaan kiinnitettiin takkiin.
Tämän toimituksen kestäessä vei Locksley ritarin hiukan syrjään ja lausui: »Älkää kieltäkö, herra ritari – olettehan te sama mies, joka toisena turnajaispäivänä sai voiton kallistumaan Englannin ritarien puolelle.»
»Mitäs sitten, jos arvaisitkin oikein, kunnon jousimies?» kysyi ritari vastaan.
»Siinä tapauksessa luulisin», vastasi jousimies, »että te olette heikompien ystävä.»
»Sehän on jokaisen kelpo ritarin velvollisuus», sanoi Musta ritari, »enkä suinkaan soisi, että minun voitaisiin sanoa lyövän sitä laimin.»
»Mutta minulle on tärkeätä», sanoi jousimies, »että te olisitte yhtä kelpo englantilainen kuin kelpo ritarikin. Sillä se, josta nyt aion teille puhua, koskee tosin ylipäänsä jokaista kelpo miestä, mutta on erityisesti jokaisen totisen Englannin pojan velvollisuus.»
»Kun minulle puhut», vastasi ritari, »niin puhut miehelle, jolle Englanti ja jokaisen englantilaisen henki on kalliimpi kuin kellekään muulle koko maailmassa.»
»Mielelläni tahtoisin uskoa sananne todeksi», sanoi metsämies, »sillä tämä maa tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen poikiensa rakkautta ja apua. Kuulkaa, minä puhun teille hankkeesta, jossa te, jos todella olette semmoinen mies kuin sanotte, voitte olla suureksi avuksi. Muuan rosvojoukko, joka on tehnyt itsensä tuntemattomaksi jäljittelemällä paljoa parempien miesten pukua, on vanginnut korkeasukuisen englantilaisherran, Cedrik Saksilaisen, sekä hänen holhokkinsa ja lisäksi hänen ystävänsä, Athelstan Coningsburghilaisen, ja vienyt vankinsa Torquilstonen linnaan, joka sijaitsee keskellä tätä saloa. Tahdonpa nyt kysyä teiltä, tahdotteko kelpo ritarina ja kelpo Englannin miehenä tulla mukaan heitä vapauttamaan?»
»Velvoittaahan ritarivalanikin minua siihen», vastasi ritari. »Mutta ensin tahtoisin mielelläni tietää, keitä te olette, jotka pyydätte minua avuksi?»
»Minä», sanoi metsämies, »olen nimetön mies; mutta silti olen maani ystävä ja maani ystäväin ystävä. – Tähän tietoon saatte nyt ensi aluksi tyytyä; ettehän tahdo itsekään ilmoittaa nimeänne. Uskokaa kuitenkin minua; minun sanani, kun sen olen kerta antanut, on yhtä luja kuin jos minulla olisi kultakannukset saappaissani.»
»Mielelläni uskon sinua», sanoi ritari. »Minä olen oppinut tarkastamaan ihmisten kasvoja, ja sinun kasvoistasi luen suoruutta ja miehuutta. En siis huoli kysyä enempää, ja tahdon kernaasti auttaa sinua vapauttamaan nuo vankiparat. Sen tehtyämme toivon, että tutustumme paremmin toisiimme ja tulemme hyviksi ystäviksi.»
»Vai niin», sanoi Wamba Gurthille – saatuansa munkin vaatetuksen valmiiksi narri oli näet lähestynyt majan toista puolta ja kuullut ylläkerrotun keskustelun loppusanat. – »Vai niin, tässäpä olemme taas saaneet uuden liittolaisen lisäksi. Hauskaa tulee olemaan nähdä, lieneekö tämän ritarin urhous luotettavampaa lajia kuin erakon jumalisuus ja jousimiehen rehellisyys. Sillä Locksley näyttää minusta täyskarvaiselta metsävarkaalta ja pappi puolestaan ulkokullatulta veitikalta.»
»Pidä suusi kiinni, Wamba», käski Gurth. »Voi kyllä olla, että kaikki on niinkuin sanot. Mutta vaikka nousisi itse sarvipää saatanakin syvyyden pohjasta tarjoten apuansa Cedrikin ja Rowena-neidin vapauttamiseksi, niin pelkäänpä jumalisuuteni olevan niin huonolla kannalla, etten kieltäisi paholaisen pyyntöä enkä käskisi häntä palaamaan hiiteen.»
Erakko seisoi nyt täydessä jousimiehen puvussa, miekka vyöllä, kilpi, jousi ja viini kädessä sekä vahva pertuska olalla. Hän astui ensiksi ulos majastaan, lukitsi sen muiden lähdettyä huolellisesti ja pisti avaimen kynnyksen alle.
»Onko sinusta nyt taisteluun, munkki», kysyi Locksley, »vai vieläkö ruskeat oluet pyörivät päässäsi?»
»Kyllämaar kulaus Pyhän Dunstanin lähteestä saa ne pyörijät pian asettumaan», vastasi erakko. »Onhan päässäni vähän pohmeloa ja kintuissani kohmeloa, mutta siitä minä heti pääsen, – katsokaas vain.»
Näin sanoen hän astui kiviselle altaalle, johon lähteen vedet vierähtelivät, heloittavina kuin helmisade kuutamossa. Siihen hän kyykistyi ja juoda viiletteli pitkään, aivankuin olisi aikonut särpiä koko lähteen kuiville.
»Milloinkahan lienet viimeksi ottanut noin ankaran kulauksen, pyhä Copmanhurstin erakko?» kysyi Musta ritari.
»Enpä siitä ajasta lähtien, kun viininassakkani kerran rupesi vuotamaan ja päästi nesteensä ulos luvattomasta aukosta», vastasi munkki. »Silloin ei minulla ollut varalla muuta juomista kuin tätä suojeluspyhimykset luomaa.»
Vihdoin hän pisti vielä kätensä ja päänsäkin lähteeseen, huuhtoen tällä tavoin pois viimeisetkin jäljet yöllisistä juomingeistaan.
Täten virkistettyään ja selvitettyään päänsä heilahdutti munkki veitikka raskasta pertuskaansa kolmella sormella päänsä ympäri, ikäänkuin se olisi ollut kevyt kävelykeppi. »Missä», hän huusi samalla, »missä ovatkaan nuo rosvot ja lurjukset, jotka vievät väkisin tyttösiä? Vieköön minut itse musta paholainen, jollei minussa ole kahdentoista mokoman miehen kukistajaa!»
»Osaatpa sinä kunnollisesti kirotakin, hurskas munkkiseni!» sanoi Musta ritari.
»Älä minua munkittele äläkä mankittele», vastasi nahkansa muuttanut munkki; »pyhä Yrjänä ja hänen lohikäärmeensä avuksi! En minä enää ole mikään kaljupää pappi riisuttuani yltäni harmaan mekkoni. – Niin pian kuin olen pujahtanut tähän vihreään nuttuun, on minussa miestä lasia kilistämään ja tyttösiä likistämään ja kirouksia vilistämään, yhtähyvin kuin reippaimmassa metsäsississä koko Länsi-Ridingin piirikunnassa.»
»Pappi hoi», sanoi Locksley, »pidä nyt jo suusi kiinni! Pidäthän yhtä suurta melua kuin koko luostarillinen pyhiä veljeksiä pyhä-aattona, kun abotti jo on kallistunut vuoteellensa. – Lähdetään nyt vain kaikki, hyvät ystävät, älkäämme enää kuluttako aikaa turhilla puheilla – lähdetään sanon minä! Meidän pitää saada kaikki voimamme kokoon, eikä niitä suinkaan tule liiaksi, jos meidän täytyy käydä rynnäköllä Reginald Front-de-Boeufin linnaa vastaan.»
»Mitä!» sanoi Musta ritari, »Front-de-Boeufkö se onkin, joka on kuninkaan maantiellä vanginnut kuninkaansa uskollisia alamaisia? – Onko hänestä tullut rosvo ja väkivallantekijä?»
»Väkivallantekijä hän on aina ollut», vastasi Locksley.
»Ja mitä rosvoamiseen tulee», lisäsi erakko, »niin epäilen, onko hänessä niinkään paljon rehellisyyttä kuin monessa julkirosvossa, jonka tunnen.»
»Astu eteenpäin, pappi, ja ole vaiti», sanoi jousimies; »parempi on, että neuvot tietä yhtymäpaikalle, kuin että lörpöttelet semmoista, jota sekä häpy että varovaisuus kieltää puhumasta.»