»Mutta silta – ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta – onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.
»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan, jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon – nuo huudot ja parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. – Voi, voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»
»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen – ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»
»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin vahinkoa.»
»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi portin tammipalkit ja rautasaranat. – Kummapa kuitenkin», mutisi hän sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät tuommoisiin hurjantöihin! – Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla – mitä se tarkoittanee? – Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan ritarin voisi tuntea?»
»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. – Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa – näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! – On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja voima voittaa kymmeniä.»
»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. – Sellaisen miehen johtaessa rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni – sen vannon sukuni kunnian kautta – ja vannonpa sen ihanan lemmittyni nimen kautta – kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon kelpo ritarin johdon alla!»
»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun – tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan ehkäisevät teidän parantumistanne. – Kuinka voitte ajatellakaan antaa iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»
»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä – kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää voitollisina ja kuuluisina. – Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!»
»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, – mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?
»Mitäkö jääpi?» huusi Ivanhoe. »Kunnia, – tyttö, – ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!»
»Kunnia ja maine?» jatkoi Rebekka. »Voi! Tuoko ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkävän haudan yläpuolella – tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, – niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen ääressä?»
»Herewardin sielun kautta!» tuiskahti ritari kiivastuneena, »etpä tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty, Rebekka; sentähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! – sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon rakkauden synnyttäjä – sehän on sorrettujen turva, poljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin peitsestä ja miekasta.»
»Olenpa kuitenkin», lausui Rebekka, »syntynyt kansasta, joka ennen muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan käskystä tai vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven toitotus ei nyt enää herätäkään Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette puhunut, herra ritari, – ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön sovikaan puhua tappelusta eikä sodasta.»
Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään kunniallista eikä jaloa vaikutusta.
»Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee», lausui tyttö hiljaa itsekseen, »kun hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta, päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansankin tytär uskaltaa kuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä pohjanmailla.»
Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.
»Hän on nukahtanut», virkkoi tyttö; »tauti ja mielenliikutukset ovat raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä – onhan tämä kukaties viimeinen kerta! – Vielä muutama hetki, niin näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista henkeä, joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties sieraimien ponnistus on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina – ja sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin polkea tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä kohotetun rautakoron tieltä! – Ja isäni! – voi minun isäni! – Kurja on tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun harmaat hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan ilmaisua luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen kuin oman isänsä vankeutta? Lapsen joka vieraan ja pakanan kauneutta katsellen peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon sydämestäni riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki sydämeni juuretkin vuotaisivat verta!»
Hän peitti kasvot huntuunsa ja kävi edemmäksi haavoittuneen ritarin vuoteesta, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä, – ei ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia kapinallisia tunteitansa vastaan.
KOLMASKYMMENES LUKU
Kun aamu kaunein on ja kaste kirkkain —
lähene vuodetta ja katso häntä;
ei tässä henki rauhallinen kirvoitu
mi – niinkuin leivo, joka liitelee —
taivaaseen kohoo, siiviks saatuaan
ihmisten kyyneleet ja siunaukset,
ei, – Anselm tällä laill' ei eroa.
Vanha näytelmä.
Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla temppeliherra ja de Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan salissa.
»Missä Front-de-Boeuf on?» kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella kulmalla oli johtanut puolustusta. »Miehet höpsivät, että hänet muka on tapettu.»
»Hengissä hän on», vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, »hengissä on vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo kirottu kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja, ja sitten Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse – ja vahva tuki on kaatunut Juhana-prinssiltä.»
»Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän», jatkoi de Bracy; »niinpä käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten kuvia talonpoikalurjusten kalloihin.»
»Jatka vain, hupsu parka», sanoi temppeliherra. »Sinun sokea uskosi ei maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan teistä voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta.»
»Suurkiitos, temppeliherra», vastasi de Bracy, »mutta olepa hyvä ja hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty, Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkinlaisia vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden joukkoon.»
»Älä välitä sellaisista huhuista», sanoi temppeliherra; »meidän on nyt mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. – Miten ne riivatut talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?»
»Niinkuin ilmi-elävät perkeleet», vastasi de Bracy. »Niitä vilisi koko muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin hänet torvesta ja sen kantimista. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat, niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani, ikäänkuin nämä olisivat raudasta eikä tavallisen ihmisen aineksista. Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä espanjalaista rautaverkkoa.»
»Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?» kysyi temppeliherra. »Meiltä ulkovarustus on mennyt menojaan.»
»Sepä oli vietävän ilkeä juttu», virkkoi de Bracy. »Sen turvissa nuo ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, – voivatpa, jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkun vahtimatta jääneen torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin lennätetään yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun pyhä-aattona. Front-de-Boeuf sitäpaitsi tekee loppujaan, niin ettei hänenkään vahvasta sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole apua. Mitäs arvelet, ritari Brian, eikö olisi parasta, että selviydymme pulasta luovuttamalla vankimme, ja sillä tavoin sopisimme noiden lurjusten kanssa?»
»Mitä?» huudahti temppeliherra; »ettäkö luovuttaisimme vankimme? Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet pitämään puoliamme lujassa linnassa mieronkuljeksijoita ja sissejä vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut roistot! – Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri de Bracy! Ennen hautaan sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin suostuisin niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!»
»Lähtekäämme muureille sitten», vastasi de Bracy huolettomasti; »sitä miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! – Ah, te uljaat peitsimieheni – kunpa tietäisitte, miten kovassa ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin viirieni ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! – Kauanko sitten nuo kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!»
»Toivo avuksi ketä ikänä tahdot», virkkoi temppeliherra; »pääasia vain on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.»
»Sitä parempi», päätteli de Bracy; »nuo konnaparat taistelevat sitten sitä varmemmin viimeiseen veripisaraansa asti pelätessään talonpoikien kostoa. Pois siis toimeen nyt, Brian de Bois-Guilbert. Ja tulipa osakseni pelastus tai kuolema, niin saatpa nähdä, että Mauri de Bracy käyttäytyy tänäpäivänä kuten puhdasverisen aatelismiehen tulee ja sopii.»
»Ylös muureille!» vastasi temppeliherra, ja molemmat läksivät nyt muurille puolustaaksensa linnaa parhaan taitonsa ja miehuutensa mukaan. Nähtävästi oli se linnan kulma pahimmassa vaarassa, joka oli vihollisen valtaaman ulkovarustuksen kohdalla. Tämän ulkovarustuksen ja itse linnanmuurin välitse kulki tosin vallihauta, jonka yli piirittäjien oli päästävä voidakseen ruveta ahdistamaan tällä kulmalla olevaa pienempää linnanporttia; mutta sekä temppeliherra että de Bracy pitivät todennäköisenä, että jos hyökkäyksen johtajat edelleen osoittaisivat yhtä suurta sotataitoa kuin tähän asti, he yrittäisivät ankaran väkirynnäkön turvin vetää piiritettyjen koko huomion tähän paikkaan, jolla aikaa osa hyökkääjistä yrittäisi pujahtaa sisään jostakin muusta, puolustamatta jätetystä kohdasta. Semmoisen salarynnäkön estämiseksi ei linnalaisilla joukkonsa vähyyden vuoksi ollut muuta keinoa kuin asettaa vahtimiehiä muureille sellaisten välimatkain päähän toisistaan, että he saattoivat nähdä toisensa ja hädän tullessa nostaa hälytyksen. Puolustuksen johtamisesta molemmat päälliköt sopivat sillä tavoin, että de Bracyn tulisi nyt suojella takaporttia, ja temppeliherra seisoisi parinkymmenen miehen kera linnanpihassa varalla, voidaksensa rientää mihin paikkaan hyvänsä, jota äkkipäätä ahdistettaisiin. Ulkovarustuksen menettämisestä oli sekin paha seuraus, että piiritetyt – vaikkakin linnanmuuri oli vähän korkeampi – eivät voineet enää, niinkuin tähän saakka, nähdä kaikkia vihollisen hankkeita. Sillä pieni viidakko ulottui niin likelle ulkovarustuksen porttia, että piirittäjät saattoivat sen peitossa tuoda rynnäkköön miten paljon väkeä tahansa eikä ainoastaan täydesti suojattuina, vaan jopa linnalaisten heitä ollenkaan huomaamatta. De Bracyn ja temppeliherran täytyi siis olla varuillaan joka puolella, koska heillä ei ollut vähintäkään vihiä siitä, miltä puolelta rynnäkkö uhkaisi; ja vaikka heidän miehensäkin olivat uljaita sotureita, masensi näidenkin taisteluintoa tietämättömyys siitä, minä hetkenä ja miltä suunnalta vihollisen hyökkäystä voi odottaa.
Sillävälin makasi tämän piiritetyn ja ahdistetun linnan isäntä vuoteellaan kovissa ruumiin ja hengen tuskissa. Hänellä ei ollut sitäkään lohdutusta, joka tänä sokeauskoisena aikakautena lievitti monen syyllisen mieltä; useimmat näistä olivat näet antaneet runsaita lahjoja kirkolle pahojen tekojensa sovitukseksi, ja sillä tavoin ostetun sovinnon ja anteeksiannon toivo vähensi heidän pelkoaan. Ja vaikka tämä lohdutus verrattuna siihen mielenrauhaan, joka syntyy todellisesta katumuksesta, vain oli samantapaista kuin opiumista johtuva huume luonnollisen, terveen unen rinnalla, niin oli semmoinenkin sieluntila kuitenkin mieluisampi kuin viimeisellä elontunnilla eloon herätetyn omantunnon ahdistus. Mutta Front-de-Boeuf oli ollut kova ja ahne mies, kaikista hänen paheistaan oli rahanhimo ollut kiihkein. Hän ei ollut koskaan välittänyt ostaa itselleen kirkon anteeksiantoa ja synninpäästöä rahalla tai maatiloilla. Ja erehtyipä temppeliherra, jonka jumalattomuus kävi toiseen suuntaan, väittäessään, ettei Front-de-Boeuf voinut millään tekosyyllä puolustaa uskottomuuttaan ja kirkon halveksimistaan. Sillä paronimme olisi sanonut syyksi sen, että kirkko piti tavaransa kovin kalliissa hinnassa, että myytävänä oleva synninpäästö oli saatavana vain suuresta summasta ja että Front-de-Boeuf mieluummin oli ilman kirkon parantavia lääkkeitä kuin olisi suostunut tyydyttämään lääkärin liikanaisia vaatimuksia.
Mutta nyt oli tullut se hetki, jolloin maailma kaikkine tavaroineen alkoi kadota näkymättömäksi hänen silmäinsä edestä, ja silloin tyly paroni, vaikka hänen sydämensä oli myllynkiveä kovempi, silmäsi vavisten lähestyvän iankaikkisuuden loppumattomaan pimeyteen. Sairaan ruumiin kuuma levottomuus enensi vielä mielen rauhattomuutta ja tuskaa. Hänen sielussansa taistelivat nämä äsken heränneet kauhuntunteet hänen juurtuneen ja paatuneen kovuutensa kanssa. Se oli hirvittävää taistelua, jonka vertaa ei muualla nähdä kuin kirottujen kadotuksessa, missä vallitsee valitus ilman toivoa, omantunnon vaivat ilman katumusta, ja missä kärsittävän, julman tuskan lisänä vielä on tieto siitä, että tuska ei ikänä voi loppua, eipä edes huojentuakaan.
»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? – Missä ovat nyt nuo paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä, monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?.. Luultavasti viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut – heidän luostarinsa perustajan pojan – minut, jonka puolesta he, sen lahjan saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta, aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla! – Käskekää temppeliherra tänne – onhan hänkin jonkinlainen pappi ja osannee jotakin tehdä. – Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään taivaasta eikä helvetistä. – Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten puhuvan rukoilemisesta – rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin. Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä – minä en uskalla!»
»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin, mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»
Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf, jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? – Kuka sinä olet, joka uskallat matkia sanojani, – äänellä, joka kuulostaa yövariksen raakumiselta? – Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»
»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.
»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa, jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan, että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen pimeyden!»
»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni, jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! – Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, – ja nyt hänen jalomielistä veljeänsä vastaan?»
»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! – En minä yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat Keski-Englannin aatelisherroista – parempia ei ole missään peistä kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta, jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? – Petollinen perkele, en sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani – anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento – ja perkele jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»
»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin sinun pitää muistella murhatekojasi – muistella niitä huokauksia, joita tämä linna on kuullut – muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat tahratut!»
»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. – »Kiitostahan minä ansaitsen siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun sukuni vihollisia. – Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. – Joko pakenit? Joko vaikenit?»
»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä valahti – ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»
»Haa!» huudahti paroni oltuaan kauan aikaa ääneti, »jos sinä sen tiedät, niin olet todellakin itse pahuuden isä, ja olet todella kaikkitietävä, niinkuin munkit sanovat! Tuon salaisuuden luulin kätketyksi minun ja erään toisen ihmisen tietoon – sen kurjan, joka minua yllytti siihen hirmutekoon ja auttoi sitä toimeenpannessani. – Pois, pois, perkele, hae tänne tuo saksilainen noita-akka, Ulrika; hän yksin on voinut kertoa sinulle, mitä minä ja hän yksin olemme nähneet. Mene, sanon minä, hänen luoksensa, joka pesi haavat ja ojensi ruumiin ja laittoi kaikki niin, jotta murhattu näytti kuolleen itsestään ja luonnollisella tavalla. Mene hänen luoksensa; hän se on ollut yllyttäjäni, kirottu kiusaajani ja vielä enemmän kirottu palkitsijani – anna hänenkin maistaa samassa määrässä kuin minun näitä tuskia, jotka ovat helvetin esimakua!»
»Hän jo maistaakin niitä», virkkoi Ulrika astuen Front-de-Boeufin vuoteen eteen. »Hän on jo kauan juonut samasta maljasta, ja sitä makeammalta sen katkeruus nyt maistuu hänestä, kun hän näkee, että sinunkin täytyy siitä saada osasi. – Älä kiristä hampaitasi Reginald Front-de-Boeuf – älä vääntele silmiäsi – älä pudista nyrkkiäsi ja uhkaile minua! Aikaisemmin olisit sinäkin, niinkuin kuuluisa esi-isäsi, joka siitä teostaan sai sukunimensä, voinut yhdellä nyrkiniskulla lyödä puhki härän kallon; mutta nyt sinun kätesi on rauennut ja on yhtä voimaton kuin minunkin.»
»Kurja, verenhimoinen noita-akka!» vastasi Front-de-Boeuf; »inhoittava tarhapöllö! Sinäkö siis tässä riemuitset turmiosta, jonka toteuttamisessa olit osallinen?»
»Niin, Reginald Front-de-Boeuf», virkkoi akka. »Ulrika minä olen! – Murhatun Torquil Wolfgangerin tytär! – Hänen teloitettujen poikiensa sisar! – Minä se nyt vaadin sinulta ja isäsi huoneelta takaisin omaa isääni ja sukuani, kunniatani ja kuntoani – kaikkea sitä, minkä Front-de-Boeufit ovat minulta ryöstäneet! – Muista kaikkia pahoja tekoja, joita minulle olette tehneet, ja kiellä sanani, jollen puhu totta. Sinä olet ollut minun paha henkeni, ja samaa tahdon nyt olla sinulle – tahdon kiusata sinua kuolemanhetkeesi asti.»
»Inhoittava noita-akka», huusi Front-de-Boeuf, »sitä hetkeä et saa koskaan nähdä. – Hoi, Giles, Klemetti ja Eustakius – Mauri ja Tapani! Siepatkaa tämä kirottu noita-akka kiinni ja viskatkaa hänet päinpäätimyksin alas muurilta – hän on kavaltanut meidät saksilaisille! – Mauri ja Klemetti, hoi! Senkin petturit ja lurjukset, missä te nahjustelette?»
»Kutsu vain, huutele heitä, urhoollinen paroni», ärsytteli ämmä julmalla ivan-irvistyksellä; »kutsu palvelijoita luoksesi ja uhkaa piiskaa ja vankeutta jokaiselle, ken viipyy. – Mutta tiedäkin, mahtava herra», hän jatkoi yht'äkkiä muuttaen ääntänsä, »että heiltä et saa vastausta etkä apua. Kuuntele tuota hirveätä melua», – uudestaan alkaneen taistelun melske kuului nyt kauhistavan kovana muureilta – »tuo sotahuuto ennustaa sukusi häviötä. Front-de-Boeufin vallan rakennus, joka oli viattomain verellä kokoonmuurattu, horjuu jo perustuksillaan, ja halvimmat viholliset sen kaatavat! Saksilaiset – kuule, Reginald! – poljetut saksilaisraukat ne nyt ahdistavat rynnäköllä linnasi muuria! Miksi makaat tässä niinkuin juoksusta uupunut emohirvi, kun saksilainen jo alkaa päästä sisään?»
»Jumalat ja perkeleet!» karjaisi haavoitettu ritari. »Voi, olisipa minulla edes hetkeksikin niin paljon voimaa, että jaksaisin ryömiä alas tuonne kahakkaan ja saisin kuolla, kuten ritarin sopii!»
»Älä ajattelekaan semmoista, uljas urho», kiusoitteli ämmä. »Et sinä saa kuolla soturin kuolemaa, vaan kuolet niinkuin kettu luolaansa, kun talonpojat ovat sytyttäneet sammalikon sen ympäriltä.»
»Vimmattu velho, nyt valehtelet», huusi Front-de-Boeuf. »Mieheni pitävät urhoollisesti puoliansa – muurini ovat vahvat ja korkeat – sotakumppanini eivät pelkää, vaikka tulisi koko armeija saksilaisia ja itse Hengist ja Horsa niiden etunenässä! Kuulehan, kuinka temppeliherran ja vapaajoukkolaisten sotahuudot kaikuvat melskeen keskeltä! Ja kun me voitettuamme sytytämme riemukokon palamaan, niin on se polttava sinut poroksi, luinesi, päivinesi. Ja minä saan vielä elävin korvin kuulla sen sanoman, että sinä olet maallisen tulen kautta mennyt helvetin tuleen, josta ei ole koskaan laskettu maailmaan pahempaa pirua kuin sinä.»
»Usko vain sellaista, jos tahdot», vastasi Ulrika, »kunnes näet, että uskosi on pettänyt. – Mutta ei!» keskeytti hän puheensa, »sinä saat juuri nyt kuulla kohtalosi, jota et voi välttää oman voimasi, väkesi tai uljuutesi ponnistuksella ja jonka yksistään tämä heikko, kuivettunut käsi on sinulle valmistanut. Huomaatko tuota paksua, tukehduttavaa savua, joka alkaa tupruilla mustina pilvinä sisään tähän kamariin? Luulitko sen olevan vain pimenevän näkösi hämärtelyä? Luulitko, että vain heikkenevä hengityksesi ahdistaa rintaasi? – Ei, Front-de-Boeuf, tuo savu tulee toisesta syystä. Muistatko halkopinoja, jotka ovat talletettuina tämän kamarin alle?»
»Akka!» huusi ritari hirmustuneena, »oletko sytyttänyt ne puut? Jumala auttakoon – niin olet tehnyt, ja linna on ilmitulessa!»
»Pian se ainakin on ilmitulessa», virkkoi Ulrika peloittavan huolettomasti. »Ja pian nostan merkin liehumaan kehoitukseksi piirittäjille, että he ankaralla rynnäköllä estäisivät piiritettyjä pääsemästä tulta sammuttamaan. – Hyvästi nyt, Front-de-Boeuf! Tulkoot Mista, Skogula ja Zernebock, vanhain saksilaisten jumalat – tai perkeleet, kuten papit nykyjään heitä nimittävät – lohduttamaan sinua kuolinvuoteellasi, kun Ulrika nyt jättää sinut. Mutta tiedä myös – kenties se on oleva sinulle joksikin iloksi – että Ulrikakin on menossa samoille pimeyden rannoille kuin sinä. Hän tahtoo sielläkin olla osallisena sinun rangaistuksestasi, niinkuin hän täällä ylhäällä on ottanut osaa pahoihin tekoihisi. Ja nyt, isänmurhaaja, hyvästi! Soisin, että jokaisella kivellä tässä huoneen kupulaessa olisi kieli ja että ne yhä vain huutaisivat sitä sanaa korviisi!»
Näin manattuaan vaimovanhus lähti tiehensä. Front-de-Boeuf kuuli raskaan avaimen narahduksen, kun Ulrika lukitsi kaksin kerroin oven jäljestään riistäen siten kuolevalta viimeisenkin pelastuksen toivon. Tuskansa vimmassa Front-de-Boeuf rupesi taas huutamaan palvelijoitaan ja liittolaisiaan: »Tapani ja Mauri – avuksi! – Auttakaa, jalo Bois-Guilbert ja uljas de Bracy! Front-de-Boeuf teitä kutsuu! – Kuuletteko, herranne kutsuu, te petturipalvelijat! – Teidän liittoveljenne, teidän asetoverinne kutsuu, te uskottomat, valapattoiset ritarit! – Sattukoot kaikki kiroukset, joita petturi ansaitsee, teidän päähänne, jos jätätte minut tällä kurjalla tavalla kuolemaan! – He eivät kuule minua – he eivät voi kuulla minua – ääneni katoo tappelun melskeeseen. Savu sakenee sakenemistaan – tuli on sytyttänyt lattian. – Voi, kunpa saisin vielä edes yhden ainoan kerran vetää rintaani taivaan puhdasta ilmaa, olipa sen hintana sitten vaikka äkillinen kuolema!» Ja tuskansa hurjassa vimmassa tuo kurja mies rupesi nyt vuoroin yhtymään sotahuutoihin, vuoroin kiroilemaan itseään, koko ihmiskuntaa ja itse Jumalaakin. – »Punainen tuli pilkoittaa jo paksun savun lävitse!» hän huusi; »perkele marssii vastaani, kantaen edessään kirotun pesänsä tulista lippua. – Pois täältä, paha henki! En tahdo yksin lähteä kanssasi, jollet vie myös tovereitani samalla. Kaikki ovat sinun omasi, jotka tässä linnassa asuvat. Luuletko, että Front-de-Boeuf suostuu yksinänsä tulemaan? Ei – myöskin jumalaton temppeliherra – ja irstainen de Bracy – ja tuo ilkeä, verenhimoinen portto Ulrika – ja kaikki miehet, jotka ovat olleet osallisina vehkeissäni – ja myöskin saksilaiskoirat sekä kirotut juutalaiset, jotka istuvat linnassa vankina – kaikkien niiden pitää lähteä minun kanssani. – Mokomata matkuetta ei nähdäkään joka päivä helvetin tiellä! Ha, ha, haa!» hän nauroi hullussa vimmassansa, niin että seinät kajahtivat. – »Kuka siellä nauroi?» hän huusi nyt muuttuneella äänellä, sillä taistelun melskekään ei voinut estää häntä kuulemasta oman höperön naurunsa kaikua. »Kuka siellä nauroi? – Ulrika, sinäkö se olit? – Puhu, sinä noita-akka, niin annan sinulle anteeksi – sillä ei kukaan muu paitsi sinä tai jokin helvetin henki olisi voinut nauraa tällä hetkellä. Pois – pois…»