»Abotti veikkonen», vastasi erakko, »minä voin antaa sinun tietää, että kuulun hyvin pieneen hiippakuntaan, jossa olen oma piispani, ja että yhtä vähän välitän Yorkin hiippaherrasta kuin Jorvaulx'in abotista ja koko hänen luostarikunnastaan.»
»Sitten olet kelvoton pappi», virkkoi abotti, »ja kuulut noitten harhautuneitten miesten joukkoon, jotka luvattomasti ottavat papin pyhän säädyn, saastuttavat kirkon hurskaita menoja ja saattavat kadotuksen tielle niiden sielut, jotka heiltä neuvoa pyytävät; lapides pro pane condonantes iis – antavat heille kiviä leivän asemesta, niinkuin Vulgatassa33 on kirjoitettu.»
»Jo riittää», sanoi erakko, »eipä minun kalloni olisi tähän asti kestänytkään, jos sitä olisi voitu latinalla halkaista. Mutta sen sanon sinulle, että pidän luvallisena egyptiläisen ryöstämisenä, kun sinun tapaisiltasi pöyhkeiltä papeilta riisutaan heidän kalleutensa ja leikkikalunsa.»
»Sinä olet rosvopappi», ärjäisi abotti kovasti suuttuneena, »excommunicabo vos – minä julistan sinut kirkonkiroukseen!»
»Itsepä käyttäydyt rosvon ja väärä-uskoisen tapaan», vastasi erakko yhtä kiukkuisesti. »En ota mielisuosiolla tässä seurakuntani kuullen vastaan tuommoisia haukkumisia, joita sinä häpeämättä lasket leuoistasi minulle, arvossapidettävälle säätyveljellesi. Ossa ejus perfringam – lyönpä luusi kappaleiksi – samaten Vulgatan sanoilla puhuakseni.»
»Ohoo!» huudahti päällikkö; »jokos arvoisat kirkonisät ovat leukasilla? – Muista rauhanlupaustasi, erakko! – Ja sinä abotti, jollet jo ole täydesti sovittanut syntejäsi Jumalan kanssa, niin älä suututa sen enempää tätä erakkoa! – Erakko, anna tämän arvoisan isän lähteä rauhassa, sillä hän on maksanut lunnaansa!»
Sissit erottivat toisistaan vihaiset papit, jotka yhä edelleen huutelivat, haukkuen toisiansa huonolla latinan renkutuksella, joka abotilta sujui liukkaammin, mutta erakon suusta tuprusi sitä suuremmalla voimalla. Abotti viimein hillitsi itsensä huomatessaan arvonsa alenevan turhasta suukovusta moisen metsäpapin kanssa kuin sissijoukon kappalainen oli. Hän ratsasti siis tiehensä seuralaisineen, jotka tällävälin olivat tulleet saapuville. Hän lähti pois paljon vähemmän komeilevana ja paljon enemmän apostolisessa asussa kuin ennen tässä kerrottua tapausta.
Nyt ei ollut enää muuta toimitettavana, kuin että juutalaisen piti antaa jokin vakuus lunnaista, jotka hänen tuli maksaa sekä omasta että myös abotin puolesta. Hän kirjoitti siis ja vahvisti sinetillänsä kirjeen eräälle Yorkissa asuvalle kansalaisellensa, jota hän kehoitti antamaan kirjeentuojalle tuhat kultarahaa sekä myös muutamia kirjeessä lähemmin mainituita tavaroita.
»Sheva-veljelläni», virkkoi juutalainen syvään huoaten, »on tavara-aittojeni avaimet.»
»Onko myös kivisen kellarin avaimet», kuiskasi Locksley.
»Ei, ei, Jumala varjelkoon!» sanoi Iisak. »Kirottu olkoon se hetki, jolloin vieras, ken tahansa, sai tiedon siitä salaisuudesta.»
»Minun tiedossani se on hyvässä tallessa», virkkoi sissipäällikkö, »jos vain tämä kirjeesi tuottaa meille sovitun summan. Mutta mitäs nyt, Iisak? Oletko kuollut? Oletko kiveksi muuttunut? Onko tuhannen kruununkolikon maksu karkoittanut kokonaan mielestäsi tyttäresi vaaran?»
Juutalainen kavahti jaloilleen. »Ei, Dikkon, ei – minä lähden paikalla. Hyvästi nyt sinä, jota en voi sanoa hyväksi mieheksi, mutta en myöskään uskalla enkä tahtoisikaan sanoa pahaksi.»
Lähtiessä sissipäällikkö antoi vielä juutalaiselle seuraavan neuvon matkalle: »Ole antelias, juutalainen, tarjouksissasi, äläkä sääli kukkaroasi, kun tyttäresi pelastus siitä riippuu. Usko minua, että se kulta, jonka tässä asiassa saisit säästetyksi, tuottaisi sinulle vast'edes yhtä paljon tuskaa, kuin jos se kuumana valettaisiin kurkkuusi.»
Iisak myönsi tämän syvästi huoaten todeksi ja lähti matkaan. Kaksi rotevaa metsäsissiä annettiin hänelle oppaiksi ja suojelijoiksi metsätielle.
Musta ritari, jota tässä tapahtuneet monenlaatuiset tapaukset olivat suuresti huvittaneet, lausui nyt myöskin vuorostaan jäähyväiset sissipäällikölle. Hän ei voinut olla ilmaisematta ihmettelyään sen johdosta, että lainsuojattomien miesten keskuudessa vallitsi näin hyvä järjestys.
»Pahassakin puussa, herra ritari», vastasi päällikkö, »kasvaa joskus hyvä hedelmä; eivätkä pahat ajatkaan aina synnytä vain pelkkää pahaa. Tähän laittomaan virkaan antautuneitten miesten parissa on epäilemättä monta, jotka tahtovat niin kohtuullisesti kuin mahdollista käyttää hyväkseen ajan vallattomuutta, ja saattaapa myös olla joitakuita, jotka vasten tahtoaan ja vain pakosta harjoittavat semmoista työtä.»
»Ja semmoinen mies», kysyi ritari, »on varmaan se, joka minulle nyt puhuu?»
»Herra ritari», vastasi sissipäällikkö, »meillä on kumpaisellakin salaisuutemme. Te saatte minusta arvella mitä tahdotte, niinkuin minullakin on lupa tehdä päätöksiä teidän persoonastanne, vaikka kummankin nuolet kenties sattuvat väärään pilkkaan. Mutta samoin kuin minä en vaadi vihiä teidän salaisuudestanne, niin älkää tekään panko pahaksi, jollen omaani ilmoita.»
»Suo anteeksi, kelpo sissi», virkkoi ritari; »syystä moitit minua. Mutta saattaapa käydä, että joskus vast'edes joudumme tapaamaan toisemme, tarvitsematta enää salailla mitään toisiltamme. Siihen asti me olemme ja eroamme ystävinä, eikö niin?»
»Tuossa käteni sen vakuudeksi», sanoi Locksley, »ja tahtoisinpa sanoa, että se on kelpo englantilaisen käsi, vaikka sen haltija tätä nykyä onkin vain metsäsissi ja karkulainen.»
»Ja tässä on minunkin käteni vastaukseksi», sanoi ritari, »ja minä katson kunniaksi, että sinun kätesi sitä puristaa. Sillä se mies, joka tekee hyvää, kun hänellä on rajaton valta tehdä pahaa, ansaitsee kiitosta ei vain tekemästänsä hyvästä, vaan myös siitä pahasta, jonka hän jättää tekemättä. Terve näkemiin siis nyt, kelpo metsäsissi!»
Näin erosivat nämä kunnon kumppanukset toisistaan, ja noustuaan vahvan sotaratsunsa selkään ratsasti Musta ritari metsän halki uusiin seikkailuihin.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
KUNINGAS JUHANA: Niin, tiedä, ystävä, hän tielläni on niinkuin mikä käärme,ja mihin vain tään jalkani ma astun, hän edessäni on. Mua ymmärrätkö?
Kuningas Juhana.
Suuria pitoja vietettiin Yorkin linnassa; sinne oli Juhana-prinssi kutsunut kokoon kaikki aatelisherrat, hengelliset ylimykset sekä muut etevät miehet, joiden avulla hän toivoi saavansa toteutetuksi kunnianhimoisen hankkeensa Rikhardin kruunua vastaan. Woldemar Fitzurse, prinssin taitava ja viisas asiamies, vehkeili salaisesti vieraitten joukossa, kiihoitellen ja yllytellen heitä, jotta he uskaltaisivat julkisesti ilmoittaa suostuvansa kapinaan. Mutta yrityksen aloittamista viivytti usean tärkeän liittoveljen poissaolo. Luja ja peloton, vaikka raaka Front-de-Boeuf; tulinen ja uljas de Bracy; terävä-älyinen, sotataitoon harjautunut ja urhoollisuudestaan kuuluisa Brian de Bois-Guilbert – he kaikki olivat välttämättömän tarpeellisia, jotta aie onnistuisi. Ja Juhana sekä hänen neuvonantajansa, kiroten mainittujen miesten tarpeetonta ja joutavaa poissaoloa, eivät tohtineet ryhtyä toimiin ennen heidän tuloansa. Kadoksissa oli myös Iisak Juutalainen ja hänen kanssaan ne lainavarat, joiden hankkimisesta prinssi oli sopinut juutalaisen ja hänen sukuveljiensä kanssa. Tämä puute varsinkin oli vaarallinen näin tärkeänä hetkenä.
Alkoipa sen lisäksi sinä aamuna, joka koitti Torquilstonen hävityksen jälkeen, Yorkin kaupungissa kiertää hämärä huhu, että muka de Bracy ja Bois-Guilbert sekä heidän liittoveljensä Front-de-Boeuf olivat tapetut tai joutuneet vangeiksi. Woldemar saattoi tämän huhun Juhana-prinssinkin tietoon ja lisäsi pelkäävänsä, että siinä saattoi ehkä olla perää, koska he vähäisen miesjoukon kanssa olivat lähteneet vangitsemaan Cedrik Saksilaista ja hänen matkaseuraansa. Toisena ajankohtana prinssi olisi kehunut tämmöistä väkivaltaista tekoa hauskaksi pilanteoksi; mutta nyt, kun se viivytti ja esti hänen omia vehkeitään, hän rupesi pahasti soimaamaan poissaolevia herroja, puhuen lainrikkomisesta ja valtakunnan järjestyksen sekä yksityisen omaisuuden vahingoittamisesta ja käyttäen sanoja, jotka olisivat sopineet itse hurskaan Alfred-kuninkaankin suuhun.
»Niitä hillittömiä rosvoja!» huusi hän. »Jos minä ikinä pääsen Englannin kuninkaaksi, niin hirtän tuommoiset pahantekijät heidän omien linnojensa laskusiltoihin!»
»Mutta jos tahdotte päästä Englannin kuninkaaksi», vastasi hänen Ahitophelinsa kylmäkiskoisesti, »täytyy teidän, ruhtinaallinen armo, kärsiä noiden hillittömien rosvojen pahoja tekoja ja vielä lisäksi pelastaa nyt heidät, joskin kiivautenne heidän loukkaamansa lain puolesta on itsessänsä sangen kiitettävä. Somaa apuapa olisi meille, jos saksilaiset talonpoikalurjukset todellakin olisivat toteuttaneet teidän toivomuksenne ja tehneet paronilinnojen laskusilloista hirsipuita; sillä tuntuupa rajupäinen Cedrik olevan mies, jolle semmoinen temppu helposti saattaisi johtua mieleen. Vaarallista olisi – senhän te, ruhtinaallinen armo, hyvin ymmärrätte – lähteä toimeen ilman Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran apua; ja me olemme jo nyt menneet liian kauaksi, jotta voisimme enää vaaratta peräytyä.»
Juhana-prinssi löi närkästyneenä kämmenellään otsaansa ja alkoi sitten astella lattialla edestakaisin.
»Noita konnia!» sanoi hän, »noita kelvottomia konnia ja pettureita! Että jättävätkin minut yksin tämmöisellä tärkeällä hetkellä!»
»Ei, – sanokaa pikemminkin: noita hölmöparkoja», virkkoi Woldemar, »jotka eivät malta olla tavoittelematta joutavia leluja, kun tositoimia olisi tehtävänä.»
»Mitäs nyt tehdään?» kysyi prinssi, äkisti Woldemarin eteen seisahtuen.
»Enpä tiedä, mitä olisi tehtävä», vastasi neuvonantaja, »paitsi mitä jo ehdotin. – En tullutkaan tänne, ruhtinaallinen armo, valittamaan teille tätä surkeaa seikkaa, ennenkuin olin sen auttamiseksi tehnyt kaiken, minkä voin.»
»Sinä olet hyvä enkelini, Woldemar», virkkoi prinssi, »ja pitääpä Juhana-kuninkaan hallituksen tulla kuuluisaksi Englannin historiassa, koska minulla on näin viisas kansleri neuvonantajana. – Mitä siis olet saanut aikaan?»
»Olen käskenyt Ludwig Winkelbrandin, de Bracyn alapäällikön, soitattaa torvellaan lähtökutsua, panna lipun liehumaan ja lähteä heti paikalla kohti Front-de-Boeufin linnaa avuksi ystävillemme, jos heille vielä voi apu ennättää.»
Prinssin kasvoille levisi loukatun ylpeyden puna, aivankuin liiaksi hemmotellun lapsen, joka arvelee, ettei häntä ole hyvin kohdeltu.
»Kaikki pyhät auttakoot!» hän tiuskaisi, »hyvin suuren edesvastuun otitkin päällesi, Woldemar Fitzurse! Ja liian rohkea olit, kun ilman meidän käskyämme soitatit sotatorvea ja liehutit lippua tässä kaupungissa, missä me itse olimme saapuvilla!»
»Suokaa anteeksi, ruhtinaallinen armo», vastasi Fitzurse, kiroillen itsekseen herransa joutavaa ylpeyttä; »mutta aika oli täpärällä ja muutamien minuuttienkin viivytys saattoi olla turmioksi. Sentähden katsoin parhaaksi toimia omin päin asiassa, joka on teidän yrityksellenne niin kovin tärkeä.»
»Minä annan sinulle anteeksi, Fitzurse», lausui prinssi totisella äänellä; »tarkoituksesi olkoon puolustuksena hätäilevälle ajattelemattomuudellesi. – Mutta kukas tuolla tulee? – de Bracy itse, pyhän ristin kautta! – Ja kummallisessa puvussapa hän rohkenee astua meidän eteemme!»
Se oli todellakin de Bracy – kannukset veressä, tulipunaisena kiireestä. Hänen varuksensa olivat täynnä äskeisen kovan taistelun jälkiä; ne olivat rikkinäiset ja veren tahraamat, tomuiset ja lokaiset kypäränharjasta rautakengän kärkiin asti. Hän riisui päästään rautalakin, asetti sen pöydälle ja seisoi vähän aikaa äänetönnä, ikäänkuin kooten ajatuksiansa, ennenkuin rupesi kertomaan kerrottavaansa.
»De Bracy», kysyi Juhana-prinssi, »mitä tämä on? – Puhu, minä käsken! Ovatko saksilaiset ilmikapinassa?»
»Puhu, de Bracy», virkkoi Fitzursekin melkein yhteen ääneen herransa kanssa; »olithan ennen mies. – Missä on temppeliherra? – Missä on Front-de-Boeuf?»
»Temppeliherra on paennut», vastasi de Bracy, »ja Front-de-Boeufiä ette enää koskaan näe. Hän vaipui kuumaan hautaan, oman linnansa palavien raunioiden keskelle. Minä yksin pääsin tänne siitä kertomaan.»
»Kylmiä sanomia ne ovat meille», sanoi Woldemar, »vaikka tulesta ja palosta kerrotkin.»
»Pahin sanoma on vielä virkkamatta», lisäsi de Bracy; ja läheten Juhana-prinssiä hän matalalla, mutta painavalla äänellä sanoi: »Rikhard on Englannissa – olen nähnyt ja puhutellut häntä.»
Juhana-prinssi vaaleni, horjahti ja kaappasi kiinni tammisen penkin selkävarasta – aivankuin mies, joka on juuri saanut nuolen rintaansa.
»Sinä hourailet, de Bracy», virkkoi Fitzurse; »tuo ei voi olla totta.»
»Se on niin totta kuin tosi itse», sanoi de Bracy. »Minä jouduin hänen vangikseen ja olin puheissa hänen kanssaan.»
»Rikhard Plantagenet'nkö kanssa, sanot?» kysyi Fitzurse vielä.
»Juuri Rikhard Plantagenet'n», vastasi de Bracy, »Rikhard Leijonamielen – Englannin kuninkaan Rikhardin puheilla.»
»Ja sinä jouduit hänen vangikseen», jatkoi Woldemar. »Hänellä on siis sotajoukko?»
»Ei – hänellä oli seurassaan vain parvi metsäsissejä, jotka eivät edes tiedä, kuka hän on. Ja kuulinpa hänen sanovan, että hän aikoi erota heistäkin. Hän oli liittynyt heidän joukkoonsa sen vuoksi, että tahtoi auttaa heitä Torquilstonen piirityksessä.»
»Kas niin», sanoi Fitzurse, »tuo on tosiaan aivan Rikhardin tapaista. Hän on todellinen vaeltava ritari, joka kuljeskelee ympäri maita ja mantereita etsien vaarallisia seikkailuita luottaen ainoastaan oman kätensä voimaan, niinkuin lauluissa ylistetyt ritarit Guyt ja Bevisit – ja sillä aikaa – ja sillä aikaa hän jättää valtakuntansa tärkeät asiat valvomatta ja saattaa itsensäkin hengenvaaraan. – Mitä nyt aiot tehdä, de Bracy?»
»Minäkö? – Minä tarjosin itseni ja vapaajoukkoni Rikhardin palvelukseen, mutta hän ei huolinut meistä. – Nyt tahdon lähteä miesteni kera Hulliin, siepata kiinni muutamia laivoja ja lähteä Flanderiin. Niin kauan kuin ajat pysyvät näin rauhattomina, voi kelpo soturi, kiitos Jumalan, aina saada palvelusta. Ja heitä sinäkin, Woldemar, silleen valtiolliset vehkeilysi, ota peitsi ja kilpi käteesi ja tule kanssani jakamaan sitä onnea, jonka Jumala lähettänee.»
»Siihen olen liian vanha, Mauri, ja minulla on tytär», vastasi Woldemar.
»Anna hänet minulle vaimoksi, Fitzurse. Peitseni ja jalustimeni avulla voin elättää hänet säätynsä mukaisesti», virkkoi de Bracy.
»Se ei käy laatuun», vastasi Fitzurse. »Minä menen Pyhän Pietarin kirkon turviin tässä Yorkin kaupungissa – arkkipiispa on valaveljeni.»
Liittolaisten keskustellessa Juhana-prinssi oli vähitellen tointunut hämmästyksestään, johon tuo äkkiarvaamaton sanoma oli saattanut hänet, ja hän oli ruvennut kuuntelemaan seuralaistensa puhetta. »He luopuvat minusta», ajatteli hän katkerasti itsekseen, »he karisevat pois niinkuin lakastunut lehti karisee puusta myrskyn ensi puuskauksella! – Horna ja sen perkeleet! Enkö voi itse keksiä jotakin neuvoa, vaikka nämä pelkurit luopuvat minusta?» – Hän vaikeni, ja jotakin pirullista oli siinä väkinäisessä naurussa, jolla hän viimein katkaisi seuralaistensa puheen.
»Ha, ha, haa, hyvät herrat. Niin totta kuin Pyhän Neitsyen kasvot loistavat, luulinpa teitä viisaiksi miehiksi, pelottomiksi miehiksi ja neuvokkaiksi miehiksi! Ja nyt te viskaatte maahan rikkaudet, kunniapaikat, elämännautinnot, – kaiken, mitä jalosta tuumastamme toivoitte perivänne palkaksenne, – viskaatte pois kaikki juuri sinä hetkenä, jolloin voisitte ne saada yhdellä uljaalla yrityksellä!»
»En ymmärrä teitä», vastasi de Bracy. »Heti, kun sanoma Rikhardin tulosta tulee tiedoksi, on hänellä kokonainen armeija ympärillään, ja silloin me olemme hukassa. Neuvoisinpa teitä, armollinen herra, että itsekin pakenisitte Ranskanmaalle tai turvautuisitte leskikuningattaren suojelukseen.»
»Minä en huolehdi omasta itsestäni», lausui Juhana-prinssi ylpeästi; »yksi ainoa sana veljeni korvaan riittäisi takaamaan koskemattomuuteni. Mutta vaikka te molemmat, de Bracy ja Fitzurse, olette niin kovin hätäiset luopumaan minusta, niin enpä kuitenkaan suuresti iloitsisi, jos näkisin teidän päänne valkenevan Clifford-portin päällä. Luuletko sinä, Woldemar, että kavala arkkipiispa estäisi vainoojia viemästä sinua vaikka itse alttarinkin portailta, jos hän sillä voisi ostaa sovinnon Rikhard-kuninkaalta? Ja oletko unohtanut, de Bracy, että Estoteville joukkoineen on keskitiellä sinun ja Hullin välillä ja että Essexin kreivikin jo nostaa väkensä? Pelkäsimmehän noita sotamiehiä jo ennen Rikhardin tuloakin, ja voitko hetkeäkään epäillä, kummalle puolelle niiden johtajat nyt rupeavat? Usko minua, Estotevillellä on tarpeeksi miehiä sysätäksensä kaikki vapaat peitsimiehesi Humber-jokeen.» – Woldemar Fitzurse ja de Bracy katsoivat toisiaan silmiin synkän alakuloisina. – »Yksi pelastuskeino vain on», jatkoi prinssi, ja hänen otsansa pimeni samassa synkäksi kuin sydänyö; – »hän, jota me kaikki pelkäämme, kulkee yksinään – hänen kimppuunsa on nyt heti käytävä!»
»Siihen toimeen minä en käy», vastasi de Bracy kiireesti; »minä jouduin hänen vangikseen ja hän soi minulle armon. Minä en vioittaisi hänen kypäränsulkaansakaan!»
»Kukapa puhuikaan vioittamisesta?» virkkoi prinssi ilkeästi nauraen; »kertoneepa tuo narri ehkä viimein, että minä käskin hänen tappaa veljeni! – Ei, vankeus olisi parempi; ja istuuko hän tyrmässä Itävallassa tai Englannissa, mitä väliä sillä on? – Asiat tulisivat vain jälleen samalle kannalle, millä ne olivat meidän ryhtyessämme tähän juttuun. Me turvauduimme siihen toivoon, että Rikhard pysyisi ikänsä vankeudessa Saksanmaalla. Elihän Robert-setäni kuolemaansa asti Cardiffin linnassa.»
»Niin kyllä», väitti Woldemar, »mutta teidän isänne, ruhtinaallinen armo, istui lujemmin kuningasistuimellaan kuin te. Minun mielestäni paras vankihuone on se, jonka haudankaivaja rakentaa, – ei ole lujempaa linnaa kuin kirkonholvi! Minä olen sanonut mielipiteeni.»
»Vankihuone tai hauta, yhdentekevää», sanoi de Bracy; »mutta minun käteni ei puutu koko salajuoneen.»
»Kavaltaja!» tiuskaisi Juhana-prinssi. »Ethän vain käyne ilmiantamaan meidän tuumaamme?»
»Kenenkään tuumia en ole ikänä antanut ilmi», vastasi de Bracy, »enkä salli kavaltaja-sanaa liitettävän minun nimeeni!»
»Hiljaa, herra ritari!» sanoi Woldemar. »Ja te, armollinen herra, älkää panko uljaan de Bracyn epäilystä pahaksi. Saanen sen, toivoakseni, piankin poistetuksi.»
»Siihen ei riitä puhetaitosi, Fitzurse», vastasi de Bracy.
»Kas niin, kelpo ritari Mauri», vastasi kavala valtiomies, »älä hypähdä tiepuoleen niinkuin säikähtynyt hevonen, vaan tarkastelkaammepa ensin tuota hirviötä, joka sinua niin peloittaa. – Vuorokausi sitten olisi ollut hartain halusi saada käydä Rikhardin kimppuun säännöllisessä taistelussa mies miestä vastaan – sata kertaa olen kuullut sinun niin sanovan.»
»Aivan oikein», vastasi de Bracy, »mutta minä sanoinkin: säännöllisessä taistelussa ja mies miestä vastaan! Mutta et suinkaan ole kuullut minun hiiskahtavan kavalasta päällekarkauksesta, kun hän kuljeskelee yksinänsä saloilla.»
»Et ole oikea ritari, pidät kiinni moisesta hiuksenhalkomisesta», virkkoi Woldemar. »Järjestetyssä sotarintamassa taistellenko Lancelot Järveläinen ja ritari Tristram34 tulivat kuuluisiksi? Vai eikö se johtunut pikemmin siitä, että he kävivät jylhissä, tuntemattomissa korvissa jättiläissankarien kimppuun?»
»Niin kyllä», vastasi de Bracy, »mutta eivätpä, sen takaan, Tristram eikä Lancelotkaan olisi tulleet toimeen Rikhard Plantagenet'n kanssa mies miestä vastaan, eikä heillä ollut tietääkseni tapana käydä useamman miehen voimalla yhtä vastaan.»
»Sinä olet hullu, de Bracy – mikä kumma tarjous tämä on sinulle, pestatulle ja palkatulle vapaajoukon päällikölle, jonka miekat Juhana-prinssi on rahoillaan ostanut palvelijoikseen? Sinä tiedät, missä meidän vihollisemme on, ja kuitenkin viivyttelet, vaikka sekä herrasi ja liittolaisesi onni että myös omasi, jopa meidän kaikkien henki ja kunnia on vaarassa!»
»Sanoinhan jo teille», virkkoi de Bracy synkästi, »että hän antoi minun pitää henkeni. Tosin hän lähetti minut pois luotansa ja hylkäsi palvelustarjoukseni; – rakkautta ja uskollisuutta ei hän siis voi minulta vaatia, mutta en tahdo myöskään nostaa kättäni häntä vastaan.»
»Ei sitä tarvitakaan – lähetä vain Ludwig Winkelbrand ja parikymmentä peitsimiestäsi.»
»Teillä on tarpeeksi omia rosvojanne», vastasi de Bracy; »ei yksikään minun miehistäni saa liikahtaa tämmöisen asian tähden.»
»Oletko sinä niin itsepäinen, de Bracy?» sanoi prinssi Juhana; »tahdotko nyt luopua minusta, huolimatta kaikista lupauksistasi palvella minua uskollisesti?»
»Sitä en aio», vastasi de Bracy; »minä seison teidän puolellanne kaikissa toimissa, jotka ovat ritarille kunnialliset, olipa kysymys leikki- tai tosisodasta. Mutta tämmöisiin maantierosvon vehkeisiin en ole sitoutunut.»
»Lähde pois, Woldemar», sanoi Juhana-prinssi. »Onneton hallitsijapa minä olen. Isälläni, Henrik-kuninkaalla, oli uskolliset palvelijat. Hän sanoi vain kapinallisen papin olleen hänellä kiusana – eikä aikaakaan, niin Tuomas Becket, niin pyhä mies kuin olikin, sai vuodattaa verensä oman alttarinsa portaille. – Bracy, Merville, Brito, te uskolliset, uljaat alamaiset, teidän nimenne ja henkenne ovat sukupuuttoon kadonneet! Tosin Reginald Fitzursen poika elää, mutta isänsä uskollisuutta ja uljuutta hän ei ole perinyt.»
»Hän on perinyt kumpaisetkin», vakuutti Woldemar Fitzurse; »ja koska muuta neuvoa ei ole, rupean itse tämän vaarallisen yrityksen johtajaksi. Kalliisti, suvaitkaa vain se muistaa, sai isäni maksaa siitä, että tuli historiassa kuuluisaksi ystävyydestään. Ja kuitenkin hänen uskollisuutensa Henrikille oli mitätön asia sen rinnalla, johon minä nyt ryhdyn. Sillä mieluumminpa ottaisin tappaakseni koko almanakallisen pyhiä miehiä kuin laskisin peitseni tanaan Rikhard Leijonamieltä vastaan. – De Bracy, sinun toimeksesi uskon sillä aikaa epäilevien rohkaisemisen ja Juhana-prinssin hengen suojelemisen. Kun saan lähetetyksi teille semmoiset sanomat kuin toivon, sitten ei hankkeemme menestys olekaan enää epävarma. – Hovipoika», käski hän, »riennä majapaikkaani ja sano, että asemieheni laittakoot varukseni valmiiksi. Ja käske Tapani Wetherell, Broad Thoresby ja kaikki kolme Spyinghowin peitsimiestä paikalla tänne, ja Hugh Bardon, vakoojien päällikkö, joutukoon myös heti luokseni. – Jääkää hyvästi, armollinen prinssi. Toiste tavatessamme, toivoakseni, meillä on edessämme paremmat ajat.» – Näin puhuen hän poistui huoneesta.
»Hän lähtee vangitsemaan veljeäni», sanoi Juhana-prinssi de Bracylle, »yhtä huoletonna kuin koskisi asia vain jotakin saksilaista franklinia. Tottapa hän kuitenkin, toivon minä, tottelee käskyjäni ja sopivan kunnioittavasti pitää huolta rakkaan Rikhardini hengestä.»
De Bracy vastasi hymyillen.
»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa kirkkaasti paistaa», jatkoi Juhana-prinssi, »tarkastihan minä lausuin hänelle käskyni – vaikka sinä kukaties et kuullut, kun me kahdenkesken seisoimme ikkunakomerossa. Aivan selvästi ja tarkasti minä käskin, että Rikhardin hengestä oli pidettävä huolta – ja kavahtakoon Woldemar päätänsä, jos hän sen käskyn rikkoo!»
»Parempi taitaisi olla», arveli de Bracy, »että minä lähden oitis hänen majapaikkaansa tarkoin selittämään hänelle tätä teidän jyrkkää tahtoanne. Sillä koska käskynne jäi minulta peräti kuulematta, niin saattaa olla mahdollista, ettei se joutunut Woldemarinkaan korviin.»
»Ei, ei», virkkoi Juhana-prinssi närkästyneenä, »kyllä takaan, että hän sen kuuli. Ja sitäpaitsi minulla on sinulle muuta tehtävää. Mauri, tulehan tänne; anna minun nojautua olkapäähäsi.»
He astuivat kerran salin ympäri ja Juhana-prinssi jatkoi, puhuen kuten uskotuimmalle ystävälleen ainakin: »Mitä tuosta Woldemar Fitzursesta arvelet, toveri de Bracy? – Hän toivoo pääsevänsä kansleriksi. Mutta minua arveluttaa toki vähäisen, onko tuo korkea virka annettava miehelle, joka oli niin halukas ryhtymään tähän vehkeilyyn Rikhardia vastaan, ja siten selvästi osoittaa, miten vähässä arvossa hän pitää meidän kuninkaallista vertamme. Sinä luullakseni nyt varmaan luulet olevasi vähemmin suosiossa siitä syystä, että niin rohkeasti kieltäydyit tuosta ilkeästä työstä. – Mutta niin ei ole laita, Mauri! Päinvastoin kunnioitan sinua lujuutesi tähden. Välistä täytyy antaa käskyjä, joiden toimittajia emme voi rakastaa emmekä pitää kunniassa. Ja päinvastoin voimme taas saada kieltäviä vastauksia pyyntöihimme, joiden johdosta kunnioituksemme kieltäjää kohtaan vain enenee. Paljon parempi kuin onnettoman veljeni vangitsijan koroittaminen korkeaan kanslerinvirkaan on se, että sinä saat valtiomarskin komentosauvan palkinnoksi ritarillisesta, rohkeasta kiellostasi. Muista tämä, de Bracy, ja mene nyt toimiisi.»
»Häilyväinen tyranni!» mutisi de Bracy prinssin luota poistuttuaan; »onnettomat ne, jotka sinuun turvaavat. Sinun kansleriksesi, tosiaan! – Helppo työ sillä miehellä mahtaa olla, joka ottaa pitääkseen huolta sinun omastatunnostasi. – Mutta Englannin valtiomarskiksi», hän sanoi ojentaen kätensä ikäänkuin kaapatakseen komentosauvan ja astuen entistä ylpeämpiryhtisenä lattialle, »se palkinto todellakin maksaa vaivansa!»
Heti de Bracyn lähdettyä Juhana-prinssi kutsui erään palvelijan luokseen.
»Tulkoon Hugh Bardon, vakoojien päällikkö, tänne heti, kun hän palaa Woldemar Fitzursen puheilta.»
Juhana alkoi kävellä kamarissa edestakaisin epävakaisin askelin, kunnes vähän ajan kuluttua vakoojien päällikkö astui sisään.
»Bardon», kysyi hän, »mitä Woldemar sinulta tahtoi?»
»Kaksi rohkeaa miestä, jotka tarkoin tuntevat nämä ylämaan salot ja ovat taitavat nuuskimaan ihmisten ja hevosten jälkiä.»
»Ja oletko hankkinut hänelle semmoiset miehet?»
»Jolleivät hankkimani kelpaa, niin älkää te, ruhtinaallinen armo, enää koskaan uskoko sanojani», vastasi vakoojien päällikkö. »Toinen niistä on kotoisin Hexhamshirestä; hän on tottunut vainoamaan Tyne- ja Teviot-laaksojen varkaita, niinkuin verikoira seuraa vioitetun metsäsarvaan jälkiä. Toinen on Yorkshiren miehiä ja on monta monituista kertaa helisyttänyt jousenjännettään Sherwoodin iloisilla saloilla. Hän tuntee jok'ikisen metsähirven ja rotkon, viidakon ja tammiston tämän kaupungin ja Richmondin välillä.»
»Hyvä on», sanoi prinssi. – »Lähtikö Woldemar jo matkaan heidän kanssaan?»
»Lähtee tuossa paikassa», vastasi Bardon.
»Ketä muita on lisäksi hänen mukanaan?» kysyi Juhana huolettomasti.
»Broad Thoresby on hänen kanssaan, ja Wetherell, joka on armottomuudestaan saanut liikanimen Tapani Rautasydän, sekä kolme ylämaan sotamiestä, jotka ennen kuuluivat Rolf Middletonin joukkoon – heitä sanotaan Spyinghowin peitsimiehiksi.»
»Hyvä on», virkkoi prinssi Juhana. Sitten hän vähän ajan perästä vielä lisäsi: »Bardon, minulle on hyvin tärkeää, että sinä tarkasti pidät silmällä Mauri de Bracya – kuitenkin niin, ettei hän sitä huomaa. – Ja tuo minulle aika ajoin tietoa, mitä hän milloinkin tekee – kenenkä kanssa hän puhelee ja mitä aikeita hänellä on. Älä laiminlyö tätä, – rangaistuksen uhalla.»
Hugh Bardon kumarsi ja lähti.
»Jos Mauri minut pettää», sanoi prinssi itsekseen, »jos hän minut pettää, niinkuin hänen käytöksestänsä on syytä pelätä, niin panetan hänen kaulansa poikki, vaikka Rikhardin kirves jo kolkuttaisikin Yorkin porttia!»