KAHDESKOLMATTA LUKU
Voi tyttäreni! Ja voi kolikkoni!
Voi kristilliset kultakolikkoni!
Voi laki – oikeus – voi tyttäreni —
ja kolikkoni kultaiset!
Venetsian kauppias.
Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään. Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen; pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi kuivumaan.
Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.
Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta, mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin, kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä, voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet sortajainsa ahneutta.
Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen – kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat. Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa. Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut, selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.
Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään. Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja kuolema häntä lähellä.
Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon, Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen. Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.
Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.
»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»
Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.
»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja mitan mukaan.»
»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta? – Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? – Kenenkä ihmisen silmää onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? – Vaikka hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»
»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»
»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua – matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»
»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla harmaapäiseksi. – Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut, että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. – Mutta rikas olet – senhän kaikki tietävät.»
»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen kautta, mitä pyhänä pidän – ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä – »
»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan, että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, – semmoistenkin, joiden sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka sinulle on määrätty.»
Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren, ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet hehkuivat punaisina.
»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä punastuvia rautakankeja – tuolle lämpimälle makuusijalle pääset venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi. – Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole, sen vannon isäni parran kautta.»
»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»
»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä, luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen vinkumisesta ja voivotuksista? – Vai luuletko, että nuo mustaihoiset orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä paitsi herransa käskyä – ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa – luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. – Älä siis ole mieletön, vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: – valitse nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi, – ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»
»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!» sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»
»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»
Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, – näyttäen vielä peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan valkoinen, – kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen, jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin hänen lujuutensa raukeni.
»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa – tarkoitan», lisäsi hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin mahdottoman summan kokoon. – Milloin ja missä se on maksettava?»
»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava ja punnittava – juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava ja punnittava. – Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni, ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»
»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»
»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»
»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo luottaa minuun?»
»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti. »Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»
Juutalainen huokasi syvään. – »Suo edes», sanoi hän, »että matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin minäkin. Sitäpaitsi voinevat hekin kenties antaa vähän apua lunnasmaksuni suorittamiseksi.»
»Jos noita saksilaisia lurjuksia tarkoitat», sanoi Front-de-Boeuf, »niin heidän vapaaksipääsynsä riippuu aivan toisenlaisista ehdoista. Ajattele sinä vain sitä, mikä sinua itseäsi koskee – tottele neuvoani – äläkä sekaannu muiden asioihin.»
»Minun kanssani», kysyi taas juutalainen, »ei siis kukaan muu pääse vapaaksi, paitsi haavoitettu ystäväni?»
»Tarvitseeko minun», vastasi Front-de-Boeuf, »kahdesti sanoa Israelin pojalle, että hän ajatelkoon ainoastaan omaa itseänsä, muiden asioihin sekaantumatta? – Koska olet sen ehdon valinnut, niin nyt ei ole muuta jäljellä, kuin että maksat pois lunnaat, ja niin pian kuin mahdollista.»
»Mutta kuulkaa minua», sanoi juutalainen, »sen saman rahan vuoksi, jonka saamiseksi te tahraatte» – hän pysähtyi äkisti kesken puhettansa siinä pelossa, että ankara normannilainen suuttuisi. Mutta Front-de-Boeuf vain naurahti ja lisäsi sanan, joka juutalaisen kurkkuun oli tarttunut kiinni. »Tahraan omaatuntoani, aioit sanoa, Iisak. Puhu vain suusi puhtaaksi – älä ole milläsikään – en minä ole ylen julma mies. Minä kuuntelen kärsivällisesti tappiolle jääneen pelaajan moitteita, vaikka hän olisikin juutalainen. Etpä sinä näin kärsivällinen ollut, Iisak, kun syytit oikeudessa Jaakko Fitzdotterelia, joka, menetettyään kaiken perintönsä sinun kiskomistesi kautta, oli haukkunut sinua verenimijäksi.»
»Vannon Talmudin kautta», vakuutti juutalainen, »että teille, uljas ritari, on tämä asia kerrottu väärin. Fitzdotterel uhkasi tikarillaan minua omassa kodissani, kun vaadin häneltä omia hopeitani takaisin. Velka oli pääsiäisenä maksettava.»
»Eipä se minuun koske, mitä hän teki», vastasi Front-de-Boeuf; »tässä vain on puhe siitä, milloin saan minulle tulevat rahat? – Milloin sekelit heltiävät, Iisak?»
»Antakaa tyttäreni Rebekan mennä Yorkiin, jalo ritari», vastasi juutalainen, »ja niin pian kuin mies juhtineen voi ennättää tänne takaisin, niin se summa» – hän huokasi syvään, mutta lisäsi lyhyen väliajan kuluttua, »se summa lasketaan tälle permannolle.»
»Tyttäresikö!» sanoi Front-de-Boeuf, ollen ikäänkuin kummastuvinaan. – »Taivas auttakoon, soisinpa tosiaankin, Iisak, että olisin tuon ennen tiennyt. Luulinhan minä tuon mustasilmäisen tytön jalkavaimoksesi ja annoin hänet palvelustytöksi ritari Brian de Bois-Guilbertille. Näinhän myös muinaisajan patriarkat ja sankaritkin tekivät, antaen meille semmoisissa asioissa noudatettavia esimerkkejä.»
Tämän raa'an sanoman kuultuansa juutalainen parahti niin haikeasti, että koko kamari kajahti ja saraseenit hämmästyksissään päästivät hänet käsistään. Iisak käytti vapautumistansa hyväkseen, langetakseen lattialle ja syleilläkseen Front-de-Boeufin polvia.
»Ottakaa», hän huusi, »kaikki, mitä olette vaatinut, herra ritari – ottakaa kymmenen sen vertaa – ryöstäkää minut keppikerjäläiseksi, jos tahdotte – pistäkää vaikka tikari rintaani tai paahtakaa minut kuoliaaksi tuolla hiiloksella – mutta armahtakaa tytärtäni, päästäkää hänet kunnialla ja täydessä turvassa menemään! – Sen äidin tähden, joka teitä itseänne on kantanut, pelastakaa turvattoman tytön kunnia! – Hän on Raakel-vainajani ilmetty kuva, hän on viimeinen eloon jäänyt kuudesta rakkautemme pantista! – Tahdotteko ryöstää leskimieheltä hänen ainoan lohdutuksensa? – Tahdotteko saattaa isän semmoiseen tilaan, että hän soisi ainoan elossa olevan lapsensa kuolleeksi ja haudatuksi äitinsä viereen, esi-isiensä lepokammioon?»
»Soisinpa», sanoi normannilainen vähän pehmeten, »että olisin ennen sen tiennyt. Mutta minä luulin, ettei teidän kansanne välitä mistään muusta kuin raha-arkuistaan.»
»Älkää luulko meitä niin halpamaisiksi, vaikka olemmekin juutalaisia», sanoi Iisak, koettaen käyttää hyväkseen tätä armon hetkeä; »rakastaahan vainottu kettukin ja vihattu metsäkissakin poikiaan. Niin myös halveksittu ja sorrettu Aabrahamin suku rakastaa lapsiansa.»
»Taitaahan niin olla», arveli Front-de-Boeuf; »tahdon sitä vastedes uskoa juuri sinun tähtesi, Iisak. – Mutta nyt ei siitä ole apua. En voi tehdä tehtyä tekemättömäksi enkä estää sellaista, mikä tulee tapahtumaan. Olen antanut toverilleni lupaukseni, ja sitä en rikkoisi kymmenenkään juutalaisukon ja – tytön tähden. Ja sitäpaitsi, mitä pahaa tyttö-rääsylle tapahtuisikaan, vaikka hän joutuisikin Bois-Guilbertin haltuun?»
»Muuta kuin pahaa ei siitä voi johtua!» huusi juutalainen, väännellen tuskallisesti käsiänsä; »milloinka temppeliherrat ovat ajatelleet muuta kuin miesten sortamista ja naisten kunnian ryöstämistä!»
»Sinä uskoton koira!» tiuskasi Front-de-Boeuf säihkyvin silmin ja kenties mielihyvin käyttäen tätä syytä uudestaan suuttuakseen, »älä parjaa Siionin temppelin pyhää ritaristoa, vaan ajattele, kuinka saat minulle luvatun lunnassumman maksetuksi. Muuten varo juutalaiskurkkuasi!»
»Rosvo ja konna!» vastasi juutalainen vimmalla, jota ei mikään enää voinut hillitä, syytäen sortajalleen häväistyssanoja vasten silmiä. »Minä en maksa sinulle mitään – en maksa ainoatakaan hopearopoa, ennenkuin tyttäreni saastuttamattoman kunniallisena ja täydessä turvassa on päästetty vapauteen!»
»Onko pääsi pyörällä, Israelin mies?» sanoi normannilainen ankarasti – »vai suojeleeko noitavoima lihaasi ja vertasi kuumaa rautaa ja kiehuvaa öljyä vastaan?»
»En pelkää niitä!» vastasi juutalainen, isällisestä huolestaan aivan silmittömäksi vimmastuneena. »Tee, mitä pahinta voit keksiä! Tyttäreni on omaa lihaani ja vertani, tuhannen kertaa kalliimpi minulle kuin nämä kuihtuneet raajat, joita uhkaat kiduttaa. Hopeata en sinulle anna, paitsi jos saisin kaataa sen sulana ahneeseen kurkkuusi. – Ei, en anna sinulle ainoatakaan hopearopoa, nasarealainen, vaikka tarvitsisit sitä lunnaiksi siitä helvetin syvyydestä, johon koko elinaikasi olet pyrkinyt! Ota henkeni, jos tahdot, ja saatpa nähdä, että juutalainen, pahimmastakin kidutuksesta huolimatta, on pysyvä lujana ja tekevä kristityn toiveet tyhjäksi.»
»Sepä saadaan nähdä», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä vannon pyhän ristin kautta, jota sinun kirottu kansasi inhoaa, että nyt saat maistaa kaikkea, mitä rauta ja tuli voi tehdä! – Vaatteet pois häneltä, orjat, ja sitokaa mies kiinni halstariin.»
Varsin vähän auttoi vanhan miehen vastaanponnistelu. Saraseenit olivat jo temmanneet pois hänen mekkonsa ja rupesivat nyt riisumaan alusvaatteita. Silloinpa kuului tähän maanalaiseen vankihuoneeseen torven toitotus, kajahtaen kaksi kertaa linnan portin ulkopuolelta, ja heti sen jälkeen myös kovia huutoja, jotka kutsuivat ritari Reginald Front-de-Boeufiä. Kun ei kehdannut tulla tavatuksi näin perkeleellisestä työstä, käski julma paroni orjien jälleen pukea vaatteet Iisakin päälle ja lähti heidän kanssaan ulos vankihuoneesta. Näin juutalainen jäi taaskin yksin ja vietti nyt aikansa vuoroon ylistäen Jumalaa siitä, että oli vaarasta pelastunut, vuoroon valittaen tyttärensä kohtaloa, aina sitä myöten kuin itserakkaus tai isällinen tunne pääsi voitolle.