»Mies hoi!» huusi päällikkö. »Mitä nyt teet, hullu pappi? Käytkö tappelemaan tässä käräjäpuun juurella?»
»Tappelusta ei ole kysymys», huomautti ritari, »tämä on vain sellaista kohteliasta sananvaihtoa ystävien kesken. – Iske päälle, munkki, jos uskallat – kyllä minä otan vastaan lyöntisi, jos sinä sitten otat vastaan minun läimäykseni.»
»Tuo rautapaita suojaa päätäsi», virkkoi munkki. »Mutta katso nyt – pyllyllesi sinä menet, vaikka olisit itse Gathin Goliath vaskikypärineen.»
Munkki paljasti jäntevän käsivartensa kyynärpäähän asti ja iskien koko voimallaan läimähdytti ritarille korvapuustin, josta härkäkin olisi kaatunut kumoon. Mutta vastustaja seisoi vankkana kuin kallio. Kovasti hurrasivat kaikki ympärillä seisovat jousimiehet, sillä munkin korvapuustit olivat kuuluisat heidän keskuudessaan, ja useapa heistä oli joskus leikillä tai todenteolla saanut maistaa niiden voimaa.
»Ja nyt, pappiseni», virkkoi ritari vetäen rautakintaan kädestään, »vaikka minulla oli suoja päässäni, eipä pidä kuitenkaan mitään semmoista olla kädessäni – seiso nyt niinkuin aika mies.»
»Genam meam dedi vapulator! – minä annoin poskeni lyötäväksi», virkkoi munkki. »Ja jos saat minut liikahtamaan paikaltani, niin annanpa sinulle mielelläni juutalaisen lunnasrahat.»
Näin kerskasi harteva pappi käyden uhka-ylpeästi seisomaan. Mutta kukapa voi kiertää kohtaloansa? Ritari läimäytti korvapuustinsa semmoisella hartaudella ja voimalla, että munkki pyörähti kuperkeikkaa tantereelle katsojain suureksi huviksi. Mutta noustuaan hän ei kuitenkaan ollut suutuksissa eikä masennuksissakaan.
»Veli-veikkonen», hän vain virkkoi ritarille, »olisitpa toki voinut käyttää voimiasi vähän varovammin. Huono messunveisaaja minusta olisi tullut, jos olisit rikkonut leukaluuni; sillä sellaisesta ei ole pillinpuhaltajaksi, jonka aliset huulivärkit ovat vialla. Mutta yksi kaikki. Tuossa on käpäläni ystävyyden merkiksi, etten huoli tämän enempää vaihdella korvapuusteja sinun kanssasi, sillä siinä vaihtokaupassa minä jäisin tappiolle. Tähän loppukoon kaikki viha, – määrätkäämme nyt juutalaisen lunnaat, koska pantteri ei anna pestä pois täpliä nahastaan eikä juutalainen anna tehdä itsestään ihmistä.»
»Eipähän pappi», tokaisi Klemetti, »olekaan nyt enää yhtä varma juutalaisen kääntymisestä, kun sai itse korvansa lumpeen.»
»Huuti, senkin riiviö, mitä sinä lörpöttelet käännytyksistä? Mitä, eikö mitään asiaa pidetä enää pyhänä? Ovatko kaikki herroja eikä kukaan palvelija? – Minä olin vähän pyöräpäinen, näet veikkonen, silloin kun tältä kelpo ritarilta sain korvapuustin, muuten olisin kyllä pitänyt paikkani. Mutta virkapas vielä sananenkin siitä, niin saat nähdä, että osaan antaa yhtä hyvin kuin ottaa vastaankin.»
»Vaiti te molemmat!» käski päällikkö, »ja sinä, juutalainen, mieti nyt, kuinka paljon voit antaa lunnaiksi. Tiedäthän sen sanomattanikin, että sinun kansasi on inhoittava kaikille kristityille, emmekä mekään tahdo tarpeettoman kauan kärsiä sinua täällä seurassamme. Ajattele siis, kuinka paljon voit tarjota, sillä aikaa minä kuulustelen toisenlaista vankia.»
»Otitteko te montakin Front-de-Boeufin miestä vangiksi?» kysyi Musta ritari.
»Ei niissä ollut ainuttakaan, jolta olisi kannattanut vaatia lunnaita», vastasi päällikkö. »Saimmehan muutamia konnia kiinni, mutta päästimme ne jälleen irti hakemaan itselleen toista isäntää. Me olimme muutenkin saaneet tarpeeksi sekä kostoa että saalista, ja kokonainen kimpullinen noita lurjuksia ei ole yhden äyrin arvoinen. Mutta se vanki, josta juuri mainitsin, on parempi saalis. Hän on pahuksen korea munkkikeikari, joka aikoi luultavasti vieraaksi kultalintunsa luokse, sen tahtoisin päättää hänen komeista vaatteistaan ja ratsunkin koristuksista. – Tuossapa se arvoisa hengellinen herra tuleekin hypähdellen kuin harakka.» Kaksi jousimiestä saattoi nyt sissipäällikön valtaistuimen eteen vanhan tuttavamme Jorvaulx'in Aymer-abotin.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
– Urosten urho! Kuinka voipi
nyt itse Titus Lartius?
Marcius.
Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi
maanpakoon yhden, toisen kuolemaan,
vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota säälii.
Coriolanus.
Vangitun abotin rusoittavilla kasvoilla kuvastui yhdellä haavaa loukattua ylpeyttä, masennettua keikarimaisuutta ja ruumiillista pelkoa.
»Mitäs tämä on, hyvät miehet?» kysyi hän äänellä, josta nuo kaikki kolme tunnetta hyvin kävivät ilmi. »Mitenkä onkaan teidän laitanne? Oletteko turkkilaisia vai kristityitä, kun tällä tapaa kohtelette pappismiestä? Tajuatteko, mitä tämä tietää: manus imponere in servos Domini? – käydä käsin Herran palvelijain kimppuun. Te olette ryöstäneet tyhjäksi matkareppuni – repineet ryysyiksi taidokkaasti kudotun pitsihiippani, joka olisi sopinut kardinaalillekin! Toinen mies minun sijassani olisi uhannut: excommunicabo vos – julistan teidät pannaan. Mutta minä olen leppyisä mies, ja jos tuotte takaisin juhtani, päästätte munkkini vapaiksi ja annatte takaisin tavarani, maksatte paikalla sata kruunun kolikkoa Jorvaulx'in luostarin korkean alttarin edessä luettavia messuja varten, ja jos valallisesti lupaatte olla maistamatta metsänriistaa tästä päivästä ensi pääsiäiseen asti – sitten kenties ei tule enempiä jälkiseurauksia tästä hurjasta tempustanne.»
»Pyhä isä», virkkoi sissipäällikkö, »minua pahoin surettaa, jos jotkut seuralaisistani ovat kohdelleet teitä tavalla, josta teillä on syytä lausua isällisiä moitteitanne.»
»Kohdelleet!» sanoi pappi rohkaistuen sissipäällikön suopeasta puheesta; »sillä tavalla ei kohdella hyvärotuista koiraakaan – saatikka kristittyä – vielä vähemmin pappismiestä – ja kaikkein vähimmin pyhän Jorvaulx'in luostarin abottia. Olihan siellä muuan jumalaton runoseppäjuoppo Allan-a-Dale – nebulo quidam – mikä lurjus lieneekin – joka uhkasi lyödä minua, eipäs, tappaakin hän uhkasi, jollen maksaisi neljänsadan kruunun lunnaita kaiken sen tavaran lisäksi, jonka hän jo oli ryöstänyt minulta: kultaisia kaulaketjuja sekä arvaamattoman kalliita jalokivillä kaunistettuja sormuksia. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä heidän kömpelöissä käsissänsä on mennyt rikki tai vikaantunut, niinkuin esimerkiksi pesusienirasiani ja hopeiset hiuskähertimeni.»
»Mahdotonta, että Allan-a-Dale olisi niin pahasti kohdellut teidän arvoistanne miestä», vastasi päällikkö.
»Onpa kuitenkin, tämä on niin totta kuin Pyhän Nikodemuksen evankeliumi», vakuutti abotti. »Ja vannoipa hän kauheasti kiroten hirttävänsä minut korkeimman tammen latvaan.»
»Vannoiko hän sen todella? No sitten, arvoisa isä, teette luullakseni viisaimmin, jos suostutte siekailematta, hänen vaatimukseensa, sillä Allan-a-Dale on mies pitämään sanansa, jos hän kerran on jotakin sellaista vannonut.»
»Leikkiähän te minulle puhutte!» virkkoi hämmästynyt abotti nauraen väkinäisesti. »Ja sukkelaa leikkipuhetta kuuntelenkin hyvin mielelläni. Mutta – ha, ha, haa! – kun sitä leikkiä on kestänyt koko pitkän yön, niin olisi jo aamulla aika kääntyä totisiin puheisiin.»
»Minä olenkin nyt vakava kuin ripittävä pappi», vastasi sissipäällikkö. »Teidän täytyy, herra abotti, suorittaa meille kelpo lunnaat. Muuten on luultavaa, että luostarikuntanne saa valita itselleen uuden päällikön, sillä lunnaitta ette pääse kotiinne takaisin.»
»Oletteko te kristityitä», valitti abotti, »kun pidätte tämmöisiä puheita kirkonmiehelle?»
»Kristityitäkö? Olemme maar! Ja onpa meillä vielä päälliseksi pappejakin joukossamme», vastasi sissipäällikkö. »Astukoonpa iloinen sotapappimme esiin ja selittäköön tälle arvoisalle hengelliselle herralle asiaa valaisevat Raamatun paikat.»
Munkki, joka vielä oli puoli-pöpperössä, oli pukenut erakkokaavun vihreän nuttunsa päälle ja lausui nyt, kaapien kokoon kaikki latinan murut, jotka hän aikanansa oli korvakuulolta oppinut: »Deus faciat salvam benignitatem vestram – Jumalan armo teille, hyvä herra… Terve tultuanne tänne sinisille saloille.»
»Mitä jumalatonta narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi abotti. »Jos sinä, veikkonen, todella olet pappissäätyyn kuuluva, niin sopisi sinun paremmin neuvoa minua, miten näiden miesten käsistä pääsisin, kuin että kumartelet näin markkinailveilijän tavoin.»
»Enpä totta puhuen, arvoisa isä», vastasi munkki, »tiedä muuta kuin yhden vapautuskeinon teille. Nyt on meillä Antin-päivä ja me olemme kymmenystemme ajossa.»
»Mutta ettehän toki ottane veroa kirkon mieheltä, toivon minä, hyvä veljeni», sanoi abotti.
»Otamme maar kirkon miehiltäkin yhtä hyvin kuin maallikoilta», vastasi munkki. »Ja sentähden, herra abotti, facite vobis amicos de Mammone iniquitatis – tehkää itsellenne ystäviä väärästä mammonasta – sillä mikään muu ystävyys ei tässä nyt auta.»
»Iloisia metsämiehiä minä aina mielelläni näen», virkkoi abotti lauhkeammalla äänellä. »Kas niin, älkää tekään olko minua kohtaan kovin pahoja. Olen minäkin hiukan tottunut metsästystemppuihin ja osaan puhaltaa torveen selvään ja kirkkaasti, niin että joka tammi kaikuu vastaan. Kas niin, älkää olko minulle kovin pahoja.»
»Antakaa hänelle torvi», käski päällikkö; »koetetaanpa, onko hän semmoinen mestari kuin hän kerskaa.»
Abotti törähdytti torveen pari kertaa, mutta päällikkö pudisti päätään.
»Herra abotti», virkkoi hän, »osaatte te kyllä puhaltaa iloista säveltä, mutta ette sentään pääse lunnaitta. Meidän ei kannata, käyttääkseni erään kelpo ritarin kilpeen piirrettyjä sanoja, päästää teitä vapaaksi torventörähdyksen hinnalla. Sitäpaitsi minä havaitsin teidän olevan niitä miehiä, jotka uusilla ranskalaisilla rillityksillä ja rallatuksilla hämmentävät meidän vanhoja englantilaisia säveleitämme. – Kuules, abotti, tuo viimeinen rallatuksesi on koroittanut lunnaitasi viidelläkymmenellä kruununkolikolla, koska noin pilasit vanhan sankarimaisen metsätorvensoittomme.»
»Näenpä, veikkonen», sanoi abotti närkästyneenä, »ettei ole helppo olla sinulle mieliksi metsästysasioissa. Ole kuitenkin suopeampi lunnaihin nähden. Sanalla sanoen – koska minun täytyy, niinkuin sanotaan, antaa pirun ottaa veronsa – kuinka paljon tulee minun siis maksaa sakkoa sen johdosta, että matkustin Watlingin maantietä muistamatta ottaa viittäkymmentä sotamiestä kintereilleni?»
»Eikö olisi parasta», kuiskasi rosvojoukon alapäällikkö Locksleylle, »antaa abotin määrätä juutalaisen lunnaat ja juutalaisen taas vuorostaan abotin päästörahat?»
»Oletpa aika hulivili», virkkoi päällikkö, »mutta ehdotuksesi ei ole hullumpia! – Kuules, juutalainen, astu likemmäksi. Katsastapa tuota pyhää Aymer-isää, rikkaan Jorvaulx'in luostarin abottia, ja lausu sitten oikeana arviomiehenä, kuinka suuret lunnaat meidän sopii vaatia häneltä? – Tiedäthän sinä hänen luostarinsa tulojen määrän, sen takaan.»
»Tiedän kyllä», sanoi juutalainen. »Olenhan minä usein ollut kauppa-asioissa noiden hyvien isien kanssa ja olen ostanut heiltä sekä nisuja että ohria ja muuta maanviljaa sekä myös villoja. Ohoh, on siellä rikkautta, noissa luostarin tiluksissa, ja on heillä lihavaa ruokaa ja makeaa juomaa, noilla hyvillä Jorvaulx'in isillä. Jos minulla miesparalla olisi noin komea koti ja niin suuret tulot joka kuukausi ja vuosi, niin maksaisinpa aika paljon hopeaa sekä kultaa vapaudestani.»
»Sinä juutalaiskoira!» huusi abotti, »sinähän, sen riivattu, itse parhaiten tiedät, että meidän pyhä luostarimme on velassa pääalttarin korist…»
»Ja siitä, kun viime vuodeksi varustitte kellarinne tavallisella Gascognenviini määrällä», keskeytti juutalainen; »mutta kaikki nuo ovat pieniä asioita.»
»Kuulkaa tuota uskotonta koiraa!» huusi pappismies; »jupiseehan hän mokomiakin, ikäänkuin meidän pyhä veljeskuntamme velkaantuisi sen viinin vuoksi, josta meillä on lupa välistä ottaa siemaus propter necessitatem et ad frigus depellendum – tarpeen tullessa ja suojaksi pakkasta vastaan. Tuo ympärileikattu konna tekee pilkkaa pyhästä kirkosta, ja tässä seisovat kristityt miehet kuuntelemassa pilkkaajaa ja edes kieltämättä häntä!»
»Kaikesta tästä puheesta ei teille ole apua», päätti päällikkö. – »Määrätkää nyt vain, Iisak, kuinka paljon hän voi maksaa, nahan ja karvan tulematta kokonaan nyljetyksi.»
»Noin kuusisataa kultakolikkoa», sanoi Iisak, »voi tämä kelpo abotti vallan hyvin maksaa teille, uljaat ja kunnioitettavat miehet, ja sittenkin on hän vielä istuva sangen pehmeällä tuolilla.»
»Kuusisataa», lausui päällikkö vakavasti; »siihen tyydyn – hyvin puhuit, Iisak – kuusisataa kultaista kolikkoa. Tämä on oikea tuomio asiassanne, herra abotti.»
»Oikein puhuttu!» säestivät toiset sissit; »Salomo ei olisi osannut sen viisaammin tuomita.»
»Sinä kuulit tuomiosi, abotti», virkkoi päällikkö.
»Oletteko te riivattuja, hyvät miehet», sanoi abotti; »mistä minä saisin niin suuren summan! Vaikka möisin itse kalkin ja kynttilänjalat Jorvaulx'in kirkon alttarilta, niin tuskinpa sittenkään saisin edes puoliakaan kokoon. Ja tätä asiaa en saa toimeen menemättä itse Jorvaulx'in luostariin. Te saatte pitää molemmat minun seurassani olevat munkit panttina.»
»Se pantti ei paljoa takaisi», vastasi sissipäällikkö. »Sinä saat jäädä tänne, abotti, ja he saavat mennä lunnaita hakemaan. Sinulta ei tule puuttumaan täällä viinipikaria eikä hirvenpaistia sillä aikaa. Ja koska sanot olevasi halukas metsästykseen, saatpa tässä kokea semmoista ampumista, jonka vertaista et vielä ole tainnut ikänä nähdäkään.»
»Tai jos se olisi teille mieleen», virkkoi juutalainen, joka tahtoi mielistellä sissejä, »voisimme lähettää Yorkiin niitä rahoja ottamaan. Minä lainaisin ne eräästä talteeni uskotusta pääomasta, jos vain tämä kunnioitettava herra abotti tahtoo antaa minulle velkakirjan.»
»Hän antaa sinulle minkälaisen paperin vain vaadit, Iisak», sanoi sissipäällikkö; »ja sinä saat sitten maksaa yhdessä sekä Aymer-abotin lunnaat että omatkin päästörahasi.»
»Omatko päästörahani! Voi, voi, uljaat herrat», vaikeroi juutalainen. »Minähän olen hävinnyt, perin köyhä mies, kerjuusauva kädessä minun tulisi vaeltaa loppuelämäni, jos täytyisi maksaa teille viisikymmentäkin kultakolikkoa.»
»Siitä asiasta päättäköön abotti», vastasi päällikkö. »Mitä te arvelette, Aymer-isä, – kannattaako tämän juutalaisen maksaa runsaat lunnaat?»
»Kannattaako hänen?» vastasi abotti. – »Eikö hän ole Iisak Yorkilainen, jolla riittäisi rikkautta, vaikka hänen tulisi lunastaa kaikki kymmenen Israelin heimoa, mitkä vietiin Assyrian vankeuteen? – Itse en tosin paljon tunne häntä, mutta meidän kellarimestarimme ja rahastonvartijamme ovat usein olleet tekemisissä hänen kanssaan. Ja kuuluupa hänen talonsa Yorkissa olevan niin täynnä kultaa ja hopeata, että on oikein häpeä, kun semmoista sattuu kristityssä maassa. Jokainen kristitty kummastelee, miten tuommoisten verta imevien toukkien sallitaan kaluta maata ja itse pyhän kirkon ydintä hävyttömillä koronkiskomisillansa.»
»Malttakaa, pyhä isä», vastusti juutalainen, »hillitkää ja lauhduttakaa toki vihaanne. Suvaitkaapa muistaa, etten minä pakota kenellekään rahojani lainaksi. Ja kun papit tai maallikot, munkit ja ritarit, abotit ja kuninkaat koputtavat oveani lainan tarpeessa, niin eivätpä he käytä näin pahoja sanoja. – 'Iisak-veikkonen', – niin silloin kuuluu – 'tahdotkos tässä asiassa tehdä minulle hyvän työn? Kyllä minä maksupäivästä pidän rehellisesti huolta, niin totta kuin toivon pääseväni autuuteen.' – Ja: 'hyvä Iisak, jos koskaan olet ihmistä auttanut, niin ole ystäväni tässä pulassa'. – Mutta kun maksupäivä tulee ja minä vaadin omaani takaisin, mitä minä silloin saan kuulla muuta kuin: 'perkeleen vietävä juutalainen!' – ja: 'Egyptin rutto hävittäköön koko sukukuntasi!' sekä muita tällaisia puheita, joilla raakaa, väkivaltaista roistokansaa yllytetään meitä muukalaisraukkoja vastaan!»
»Abotti», virkkoi päällikkö, »onpa hän, vaikka juutalainen, puhunut totta. Määrää sinä vain hänen lunnaittensa summa, niinkuin hän määräsi sinun päästörahasi ilman enempiä pahoja sanoja.»
»Ei kukaan muu paitsi latro famosus – mainio rosvo – joiden sanain selityksen minä jätän toiseen aikaan ja tilaisuuteen», sanoi abotti, »panisi kristittyä pappia ja kastamatonta juutalaista rinnakkain. Mutta koska vaadit minua määräämään tämän koiran hinnan, niin sanon suoraan, että teille tapahtuisi vääryys, jos hän maksaisi penniäkään vähemmän kuin tuhannen kolikkoa.»
»Se on päätös – se on päätös!» lausui päällikkö.
»Se on päätös, se on päätös!» säestivät metsäsissit. »Kristitty on osoittanut, että hän on paremmin kasvatettu ja on ollut anteliaampi meitä kohtaan kuin juutalainen.»
»Auttakoon isieni Jumala!» vaikeroi juutalainen. »Tahdotteko peräti hävittää minut, köyhän miehen? – Minä olen tänäpäivänä kadottanut tyttäreni; tahdotteko samalla myös ryöstää minulta elatukseni?»
»Vähemmänhän sinulla nyt on huolta elatuksesta, koska kadotit tyttäresi», arveli Aymer.
»Voi, voi, hyvä herra!» vastasi Iisak; »teidän papillinen säätynne ei salli teidän tuntea, miten lujasti lapsemme ovat kasvaneet kiinni sydänjuuriimme. – Voi, Rebekka, sinä rakkaan Raakelini tytär! Jos jokainen lehti tuossa puussa olisi kultasekiini ja kaikki ne sekiinit minun omiani, antaisin koko sen rikkauden mielelläni, kun vain saisin tietää sinun olevan hengissä ja pelastuneen nasarealaisten käsistä!»
»Oliko tyttäresi mustatukkainen neiti?» kysyi yksi sisseistä: »ja oliko hänen huntunsa kudottua silkkiä ja hopealla tikattu?»
»Niin oli – niin oli!» sanoi vanha mies nyt vapisten toivosta samoinkuin äsken vielä pelosta. »Isä Jaakob sinua siunatkoon! Voitko antaa minulle tietoa hänen pelastuksestaan?»
»Hän se sitten oli», virkkoi jousimies, »jonka tuo ylpeä temppeliherra kuljetti muassaan, kun hän eilisiltana raivasi itselleen tien joukkomme läpi. Minulla oli jo jousi jännitettynä lennättääkseni nuolen hänen jälkeensä. Mutta säästinpä hänet kuitenkin, sillä pelkäsin, että nuoli voisi tehdä pahaa neitoselle.»
»Voi!» vastasi juutalainen. »Soisinpa, että olisit ampunut, vaikka nuoli olisikin käynyt tyttäreni sydämeen. Parempi hänen olisi maata esi-isiensä hautakammiossa kuin tuon irstaan, julman temppeliherran häpäisevällä vuoteella! Ichabad! Ichabad! Kunnia on huoneestasi kadonnut!»
»Veikkoset», sanoi päällikkö katsahtaen ympärilleen, »tuo mies on tosin vain juutalainen, mutta hänen surunsa liikuttaa kuitenkin sydäntäni. – Tunnusta meille suoran, Iisak, veisikö tämä tuhannen kolikon maksu viimeisen rovon kukkarostasi?»
Tämä kysymys muistutti taas Iisakin mieleen hänen maalliset tavaransa, joita hän juurtuneesta tavasta oli tottunut rakastamaan melkein yhtä paljon kuin lastansakin. Hän vaaleni ja sammalsi eikä voinut olla myöntämättä, että hänelle sittenkin saattaisi jäädä hiukan yli.
»No, niin, – anna olla vain – kuinka paljon jääneekin», sanoi sissipäällikkö, »emme tahdo ruveta pitämään niin kovin tarkkaa lukua sinun kanssasi. Rahoitta olisi sinun yhtä mahdotonta pelastaa lapsesi ritari Brian de Bois-Guilbertin kynsistä kuin ampua uljas uroshirvi kärjettömällä nuolella. Emme siis tahdo ottaa sinulta suurempia lunnaita kuin Aymer-abotiltakaan, tai paremmin vielä, sata kultakolikkoa vähemmän, jotka luovutan omasta osastani, jotta tälle arvoisalle veljeskunnallemme ei tulisi mitään vahinkoa. Samalla me myös vältämme sen ilkeän moitteen, että olisimme muka arvioineet samanarvoisiksi juutalaisen kauppiaan ja kristityn hengellisen herran. Ja näin, juutalainen, jääpi sinulle viisisataa kolikkoa tyttäresi lunnaiksi. Temppeliherrat rakastavat hopeasekelien loistoa yhtä paljon kuin mustien silmien säihkyä. Riennä siis ja kilistä sekeleitäsi Bois-Guilbertin korvissa, ennenkuin pahempaa tapahtuu. Sinä tapaat hänet, niin sanovat vakoojamme, hänen veljeskuntansa lähimmässä preceptorio-kartanossa. – Puhuinko oikein, iloiset veikkoseni?»
Sissit ilmaisivat suostuvansa päällikön päätökseen. Ja Iisak, jonka surua tieto, että hänen tyttärensä oli elossa ja kenties rahalla lunastettavissa, oli paljon lievittänyt, heittäytyi jalomielisen sissipäällikön jalkoihin ja hieroen partaansa päällikön saappaisiin hän tavoitteli hänen viheriän nuttunsa helmaa suudellakseen sitä. Mutta Locksley peräytyi ja irroittautui ylenkatseellisesti juutalaisen halailusta.
»No, sen vietävä, nouse ylös! Minä olen Englannin mies enkä kärsi tuommoisia itämaan kumarruksia. – Käy polvillesi, kun Jumalaa rukoilet, mutta älä kiittele syntisparkaa tuolla tavoin!»
»Aivan niin, juutalainen», puuttui Aymer-abotti puheeseen, »käy polvillesi Jumalan eteen, jonka edustajana tässä on hänen alttarinsa palvelija, ja kukapa tietää, jos sinä totisesti teet katumusta ja annat soveliaita lahjoja Pyhän Robertin arkkuun, mikä armo voi tullakaan sinun sekä Rebekka-tyttäresi osaksi! Minun on sääli sitä tyttöä, sillä hän on sievä ja suloinen ulkomuodoltaan – näin hänet Ashbyn turnajaisissa. Ja ritari Brian de Bois-Guilbertiin voi minun sanani vaikuttaa paljon. – Mieti siis, millä tavalla voisit ansaita, että puhuisin hänelle sinun puolestasi.»
»Voi, voi!» valitti juutalainen. »Joka haaralta ryöstäjiä hyökkää päälleni – olen aivankuin ylenannettu assyrialaisten ja Egyptin kuninkaan saaliiksi!»
»Mitä muuta kohtaloa ansaitseekaan kirottu kansakuntasi?» vastasi abotti. »Sanoohan pyhä Raamattu: verbum Domini projecerunt, et sapientia est nulla in eis – he ovat hyljänneet Jumalan sanan, eikä heissä ole yhtään viisautta; propterea dabo mulieres eorum exteris – sentähden annan heidän vaimonsa muukalaisille – se tahtoo sanoa, tässä tapauksessa temppeliritareille. Et thesauros eorum haeredibus aliensis – ja heidän tavaransa vieraille perillisille – niinkuin nyt näille kelpo miehille.»
Iisak huokasi syvään, alkoi väännellä käsiänsä ja vajosi taas äskeiseen tuskaan ja suruun. Mutta sissipäällikkö veti hänet syrjään.
»Ajattele tyystin, Iisak», virkkoi Locksley, »mitä tässä asiassa otat tehdäksesi. Minä neuvoisin sinua taivuttamaan tämän pappismiehen ystäväksesi. Hän on turhamielinen, Iisak, ja hän on rahanahne; ainakin hän tarvitsee rahaa tuhlarinelämäänsä. Sinä voit helposti tyydyttää hänen rahanhimonsa; sillä älä luulekaan, että saat silmäni sokaistuksi noilla ruikutuksilla köyhyydestäsi. Minä tunnen hyvin, Iisak, sen rautakirstunkin, missä rahapussejasi pidät. Mitä! Enkö tunne tuota isoa kiveä omenapuun juurella sinun puutarhassasi Yorkissa; siitähän mennään alas kiviseen kellariin?» – Juutalainen vaaleni kalmankarvaiseksi. – »Mutta älä kuitenkaan pelkää mitään minun puoleltani», jatkoi sissipäällikkö, »sillä me olemme vanhoja tuttuja. Etkö muista sairasta jousimiestä, jonka sinun kaunis tyttäresi Rebekka Yorkissa lunasti kahleista ja jota hän sitten hoiti kotonaan, kunnes hän jälleen tuli terveeksi? Muistatko, miten silloin lähtiessä annoit hänelle kolikon evääksi? – Koronkiskuri sinä olet, Iisak; mutta parempaa korkoa et liene milloinkaan saanut rahoistasi kuin nyt saat tuosta pienestä hopearahasta, sillä se on tänään säästänyt sinulle viisisataa kultarahaa.»
»Sinäkö siis olet se, jota me sanoimme Dikkon-jousenjännittäjäksi?» sanoi Iisak. »Tuntuipa minusta äänesi tutulta.»
»Samainen jousenjännittäjä minä olen», vastasi päällikkö, »ja myös Locksley, ja onpa minulla vielä useampia muita kelpo nimiä lisäksi.»
»Mutta erehdytpä, hyvä jousenjännittäjä, luulossasi, mitä tuohon kiviseen kellariin tulee. Niin totta kuin taivaan apua toivon, se kellari ei sisällä muuta kuin vähäisen kauppatavaroita, jotka mielelläni annan teille. Sata kyynärää vihreää sarkaa miehillesi ja sata espanjanruokon jousiksi ja sata silkkistä jousenjännettä, vahvaa, tasakiertoista ja sileätä – ne kaikki lähetän sinulle kiitokseksi hyvyydestäsi, kunnon Dikkon, jos vain lupaat, ettet hiisku kenellekään mitään siitä kivisestä kellarista, hyvä Dikkon.»
»Minä olen siitä ääneti kuin metsähiiri», vastasi sissipäällikkö; »ja usko minua, että minun on oikein sääli tytärtäsi. Mutta häntä en voi auttaa. Temppeliritarin peitsimiehiä vastaan minun jousimieheni eivät kestä aukeilla kedoilla, – ne lentäisivät pian hajalleen, niinkuin akanat tuuleen. Jotakin kenties olisin voinut tehdä, jos silloin olisin ollut saapuvilla, kun hän kuljetti Rebekkaa pois, mutta nyt ei muu auta kuin viisaus. Kuule, pitääkö minun hieroa sinun puolestasi kauppaa abotin kanssa?»
»Tee niin, Dikkon, Jumalan nimessä, jos voit auttaa minua saamaan takaisin sydämeni lapsen.»
»Mutta muistakin», sanoi sissipäällikkö, »ettet keskeytä minua sopimattomalla kitsaudellasi. Sitten tahdon hänen kanssaan sovitella puolestasi.»
Näin sanottuaan hän poistui juutalaisen luota, joka kuitenkin seurasi häntä kuin kuvajainen.
»Aymer-abotti», virkkoi päällikkö, »tulkaa syrjään puheilleni tämän puun juurelle. Ihmiset väittävät, että te rakastatte viiniä ja neitosten hymyjä enemmän kuin teidän säätynne sallisi, herra pappi, mutta eihän se asia minuun koske. Olen myös kuullut, että kelpo metsäkoirapari ja nopea hevonen ovat teille mieleen; ja arvelenpa, koska te rakastatte tämmöisiä kalliita huvituksia, ettette ehkä vihaa kullalla täytettyä kukkaroakaan. Mutta sitä en ole koskaan kuullut, että väkivalta ja julmat teot olisivat teille mieleen. – Kuulkaa siis, tässä on Iisak, joka tahtoo antaa teille varoja huvituksen ja hauskan ajanvieton hankkimiseen, nimittäin sata hopeamarkkaa sisältävän pussin – jos hänen onnistuu teidän sananne kautta saada tyttärensä vapautetuksi liittoveljenne temppeliherran vallasta.»
»Eheällä ja täydellä kunnialla, niinkuin hän oli ryöstettäessä», lisäsi juutalainen, »muuten kauppa on mitätön.»
»Vaiti, Iisak», sanoi sissipäällikkö, »muuten heitän asiasi sikseen. Mitä sanotte tarjoukseeni, Aymer-abotti?»
»Tämä asia», lausui abotti, »on luonteeltaan kahdenlainen. Sillä jos toiselta puolen teenkin hyvää, niin toiselta kannalta katsoen koituu se juutalaisen eduksi ja on siis vasten omaatuntoani. Mutta jos juutalainen suostuu auttamaan kirkkoa sillä, että antaa hiukan rahaa meidän makuukamarimme korjaamista varten, niin tahdon kuitenkin rikkoa omaatuntoani vastaan ja olla avullisena hänen tyttärensä takaisinsaamisessa.»
»Mitä siihen tulee, että lisättäisiin parikymmentä markkaa makuukamaria varten», vastasi sissipäällikkö, »… vaiti, Iisak, sanon minä … tai pari hopeista kynttilänjalkaa alttarin koristukseksi, niin siinä emme rupea tinkimään.»
»No mutta, hyvä Dikkon-jousenjännittäjä…», yritti Iisak jälleen keskeyttää häntä.
»Hyvä juutalainen – hyvä luontokappale – hyvä maan mato!» tiuskaisi sissipäällikkö maltittomasti; »jos sinä vielä edelleen näin punnitset sydämessäsi halvan mammonasi ja tyttäresi hengen sekä kunnian painoa, niin minä vannon taivaan nimessä vieväni putipuhtaaksi jok'ainoan rovon, mitä sinulla on, ennenkuin kolme vuorokautta on kulunut.»
Iisak kutistui kokoon säikähdyksestä ja vaikeni.
»Ja minkä vakuuden saan kaikista näistä lupauksista?» kysyi abotti.
»Jos Iisakin asia tulee teidän avullanne onnelliseen päätökseen», vastasi sissipäällikkö, »niin pidän huolta, sen vannon Pyhän Hubertin kautta, että te saatte rahat häneltä hyvässä hopeassa. Ja jollei hän sitä tee, niin minä kuritan häntä semmoisella tavalla, että hän mieluummin soisi maksaneensa kaksikymmentä sen vertaa.»
»No hyvä siis, juutalainen», sanoi Aymer; »koska minun pitää sekaantua tähän asiaan, niin annapa kirjoitusneuvosi tänne – mutta maltas – ei, mieluummin kuin käyttäisin sinun kynääsi, paastoisin vuorokauden. Mistä nyt toinen kynä saataisiin?»
»Jos teidän hurskas omatuntonne ei salli juutalaisen kynän käyttämistä, niin kyllä minä hankin toisen», virkkoi sissipäällikkö. Näin sanoen hän jännitti jousensa ja tähtäsi nuolellansa heidän ylitsensä lentävään metsähanheen, ison parven etumaisinta, joka par'aikaa kiiti Holdernessin syrjäisille ja jylhille soille päin. Lintu kapsahti maahan, nuoli rinnassansa.
»Tuossa, abotti», sanoi päällikkö, »olisi vuosisadaksi kyllin kyniä kaikille Jorvaulx'in munkeille, jolleivät he ruvenne kirjoittamaan aikakirjoja.»
Abotti kävi istumaan ja kirjoitti vitkallisesti kirjeen Brian de Bois-Guilbertille. Sitten, lakattuansa huolellisesti pärmät yhteen, hän antoi sen juutalaiselle ja sanoi: »Tässä on passisi Templestowen preceptorio-kartanoon, ja pitäisipä luullakseni tyttäresi päästä vapaaksi tämän kirjeen avulla, jos nimittäin itse lisäät sille voimaa edullisilla tarjouksilla. Sillä usko minua, tuo kelpo ritari Bois-Guilbert on niitä miehiä, joka ei mitään anna, jollei samalla myös jotakin saa.»
»Hyvä on, abotti», sanoi sissipäällikkö, »nyt en minä viivytä teitä enempää muulla asialla kuin pyytämällä teitä antamaan juutalaiselle velkakirjan niistä viidestäsadasta kruununkolikosta, jotka sovimme lunnaiksenne. Hän saa olla minun rahavartijani; ja jos kuulisin teidän rupeavan tekemään verukkeita ja kieltävän, ettei hän saisi panna teidän laskuunne tätä maksamaansa summaa, niin hylätköön minut Pyhä Neitsyt Maaria, ellen polta teitä luostarinne sisään, vaikkapa semmoinen teko veisikin minut kymmenen vuotta ennen aikojani hirteen!»
Paljoa vastahakoisemmin kuin kyhätessään kirjettä Bois-Guilbertille abotti kirjoitti nyt kuitin, jossa hän myönsi saaneensa Iisak Yorkilaiselta viisisataa kultakolikkoa lainaksi, luvaten rehellisesti maksaa summan hänelle takaisin. »Ja nyt», virkkoi abotti Aymer, »pyydän saada takaisin muulini ja ratsuni, sormukset, kalliit kivet sekä koreat vaatteet, jotka minulta on ryöstetty, ja viimein vielä, että seurassani olevat arvoisat veljet päästettäisiin vapaiksi, koska olen rehellisenä vankina tyydyttänyt teidän lunnasvaatimuksenne.»
»Mitä munkkeihinne tulee, herra abotti», sanoi Locksley, »niin ne päästetään heti vapaiksi, sillä väärin olisi pidättää heitä. Samaten saatte myös muulinne sekä hevosenne takaisin sekä sen verran matkarahaa, että voitte päästä Yorkiin asti, sillä armottomasti olisi tehty, jollemme jättäisi teille matkatarpeita. – Mutta mitä sormuksiin, kalliisiin kiviin, käätyihin sekä muihin semmoisiin tulee, niin tietäkää, että meillä on herkkä omatunto. Me emme tahdo jättää teidän kaltaisellenne hurskaalle miehelle, jonka mielen pitäisi jo olla erossa elämän turhamaisuuksista, niin suurta kiusausta rikkomaan säätynsä sääntöjä vastaan pitämällä turhanpäiväisiä leluja.»
»Ajatelkaa, mitä teette, hyvät miehet», sanoi abotti, »ennenkuin käytte käsiksi kirkon perintöön. – Nämä esineet kuuluvat inter res sacras (pyhiin esineisiin), ja kuka tietää, mikä taivaan rangaistus voi seurata, jos ne joutuvat maallikkokäsien pideltäviksi.»
»Siitä minä pidän huolen, arvoisa abotti», vastasi Copmanhurstin erakko; »minä aion itse käyttää niitä.»
»Ystävä tai veli», virkkoi abotti, kuullessaan väitteensä tehtävän tällä tavoin tyhjäksi, »jos sinä todella olet vihitty hengelliseen säätyyn, niin pyydän sinua huolellisesti punnitsemaan, miten vastaat piispallesi osallisuudestasi tämänpäiväisessä toimessa.»