Ivanhoe

»Ja kuinka pian sinä sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe maltittomasti.

»Viikkokaudessa, jos tahdotte olla kärsivällinen ja noudattaa ohjeitani», vastasi Rebekka.

»Pyhä Neitsyt!» sanoi Wilfred, – »eipähän liene syntiä, vaikka tässä paikassa satuin mainitsemaan hänen siunattua nimeänsä – nyt en minä eikä kukaan muukaan kelpo ritari jouda kauan vuoteella venymään! Jos siis, tyttö, voit täyttää lupauksesi, niin maksanpa sinulle kypärin täyden hopearahoja, vaikka täytyisi hankkia ne mistä hyvänsä!»

»Kyllä minä täytän lupaukseni», vakuutti Rebekka, »ja te saatte pukeutua aseisiin kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, jos tahdotte suoda minulle vain yhden palkinnon, jonka pyytäisin tarjoamainne hopeitten sijasta.»

»Jos vallassani vain on luvata ja jos se on semmoista, minkä hurskas kristitty ritari saa antaa sinun rotuisellesi», lausui Ivanhoe, »niin suostun pyyntöösi mielelläni ja kiitollisena.»

»Sitä vain anoisin teiltä», vastasi Rebekka, »että tästä lähtien uskoisitte juutalaisenkin saattavan antaa apua kristitylle pyytämättä muuta palkintoa kuin saman Suuren Isän siunausta, joka on luonut meidät kaikki, niin juutalaiset kuin pakanat.»

»Syntiäpä olisi, jollen sitä uskoisi, tyttö», virkkoi Ivanhoe. »Ja nyt aion ilman enempää epäilystä tai utelua antautua hoitoosi täydesti luottaen siihen, että sinun taitosi avulla kykenen viikon kuluttua kantamaan haarniskaa. Mutta, armas lääkärini, salli minun vähän tiedustella, mitä maailmalta kuuluu. Kuinka voi jalo Cedrik perheineen? – Ja kuinka voi suloinen neiti…» Hän lopetti puheensa kesken, ollen haluton mainitsemaan Rowenan nimeä juutalaisen talossa – »häntä tarkoitan, joka oli turnajaisten kuningattarena?»

»Ja jonka te, herra ritari, siihen arvoon koroititte, osoittaen valinnassa hyvää makua, jota ihailtiin yhtä paljon kuin urhoollisuuttanne», täydensi Rebekka.

Paljon verta oli Ivanhoen suonista virrannut maahan, mutta olipa sitä kuitenkin vielä siksi paljon jäljellä, että hänen poskensa lensivät purppuranpunaisiksi, kun hän huomasi ilmaisseensa rakkautensa Rowenaan yrittäessään taitamattomasti salata sen.

»Enpä juuri hänestä niin paljon tahtoisi kuulla», sanoi hän, »vaan pikemmin prinssi Juhanasta. Ja tahtoisin myös tietää, mihin uskollinen asemieheni on joutunut, koska hän ei ole täällä minua hoitamassa?»

»Sallikaa minun käyttää lääkärinvaltaani», vastasi Rebekka, »ja käskeä teitä olemaan vaiti ja välttämään levottomuutta herättäviä mietteitä. Koetan kuitenkin kertoa teille, mitä haluatte tietää. Juhana-prinssi lopetti turnajaiset kesken ja lähti kiireesti Yorkiin kaikkien seurueeseensa kuuluvien aatelismiesten, ritarien sekä hengellisten herrojen kanssa. Ennättipä hän ennen lähtöänsä hyvällä tai väkisenkin kerätä kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin sai puristetuksi niiltä, joita pidetään tämän maan rahamiehinä. Hänen huhutaan aikovan anastaa itselleen veljensä kruunun.»

»Eipä ennenkuin sen puolustukseksi on miekkoja käsitelty!» huudahti Ivanhoe kohoten istualleen, »vaikkapa Englannissa olisi vain yksi ainoa uskollinen alamainen. Minä tahdon taistella Rikhardin oikeuden puolesta heidän parastakin miestään vastaan – vaikkapa kahta vastaan yht'aikaa, sillä oikeus on minun puolellani!»

»Mutta jotta teille karttuisi siihen tarpeeksi voimaa», virkkoi Rebekka, laskien kätensä hänen olkapäälleen, »pitää teidän nyt totella käskyäni ja maata rauhallisesti.»

»Totta puhut, tyttö», sanoi Ivanhoe, »tahdonpa maata niin rauhallisena kuin näinä rauhattomina aikoina voi. Mutta mitä tiedät Cedrikistä ja hänen perheestään?»

»Hänen hovimestarinsa kävi äsken juuri täällä, läähättäen kiireisestä kulusta, noutamassa isältäni maksua Cedrikiltä ostetuista villoista. Häneltä sain tietää, että Cedrik sekä Athelstan Coningsburghilainen olivat suuresti suuttuneina poistuneet Juhana-prinssin pidoista ja aikoivat heti lähteä kotimatkalle.»

»Oliko joku nainen heidän seurassaan pidoissa?» kysyi Wilfred.

»Rowena-neiti», sanoi Rebekka, vastaten tarkemmin kuin mitä kysymys olisi vaatinut, – »ei ollut prinssin pidoissa, ja hovimestarin kertoman mukaan hänkin on nyt matkalla Rotherwoodiin, kasvatusisänsä Cedrikin seurassa. Ja teidän uskollinen asemiehenne Gurth…»

»Mitä!» huusi ritari, »tunnetko sinä hänen nimensä? Mutta tiedäthän sen», lisäsi hän heti; »kuinka et tietäisi! Sinun kädestäsi, sen nyt arvaan, ja sinun jalomielisyytesi kautta hän eilen sai sata sekiiniä.»

»Älkää puhuko siitä», virkkoi Rebekka, posket tulipunaisina, »huomaanpa, että kieli liiankin helposti antaa ilmi, minkä sydän mieluummin soisi salatuksi.»

»Mutta nämä kultarahat», sanoi Ivanhoe vakavana, »kunniani vaatii minun maksamaan ne isällesi takaisin.»

»Tehkää miten tahdotte», sanoi Rebekka, »kunhan viikko on kulunut. Mutta älkää nyt puhuko älkääkä ajatelko asioita, jotka voivat viivyttää haavanne paranemista.»

»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki siihen.»

»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» – Nähtyänsä, kuinka kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi ehtinyt asettua.»

»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan anastaakseen häneltä kruunun; – minun ihailuni on tuottanut huolta ja vastusta suloisimmalle kaikista naisista; – ja nytpä isäni vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»

»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman, niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut teille lääkärin ja auttajan? – Sentähden olkaa hyvillä mielin ja uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt – nauttikaa niitä lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»

Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet saattoi hyvin viedä matkalle.

Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa. Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen 10: nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää vain lyhyet lepoajat – sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.

Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä – tai normannilaisten tapaan puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä, kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat, että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi sanoa olevan lähellä.

Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.

Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä saavansa heiltä parempaa kohtelua.

Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen taivuttamassa hänen tytärtään – Ivanhoen yhä muka haavoitettuna toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä rientäneet muurille.

»Vai haavoitettu kumppani!» huudahti ritari ällistyksissään ja suuttuen. »Kummako, että talonpoikien ja metsäsissien harja kohoaa, niin että he uskaltavat käydä saartamaan linnaa ja että narrit ja sikopaimenet tohtivat lähettää sodanjulistuskirjeitä aatelisherroille, kun kerran sotamiehet rupeavat sairaanhoitajiksi ja vapaakomppanian pojat pitelevät uutimia kuolevan miehen vuoteen vieressä samalla hetkellä, kun vihollinen ryntää linnaa vastaan! – Ylös muurille, senkin konnat ja nahjukset!» hän ärjäisi koroittaen ääntänsä, niin että kupukatto kumisi, »ylös muurille, tai teen tällä sauvalla luistanne sohjoa!»

Miehet vastasivat äreästi, että heidän hartain halunsa olikin nousta muurille, kunhan Front-de-Boeuf selittäisi asian heidän herralleen, jonka käskystä heidän piti hoitaa kuolevata miestä.

»Kuolevata miestä, mokomat lurjukset!» vastasi paroni. »Olemmepa kaikkityyni pian kuoleman kidassa, jollemme seiso miesten tavoin paikallamme. Mutta minä lähetän toisen hoitajan teidän kumppanirievullenne. – Urfrida, hoi! – ämmä! – se perkeleen saksilainen noita! – Etkö kuule? Mene hoitamaan tuota vuoteella venyvää junkkaria, koska hän ei muka tule hoidotta toimeen, jotta nämä pojat pääsevät käyttämään aseitansa. – Kas tässä kaksi varsijousta viritysrautoineen ja nuijapäänuolineen, veikkoset – joutukaa ulkovarustukselle ja katsokaa, että jokainen nuoli tekee kolon saksilaisen aivoihin!»

Miehet, joiden mielestä, niinkuin soturien ainakin, taistelu oli hauskaa ja joutenolo ikävää, riensivät ilolla siihen vaaralliseen paikkaan, jonne heidät oli käsketty. Näin jäi siis Ivanhoe Urfridan eli Ulrikan hoitoon. Mutta tämä, jonka mieli oli täynnä kärsityn sorron muistoa sekä koston toivoa, suostui mielellänsä uskomaan sairaan hoidon Rebekalle.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

 
Käy ylös torniin, uljas soturi,
ja katso, kuinka taisto kääntyvi.
 

SCHILLER: Orleansin Neitsyt.

Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan. Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan», hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»

»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa – hänen metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»

»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä isääni?»

»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»

»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne, Rebekka, jos voit – sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä hengellistä apua – sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne luokseni – jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla asiat ovat tuolla ulkona.»

Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida, joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi. Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.

Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi. Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat – keihäät ja kilvet kiiltävät – kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen hälinä!»

Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes», virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin, miten uljas leikki alkaa käydä. – Olisipa minulla edes jousi, jolla voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo – turha toivo – olen aseeton ja voimaton!»

»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä vaiennut – kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»

»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti. »Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen raivoonsa. – Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»

»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki, mitä ulkona tapahtuu.»

»Ei suinkaan – sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna, jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi sattua…»

»Olkoon se tervetullut!» sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.

»Rebekka, – Rebekka kulta!» huusi Ivanhoe. »Ei tämä ole tyttöjen leikkiä, – haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän kuin mahdollista.»

Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin, ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos se sattui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti, etteivät piiritetyt uskoneet sen voivan kestää kovempaa rynnäkköä. Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän ulkovarustuksen kohdalle, josta ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa helppona valloittaa.

Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä: »Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.»

»Minkälainen lippu heillä on?» kysyi Ivanhoe.

»En minä voi nähdä mitään lippua», vastasi Rebekka.

»Sepä on kummallinen uusi tapa», mutisi ritari; »rynnätäänkö tämmöistä linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! – Voitko nähdä, minkälaiset miehet heitä johtavat?»

»Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari», sanoi juutalaistyttö; »hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin varuksiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.»

»Mikä vaakuna hänen kilvessään on?» kysyi taas Ivanhoe.

»Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä kilven mustalle pohjalle.»

»Jalkarauta ja kahlelukko siniseksi maalattuna», arveli Ivanhoe. »En tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?»

»Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa», vastasi Rebekka. »Mutta kun päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.»

»Eikö näy toisiakin päälliköitä?» huusi maltiton kysyjä.

»En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää», sanoi Rebekka; »mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri nyt he ryntäävät eteenpäin! – Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! – Mikä peloittava näky! – Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat jäljestä, jouset vireessä. – He kohottavat jousensa! – Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!»

Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: »Pyhä Yrjänä iloisen Englannin avuksi!» Normannilaiset vastasivat siihen: »En avant, de Bracy! – Beau séant! Beau séant! – Front-de-Boeuf à la rescousse!»²⁷ kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.

Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan, missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front-de-Boeufin ja hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten, että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, niin heitä kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten viuhinaa ilmassa; paitsi kun jommallekummalle riitapuolelle sattui suurempi vahinko, kohosi vastustajain joukosta riemunhuutoja.

»Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki», valitti Ivanhoe, »sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani! – Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi, etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. – Katso vielä kerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.»

Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet, ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin, ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.

»Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?» kysäisi haavoittunut ritari kärsimättömästi.

»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä lennättävät.»

»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»

»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.

»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun myrsky on tuimimmillaan?»

»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet. Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin edessä. – He murtavat kirveillään hakulia maahan. – Ritarin musta kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella ruumiitten yllä liitelevä korppi. – Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin – he ryntäävät sisään – heidät syöstään takaisin! – Front-de-Boeuf on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa väentungoksen yli. – He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään – siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. – Herra Jaakobin Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain – ikäänkuin kaksi valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»

Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.

»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut, koska he ovat jo käsikahakassa. – Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla enää sinulle varsin vaarallista.»

Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin huudoin. – Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi sorrettujen vankien puolesta!» – Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui! – Hän kaatui!»

»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen – virka, kumpi heistä kaatui?»

»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei – eipäs sittenkään! Kiitos olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! – Hän on pystyssä jälleen ja tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. – Hänen miekkansa katkesi – hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä – hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla – jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla – hän kaatuu – hän kaatui jo!»

»Front-de-Boeufkö?» huusi Ivanhoe.

»Juuri hän!» vastasi tyttö. »Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän temppeliherran johtamina. – Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät sankarin. – He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.»

»Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?» kysyi Ivanhoe.

»Niin ovat – niin ovat!» huusi Rebekka – »ja he ahdistavat tuimasti ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Mitkä asettavat tikapuita muuria vasten, mitkä yrittävät toistensa olkapäitä pitkin kavuta muurille. – Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä kahakkaan. – Herra Jumalani! Siksikö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!»

»Älä niin ajattele», virkkoi Ivanhoe, »ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin aikaa. – Kumpi puoli peräytyy? – Kumpi ryntää eteenpäin?»

»Tikapuut ovat syöstyt alas muurilta», vastasi Rebekka väristen; »sotamiehet väänteleivät niiden alla niinkuin jaloin tallatut käärmeet. – Linnaväki on voitolla.»

»Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!» huusi ritari; »peräytyvätkö kurjat talonpojat?»

»Ei!» huusi Rebekka. »He taistelevat niinkuin miehet ainakin. – Musta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä – kuuluuhan hänen iskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. – Kiviä ja pölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi – mutta hän ei huoli niistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.»

»St. Jean d'Acre!» huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; »enpä olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen miehen!»

»Portti horjahtaa», jatkoi Rebekka; »se rytisee – se lentää säpäleiksi hänen iskujensa alla – he ryntäävät sisään – ulkovarustus on heidän käsissään. – Voi, Herra Jumalani! – He syöksevät puolustajat alas muurilta – he viskaavat heidät kaivantoon. – Voi ihmishurjat, jos todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää voi tehdä vastarintaa!»