KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Lakinsa joka valtakunnall' on:
kuningaskunnill' asetukset, säännöt;
vapauskirjansa on kaupungeilla;
ja metsäsissitkin ne keskenään
jotakin järjestystä noudattavat.
Siit' ajast' asti, konsa Aatami
tuon esiliinan vihreäisen keksi,
ei ihmisiä missään ole nähty
yhdessä asumassa, ellei siinä heillä
samalla laki ole sitehenä.
Vanha näytelmä.
Aamu koitti jälleen paistaen tammimetsän lakeiden kautta. Viheriät lehvät kiilsivät kastehelmissä. Emähirvi kuljetti vasansa yökätköstä korkean sanajalkaruohiston siimeksestä aukeammille paikoille. Eikä ollut ampujaa missään väijymässä komeata uroshirveä, joka astui sarvipäisen perheensä etunenässä.
Metsäsissit olivat kaikki koolla käräjäpuunsa ympärillä Sarvasmäki-metsässä. Sillä paikalla he olivat yönsäkin viettäneet, virkistäen itseänsä piirityksen vaivojen jälkeen, mitkä viinillä, mitkä unella. Monet myös kertoivat tai kuuntelivat kertomuksia päivän tapahtumista tai tekivät laskelmiaan saaliskasoista, jotka voitto oli tuottanut päällikön käsiin kaikkien kesken jaettaviksi.
Saalista oli todellakin sangen runsaasti. Vaikka tulipalo oli paljon hävittänyt, saatiin kuitenkin kosolta hopea-astioita, kalliita sotavaruksia sekä koreita vaatteita pelastetuksi. Sillä sissit olivat olleet hyvin rohkeat pelastustoimessaan; missä semmoinen saalis oli tarjona, siinä ei suurinkaan vaara voinut heitä pidättää. Sittenkään ei kukaan ollut ottanut pienintäkään esinettä omakseen, vaan kaikki oli tuotu yhteiseen kasaan päällikön jaettavaksi. Niin ankara oli keskinäisen lain kunnioitus heillä.
Kokouspaikka oli vanhan tammen juurella. Se ei kuitenkaan ollut sama kohta, minne Locksley kerran ennen oli vienyt Gurthin ja Wamban. Nyt oltiin vajaan puolen virstan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta, keskellä ympyriäistä metsälakeutta. Siinä istui Locksley nyt turveistuimellaan, joka oli laitettu jättiläistammen monihaaraisten oksien suojaan; hänen seuraajansa seisoivat kaikki ympärillä. Hän viittasi Mustaa ritaria istumaan hänen oikealle ja Cedrikiä vasemmalle puolelleen.
»Älkää panko pahaksenne, jalot herrat», sanoi hän, »mutta näillä saloilla minä olen hallitsija – tässä on minun valtakuntani, ja näistä metsäläisalamaisistani ei kukaan tottelisi valtaani, jos luovuttaisin kertaakaan valtakuntani rajojen sisäpuolella ollessani kunniasijan jollekulle toiselle kuolevaiselle. – Mutta, veikkoset, onko teistä kukaan nähnyt sotapappiamme? Missä kaljupää munkkini on? Kristittyjen miesten kesken on parasta alkaa messulla ahkera päivätyö.» Mutta kukaan ei ollut nähnyt Copmanhurstin erakkoa. – »No, meitä taivaan pyhät varjelkoot!» virkkoi sissipäällikkö, »pelkäänpä, että iloinen pappimme on viipynyt liian kauan viiniankkurin ääressä. Kuka hänet viimeksi on nähnyt senjälkeen kuin linna joutui käsiimme?»
»Minä», vastasi mylläri, »näin hänen häärivän kellarinovella. Hän vannoskeli kaikkien allakan pyhimysten nimessä menevänsä maistamaan Front-de-Boeufin gascognelaisia viinejä.»
»No sitten suokoon Jumala», virkkoi päällikkö, »ettei hän olisi ottanut liian syviä siemauksia ja jäänyt sortuvan linnan raunioitten alle. – Ylös, mylläri, ota kanssasi joukko miehiä ja lähde haeskelemaan siitä paikasta, missä hänet viimeksi näit. Ottakaa vettä vallihaudasta ja kastelkaa kuumia raunioita. Jokaisen kiven tahdon vääntää ylös, ennenkuin jätän sinne kaljupään munkkini.»
Suuri miesjoukko riensi heti käskettyyn toimeen, vaikka kaikille niin mieluisan jaon juuri piti alkaa. Siitä näkyi, kuinka kalliina sissit pitivät hengellisen isänsä henkeä.
»Sillä välin alkakaamme me muut tämänaamuinen toimituksemme», sanoi Locksley; »sillä kohta kun tieto uljaasta urotyöstämme leviää, lähtevät de Bracyn, Malvoisinin sekä muiden Front-de-Boeufin liittolaisten joukot liikkeelle meitä saalistamaan, ja silloin taitaisi henki-kullallemme olla hyödyllisempää, että ennätämme siirtyä täältä vähän syrjemmäksi. – Jalo Cedrik», hän jatkoi kääntyen saksilaisen puoleen, »saalis on jaettu kahteen osaan. Valitkaa niistä kumman tahdotte palkinnoksi omille miehillenne, jotka olivat tässä työssä meidän apunamme.»
»Urhea jousimies», sanoi Cedrik, »suru rasittaa minun sydäntäni. Coningsburghin jalo Athelstan on kuollut – pyhän Tunnustajan suvun viimeinen jälkeläinen! Hänen kanssaan on minulta kadonnut kaikki toivo, joka ei ikinä palaja! Hänen verensä on sammuttanut kipinän, jota ei mikään ihmisen hengähdys enää saa uudestaan viritetyksi. Väkeni odottaa vain tuloani kuljettaaksensa Athelstanin kalliin ruumiin viimeiseen lepopaikkaan. Rowena-neiti haluaa palata Rotherwoodiin, ja hänellä pitää olla vahva saattojoukko kanssansa. Olisin sen vuoksi jo aikaa sitten lähtenyt täältä. Viipymiseen ei ole suinkaan ollut syynä se, että olisin tahtonut osaa saaliista – siitä en minä eikä kukaan miehistäni ota ropoakaan, niin totta kuin luotan Jumalan ja pyhän Witholdin apuun! – Viivyin vain saadakseni vielä lausua sulimmat kiitokset sinulle sekä uljaille jousimiehillesi siitä, että pelastitte meidän henkemme ja kunniamme.»
»Kaikkia vielä», virkkoi sissipäällikkö; »puolet vain, jos sitäkään, on tässä työssä meidän ansiotamme. Ottakaa saaliista sen verran, että voitte palkita omia miehiänne sekä naapureitanne.»
»Heitä voin palkita omillakin varoillani, ne siihen kyllä riittävät», vastasi Cedrik.
»Ja useimmat meidän miehistämme», pisti Wamba väliin, »taisivat olla niin viisaita, että korjasivat itse palkintonsa. Eivät he täältä suinkaan lähde tyhjin taskuin. Emme kaikki käy narrinvaatteissa.»
»Se olkoon heille mielellään suotu», sanoi Locksley; »meidän lakimme ei sido muita paitsi meitä itseämme.»
»Mutta sinä, poika parkani», virkkoi Cedrik kääntyen narrin puoleen ja syleillen häntä, »mitä voin antaa palkinnoksi sinulle, joka pelkäämättä antauduit vangiksi ja hengenvaaraan minun tähteni? Narri oli minulle uskollinen silloin, kun kaikki muut olivat hylänneet minut!»
Kyynel kiilsi karkeatapaisen taanin silmässä – semmoista liikutuksen merkkiä ei edes Athelstanin kuolokaan ollut puristanut hänen silmistään. Mutta orjan puoleksi vaistomaisessa uskollisuudessa oli jotakin, mikä vaikutti Cedrikin sydämeen syvemmin kuin itse suru.
»Ehei», sanoi narri irroittautuen isäntänsä syleilystä, »jos palkitsette apuni silmävedellänne, niin narrin täytyy seuran vuoksi ruveta itsekin itkemään, ja kenenkä tehtäväksi sitten narritteleminen jäisi? – Mutta, kuulehan, eno, jos todella tahdot tehdä minulle mielihyvän, niin anna anteeksi leikkikumppanilleni Gurthille, joka varasti sinulta yhden viikon palveluksen palvellaksensa sinun poikaasi.»
»Anteeksiko pyydät hänelle!» huusi Cedrik. »Minä tahdon antaa hänelle anteeksi ja annanpa vielä palkinnonkin. Alas polvillesi, Gurth!» – Sikopaimen töksähti kerkeästi polvilleen isäntänsä jalkojen juureen. »Orjani ja omaisuuttani et tästä hetkestä ole enää oleva», lausui Cedrik koskettaen häntä sauvallaan. »Vapaa mies olet nyt lain ja kansan edessä kaupungista kaupunkiin, saloilla kuten kedoillakin. Tynnyrinalan maata annan sinulle Walbrugham-tilaltani, itseni ja jälkeläisteni puolesta sinulle ja jälkeläisillesi ikiajoiksi. Ja Jumalan kirous häneen, joka sanoo tätä vastaan!»
Täten orjuudesta kirvoitettuna, vapaana miehenä ja talollisena Gurth kavahti ylös jaloilleen ja hyppäsi kahdesti korkealle ilmaan.
»Seppä tänne viiloinensa!» hän huusi, »kaluamaan poikki orjanrenkaan vapaan miehen kaulasta! Jalo herrani, kaksinkertaiseksi on voimani kasvanut teidän lahjanne kautta, ja kahta uljaammin voin nyt taistella teidän puolestanne! Vapaa henki asuu nyt rinnassani, – toinen mies nyt olen niin omissa kuin muidenkin ihmisten silmissä. – Kuules, Fangs!» jatkoi hän, kun hänen uskollinen koiransa nähdessään herransa niin iloisena hyppäsi häntä kohti ja siten osoitti tahtovansa ottaa hänkin osaa iloon, – »tunnetko vielä isäntääsi?»
»Kyllä me Fangsin kanssa», tokaisi Wamba, »vielä tunnemme sinut, vaikka meidän molempien täytyy edelleen pitää kahletta kaulassamme. Pikemmin sinä mahtanet unhottaa sekä meidät että myös oman itsesi.»
»Totisesti olenkin silloin itseni unhottanut, jos unhotan sinut, kunnon kumppanini», virkkoi Gurth, »ja jos vapaus sinulle olisi hyödyllinen, niin tottapa herra sen sinullekin soisi.»
»Ei», sanoi Wamba, »älä luulekaan, että kadehdin onneasi, Gurth-veikkoseni. Useinpa täytyy vapaan miehen lähteä tantereelle, mutta orja saa aina istua hyvässä turvassa lämpimän takan ääressä. Kuinkas Malmsburyn vanha viisas Oldhelm sanoikaan: – 'Parempi narrina pidoissa kuin viisaana surman suussa'.»
Nyt kuului hevoskavioiden kopinaa, ja Rowena-neiti ratsasti näkyviin; hänen jäljessään oli useita ratsumiehiä ja kokonainen parvi jalkaväkeä, jotka emäntänsä pelastuksesta riemuiten iloisesti heiluttelivat keihäitään ja kalistelivat pertuskoitansa. Rowena itse istuen komeissa vaatteissa mustanhallavan ratsun selässä näytti taas yhtä majesteetilliselta kuin ennen; poskien tavaton kalpeus vain ilmaisi kestettyjä tuskia. Hänen suloiset kasvonsa kuvastivat surua, mutta surun alta paistoi myös harrasta kiitollisuutta pelastuksen johdosta sekä uudestaan vironnutta tulevaisuudentoivoa. Hän tiesi Ivanhoen olevan hyvässä turvassa, ja hän tiesi Athelstanin kuolleeksi. Edellinen tieto täytti hänen sydämensä mitä hartaimmalla ilolla, – toisesta tosiasiasta hän ei tosin voinut iloitakaan, mutta sittenkään ei kukaan voine paheksua, että hänestä tuntui elämä äärettömän paljon helpommalta. Sillä nythän ei enää voinut olla puhettakaan tuosta hänen inhoamastaan naimiskaupasta, – ainoasta asiasta, jolla hänen kasvatusisänsä Cedrik koskaan oli hänen mieltään pahoittanut.
Kun Rowenan ratsu läheni Locksleyn istuinpaikkaa, niin sissipäällikkö kaikkine miehineen nousi seisomaan totellen luonnollista kohteliaisuuden tunnettaan. Neidon posket lensivät punaisiksi; hän viittasi kohteliaasti kädellään ja kumartui satulassaan niin syvään, että hänen ihanat kiharansa hetkeksi sekaantuivat ratsun liehuvaan harjaan, ja lausui harvoin, mutta valituin sanoin kiitoksensa Locksleylle sekä muille vapauttajilleen. – »Jumala siunatkoon teitä, uljaat miehet», näin lopetti hän puheensa, »Jumala ja Pyhä Neitsyt siunatkoot ja palkitkoot teitä, kun niin uljaasti panitte henkenne alttiiksi sorrettujen puolesta! Jos kuka ikänä teistä joskus tuntee itsensä nälkäiseksi, niin muistakaa, että Rowenalta saatte ruokaa. Janoonne on hänellä monta tynnyrillistä viiniä ja ruskeaa olutta. Ja jos normannilaiset karkoittaisivat teidät näiltä saloilta, niin Rowenalla on omat salonsa, joissa hänen uljaat pelastajansa saavat metsästellä mielin määrin ilman, että on metsänvartijaa kysymässä, kenenkä nuoli on sarvaan kaatanut.»
»Kiitos ja kunnia teille, jalo neito», vastasi Locksley, »niin omasta kuin kumppanieni puolesta. Mutta jo se seikka, että saimme teidät pelastetuksi, on itsessään kylliksi suuri palkinto. Me sinisen salon vapaat kuljeksijat teemme monta hurjaa tekoa, mutta Rowena-valtiattaren pelastus luettaneen kenties syntiemme lievitykseksi.»
Rowena kumarsi vielä kerran ja käänsi sitten hevosensa lähtöön. Mutta hänen täytyi viipyä vielä sen aikaa, kun Cedrik otti jäähyväiset, ja siten sattui, että hän ympärilleen katsoessansa huomasi de Bracyn olevan aivan lähellä. Vangittu ritari seisoi puun juurella syvissä mietteissään, käsivarret ristissä rinnalla; Rowena toivoi siis hänen huomaamattansa voivansa kulkea ohitse. Mutta de Bracy sattui kuitenkin luomaan silmänsä ylös. Häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoillensa, kun hän huomasi neidon. Hetkisen aikaa hän näytti epäilevän, mutta astui sitten lähemmäksi, tarttui hevosen suitsiin ja laskeutui toiselle polvelleen.
»Tahtoisiko Rowena-neiti luoda silmänsä vangiksi joutuneeseen ritariin – häväistyyn soturiin?»
»Herra ritari», vastasi Rowena, »ainoastaan onnistuminen senlaatuisessa yrityksessä kuin teidän olisi ollut häpeäksi, mutta ei suinkaan hankkeen tyhjäksi meneminen.»
»Voiton pitäisi pehmentää sydämiä», virkkoi de Bracy; »pyytäisin vain Rowena-neidiltä anteeksi väkivaltaista tekoa, johon kovaonninen intohimo yllytti minut, ja lupaan, että te pian saatte kuulla de Bracyn kykenevän palvelemaan teitä jalommallakin tavalla.»
»Minä annan teille anteeksi», lausui Rowena, »niinkuin kristityn sopii…»
»Toisin sanoen», ehätti Wamba väliin, »ettei hän annakaan anteeksi.»
»Mutta koskaan en voi antaa teille anteeksi kaikkea tätä kurjuutta ja hävitystä, jonka teidän hulluutenne on aiheuttanut», jatkoi Rowena.
»Päästäkää irti kätenne neidon ohjaksista», tiuskaisi Cedrik, joka samassa tuli paikalle. »Niin totta kuin aurinko paistaa tuolla taivaalla, minun tekisi mieleni naulita sinut maahan heittopeitselläni, jollei olisi häpeällistä koskea vankiin. Mutta muistakaa se, Mauri de Bracy, kyllä nahkanne on vielä usein kirvelevä tämän konnantyönne seurauksista.»
»Hätäkö on uhata aseetonta vankia», vastasi de Bracy. »Mutta kukapa on koskaan nähnyt saksilaisessa ritarillisuuden kipinääkään.»
Näin sanottuaan hän astui pari askelta syrjemmäksi ja salli neidon ratsastaa ohitse.
Cedrik oli ennen lähtöänsä erittäin kiittänyt Mustaa ritaria ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan heidän kanssaan Rotherwoodiin.
»Tiedän kyllä», hän sanoi, »että te vaeltavat ritarit mieluummin kannatte onneanne peitsen kärjessä ettekä välitä maista ja mannuista. Mutta sodan onnetar on rakkaudessansa sangen vaihtelevainen, ja omaa kotiliettä ikävöi joskus sellainenkin urho, joka on ottanut vaeltamisen virakseen. Teillä, jalo ritari, on tästä lähtien aina tietty kotipaikka Rotherwoodin tuvassa. Cedrikillä on siksi runsaasti varoja, että hän helposti voi korvata, mitä kenties onni teiltä on ryöstänyt, ja kaikki hänen varansa ovat hänen pelastajallensa tarjona. Tulkaa siis Rotherwoodiin, eikä vain vieraaksi, vaan pojakseni tai veljekseni!»
»Kelpo Cedrik», vastasi ritari, »siinä on jo minulle runsaasti palkintoa, kun teistä opin tuntemaan saksilaista mieskuntoa. Rotherwoodiin minä lupaan tulla, kelpo saksilais-ystäväni, ja tulen ehkä piankin. Tätä nykyä tärkeät toimet kuitenkin estävät minua heti noudattamasta kutsuanne; mutta kun tulen, niin kenties anon teiltä palkintoa, joka on paneva teidän jalomielisyytenne äärimmäiselle koetukselle.»
»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan», vakuutti Cedrik lyöden kätensä Mustan ritarin hansikoituun kämmeneen, »se on jo myönnetty, vaikka se veisi puolen omaisuuttani.»
»Älkää niin arvelematta antako sanaanne», nauroi Musta ritari; »mutta onpa minulla nyt sentään hyvä toivo saavuttaa suostumuksenne. Siihen asti jääkää nyt hyvästi!»
»Sen tahtoisin vain lisätä», jatkoi saksilainen, »että jalon Athelstanin maahanpanijaisten aikana aion oleskella Coningsburghin linnassa. Sen salit ovat avoinna kaikille, jotka haluavat tulla peijaispitoihin. Ja, sen sanon kaatuneen herran äidin, Editha-rouvan nimessä, ne ovat aina auki hänelle, joka taisteli niin urhoollisesti vaikka menestyksettä pelastaaksensa Athelstanin normannilaiskahleista ja normannilaismiekan alta.»
»Aivan niin», tokaisi Wamba, joka jälleen oli ruvennut vanhaan virkaansa ja seisoi Cedrikin vieressä, »kelpo ruokaa siellä saadaankin. Paha vain, ettei jalo Athelstan voi itse olla osallisena peijaispidoissaan. Mutta hän», jatkoi narri luoden vakavana silmänsä taivaaseen päin, »syö nyt aamiaistaan paratiisissa, ja epäilemättä ei hän sielläkään hyljeksi jumalanviljaa.»
»Ole vaiti ja sui siitä matkaasi!» ärähti Cedrik, joka ei kuitenkaan voinut ottaa täydellä todella suuttuakseen narrin sopimattomasta pilapuheesta muistaessaan tämän eilispäiväistä alttiutta. Rowena ojensi kohteliaasti kätensä jäähyvästiksi Mustalle ritarille, saksilainen heitti hänet »Jumalan haltuun» ja he lähtivät matkaamaan avaraa metsänlakeutta myöten.
Heidän juuri poistuttuaan näyttämöltä tuli metsiköstä hengellinen saattojoukko poistuen samaan suuntaan kuin Rowena ja hänen matkakumppaninsa olivat menneet. Läheisen luostarin munkit olivat runsaan ruumisrahan toivossa tulleet saattamaan paaria, jolla Athelstanin alustalaiset kantoivat isäntä-vainajaansa. Kantajat astuivat hitaasti ja surullisina edeltä, ja munkit seurasivat veisaten virsiä. Ruumis oli vietävä Coningsburghin linnaan, Hengistin hautakammioon, josta entisajan urhosta vainaja johti sukuperänsä. Suuri joukko hänen alustalaisiaan oli kokoontunut tänne saatuaan tiedon isännän kuolemasta, ja kaikki osoittivat – ainakin ulkonaisesti – surua ja kaipausta. Taaskin nousivat metsäsissit seisaalleen kunnioittaakseen kuoleman majesteettia samalla yksinkertaisella, luonnollisella kohteliaisuudella, jota he äsken olivat osoittaneet kauneudelle. Munkkien hidas astunta ja surullinen veisuu johdatti heidän mieleensä ne kumppanit, jotka eilispäivän kahakassa olivat saaneet surmansa. Mutta joille elämä on yhtenäistä vaaraa ja taistelua, ne eivät malta kauan ajatella tämmöisiä asioita. Ennenkuin poistuvan ruumisvirren säveleet olivat kokonaan hälvenneet kuulumasta, olivat sissit jo täydessä saaliinjakohommassa.
»Uljas ritari», virkkoi Locksley Mustalle ritarille, »ilman teidän hyvää sydäntänne ja väkevää käsivarttanne meidän hankkeemme tuskin olisi onnistunut. Suvaitkaa siis ottaa saaliista, mitä mielenne parhaiten tekee muistoksi tästä meidän käräjäpuustamme.»
»Minä otan tarjouksesi vastaan», vastasi ritari, »yhtä hartaasti kuin se tehtiinkin. Pyydän saada menetellä ritari Mauri de Bracyn suhteen miten hyväksi katson.»
»Hän on sinun vankisi», virkkoi Locksley, »ja kiittäköön onneansa siitä! Sillä muuten tuo sortaja olisi saanut riippua koristuksena tämän tammen korkeimmassa oksassa, ja niin monta hänen vapaajoukostaan kuin olisimme käsiimme saaneet, riippuisi terhoina hänen ympärillään. Mutta itsehän sinä hänet vangitsit ja se pelastaa hänet, vaikka hän olisi tappanut minun oman isäni.»
»De Bracy», lausui ritari, »sinä olet vapaa – mene tiehesi. Hän, jonka vangiksi jouduit, ei huoli kostaa entisiä pahantekojasi. Mutta varo itseäsi tästä lähtien, ettei toiste käy pahemmin. – Mauri de Bracy, minä sanon: varo itseäsi!»
De Bracy kumarsi syvään ja äänettömästi aikoen lähteä tiehensä, kun jousimiesten joukosta äkkipäätä nousi pilkka- ja kiroushuutoja. Ylpeä ritari pysähtyi kuin naulattu, käännähti ympäri, laski käsivarret ristiin rinnallensa, suoristi vartensa ja huusi uhmaavasta: »Vaiti, haukkuvat koirat! Nyt te uskallatte luskuttaa, mutta tuonoin, kun hirvi piti puoltansa, ei kukaan teistä avannut suutaan. – De Bracy välittää yhtä vähän teidän haukkumisistanne kuin kiitoksistanne. Pois luoliinne ja lymypaikkoihinne, lainsuojattomat rosvot! Ja tukkikaa suunne, kun kuulette ritarillista ja jaloa sanaa lausuttavan puolenkin penikulman päässä teidän ketunkoloistanne.»
Tämä sopimattomalla ajalla lausuttu soimauspuhe olisi epäilemättä heti saanut kokonaisen nuolituiskun vastaukseksi, jollei sissipäällikkö olisi kiirehtinyt väliin ja kieltänyt kaiken väkivallan. Ritari otti nyt hevosen, joita oli saatu koko joukko Front-de-Boeufin tallista ja seisoi täällä täydesti satuloituina, muodostaen hyvinkin kallisarvoisen osan saaliista. De Bracy hyppäsi ratsun selkään ja läksi täyttä neliä ajamaan metsän kautta.
Kun tästä seikasta noussut suuri melu jälleen oli asettunut, otti sissipäällikkö kaulastaan sen kalliin metsästystorven kantimineen, jonka hän oli äskeisessä kilpa-ammunnassa saanut palkinnoksi.
»Jalo herra», lausui hän Mustalle ritarille, »jollette pidä halventavana itsellenne käyttää tätä torvea, joka on ollut englantilaisen jousimiehen oma, niin pyydän teitä ottamaan sen muistoksi uljaasta taistelustanne. – Ja jos te milloinkaan, niinkuin uljaalle ritarille usein sattuu, joudutte pahaan ahdinkoon Trent- ja Teres-jokien välisillä saloilla, niin puhaltakaa kolme sanaa32 tällä torvella, kas näin: Wa – sa – hoa! – niin voipi hyvinkin sattua, että apua ja auttajia tulee aivan kerkeästi.»
Näin sanottuaan hän puhalsi muutamaan kertaan neuvomansa sävelen, kunnes ritari sanoi sen muistavansa.
»Suuri kiitos lahjastasi, uljas jousimies», virkkoi ritari, »ja parempaa apua kuin sinun ja sinun miestesi antamaa en huolisi pahimmassakaan pulassani.» Näin sanottuaan hänkin vuorostaan puhalsi torveen, niin että metsä raikui.
»Hyvin ja selvään puhallettu!» sanoi jousimies; »olettepa te, hitto vie, yhtä taitava metsästäjä kuin soturikin! – Olette maar aikananne ollut pahanlaatuinen sarvasten hävittäjä, arvaan mä. – Pojat, muistakaa näitä kolmea säveltä – ne ovat Mustan ritarin kutsu. Ja jos joku teistä, tuon toitotuksen kuultuansa, ei heti riennä apuun, niin hänet pieksän omalla jousenjänteellänsä pois joukostamme.»
»Eläköön päällikkömme!» huusivat jousimiehet, »ja eläköön Musta ritari! Me soisimme, että hän piankin tarvitsisi apuamme, jotta näkisi, kuinka mielellämme tulemme hänen luokseen.»
Locksley ryhtyi nyt saaliinjakoon, jonka hän toimitti kiitettävän tasapuolisesti. Kymmenes osa kaikesta erotettiin ensiksi; se oli lahjoitettava kirkkoihin tai käytettävä muihin laupeudentöihin. Toinen osa saaliista pantiin sitten yhteiseen rahastoon. Vieläkin yksi osa määrättiin kaatuneitten toverien leskille ja lapsille tai messuiksi niiden kuolleiden puolesta, joilta ei ollut jäänyt perhettä. Tähteet jaettiin sissien kesken, kunkin arvon ja ansion mukaan; ja jos jostakin seikasta nousi riitaa, niin päällikkö suurella viisaudella julisti päätöksensä, johon ehdottomasti tyydyttiin. Musta ritari kummastui suuresti nähdessänsä, että näiden lain hylkäämien miesten keskuudessa vallitsi sittenkin näin säännöllinen ja oikea hallitus; ja kaikesta, mitä hän näki, hän sai yhä paremman käsityksen päällikön viisaudesta sekä kunnollisuudesta.
Jokainen otti nyt omansa, ja rahanvartija, neljän muun hartevan miehen kera, vei johonkin piilopaikkaan yhteiseen kassaan tulevat rahat. Ainoastaan kirkon omaksi määrätty osa vielä oli paikallansa.
»Toivoisinpa», virkkoi päällikkö, »piankin saavamme tietoja iloisesta sotapapistamme. Häntä ei muuten koskaan tarvitse kauan kaivata, kun ruoka on siunattava tai saalis jaettava, ja hän ottaa aina talteensa onnistuneen valloituksemme kirkonkymmenykset. Luulenpa, että tämä hänen virkansa on pelastanut hänet monesta kirkonrangaistuksesta, jonka alaiseksi hän muuten olisi joutunut papille muuten luvattomilla kujeillansa. Sitäpaitsi on eräs hänen pyhä veljensä minulla vankina täällä lähettyvillä ja minä soisin erakkoni pian joutuvan, jotta asiat tuon hengellisen herran kanssa tulisivat sopivalla tavalla sovituiksi. – Pelkäänpä pahoin, että paksu pappini on hukassa.»
»Se minuakin suuresti surettaisi», virkkoi Musta ritari, »sillä hän salli minun viettää sangen iloisen yön majassansa. Menkäämme takaisin linnan raunioille; kukaties siellä saamme hänestä jotakin tietoa.»
Heidän vielä näitä puhellessansa ilmaisi äkkiä jousimiesten kovaääninen hurraaminen, että kaivattu mies olikin tulossa. Samaa iloista viestiä julisti myös munkin oma karkea ääni, joka kuului kauan edeltäpäin, ennenkuin hänen ruhonsa tuli näkyviin.
»Pois tieltä, iloiset veikkoset!» huusi munkki, »antakaa tilaa hengelliselle isällenne ja hänen vangillensa. Hurratkaa vielä kerran! – Minä tulen, kunnon päämieheni, niinkuin kotka, jolla on saalis kynsissänsä.» – Ja raivaten itselleen tietä nauraa hohottavan miesjoukon läpi hän astui näkyviin majesteetillisen voitonriemun merkeissä. Toisessa kädessä hänellä oli vahva pertuskansa, toisessa aasinpäitset, jotka olivat sidotut Iisak Yorkilaisen kaulaan. Tällä lailla voittoisa pappi hinasi perässänsä onnetonta juutalaista, joka oli kovan tuskan ja pelon vallassa. Ja nyt munkki huusi: »Missä on Allan-a-Dale, jotta hän sepittäisi uroteoistani muistovirren tai edes pienen veisunkin! Pyhä Hermangild auttakoon, aina se suupaltti viulunvinguttaja on piilossa, kun hänellä olisi tilaisuutta ylistää miehuullista tekoa!»
»Kuulepas, kaljupää pappi», virkkoi päällikkö, »oletpa sinä, näen minä, jo ennättänyt pitää viinimessua tänä aamuna, vaikka on vielä näin aikainen. Pyhän Nikolauksen nimessä, sano, kenenkä tuot tuossa?»
»Se on miekkani ja peitseni voimalla voittamani vanki, jalo päällikkö», vastasi Copmanhurstin erakko, »tai oikeammin puhuen jouseni ja pertuskani voimalla. Ja kuitenkin olen hengellisillä aseillani vapauttanut hänet vielä pahemmasta vankeudesta. Puhu juutalainen – enkö ole pelastanut sinua saatanan vallasta? – Etkö ole oppinut minulta credon, isämeidän ja Ave Marian? – Enkö ole kaiken yötä juonut terveydeksesi ja selitellyt sinulle uskontomme salaisuuksia?»
»Jumalan rakkauden tähden!» huusi juutalaisparka, »eikö kukaan tahdo pelastaa minua tämän hul … tarkoitin sanoa … pyhän miehen käsistä?»
»Mitäs nyt, juutalainen?» tiuskaisi erakko uhkaavasti; »luovutko jälleen pois uskostamme, juutalainen? Ajattele tarkoin – sillä jos sinä palaat uudelleen uskottomuuteesi, niin, vaikka lihasi ei liene yhtä pehmeää kuin juottoporsaan – ah jospa nyt semmoinen olisikin tässä aamiaispalaksi! – niin, sanon minä, et kuitenkaan ole liian sitkeä tulella paistettavaksi! Ole vain kiltti poika, Iisak, ja matki sanojani: Ave Maria! – »
»Seis, jumalansanaa et tässä saa pilkkanasi pitää, hullu pappi», kielsi Locksley. »Anna meidän ennemminkin kuulla, mistä tuon vankisi löysit.»
»Pyhä Dunstan auttakoon», sanoi erakko, »löysinpä hänet etsiessäni parempaa saalista! Menin alas kellariin katsomaan, mitä sieltä saisi korjatuksi. Sillä vaikka tulella kiehautettu viinimalja, sopivasti ryydeillä sekoitettuna, kelpaisi keisarillekin iltaryypyksi, niin oli mielestäni kuitenkin tuhlausta jättää noin paljon jumalan luomaa hyvää nestettä yht'aikaa kuumentumaan. Olinkin jo kopannut kainalooni yhden viinipuolikon ja aioin juuri mennä kutsumaan avukseni muutamia noista kuhnustelevista lurjuksista, kun silmäni äkkäsivät edessäni vahvan oven. – Ahaa! arvelin minä, tuossa salaisessa pesässä mahtaa piillä valituin rypälemehu, ja kellarimestariparka, joka tuli häirityksi kesken virantoimitustaan, on unohtanut avaimen ovelle. – Sisään siis astuin, mutta mitä löysinkään? En muuta kuin kasan ruostuneita kahleita ja tämän kapisen juutalaiskoiran, joka vannoutui vangikseni, tulipa apua tai ei. Viivyin vain sen verran, että sain ruumiini vähän virvoitetuksi kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla oli ollut tavoitellessani kiinni tätä uskotonta koiraa. Sitten aloin kuljettaa vankiani pois, mutta samassa – rompsis, kompsis! – ikäänkuin kovalla ukkosen jyrirällä ja pitkäisen välkähdyksellä räsähtää koko ulkotornin muuri maahan – piru vieköön sen rakentajan, kun ei kyhännyt sitä vahvemmaksi – ja telkesi meiltä oven kiinni. Ja sitten tornit toinen toisensa perästä romahtelemaan! – Nytpä ollaan satimessa, arvelin minä; ja kun mielestäni olisi ollut pyhän säätyni häväistystä matkustaa tästä maailmasta yhdessä kehnon juutalaisen kanssa, niin kohotin pertuskani ja aioin iskeä hänen aivonsa ulos kallosta. Mutta tulipa kuitenkin sääli hänen harmaita hiuksiansa, ja minä päätin parhaaksi laskea pertuskani maahan ja ruveta käännyttämään häntä hengellisellä aseellani. Ja Pyhä Dunstan siunasikin työni, niin että siemenet putosivat hyvään maahan. Mutta siitä, että kaiken yötä selittelin hänelle uskonnon salaisuuksia ja siten tehdessäni tavallani paastosin – sillä niitä muutamia viinikulauksia, joita tuon tuostakin otin älyni karaistukseksi, ei maksa vaivaa mainitakaan – on pääni nyt vähäisen pyörällä. Se työ minut aivan raukaisi, – Gilbert ja Wibbald hyvin tietävät, minkälaisessa tilassa olin, kun he minut tapasivat – aivan voimattomana.»
»Sen voimme todistaa», sanoi Gilbert. »Sillä kun olimme raivanneet rauniokasaa edestämme ja Pyhän Dunstanin avulla löytäneet vankihuoneen portaat, niin sisään astuessamme näimme viinipuolikkaan puoleksi tyhjennettynä, juutalaisen puolikuolleena pelosta ja munkin enemmän kuin puoleksi voimattomana hänen omilla sanoillaan puhuen.»
»Valehtelette, senkin lurjukset, valehtelette!» huusi munkki suuttuneena. »Te itsepäs ja teidän ahneet kumppaninne sen joitte sanoen tarvitsevanne aamuryyppyä! – Haukuttakoon minua pakanaksi, jollen säästänyt puoliskoa päällikön kurkun kastimeksi. Mutta mitäs näistä? Juutalainen on kääntynyt meidän uskoomme ja käsittää kaikki, mitä hänelle selitin, melkein – jollei aivan yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
»Juutalainen», kysyi päällikkö, »onko tuo puhe totta? Oletko luopunut väärästä uskostasi?»
»Niin totta kuin toivon löytäväni armon teidän silmienne edessä», vastasi juutalainen, »minä en käsittänyt yhtään sanaa kaikesta siitä, mitä tämä arvoisa pappi minulle puheli viimeksikuluneena hirmuisena yönä. Voi! Minä olin niin pyörryksissä pelosta ja surusta, että itse pyhä isä Aabraham olisi saattanut saarnata minulle enkä sittenkään olisi jaksanut kuunnella.»
»Se on valetta, juutalainen, ja itse tiedät sen olevan valetta», tiuskaisi munkki. »Tahdonpa vain muistuttaa mieleesi yhden ainoan puheistamme – lupasithan luovuttaa kaiken omaisuutesi meidän munkistollemme.»
»Niin totta kuin uskon Jehovan lupaukseen, hyvät herrat», intti Iisak vastaan vielä pahemmin pelästyneenä, »semmoisia sanoja ei ole ikänä suustani tullut! Voi! minä olen perin köyhä vanha mies – lapseton, pelkään minä, – armahtakaa minua ja sallikaa minun mennä menojani!»
»Ohoo!» sanoi munkki, »jos nyt peruutat, mitä lupasit pyhälle kirkolle, niin pitääpä sinun saada rangaistuksesi.»
Näin sanoen hän kohotti pertuskaansa ja aikoi ruveta tanssittamaan sen vartta juutalaisen selässä, mutta Musta ritari esti lyönnin ja suuntasi siten pyhän erakon vihastuksen itseensä.
»Autuas Tuomas Kentiläinen auttakoon!» sanoi hän. »Maltas, kun saan nuttuni kiinni, niin näytän sinulle, herra tyhjäntoimittaja, vaikka päässäsi onkin tuo rautapytty, ettei käy laatuun sekaantua vieraisiin asioihin!»
»No, no, älähän suutu», virkkoi ritari, »tiedäthän, että olen vannoutunut ystäväksesi ja veikoksesi.»
»Semmoisesta liitosta en tiedä mitään», vastasi munkki; »sanonpa vain sinua nenäkkääksi narriksi!»
»Ho, hoo», nauroi ritari, jota näytti huvittavan ärsytellä entistä majaisäntäänsä, »oletko vallan unohtanut, miten sinä minun tähteni – pullon ja piirakan kiusausvoimasta en hiiskukaan – rikoit paastolupauksesi?»
»Kuules, veikkonen», sanoi munkki kopristaen kokoon jättiläiskouransa, »nyt saat korvapuustin.»
»Semmoisia en ota lahjaksi», virkkoi ritari; »mutta jos tahdot suoda minulle korvapuustisi lainaksi, niin maksan sen sinulle takaisin suuremmalla korolla, kuin mitä tuo vankisikaan laina-asioissaan olisi vaatinut.»
»Saadaanpa heti nähdä», sanoi munkki.