»Koreasti puhut», vastasi rosvo ranskankielellä; hänen oli luultavasti käynyt vaikeaksi jatkaa keskustelua saksinkielellä, jolla Rebekka oli sen aloittanut. »Mutta kuulepas nyt, mitä minä sanon, sinä Bakan laakson valkoinen liljankukka! Isäsi on jo taitavan alkemistin18 käsissä, joka vankihuoneen ruostuneesta rautaristikostakin voisi puristaa kultaa ja hopeata. Kunnon Iisak on jo pantu semmoiseen tislaus-astiaan, missä hänestä siivilöidään kaikki, mikä hänelle on rakasta. Siihen ei tarvita minun vaatimusteni eikä sinun kehoitustesi apua. Mutta sinun lunnaasi ovat maksettavat rakkaudella ja kauneudella, enkä minä huoli mitään muuta sen sijaan.»
»Etpä siis olekaan metsäsissi», sanoi Rebekka samalla kielellä, jolla häntä oli puhuteltu; »ei kukaan sissi hylkäisi tämäntapaista tarjousta. Eikä kukaan metsäsissi tässä maassa puhu sitä kieltä, jota nyt käytit. Et ole metsäsissi, olet normannilainen – kenties jalosukuinenkin normannilainen. – Ah, ole sitten myös jalo teoissasi ja heitä päältäsi tuo väkivallan ja häväistyksen hirvittävä verho!»
»Ja sinä, joka olet näin terävä arvaamaan», virkkoi Brian de Bois-Guilbert laskien viitan alas, niin että se ei enää peittänyt hänen kasvojaan, »sinäkään et ole oikea Israelin tytär, vaan kaikin puolin, paitsi kauneudessa ja nuoruudessa, itse Endorin noita. Minä en olekaan metsäsissi, sinä ihana Saaronin ruusu. Minä olen mies, joka tahdon varustaa kaulasi ja ranteesi täyteen helmiä ja timantteja – siinähän niiden oikea paikka onkin – enkä suinkaan riistä niitä sinulta.»
»Mitä sitten minulta tahdotte», sanoi Rebekka, »joll'ette rikkauttani? – Mitä meillä voisi olla tekemistä toistemme kanssa? – Te olette kristitty – minä juutalainen. – Meidän avioliittomme olisi vastoin sekä synagogan että kristityn kirkon sääntöjä.»
»Niinpä tosiaan olisikin», vastasi temppeliherra naurahtaen; »minäkö naisin juutalaistytön? Despardieux»!19 – »Enpä, vaikka hän olisi itse Saaban kuningatar! Ja sitä paitsi täytyy minun sanoa sinulle, suloinen Siionin tytär, etten voisi solmia avioliittoa, vaikkapa kristillisin kaikista kuninkaista20 tarjoaisi minulle kristillisimmän tyttärensä ja Languedocin maakunnan myötäjäisiksi. Valani ei salli minun rakastaa ketään tyttöä, paitsi par amours,21 niinkuin minä sinua rakastaisin. Temppeliherrahan minä olen. Etkö näe pyhän säätyni ristiä tässä?»
»Sitäkö uskallat mainita», virkkoi Rebekka, »tämmöisessä tilanteessa?»
»Ja vaikka uskallankin», sanoi temppeliherra, »niin eihän se sinuun koske, joka et usko meidän vapautuksemme pyhään merkkiin.»
»Minun uskoni on semmoinen kuin olen sen esi-isiltäni oppinut», sanoi Rebekka, »ja Jumala suokoon minulle anteeksi, jos se on väärä! Mutta mikä sitten, herra ritari, on teidän uskonne, koska te pelkäämättä mainitsette teille pyhimmän asian samalla kuin olette rikkomaisillanne pyhimmän valan, jonka olette vannonut ritarina ja hengellisenä miehenä?»
»Tuo oli korea ja ytimekäs saarna, sinä Syrakin tytär!» vastasi temppeliherra. »Mutta, suloinen pappini, ahdasmielinen juutalaisoppisi estää sinua näkemästä meidän suuria etuoikeuksiamme. Olisi tosin raskas rikos, jos joku temppeliherra menisi naimisiin; mutta mitä hetkellisiä erehdyksiä tehnenkin, niin niistä saan helposti synninpäästön heti ensi kerralla, kun meidän ritaristomme johtokunta kokoontuu. Me Siionin temppelin köyhät soturit olemme näet palkinnoksi miehuudestamme saaneet vielä laajemmat vapaudet, kuin mitä viisain kaikista kuninkaista tai hänen isänsä vaativat itselleen – ja heidän esimerkkinsä, sen sinäkin myöntänet, ovat sangen painavat. Salomon iloinen elämä on hyvä esikuva Salomon temppelin puolustajille.»
»Sinä tunnut», sanoi juutalaistyttö, »lukevan Raamattua ainoastaan siinä mielessä, että löytäisit siitä tukea irstaudellesi ja hekumallisuudellesi. Ja se on yhtä suuri rikos, kuin jos kaikkein terveellisimmistä, hyödyllisimmistä ruohoista keittäisit myrkkyä.»
Temppeliherran silmät tulistuivat tästä moitteesta. – »Kuule, Rebekka», virkkoi hän, »tähän asti olen puhunut sinulle mesikielin; mutta saatpa nyt kuulla sanoja valloittajan suusta. Sinä olet vanki, jonka olen jousellani ja keihäälläni anastanut – sinä olet minun omani kaikkien kansojen lakien mukaan. Siitä oikeudesta en luovu tuumankaan vertaa. Ja otanpa väkisin, mitä en saa pyytämällä.»
»Älä koske minuun», sanoi Rebekka, »älä koske minuun, ja kuule minua, ennenkuin rupeat semmoiseen ankaraan kuolemansyntiin! Voimani kenties eivät riittäne sinua vastustamaan; sillä Jumala on luonut naiset heikoiksi ja uskonut ne miesten jalomielisyyden suojaan. Mutta minä aion kuuluttaa häijyä tekoasi ympäri koko kristikunnan. Sinun säätyveljiesi taikauskon avulla minä saan sen koston, jota he pelkästä sääliväisyydestä kenties eivät soisi minulle. Jokaiselle säätysi preceptoriolle, jokaiselle kapitelille minä saatan tiedoksi, että sinä olet uskonheittiönä tehnyt syntiä juutalaistytön kanssa. Nekin, joita ei itse rikoksesi inhoittaisikaan, tulevat kuitenkin kiroamaan sinua siksi, että olet häväissyt ristiäsi antautumalla erään minun kansani tyttären pariin.»
»Oletpa todella sukkela älyltäsi, juutalaistyttö!» vastasi temppeliherra, joka hyvin tiesi, että Rebekka puhui totta. Sillä hänen säätynsä säännöt kielsivät mitä ankarimmin sanoin ja kaikkein kovimpien rangaistusten uhalla tämmöisiä vehkeitä, ja olipa sellaisia syyllisiä joskus erotettu ritarikunnasta. »Sinä olet viekas! Mutta kovalla äänellä sinun pitääkin valittaa, jotta se kuuluisi tämän linnan paksujen muurien ulkopuolelle. Näiden muurien takana haihtuu voivotus ja valitus, oikeudenpyyntö ja avunhuuto aivan kuulumattomaksi. Yksi pelastuskeino sinulla vain on, Rebekka. Alistu kohtaloosi – käänny meidän uskoomme, niin pääset tästä linnasta, ja harvapa normannilaisnainen on pukujensa komeudella ja kauneudellaan voittava sitä naista, jonka temppelin peitsimiehistä paras on valinnut kullakseen.»
»Minäkö alistuisin kohtalooni!» sanoi Rebekka – »vanhurskas Jumala – minkälaiseen kohtaloon! – Ja minäkö kääntyisin sinun uskoosi! Mikähän uskokunta tunnustaa omaksensa sinuntapaisesi konnan? – Sinäkö olisit muka paras peitsimies temppeliritaristossa! – Sinä pelkuriritari! – valapattopappi! Minä syljen päällesi enkä pelkää sinua! – Aabrahamin Jumala on suonut pelastuskeinon tyttärellensä – tästäkin ilkeyden pesästä.»
Näin sanoen hän työnsi ikkunan rautaristikon auki, eikä aikaakaan, niin hän jo seisoi rintavarustuksen äärimmäisellä reunalla, missä ei ollut vähintäkään seinää hänen ja hirvittävän syvyyden välillä. Tätä hurjaa harppausta ei Bois-Guilbert ennättänyt estää, koska se tapahtui niin äkkiarvaamatta, sillä siihen saakka tyttö oli seisonut aivan liikkumatta. Ja heti kun ritari liikahti seurataksensa jäljestä, tyttö huusi: »Pysy paikallasi, ylpeä temppeliherra, tai jos tahdot, niin tule vain! Mutta jos astut askelenkaan lähemmäksi, niin heittäydyn tästä alas. Murskaantukoon ruumiini muodottomaksi pihan kiviin; – parempi sekin kuin joutua sinun petomaisen himosi uhriksi!»
Näin sanottuaan hän löi kätensä ristiin ja ojensi ne taivasta kohti, ikäänkuin anoen armoa sielullensa, ennenkuin hyppäisi alas kuoleman kitaan. Temppeliherra hämmästyi. Armosta tai säälistä hän ei vielä koskaan ollut peruuttanut päätöstään; mutta tytön pelottomuus sai nyt hänen mielensä muuttumaan. »Tule alas», sanoi hän, »hurja tyttö! – Minä vannon maan ja meren ja taivaan kautta, etten tee sinulle mitään pahaa.»
»En usko sinua, temppeliherra», virkkoi Rebekka; »sinun takiasi olen oppinut antamaan säätysi rehellisyydelle sen ansaitseman arvon. Lähin preceptoriohan vapauttaisi sinut valastasi, jonka rikkominen ei loukkaisi suurempiarvoista asiaa kuin kurjan juutalaistytön kunniaa.»
»Sinä tuomitset minua väärin», huusi temppeliherra innokkaasti, »minä vannon säätyni kautta – ristin kautta, jonka näet rinnassani – miekan kautta, joka vyölläni riippuu – minä vannon esi-isieni vanhan aateliskilven kautta, etten tee sinulle mitään pahaa! Kuule minua, jollet oman itsesi, niin ainakin isäsi tähden! Minä tahdon olla hänen turvanansa, ja tässä linnassa hän totisesti on voimallisen turvaajan tarpeessa.»
»Voi!» sanoi Rebekka, »sen tiedän liiankin hyvin – mutta voinko uskoa sinua?»
»Käännettäköön aseeni nurin ja julistettakoon nimeni kaikkialla kunniattomaksi», vakuutti Bois-Guilbert, »jos koskaan saat syytä moittia tekoani. Monta lakia, monta sääntöä olen rikkonut, mutta sanaani – en koskaan!»
»Tahdon siis uskoa sinua», virkkoi Rebekka, »tämän verran» – hän astui alas muurin reunalta, mutta pysyi aivan lähellä ampumareikää. – »Tässä», sanoi hän, »tässä tahdon seisoa. Pysy sinä paikallasi. Sillä jos yrität astua askeltakaan lähemmäksi, niin saat nähdä, että juutalaistyttö antaa mieluummin sielunsa Jumalan kuin kunniansa temppeliherran valtaan!»
Näin Rebekka lausui. Hänen rohkea, luja päätöksensä, joka niin hyvin soveltui hänen kasvojensa jaloon kauneuteen, oli nyt kirkastanut hänen katseensa ja koko ulkomuotonsa tavattomalla loistolla. Silmä ei värähtänyt, poski ei vaalennut, vaikka niin hirveä kuolema oli aivan edessä. Päinvastoin tunne siitä, että hänellä nyt oli kohtalonsa omassa vallassaan ja että hän, jos tahtoi, kuoleman avulla saattoi pelastua häpeästä, oli kohottanut vielä kirkkaammaksi posken punan ja silmän säihkyn. Bois-Guilbert. joka itsekin oli ylpeä ja rohkea, tunnusti mielessään, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt näin jaloa, näin majesteetillista naista.
»Olkoon sovinto välillämme, Rebekka», sanoi hän.
»Sovinto, jos niin tahdot», vastasi Rebekka – »sovinto – mutta näin paljon maata välillämme.»
»Sinun ei tarvitse enää pelätä minua», virkkoi Bois-Guilbert.
»En sinua pelkääkään», vastasi tyttö. »Kiitos olkoon hänelle, joka rakensi tämän tornin näin pyörryttävän korkeaksi, ettei kukaan, joka syöksyy täältä alas, voi elävinä päästä maahan. – Kiitos olkoon hänelle ja Israelin Jumalalle – minä en pelkää sinua.»
»Sinä tuomitset minua väärin», sanoi temppeliherra; »sinä tuomitset minua väärin, sen vannon maan ja meren ja taivaan kautta! Luonteeltani en ole alkujaan ollut semmoinen, jollaisena nyt olet minut nähnyt – itsekäs, kova, armoton. Nainen on tehnyt minut kovasydämiseksi, ja naisille on sentähden sydämeni kova, mutta ei sinun kaltaisillesi naisille. Kuule mitä sanon, Rebekka – ei ollut peistä kantavaa ritaria, jonka sydän olisi hartaammin rakastanut valittua neitoansa kuin Brian de Bois-Guilbertin. Tämä tyttö, jonka isällä – pienellä paronilla – ei ollut enempää, mitä kehua omaksensa, kuin tällainen tornin raunio, huono viinimäki ja muutamia Bordeaux'n rantamaan karuja kankaita, tuli kuuluisaksi joka paikassa, missä sankaritöitä tehtiin, tuli kuuluisammaksi monta korkeata neitoa, jotka perivät koko kreivikunnan. – Niin», jatkoi hän, astellen edestakaisin parvekkeella, niin innoissaan, ettei hän näyttänyt muistavankaan Rebekan läsnäoloa, »niin, minun urotyöni, kokemani vaarat, uhitellen vuodattamani veri tekivät Adelaida de Montemaren nimen kuuluisaksi hamasta Kastilian kuningashovista Bysantiumin keisaripalatsiin asti. Ja minkä palkinnon minä voitinkaan! – Kun palasin takaisin kalliisti ostetun, työllä ja verellä ansaitun maineeni kanssa – tapasin hänet naimisissa gascognelaisen maamoukan kanssa, jonka nimi ei ollut koskaan kuulunut ulommaksi hänen omien mitättömien tilustensa rajoja! Tulisesti olin häntä rakastanut, tulinen oli myös kostoni hänen petoksensa johdosta! Mutta kostoni kilpistyi omaan itseeni. Siitä päivästä alkaen erosin elämästä ja sen siteistä – miehuuteni iällä en saa nauttia kodin iloa – en saa kuulla rakastavan puolison lohduttavaa ääntä – vanhana en saa istua hauskan takan äärellä – hautani on oleva yksinäinen, eikä ainutkaan poika ole jäävä jälkeeni Bois-Guilbertin vanhan suvun jatkajaksi. Päällikköni jalkojen juureen olen laskenut vapauteni, – vallan saada itse päättää teoistani. Temppeliherra on orja kaikin puolin, ainoastaan orjan nimeä vailla. Hän ei saa omistaa maata eikä mantua, hän elää, liikkuu ja hengittää aina vain toisen miehen käskyn ja tahdon mukaan.»
»Voi!» sanoi Rebekka, »mitkä edut voivat korvata näin suurta uhria?»
»Koston voima, Rebekka», vastasi temppeliherra, »ja kunnianhimon kuvittelema vastainen korkeus.»
»Halpa korvaus», sanoi Rebekka, »sille, jonka on täytynyt luopua ihmisen rakkaimmista oikeuksista.»
»Älä puhu niin, tyttö», vastasi temppeliherra; »kosto on taivaallisten herkkua! Ja jos he, niinhän papit väittävät, ovat pitäneet kostoa yksinoikeutenaan, niin he ovat tehneet tämän juuri sen vuoksi, että sen suoma nautinto heidän mielestään on liian suloinen kuolevaisille. – Entä kunnianhimo? Sen virittämä houkutushan on niin voimallinen, että se saattaisi häiritä taivaankin autuutta.» – Tähän hän hetkeksi vaikeni, ja lisäsi sitten: »Rebekka! Se, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin häpeän, on jalo ja voimallinen hengeltänsä. Omakseni minä tahdon sinut! – Ei, älä säikähdä, tämä on tapahtuva sinun vapaalla suostumuksellasi ja omilla ehdoillasi. Suostu ottamaan osaa toiveisiini, jotka loistavat kirkkaampina kuin kruunatun kuninkaan mieliteot! – Kuule, mitä sanon, ennenkuin vastaat, ja punnitse, ennenkuin kiellät. – Temppeliritari, niinkuin sanoit, tosin menettää ihmisoikeutensa, vapaan tahtonsa. Mutta hän pääsee jäseneksi mahtavaan veljeskuntaan, joka vapisuttaa yksin kuninkaitakin. Hän on yksinäinen sadepisara, joka putoaa mereen. Se häviää siihen erottamattomaksi osaksi, mutta se häviää valtamereen, joka tyrskyjensä vastustamattomalla voimalla murtaa kallioita ja hukuttaa kuninkaallisia sotalaivastoja. Tämmöiseen paisuvaan luode-aaltoon voi verrata meidän mahtavaa veljeskuntaamme. Ja tässä mahtavassa veljeskunnassa minä en ole pelkkä halpa jäsen. Minua pidetään jo nyt yhtenä päälliköistä, ja saattaapa koittaa se päivä, jolloin kädessäni nähdään suurmestarin komentokapula. Temppelin köyhät soturit eivät silloin tyydy siihen, että saavat jaloillaan polkea kuningasten niskaa – tekeehän samoin paljasjalkainen munkkikin. Ei, vaan meidän rautakenkämme on astuva ylös heidän valtaistuimelleen – meidän rautakintaamme on tempaava valtikan heidän käsistään. Ei edes teidän Messiaanne valta, jota kansasi hajonneet heimot turhaan odottavat, voisi tulla niin suureksi kuin se, joka loistaa minun kunnianhimoni edessä. Minulta on vain puuttunut vertaiseni henki, joka voisi olla siinä osallisena – ja sinä olet se, jota kaipasin!»
»Juutalaistytöllekö näin puhut?» vastasi Rebekka. »Muistathan – »
»Älä puhu minulle», lausui temppeliritari, »uskontojemme erilaisuudesta. Salaisissa kokouksissamme me nauramme tuommoisille ämmien loruille. Älä usko, että me kauankaan olemme seuranneet sokeasti säätymme perustajien joutavaa hulluutta. Suojellakseen muka karua hietikkoa, joka vain taikauskoisten hupsujen silmissä voi olla minkään arvoinen, he luopuivat kaikista elämän nautinnoista ja pitivät suurena autuutena saada surmansa nälän tai janon tai ruttotaudin tai villi-ihmisten miekan kautta. Mutta pianpa säätymme näköpiiri laajeni avarammaksi ja rohkeammaksi, ja me keksimme parempia palkintoja uhrauksistamme. Äärettömät rikkaudet, joita me omistamme kaikilla kristikunnan kulmilla, loistava sotamaineemme, joka houkuttelee veljeskuntaamme parhaat ritarit kaikista kristityistä maista – ne ovat vain välikappaleita. Niiden avulla me valmistamme asioita, jommoisia säätymme pyhät perustajat eivät ole unissaankaan nähneet; eikä niistä myöskään anneta mitään tietoa niille heikkohenkisille, jotka vanhaan tapaan pyrkivät säätyymme ja jotka silmittömässä uskossaan tulevat meidän tottelevaisiksi palvelijoiksemme. Mutta en tahdo nyt tämän enempää vetää syrjään esirippua, joka peittää meidän salaisuutemme. Tuo torventoitotus ilmoittaa kenties asian, jossa tarvitaan minuakin. Mieti siis sitä, minkä minulta kuulit. – Jää hyvästi! – En pyytele anteeksi, että uhkasin tehdä sinulle väkivaltaa; sillä sen kauttahan vasta oikein opin jaloutesi tuntemaan. Kultaa ei voi tuntea kullaksi, ellei siihen kosketa tunnuskivellä. Pian palaan takaisin puhelemaan enemmän sinun kanssasi.»
Ritari palasi tornikamariin ja astui porraskäytävää alas. Rebekka jäi taas yksikseen. Hän oli suuresti pelästynyt kuullessaan, mitä kaikkea tuo rohkea, häijy mies, jonka valtaan hän kovaksi onnekseen oli joutunut, uskalsi ajatella hurjassa kunnianhimossaan; hän olisi siitä kenties vielä enemmän pelästynyt, jollei hän vähää ennen olisi nähnyt kuolemaa edessänsä. Astuttuansa alas tornikamariin hän siis ensi työkseen lausui Jaakobin Jumalalle kiitoksen saamastaan suojeluksesta ja rukoili edelleenkin varjelusta sekä itselleen että isällensä. Livahtipa vielä lisäksi eräs nimi hänen rukoukseensa – sen haavoittuneen kristityn nimi, joka myös oli joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin. Rebekan sydän säpsähti samassa, kun hänen puheeseensa Jumalan kanssa, hänen hartaaseen rukoukseensa siten oli sekaantunut muisto miehestä, jonka kanssa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä – muisto nasarealaisesta, juutalais-uskonnon vihollisesta. Mutta rukous nuorukaisen puolesta oli jo hiljaisena henkäyksenä kohonnut Rebekan huulilta, eikä hänen sydämensä – huolimatta kaikista uskontonsa ahdasmielisistä opeista – olisi suonutkaan, ettei se olisi tullut lausutuksi.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Onpa tuo helkkarin mutkikasta kynän koukeroittelemista; en ole vielä ikänä nähnyt mokomata!
»Hän alentuu valloittamaan.»
Linnansaliin astuessansa temppeliherra tapasi de Bracyn jo siellä. »Nähtävästi», sanoi de Bracy, »on tämä torventoitotus keskeyttänyt sinun kosintasi niinkuin minunkin. Mutta sinä saavut myöhemmin ja vastahakoisemmin; siitä tahtoisin päättää, että sinulla on ollut hauskempaa seuraa kuin minulla.»
»Onko siis», kysyi temppeliherra puolestaan, »sinun käynyt huonosti kosiessasi tuota rikasta saksilaistyttöä?»
»Tuomas Becketin pyhät luut meitä auttakoot!» vastasi de Bracy, »onpa Rowena-neiti varmaankin saanut kuulla, että tämä mies ei henno nähdä naiskyyneleiden vuotavan.»
»Hyi häpeä!» virkkoi temppeliherra. »Sinäkö, vapaan peitsimieskomppanian päällikkö, et hennoisi nähdä naisten kyyneleitä! Sitä kirkkaamminhan rakkauden tulisoihdun pitäisi palaa, kun pari kyynelpisaraa siihen pirskahtaa.»
»Suuri kiitos parin kyynelpisaran pirskoittamisesta», vastasi de Bracy; »mutta tulvasipa niitä tuon neitosen silmistä niin paljon, että olisi nuotiovalkeakin siitä sammunut. En usko, että missään maailmassa on nähty niin surkeaa käsien vääntelyä ja niin ylenpalttista kyynelten vuotoa hamasta Pyhän Nioben ajoista, josta Aymer-abotti meille kertoi. Vesihiisi on tainnut riivata koko saksilaiskaunottaren.»
»Ja kokonainen legioona piruja on tainnut ottaa asuntonsa juutalaistytön sydämeen», virkkoi puolestaan temppeliherra. »Yksi ainoa pirulainen, vaikka se olisi Apollo itse, ei olisi voinut paisuttaa häntä niin hillitsemättömän ylpeäksi ja rohkeaksi. – Mutta missä viipyykään Front-de-Boeuf? Yhä taajemmin ja kovemminhan tuo torvi soipi.»
»Hän hieroo kauppaa juutalaisäijän kanssa, luullakseni», vastasi de Bracy huolettomasti; »arvattavasti Iisak ulvoo niin kovasti, ettei torven törähdyksiä kuulukaan. Tiedäthän sen omastakin kokemuksestasi, ritari Brian, että ennenkuin juutalainen suostuu luovuttamaan pois aarteensa semmoisilla ehdoilla kuin ystävämme Front-de-Boeuf luultavasti tarjoaa, hän nostaa niin suuren äänen, että se voittaa kaksikymmentäkin torvea ja sarvea. Mutta lähettäkäämme joku palvelijoista häntä kutsumaan.»
Pian ilmaantuikin Front-de-Boeuf, jonka armoton julmuus oli ennen kerrotulla tavalla tullut estetyksi. Syynä hänen viipymiseensä oli se, että hän oli antanut moniaita asianvaatimia käskyjä miehilleen.
»Katsokaamme, mitä tuo kirottu hälinä tuolla ulkona tarkoittaa», sanoi Front-de-Boeuf. – »Tänne on tullut kirje, ja jollen erehdy, on se saksinkielinen.»
Hän katseli kirjettä käännellen sitä kädessään, ikäänkuin olisi toivonut saavansa tämmöisellä kääntelemisellä selvää paperin sisällyksestä. Lopuksi hän kuitenkin ojensi sen de Bracylle.
»Yhtähyvin se saattaisi olla täynnä noidan koukerolta», virkkoi tämä, joka oli aivan oppimaton, niinkuin melkein kaikki muutkin sen ajan ritarit. »Kappalaisemme yritti tosin opettaa minua kirjoittamaan; mutta kaikki kirjaimeni muodostuivat aina nuolenpäiden ja miekanterien muotoisiksi, ja silloin tuo kaljupää ukko viimein väsyi työhön.»
»Annas tänne», sanoi temppeliherra. »Sen verran on minussa pappismiestä, että vähä oppini voi valaista urhouttani.»
»Käytä sitten pyhä oppisi meidän hyödyksemme», sanoi de Bracy. »Mitä tuo paperiliuska tietää?»
»Sehän on täysi sodanjulistus», vastasi temppeliherra; »jollei se, Betlehemin neiti nähköön, ole hullua pilantekoa. Kummallisempaa haastekirjaa ei luullakseni vielä koskaan ole päästetty jonkin ritarilinnan laskusillan yli.»
»Pilantekoako?» virkkoi Front-de-Boeuf; »olisipa hauska tietää, kuka semmoisessa asiassa tohtii minun kustannuksellani pilaa tehdä! – Lue se, ritari Brian.»
Temppeliherra luki nyt seuraavan:
»Minä Wamba, Älyttömän poika, palveleva hovinarrina jaloa ja vapaasukuista miestä, Cedrikiä, Rotherwoodin herraa, jota myös Saksilaiseksi nimitetään – Ja minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen – »
»Hullutteletko sinä?» keskeytti Front-de-Boeuf lukijaa.
»Pyhä Luukas auttakoon, kirje alkaa juuri noilla sanoilla», vastasi temppeliherra. Sitten hän jatkoi jälleen lukuansa: »Minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen mainitun Cedrikin palveluksessa, yhdessä meidän apumiestemme ja liittoveljiemme kanssa, jotka yksissä neuvoin meidän kanssamme ovat antautuneet tähän sotaan, nimittäin se jalo ritari, jota tällä hetkellä nimitetään Mustan tyhjäntoimittajan nimellä, ja kelpo vapaa talonpoika Robert Locksley, myös Kepinhalkaisijan liikanimellä tuttu, annamme teille, Reginald Front-de-Boeuf, ja teidän liittolaisillenne ja rosvokumppaneillenne, keitä ne sitten lienevätkin, tiedoksi, että koska te syyttä ja sodanjulistuksetta, väkivallalla ja kavaluudella olette ottaneet kiinni meidän herramme ja isäntämme, yllämainitun Cedrikin; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen neidon, neiti Rowenan, Hergottstrandsteden omistajan; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen herra Athelstanin, Coningsburghin herran; ynnä myös useampia vapaita miehiä, heidän palvelijoitansa; ynnä myös useita orjia, heidän perintöorjiansa; ynnä myös juutalaisen, nimeltä Iisak Yorkilainen, ja hänen tyttärensä, juutalaistytön; ynnä myös useampia hevosia ja muuleja. Jotka jalosukuiset henkilöt, ynnä palvelijat ja orjat ynnä hevoset ja muulit ynnä yllämainittu juutalaisukko ja juutalaistyttö, olivat kaikki täydessä rauhassa kuninkaallisen majesteetin kanssa, ja uskollisina alamaisina matkustivat kuninkaan maantiellä. Siitä syystä me tahdomme ja vaadimme, että yllämainitut jalosukuiset henkilöt, nimittäin Cedrik Rotherwoodin herra, Rowena Hergottstrandsteden omistaja ja Athelstan Coningsburghin herra ynnä heidän palvelijansa ja orjansa, niin myös heidän hevosensa ja muulinsa, niin myös yllämainittu juutalaisukko sekä juutalaistyttö ja samoin kaikki heille kuuluvat tavarat annetaan meidän haltuumme tai niiden haltuun, jotka me siihen toimeen määräämme, eheinä ja vahingoittumatta, ennenkuin tunti on kulunut teidän saatuanne tämän kirjeen käsiinne. Jollette sitä tee, niin julistamme teidät rosvoiksi ja kavaltajiksi, ja tahdomme panna henkemme alttiiksi tappelemalla, piirittämällä tai muulla tavalla sotimalla teitä vastaan, ja tahdomme voimiamme myöten tehdä teille kiusaa sekä vahinkoa. Siitä Jumala teitä armollisesti varjelkoon! – Tämän me olemme allekirjoittaneet Pyhän Witholdin päivän aattona, suuren käräjätammen juurella Sarvasmäen metsässä, ja ylläolevan kirjeen on kokoonpannut se pyhä mies, joka Copmanhurstin kappelissa palvelee Jumalaa, Pyhää Neitsyttä sekä Pyhää Dunstania.»
Kirjeen alla oli ensimmäisenä kömpelösti piirustettu kukonpää helttoineen sekä selitys, että hieroglyfi oli Wamban, Älyttömän pojan puumerkki. Tämän arvoisan kuvan alla oli risti, joka oli selitetty Gurthin, Beovulfin pojan puumerkiksi. Sen alle olivat sanat Le Noir Fainéant (Musta Tyhjäntoimittaja) kirjoitetut rohkeilla, paksuilla kirjaimilla. Ja kaikkein viimeisenä seurasi sievästi kuvattu nuoli, jousimies Locksleyn tunnuskuva.
Ritarit kuuntelivat tämän eriskummallisen pergamentin sisällystä päästä päähän, ja sitten he katsahtivat toisiinsa äänettömällä ihmetyksellä, kuten ainakin miehet, jotka eivät ollenkaan käsitä, mitä asia tarkoittaa. De Bracy ensimmäisenä lopetti äänettömyyden purskahtamalla hillittömään naurunhohotukseen, johon temppeliherra, vaikka kohtuullisemmin, yhtyi. Mutta Front-de-Boeuf puolestansa näytti panevan heidän ilonsa pahaksi.
»Suoraan sanoen, hyvät herrat», hän sanoi, »parempi olisi nyt neuvotella, mitä meidän, asiain näin ollessa, tulee tehdä, kuin hohottaa noin narrien tavalla.»
»Front-de-Boeufin rohkeus on yhä vielä masennuksissa sen johdosta, että hänet turnajaispelissä sysättiin maahan», virkkoi de Bracy temppeliherralle. »Peloittaapa häntä nyt paljas taisteluvaatimuksen nimikin, vaikka se tuleekin vain narrin ja sikopaimenen taholta.»
»Pyhä Mikael auttakoon!» vastasi Front-de-Boeuf; »soisinpa, että saisit kaikki tämän vehkeilyn seuraukset omaan niskaasi, de Bracy. Nuo lurjukset eivät uskaltaisi osoittaa niin käsittämätöntä hävyttömyyttä, jollei heillä olisi suuri miesvoima takanansa. Salot ovat täynnä metsäsissejä, jotka vihaavat minua siksi, etten salli heidän ampua vapaasti metsäkauriita. Kerrankin, kun eräs semmoinen lurjus oli tavattu itse teosta, verissä käsin, minä luin veitikalle lyhyen lain ja sidotin hänet sarvaan sarviin, joka viidessä minuutissa puski miehen mäsäksi. Ja siitä syystä ammuttiin jälkeeni yhtä monta nuolta kuin toissapäivänä tuohon pilkkatauluun Ashbyssä. – Kuules, mies», hän lisäsi kääntyen erään palvelijansa puoleen, »onko käyty katsomassa, miten suuri miesvoima seisoo tämän julkean haastekirjeen takana?»
»Vähintään kaksisataa miestä lienee koolla metsässä», vastasi asemies.
»Tämäpä on lysti juttu!» sanoi Front-de-Boeuf. »Sen sain palkakseni siitä, että lainasin linnani teille, jotka ette osaa toimittaa asioitanne hiljaa, vaan tuotte tuommoisen vaapsahaisparven silmilleni.»
»Vaapsahaisiako?» virkkoi de Bracy; »sano pikemmin piikittömiä kuhnureita, parvi laiskoja lurjuksia, jotka ovat karanneet saloille ja havittelevat metsänriistaa, kun eivät viitsi työllä elättää henki-raiskaansa.»
»Piikittömiäkö?» vastasi Front-de-Boeuf. »Onpas heillä piikit, teräskärkiset, kolmen jalan pituiset nuolet, joilla saavat sattumaan vaikka Ranskan kruununkolikon kokoiseen pilkkaan.»
»Hävetkää toki, herra ritari!» sanoi temppeliherra. »Kutsukaamme väkemme kokoon ja rynnätkäämme ulos heitä vastaan. Yhdessä ainoassa ritarissa – vaikkapa yhdessä ainoassa sotamiehessäkin – on jo tarpeeksi vastusta kahdellekymmenelle tuommoiselle talonpojalle.»
»On tarpeeksi ja liiaksikin», lisäsi de Bracy; tuskin viitsisin mokomia vastaan ojentaa edes peistäni.»
»Niin kyllä», vastasi Front-de-Boeuf, »jos he olisivat mustia turkkilaisia tai saraseeneja, herra temppeliherra, tai pelkurimaisia ranskalaisia talonpoikia. Mutta nuo tuolla ovat englantilaisia jousimiehiä, eivätkä he ole meitä huonommat muussa suhteessa, kuin että heillä ei ole ratsuja eikä rautavarusteita; ja vähänpä apua meille niistäkään tulisi tiheässä metsässä. Rynnäkköön käsket meidän käydä! Tuskinhan meillä on tarpeeksi väkeä edes linnankaan puolustukseen. Parhaat miehistäni ovat Yorkissa; siellä on sinunkin kumppaniasi, de Bracy. Täällä ei meillä ole täyttä kahtakymmentäkään jäljellä, paitsi niitä muutamia, joiden avulla te suorititte hullun ryöstönne.»
»Ettehän toki pelänne», sanoi temppeliherra, »heitä tuolla olevan niin monta, että he uskaltaisivat käydä rynnäkköön linnaa vastaan?»
»Enpä juuri sitä, ritari Brian», vastasi Front-de-Boeuf. »Noilla metsäsisseillä tosin on uskalias päällikkö; mutta ilman koneita, tikapuita ja oppineita johtajia he eivät voi linnalleni mitään.»
»Lähettäkää sana naapureillenne», sanoi temppeliherra; »käskekää heidän koota väkensä ja tulla kolmen ritarin avuksi, joita muuan narri ja sikopaimen piirittävät Front-de-Boeufin paronilinnassa.»
»Te laskette leikkiä, herra ritari», vastasi paroni; »mutta kenelle lähettäisin sanan? – Malvoisin miehineen on nyt jo Yorkissa, ja siellähän ovat myös muut liittoveljeni. Sielläpä minäkin nyt olisin, jollei tämä pirun juttu olisi tullut väliin.»
»Lähetä sitten sana Yorkiin ja käske väkemme tänne», neuvoi de Bracy. »Jolleivät he minun lippuni liehuessa ja vapaajoukkoni päällekaratessa pötki pakoon, niin tahdon myöntää, että he ovat rohkeimmat kaikista sisseistä, jotka ikinä ovat virittäneet joustaan sinisillä saloilla.»
»Mutta kuka sen sanan veisi?» kysyi Front-de-Boeuf; »heillä tietysti on joka tienhaarassa vartijat, jotka kiskoisivat sanoman hänen rinnastaan. – Nytpä keksinkin keinon», lisäsi hän hiukan arveltuaan. »Herra temppeliritari, tehän osaatte sekä lukea että kirjoittaa, ja jos meidän onnistuisi vain löytää kappalaiseni kirjoitusneuvot, – se mies-parka kuoli vuosi takaperin kesken joulu-juominkiaan – »
»Suokaa anteeksi», virkkoi asemies, joka seisoi yhä likellä, »luulenpa vanhan Urfridan panneen ne johonkin tallelle, muistoksi rippi-isästään. Tämä oli viimeinen mies, niin olen kuullut ämmän sanovan, joka kohteli häntä sillä sävyisyydellä, millä aina pitäisi kohdella sekä nuoria että vanhoja naisia.»
»Mene sitten ja nouda ne tänne, Engelred», käski Front-de-Boeuf; »ja sitten te, herra temppeliritari, saatte kirjoittaa vastauksen tuohon rohkeaan haasteeseen.»
»Mieluimmin piirtäisin sen vastauksen miekan kuin kynän kärjellä», vastasi Bois-Guilbert; »mutta tapahtukoon teidän tahtonne.»
Hän kävi siis istumaan ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen ranskan kielellä:
»Ritari Reginald Front-de-Boeuf ynnä hänen jalosukuiset, ritarisäätyiset liittolaisensa ja apulaisensa eivät ota vastaan mitään sodanjulistusta orjilta eikä karkureilta. Ja jos sillä, joka sanoo itseään Mustaksi ritariksi, todella on oikeus kunnialliseen ritarinimeen, niin hän muistakoon, että hän nykyisellä aseveljeydellänsä on tahrannut arvonsa eikä voi siis vaatia tilinteolle aatelissukuisia miehiä. Mitä meidän vankeihimme tulee, niin me kehoitamme kristillisestä armeliaisuudesta, että lähettäisitte tänne jonkun pappismiehen heitä ripittämään ja Jumalan kanssa sovittamaan. Sillä me olemme lujasti päättäneet mestauttaa heidät tänä aamuna ennen päivällisen aikaa, jotta heidän päänsä törröttäessään muurilla seipäitten nenässä olisivat todistuksena, miten vähän me välitämme teistä, jotka olette vaivanneet itseänne tänne heidän avukseen. Lähettäkää siis, niinkuin yllä jo sanoimme, pappi sovittamaan heitä Jumalan kanssa, jolla tavalla saatte tilaisuuden antaa heille viimeisen kerran maan päällä apuanne.»