Ivanhoe

Mutta synnillistä olisi, jos jatkaisimme kauemmin tätä kuvausta jumalanpilkkaajan ja isänmurhaajan kuolinkamppailusta.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

 
Viel', ystävät, viel' yksi ryntäys,
tai ruumiillanne muurit peittäkäämme!
– Ja tekin, kansanmiehet, joiden raajat
Englanti kasvatti, nyt osoittakaa,
mit' voimaa antaa ruoka; vannokaa
hoitonne ansainneenne.
 

Kuningas Henrik V.

Vaikka Cedrik ei suuresti luottanutkaan Ulrikan lupaukseen, ilmoitti hän siitä kuitenkin Mustalle ritarille ja Locksleylle. Nämä tulivat hyvin mieliinsä kuullessaan, että oli linnassa ystävä, joka voisi helpottaa heille sisäänpääsyä. Yhdessä saksilaisherran kanssa he päättivät, että rynnäkköä oli kaikin mokomin yritettävä, vaikka asiat näyttäisivät kuinka vaikeilta tahansa, sillä se oli ainoa ajateltavissa oleva keino pelastaa vangit julman Front-de-Boeufin käsistä.

»Alfredin kuninkaallinen veri on vaarassa», sanoi Cedrik.

»Korkeasukuisen neidon kunnia on vaarassa», sanoi Musta ritari.

»Ja vaikka», sanoi kunnon jousimies, »kukaan muu ei olisikaan vaarassa kuin tuo uskollinen orja Wamba, niin uhraisin kernaammin yhden raajoistani kuin sallisin hänen hiuskarvaansakaan koskettavan, sen vannon Pyhän Kristofferin kuvan kautta, joka koristaa kantimiani!»

»Entäs minä sitten», vakuutti munkki puolestaan. »Hyvät herrat, minä lupaan, että narri – tarkoitan tietysti, hyvät herrat, semmoista narria, joka on mestari taidossaan ja vapaa veikko ammatissaan ja jonka leikkipuheista viinimalja saa yhtä paljon makua ja tuoksua kuin suinkin sianliikkiön sirusesta – että semmoinen hulivili, sanon minä, ei saa koskaan jäädä pulaan rukousten tai avun puutteessa, niin kauan kuin minä jaksan lukea messua tai heiluttaa nuijaa.»

Näin sanoen hän rupesi pyörittelemään raskasta asettaan päänsä ympäri, niinkuin paimenpoika pientä sauvaansa.

»Oikein puhuit, pyhä munkki», sanoi Musta ritari, »sanasi ovat yhtä totiset, kuin olisivat ne tulleet itse Dunstanin suusta. – Ja nyt, kelpo Locksley, mitä arvelet – eikö olisi parasta, että jalo Cedrik ryhtyy komentamaan rynnäkköämme?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vastasi Cedrik. »Minä en ole milloinkaan oppinut siihen, millä tapaa noita väkivallanpesiä, joita normannilaiset ovat rakentaneet meidän viheliäiseen maahamme, rynnäköllä valloitetaan tai puolustetaan. Taistella tahdon etumaisien rinnalla; mutta kelpo naapurini tietävät hyvin, että en ole sotataitoon oppinut mies enkä osaa piirittää linnoja.»

»Koska jalon Cedrikin laita on näin», virkkoi Locksley, »niin otan mielelläni johtaakseni jousimiehiä. Ja jos joku linnalainen vilahdukseltakin ilmestyy muurille, ilman että hän saa ruhoonsa yhtä monta nuolta kuin joulukinkussa on neilikoita, niin saatte hirttää minut omaan käräjäpuuhuni.»

»Oikein puhuttu, uljas jousimies», sanoi Musta ritari. »Ja jos minä teidän mielestänne kelpaan johtajaksi tämmöisissä asioissa ja jos tarpeeksi suuri joukko näitä kunnon miehiä tahtoo seurata englantilaista kelpo ritaria, niin tahdon viedä heidät rynnäkköön noita muureja vastaan käyttäen kaikkea taitoa, minkä pitkä kokemus on minulle suonut.»

Kun eri tehtävät oli tällä tavoin päällikköjen kesken jaettu, ryhdyttiin ensimmäiseen rynnäkköön, jonka menestyksen lukija jo on nähnyt.

Valloitettuaan ulkovarustuksen Musta ritari lähetti Locksleylle tiedon siitä pyytäen häntä pitämään tarkkaa vaaria, etteivät linnalaiset äkkiarvaamatta pääsisi kokoamaan kaikkia voimiansa ja yhteisellä rynnäköllä valloittamaan takaisin menettämäänsä paikkaa. Tämmöistä äkkiarvaamatonta hyökkäystä tahtoi ritari kaikin mokomin välttää, sillä hän tiesi miestensä olevan hätäisiä, sotakuriin tuiki tottumattomia ja kehnosti varustettuja taistelijoita. Normannilaisten ritarien sotilaat sen sijaan olivat hyvin harjoitetut ja aseilla sekä haarniskoilla varustetut, ja vaikka piirittäjien into ehkä oli kiivaampi, oli toiselta puolen linnalaisilla se itseluottamus, joka seuraa tottumuksesta sotaan ja aseitten käyttöön. Pahoin oli siis syytä pelätä, etteivät edelliset kykenisi kestämään äkillistä hyökkäystä.

Ensimmäistä rynnäkköä seuranneella levähdysajalla ritari kyhäytti miehillään jonkinlaisen lautan tai irtonaisen sillan päästäksensä sillä keinoin vallihaudan yli. Tähän työhön kului jokseenkin pitkä aika, mutta piirittäjien päälliköt eivät siitä olleet milläänkään, sillä sitä paremmin kerkisi Ulrika valmistaa hankkeensa – mitä laatua se sitten olikin – jolla hän oli luvannut auttaa heidän rynnäkköään.

Mutta kun silta oli saatu valmiiksi, puheli Musta ritari liittoveljilleen tähän tapaan: »Ei auta enää odottaa, ystäväiseni. Päivä on jo laskemaisillaan, ja minulla on toisia toimia, jotka eivät salli minun viipyä teidän kanssanne huomispäivän yli. Sitäpaitsi olisi ihme, jolleivät hevosmiehet kerkiäisi Yorkista tänne, ellemme kiireesti saata työtämme loppuun. Menköön sentähden nyt joku sanomaan Locksleylle, että hän panisi jousimiehensä ahdistamaan puolustajia siltä puolelta ja että he sitten lähestyisivät muuria muka yrittääkseen väkirynnäkköä. Ja te, Englannin kelpo miehet, olkaa minun apunani. Työntäkää silta vallihaudan poikki samassa, kun meidän puoleltamme portti avataan. Seuratkaa sitten minua uljaasti ja joutukaa kanssani särkemään tuota linnan vallin ulkoporttia. Ne teistä, jotka eivät käy mukaan tähän leikkiin tai joilla ei ole semmoiseen työhön kelpaavia aseita, menkööt tämän ulkovarustuksen vallin taakse seisomaan jousenjänne jännitettynä korviin asti, ja pitäkööt vaarin, että ampuvat maahan jok'ainoan olennon, joka ilmestyy muurille. Tahdotko sinä, jalo Cedrik, ruveta johtamaan näitä miehiä, jotka jäävät tänne?»

»En suinkaan, Herewardin sielun kautta!» lausui saksilainen. »Johtajaksi en kelpaa, mutta kirottakoon minua haudassani, jollen astu teidän jäljissänne etumaisien miesten joukossa. Tämä taistelu koskee minuakin – sentähden tulee minun taistella eturivissä.»

»Mutta muistapas, jalo saksilainen», virkkoi ritari, »ettei sinulla ole rautapaitaa eikä kaulushaarniskaa. Sinulla on vain tuo ohut kypärä ja kilpesi ja miekkasi.»

»Sitä parempi!» vastasi Cedrik. »Sitä keveämpi olen, kun tulee hetki kiivetä muurille. Ja – älä pane kerskaustani pahaksi, jalo ritari, – saatpa tänä päivänä nähdä saksilaisen käyvän turvattomin rinnoin taisteluun yhtä pelottomasti kuin teräspanssariin puettu normannilainen.»

»Jumalan nimeen sitten», sanoi ritari, »avatkaa portti ja työntäkää silta ulos.»

Se ulkovarustuksen portti, joka oli vallihaudan puolella, vastapäätä linnanmuurin pientä ulkoporttia, paiskattiin nyt äkkiä auki, silta sysättiin siitä ulos, se läiskähti veteen ja yhdisti taas ulkovarustuksen linnan kanssa. Kaksi miestä kerrallaan saattoi tätä liukasta, keinuvaa siltaa myöten päästä kaivannon yli. Musta ritari tiesi, kuinka tärkeätä oli käyttää hyväkseen vihollisen ensi hetken hämmästystä. Sentähden hän hyppäsi heti sillalle ja juoksi kaivannon yli toiselle puolelle; Cedrik seurasi aivan hänen kantapäillään. Ja paikalla alkoi ritari kirveellään järkyttää linnan porttia. Siinä toimessa olivat entisen laskusillan jäännökset hyvänä turvana sekä ritarille että Cedrikille. Kun temppeliherra rikkoi sillan, olivat näet kuitenkin jääneet paikoillensa ne portin yläpuolella olevat hirrenpäät, joiden avulla silta aina vedettiin ylös. Mutta jäljestä tuleville ryntääjille ei siitä riittänyt turvaa; kaksi heistä ammuttiin ylhäältä muurilta heti varsijousilla kuoliaaksi, ja kaksi putosi kaivantoon. Muut peräytyivät ulkovarustuksen vallin taakse.

Cedrikin ja Mustan ritarin asema oli nyt sangen vaarallinen ja olisi ollut vieläkin tukalampi ilman ulkovarustuksessa olevien jousimiesten apua. Nämä näet lennättelivät lakkaamatta nuoliansa linnan muurille peloitellen piiritettyjä ja tällä tavoin estäen heitä paiskaamasta kiviä ja muita heittoaseita molempien päällikköjen päälle. Sittenkin kävi näiden tila hetki hetkeltä yhä kiusallisemmaksi.

»Ettekö häpeä, junkkarit!» huusi de Bracy miehilleen. »Jousimiehiähän olette olevinanne, ja kuitenkin saavat nuo molemmat konnat teidän estämättänne pitää paikkansa tuolla linnan muurin juurella! Viskatkaa edes muurin ylimmäiset kivet alas, jollette osaa muuta tehdä! – Tänne kuokkia ja tuuria, ja lohkaiskaa irti tuo kivimöhkäle!» Hän osoitti raskasta, kivestä hakattua koristusta, joka pisti ulos muurinharjasta.

Tällä hetkellä piirittäjät huomasivat punaisen lipun, joka liehui Ulrikan mainitseman tornin huipulta. Kelpo jousimies Locksley keksi sen ensimmäisenä rientäessään ulkovarustukselle katsomaan, kuinka rynnäkkö alkoi onnistua.

»Pyhä Yrjänä!» huusi hän; »Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti! – Rynnätkää päälle, uljaat miehet! – Kuinka te jätätte tuon kunnon ritarin ja jalon Cedrikin yksikseen? – Käy päälle, hurja pappi, ja näytä, että osaat yhtä hyvin tapella kuin helmivyötä käsitellä! – Käykää päälle, uljaat pojat! – Linna on meidän, sillä nähkääs: meillä on liittolainen sen sisäpuolella. Katsokaa tuota lippua, se on sovittu merkki. – Torquilstone on meidän! – Muistakaa kunniaa ja saalista, joka siellä meitä odottaa! – Yrittäkää vielä kerta – ja sitten se on meidän!»

Näin huutaen hän jännitti hyvän jousensa ja lennätti nuolen viuhumaan; se lävisti rinnan eräältä de Bracyn soturilta, joka juuri irroitti kiveä muurista pudottaaksensa sen Cedrikin ja Mustan ritarin päähän. Toinen mies tempasi kaatuneen käsistä rautatuuran, vipusi sillä kiveä ja saikin sen melkein irralleen; mutta hänellekin taas lensi nuoli kypärän läpi, ja hän putosi hengetönnä muurilta alas kaivantoon. Nyt sotamiehet peräytyivät, sillä rautavaruksetkaan eivät näyttäneet auttavan tuon hirvittävän jousimiehen nuolia vastaan.

»Pakenetteko, kurjat pelkurit!» ärjäisi de Bracy. »Mount-joie Saint-Denis!²⁸ – Tänne se tuura!»

Ja temmaten aseen käteensä hän kävi vuorostaan irtautuvan kivimöhkäleen kimppuun, joka olisi alas pudotessaan suurella painollansa hävittänyt laskusillan jäännökset, jotka suojasivat molempia ryntääjiä, ja olisipa sen lisäksi upottanut lautankin, jonka avulla nämä olivat päässeet yli. Kaikki näkivät vaaran eivätkä rohkeimmatkaan uskaltaneet astua lautalle. Kolmesti kohotti Locksley jousensa de Bracya kohti ja kolmesti kilpistyi nuoli ritarin karkaistusta haarniskasta.

»Piru vieköön tuon espanjalaisen teräspaidan!» kirosi Locksley. »Jos se olisi englantilaisen sepän takoma, olisivat nuoleni lävistäneet sen kuin silkin tai veran.» Ja hän rupesi huutamaan: »Veikkoset! Ystävät! Jalo Cedrik! joutukaa pois, ennenkuin tuo kivimöhkäle putoaa niskaanne!»

Mutta varoitetut miehet eivät kuulleet hänen ääntänsä, sillä ritarin kirveen kova kalkutus porttiin olisi tehnyt kuulumattomaksi parinkymmenen sotatorvenkin äänen. Uskollinen Gurth tosin riensi alas lautalle, aikoen mennä varoittamaan Cedrikiä uhkaavasta vaarasta tai hukkua siihen hänen kanssansa. Mutta hänkään ei olisi enää ajoissa kerinnyt perille. Kivimöhkäle liikkui jo, ja de Bracy, joka sitä aherteli irti, olisi kohtakin saanut työnsä tehdyksi, jollei temppeliherran ääni samassa olisi kuiskannut hänen korvaansa:

»Kaikki on hukassa, de Bracy, – linna palaa.»

»Oletko hullu!» vastasi ritari.

»Länsikulma on jo ilmitulessa. Turhaan olen koettanut sitä sammuttaa.»

Brian de Bois-Guilbert ilmoitti tämän hirvittävän sanoman hänelle ominaisella tylyllä kylmäkiskoisuudella, mutta hänen hämmästynyt kumppaninsa ei ottanut sitä yhtä huolettomana vastaan.

»Paratiisin kaikki pyhimykset auttakoot!» sanoi de Bracy, »mitä nyt teemme? Lupaanpa Limoges'n pyhälle Nikolaukselle kynttilänjalan puhtaasta kullasta…»

»Säästä lupauksesi», virkkoi temppeliherra, »ja kuule mitä sanon. Johdata miehesi ikäänkuin aikoisit hyökätä; paiskaa portti auki – lautalla on vain kaksi miestä – työnnä ne veteen ja riennä kaivannon yli ulkovarustukseen. Minä karkaan sillä välin ulos isosta portista ja käyn ulkopuolelta ulkovarustuksen kimppuun. Jos me vain saisimme sen paikan jälleen käsiimme, niin voisimme pitää puoliamme, kunnes apua kerkiää, tai kumminkin siihen asti, kunnes hyvillä ehdoilla sovimme noiden lurjusten kanssa.»

»Se on hyvä keino», sanoi de Bracy; »kyllä minä otan toimittaakseni oman osani. – Mutta kuulehan, temppeliherra, – ethän vain minua jättäne?»

»En, sen lupaan kädelläni ja kintaallani!» vakuutti Bois-Guilbert. »Mutta kiiruhda, Jumalan nimeen!»

De Bracy kokosi joutuisasti miehensä ja riensi heidän kanssaan alas pienelle portille, joka heti avattiin. Mutta samassa syöksyikin Musta ritari jättiläisvoimalla sisään, eikä de Bracy miehinensä voinut hänelle mitään. Kaksi etumaisinta linnalaista heti kaadettiin ja muut peräytyivät, kaikista päällikön kehoituksista huolimatta.

»Te koirat!» huusi de Bracy, »annatteko kahden miehen valloittaa ainoan ulospääsypaikkamme?»

»Sehän on itse perkele!» vastasi vanha soturi, väistyen Mustan ritarin iskujen tieltä.

»Ja vaikka olisikin», virkkoi de Bracy, »mitä apua teillä on siitä, että perkeleen edestä pakenette tuohon helvetin pätsiin? – Linna takananne on ilmitulessa, tietäkää se, lurjukset! – Antakoon epätoivo rohkeutta rintoihinne tai antakaa sitten minulle sijaa, että itse pääsen tuon pöpön kimppuun.»

Nyt alkavassa taistelussa ei suinkaan tahrautunut se ritarillisen urhouden maine, jonka de Bracy tämän hirveän ajan keskinäissodissa oli voittanut. Portin kupukäytävä, jossa nämä molemmat väkevät sankarit nyt tappelivat, kajahteli molemminpuolisista julmista iskuista. De Bracy sivalteli miekalla, Musta ritari raskaalla kirveellänsä. Lopuksi kuitenkin normannilainen sai iskun, jonka vauhtia hänen kilpensä tosin hiukan masensi – sillä muuten eivät de Bracyn jäsenet olisi ikinä enää liikahtaneet – mutta joka sittenkin sattui niin suurella voimalla rintaan, että mies heti mätkähti pitkälleen kivetylle tantereelle.

»Antaudu, de Bracy», lausui Musta ritari, kumartuen alas ja uhaten kaatunutta miestä sillä hirvittävällä aseella, jolla ritareilla oli tapana lopettaa vihollisensa (»armon tikari» oli sen nimi), – »antaudu vangikseni, Mauri de Bracy, tulkoon apua tai ei; muuten olet kuoleman oma.»

»En tahdo antautua», vastasi de Bracy heikolla äänellä tuntemattomalle voittajalle. »Virka minulle nimesi tai tee sitten minulle mitä tahdot. Älköön sanottako, että Mauri de Bracy on antautunut nimettömän talonpojan vangiksi.»

Musta ritari kuiskasi muutamia sanoja voitetun vastustajan korvaan.

»Lupaan uskollisesti olla vankinne, tulkoon apu tai ei», vastasi normannilainen, jonka tyly ja luja itsepäisyys äkkiä muuttui syväksi, vaikka väkinäiseksi nöyryydeksi.

»Mene sitten ulkovarustukseen», käski voittaja, »ja odota siellä käskyjäni.»

»Mutta sallikaa minun ensiksi ilmoittaa», virkkoi de Bracy, »jotakin, mikä teidän on tärkeätä tietää. Wilfred Ivanhoe on haavoitettuna ja vankina ja palaa sisälle tuonne linnaan, jollei hänelle heti viedä apua.»

»Wilfred Ivanhoe!» huusi Musta ritari – »vankina ja hengenvaarassa! – Jok'ainut mies tässä linnassa saa maksaa hengellään, jos hiuskarvakin kärventyy Wilfredin päästä! – Näytä minulle hänen kammionsa.»

»Nouskaa noita kiertoportaita ylös», neuvoi de Bracy, »ne johtavat sinne. Tahdotteko, että opastan teitä?» lisäsi hän nöyrällä äänellä.

»En! Mene ulkovarustukseen ja odota siellä käskyjäni. En usko sinua, de Bracy.»

Näiden kahden taistellessa ja puhellessa oli parvi miehiä, munkki etumaisena, rientänyt vallihaudan yli heti, kun näkivät portin avautuvan. Cedrikin johtamina he kävivät de Bracyn pelästyneitten, epätoivoisten miesten kimppuun, joista muutamat pyysivät armoa, toiset yrittivät turhaan vastarintaa ja enin osa pakeni linnanpihalle päin. De Bracy itse nousi nyt maasta ja silmäsi murheellisesti voittajan jälkeen. »Hän ei usko minua», toisti hän; »mutta olenko ansainnutkaan hänen luottamustaan?» Hän otti nyt miekkansa maasta, riisui päästään kypärän antautumisen merkiksi ja meni ulkovarustukseen, missä hän antoi miekkansa vastaantulevalle Locksleylle.

Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.

»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! – Millä keinoin me pelastumme?»

»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei mikään voi pelastaa.»

»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon pelastua tai kuolla. – Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! – Mikä hänen kohtalonsa on?»

Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra – hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin. – Yksi pelastuskeino sinulla vain on – olen kymmenen vaaran läpi raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa minua paikalla!»

»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni – ja pelasta tämä haavoittunut ritari!»

»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan, »ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha juutalainen saa surmansa?»

»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»

»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. – Kerran sinä teit aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole semmoista tehnyt.»

Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira – sinä säätykuntasi häpeätahra – päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua käskee! – Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»

»Enpä olisikaan sinua löytänyt, Wilfred», sanoi Musta ritari, joka samassa astui sisään, »ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.»

»Jos olet kunnon ritari», huusi Wilfred, »niin älä huoli minusta, vaan riennä tuon ryöstäjän jäljestä – pelasta neito Rowena – ja jalo Cedrik!»

»Jokainen vuorostaan», vastasi ritari, »mutta sinä olet ensimmäinen.»

Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan pelastamaan muitakin vankeja.

Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus ja kupulakien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä. Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti – harvat anoivat armoa – yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa vääntelehtivien kurjien miesten verestä.

Tämän sekamelskan kautta Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja iskuja. Saksilainen kerkisi onnellisesti kasvattinsa luokse, juuri kun tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa, puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vasten. Cedrik käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää ollut tulen pelkoa eikä vihollisia. Tämän tehtyä riensi uskollinen Cedrik hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilais-kuninkaitten viimeisen miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkisikään siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina, oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle itselleen sekä vankeuskumppanilleen.

Kun kiihkenevä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: »Pyhä Yrjänä ja lohikäärme! – Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! – Linna on meidän!» Ja antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta rautapaitaa.

Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä, ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset, toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli tarjona. Nostosilta oli jo laskettu alas, mutta pääsy oli suljettu, sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät tornin ilmitulessa ja sillan alas lasketuksi, rynnänneet portin suulle estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista, ennenkuin linna paloi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten tähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta yhtä aikaa.

Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa, rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja palasi sitten taas Rebekan rinnalle.

Athelstan, joka – kuten lukija tietää – oli tosin nahjus, mutta silti ei lainkaan pelkuri, keksi tuon naishahmon, jota temppeliherra suojeli niin huolellisesti. Hänelle johtui mieleen, että vanki epäilemättä oli Rowena, jota ritari tällä tavoin yritti väkisin ryöstää.

»Pyhän Edwardin sielu minua auttakoon!» hän huusi, »tottahan tässä täytyy toki pelastaa Rowena-neiti tuon pöyhistelevän ritarin käsistä!»

»Katsokaa mitä teette!» huusi Wamba. »Hätäinen käsi kaappaa kalaa, saapi sammakon. Eihän tuo ole mikään Rowena-neiti, sen vannon tiukusteni kautta – katsokaas vain hänen pitkää, mustaa tukkaansa! – No, jollette osaa erottaa mustaa valkeasta, niin käykää kohti vain, mutta minä en juokse jäljestänne; minun luuni eivät jouda hakattaviksi, jollen tiedä, kenenkä hyväksi ne uhraan. – Eikähän teillä ole rautapaitaakaan yllänne! Muistakaa, ettei silkkilakki kestä terästä vastaan! – No, kun hupsu väkisin pyrkii veteen, niin hukkukoon sitten siihen. Deus vobiscum, kunnon Athelstan!» Näin hurskain sanoin hän lopetti varoituspuheensa, päästäen irti Athelstanin nutun liepeestä.

Athelstan, jonka hitaita veriä tavaton vihanvimma nyt tulistutti, tempasi nuijan kaatuneen soturin heltiävästä kourasta, ryntäsi temppeliherran johtaman joukon kimppuun ja rupesi kiireesti sivaltelemaan oikealle ja vasemmalle, iskien joka kerralla miehen maahan. Pian hän oli askeleen päässä Bois-Guilbertista ja uhkasi häntä huutaen kovalla äänellä:

»Tännepäin, kavala temppeliherra! Päästä irti hänestä, jota sinun kätesi ei ole mahdollinen koskemaan – kuuletko, murhailevan ja ulkokullatun rosvojoukon jäsen!»

»Koira!» ärjäisi temppeliherra hampaitaan kiristellen. »Opetanpa nyt lakkaamaan herjaamasta Siionin temppelin pyhää ritarikuntaa!» Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa puoleksi ympäri, nousi seisoalleen jalustimiensa varaan, antaakseen miekalleen sitä kovemman voiman, ja iski hirvittävän iskun Athelstanin päätä kohti.

Oikein oli Wamba ennustanut sanoessaan, että silkkilakki ei kestäisi terästä vastaan. Niin pureva oli temppeliherran miekka, että se katkaisi kuin pajunvarvun vahvan, raudalla silatun varren nuijasta, jolla onneton saksilainen koetti väistää sivallusta. Miekka tapasi Athelstania päähän ja mäiskäytti hänet maahan.

»Haa! Beau séant!»²⁹ huusi Bois-Guilbert, »näin käyköön kaikille temppelin ritarien vihamiehille!» Käyttäen hyväkseen Athelstanin kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän huusi miehilleen: »Seuratkaa minua kaikki, jotka tahdotte pelastua!» Samassa hän ajaa karahdutti laskusillan poikki, hajoittaen tieltään jousimiehet, jotka tahtoivat estää häntä. Hänen jäljestään seurasivat molemmat saraseenit ynnä viisi, kuusi miestä, joilla oli hevosensa käsillä. Temppeliherran pakomatka ei ollut vaaraton, sillä nuolia tuli kuin satamalla hänen jälkeensä. Mutta siitä pelästymättä hän ajoi linnan ulkovarustukselle, jonka hän toivoi äskeisen sopimuksen mukaan joutuneen tällä välin jo de Bracyn valtaan.

»De Bracy! de Bracy!» huusi hän. »Oletko siellä?»

»Olen», vastasi de Bracy, »mutta vankina.»

»Voinko sinua auttaa?» huusi Bois-Guilbert.

»Et», vastasi de Bracy. »Olen luvannut pysyä vankina, tulipa apua tai ei, ja se lupaus on rehellisesti pidettävä. Pelasta itsesi – haukat ovat lennossa – laita, että meri tulee sinun ja Englannin välille – en uskalla virkkaa enempää.»

»Hyvä on», sanoi temppeliherra; »jos mielesi tekee jäädä tänne, niin muista kuitenkin, että täytin sanalla ja kintaalla annetun lupaukseni. Kiidelköön haukkoja kuinka paljon tahansa, tottahan toki Templestowen preceptori-kartanon muureista saanee tarpeeksi suojaa. Sinne nyt riennän, niinkuin haikara pesäänsä.»

Näin puhuttuaan hän karkasi pois joukkonsa kera.

Ne linnan väestä, joilla ei ollut hevosia, taistelivat yhä edelleen tuimasti piirittäjiä vastaan; mutta heitä yllytti pikemminkin varma tieto perikadosta kuin mikään pelastuksen toivo. Tuli levisi leviämistään koko linnaa myöten, ja Ulrika, joka sen oli sytyttänyt, ilmestyi nyt erään tornin huipulle kiljuen sotalaulua, jommoista pakanuuden aikana saksilaisten runoniekat lauloivat taistelukentillä. Vanhuksen pitkät harmaat hiukset liehuivat hajallaan huivittomasta päästä. Onnistuneen koston pyörryttävä riemu säihkyi hänen silmistään yhdessä hulluuden tulen kanssa, ja hän heilutteli kädellään kuontaloa, aivan kuin hän olisi ollut yksi noita kohtalottaria, jotka muinaiskreikkalaisen tarun mukaan kehräävät ja leikkaavat poikki ihmisten elon langan. Muistossa on säilynyt muutamia säkeitä siitä barbarimaisesta voittolaulusta, jota Ulrika lauloi hurjalla äänellä keskellä tulta ja verta:

 
Kalpa karkaiskaa,
valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu,
tytär Hengistin!
Juhlapaistia teräs ei silpoa saa;
kovaks karkaistu se on ja sen terä on tuima.
Morsiuskamariin ei valoa soihtu suo;
sininen rikinleimu hulmuvi siitä.
Sytytä soihtu! – jo Zernebock kiljuu!
Kalpa karkaiskaa, te valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu, tytär Hengistin!
 
 
Musta jo peittää pilvi taanin³⁰ tornit;
kotka kiljuu, väikkyen pilven päällä.
Ällös kiljuko, mustan pilven harmaja haukka,
valmis on pitopöytäs!
Vieraita Valhallan immet vartoo,
Hengistin lasten lähettämiä.
Iloitkaatte, te immet Valhallan!
Riemun rumpuja rämistäkää!
Mon' ylpeä urho saapuu tupihin Tuonen,
joutuvi moni korkea kypäräpää!
 
 
Yö musta peittää jo taanin tornit
ja musta pilvi sen pimentää,
mut rusohehkussa kylpevi kohta katto sen.
Kas, salojen sortaja, punaharja,
tuo muurien murtaja kirkas!
Leveälle, lavealle sen lippu liehuu,
lippu mustan-punainen, paistavainen,
kun alla riehuu taistelu tasapää.
Sen ilona ompi miekkojen melske
ja kalske kilpien kiilteleväin;
sen ilona hurmehen hyrskivä virta,
mi haavoist' urhojen koskena käy!
 
 
Katoaa kaikki!
Kypärät murtavi miekka;
peitsi panssarin vahvan puhkaisee;
kaatavi tuli linnojen tornit;
muurit murtavi pökkivä pässinpää.³¹
Katoaa kaikki!
Hengistin jo hukkui suku,
nimi Horsan on kuulumaton!
Sinäkään, oi kalvan karskea poika,
ällös kammoksu kuolemaa!
Verta kuin viiniä miekkasi juokoon!
Tappelujuhlaan riemuiten riennä,
valoa suopi linna lieskaava.
Iske päälle, kun veresi viel' on lämmin,
sääliä, säästää tässä et saa.
Pian kulunut koston on hetki,
vihakin vimmatuin sammuvi viimein,
– minäkin katoan kohta!
 

Korkealle kohonneet liekit olivat tällä hetkellä päässeet täydellisesti voitolle. Iltapilviä kohti leimahteli summaton hehkuva kokko, paistaen kauas yli maitten ja mantereitten. Torni tornin perästä kaatua räiskähti maahan palaviksi rauniokummuiksi. Taistelijain täytyi siirtyä pois linnanpihasta. Voitetut, joista vain harvoja enää oli elossa, hajosivat paeten läheisiin metsiin. Voittajat kokoontuivat suuriksi parviksi katselemaan kauhistuksensekaisella ihmetyksellä liekkien leimuavaa jättiläiskokkoa, jonka valossa heidän omat kasvonsa ja aseensa rusoittivat. Jonkin aikaa nähtiin hullun Ulrikan hahmo vielä korkealla tornin huipulla. Hän heilutteli käsivarsiansa hurjasti riemuiten, aivan kuin olisi sytyttämänsä alkuaineen kuningatar. Mutta viimein kaatui sekin torni hirvittävällä rytinällä, ja Ulrika sai surmansa samassa tulessa, joka oli jo surmannut hänen sortajansa. Kauhistus pani vähäksi aikaa kaikki ympärillä seisovat soturit äänettömiksi; he eivät liikahtaneetkaan, muutamat vain ristivät silmänsä. Sitten kajahti Locksleyn ääni: »Hurratkaa, pojat! Sortajan linna on rauniona! Viekää jokainen saaliinne Sarvasmäen metsään, käräjäpuun juurelle. Siellä tahdomme aamun koittaessa jakaa kaiken keskenämme tasan ja antaa täyden osan myös liittoveljillemme, jotka ovat avustaneet meitä tässä suuressa kostontyössä.»