Ivanhoe

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

 
Härnäile aron tuimaa tiikeriä,
vie saalis nälkäiseltä leijonalta; —
vähempi vaara siitä, kuin jos sä
herätät hurjan uskonkiihkoisuuden
kytevät kipinät.
 

TUNTEMATON.

Kertomuksemme kääntyy nyt Iisak Yorkilaiseen. – Ratsastaen sissipäällikön lahjoittaman muulin selässä ja seurustellen kahden kookkaan talonpojan kanssa, jotka oli pantu hänen oppaikseen ja suojelijoikseen, oli juutalainen lähtenyt matkalle Templestowen preceptorio-kartanoon päin, missä hänen piti hieroa kauppaa tyttärensä lunastuksesta. Preceptorio-kartano oli vain päivänmatkan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta; juutalainen toivoi siis joutuvansa perille ennen yötä. Sentähden hän erottuansa metsän rajalla oppaistaan ja palkittuaan heitä hopearahalla joudutti kulkuansa niin paljon kuin hänen väsymyksensä antoi myöten. Mutta hänen voimansa uupuivat peräti, kun hän oli vielä kuuden virstan päässä Templestowesta. Kalvava kipu kiiti hänen selkäänsä ja raajojansa pitkin; ja kun tällä tavalla ruumiinkin vaiva tuli vielä ahdistavan sydämentuskan lisäksi, niin hän ei kyennytkään kauemmaksi kuin pieneen kauppalaan, missä asui juutalainen rabbiini, taitava lääkäri ja Iisakin hyvä tuttava. Nathan Ben Israel kohteli sairasta kansalaistansa sillä hyvyydellä, johon Mooseksen laki häntä velvoitti ja jota juutalaiset aina osoittavat toisillensa. Hän toimitti vieraan levolle ja antoi hänelle siihen aikaan parhaiksi arveltuja kuumelääkkeitä estääksensä tautia, johon pelästys, vaiva, kova kohtelu ja suru olivat saattamaisillaan vanhan juutalaisparan.

Aamulla, kun Iisak aikoi nousta ja jatkaa matkaansa, Nathan sekä kohteliaana isäntänä että lääkärinä kielsi sen. Siitä voisi, hän sanoi, Iisakille tulla kuolema. Mutta Iisak selitti tärkeämpienkin asioiden kuin hänen elämänsä tai kuolemansa riippuvan siitä, että hän vielä tänä aamuna saapuisi Templestoween.

»Templestoween!» virkkoi isäntä kummastellen. Hän koetteli vielä kerran suonta ja mutisi sitten itsekseen: »Kuume on poissa, mutta näkyypä hänen mielensä vielä olevan vähän sekaisin.»

»Ja miksi en menisi Templestoween?» vastasi sairas. »Tiedän kyllä, Nathan, että siellä asuvat ne, joille Lupauksen halveksitut lapset ovat loukkauskivenä ja inhona. Mutta sinä tiedät myös, että meidän joskus täytyy tärkeitten kauppa-asioitten tähden mennä noiden verenjanoisten nasarealaissoturien puheille ja että me käymme yhtä hyvin temppeliherrojen preceptorio-kartanoissa kuin niin sanottujen hospitaaliritarien kommanderioissa.»³⁵

»Sen minä hyvin tiedän», vastasi Nathan, »mutta tiedätkös sinä, että itse Luukas de Beaumanoir, heidän säätynsä päämies, jota he nimittävät suurmestariksi, par'aikaa on Templestowessa?»

»Sitä en tiennyt», virkkoi Iisak; »pariisilaisilta veljiltämme viimeksi tulleet kirjeet ilmoittivat hänen olevan heidän kaupungissaan pyytämässä kuningas Filipiltä apua saraseeneja vastaan.»

»Hän on sen jälkeen tullut Englantiin, aivan säätyläistensä arvaamatta», sanoi Nathan. »Hän on tullut heidän luokseen, väkevä käsivartensa kohotettuna kurittamaan ja rankaisemaan. Hänen silmänsä säihkyvät vihaa niitä vastaan, jotka ovat rikkoneet lupauksensa, ja suuri pelko vallitsee nyt noiden Belialin poikien sydämissä. Varmaan olet sinäkin kuullut hänestä?»

»Minä tunnen hänet hyvin», virkkoi Iisak. »Pakanat väittävät, että Luukas Beaumanoir kiivastelee verisesti jok'ainoan nasarealaislain puustavin puolesta; meidän veljemme taasen sanovat häntä ankaraksi saraseenien hävittäjäksi sekä myös Lupausten lasten julmaksi sortajaksi.»

»Ja syystäpä he häntä semmoiseksi sanovat», virkkoi Nathan-lääkäri. »Muut temppeliherrat toki huvikseen joskus poikkeavat velvollisuuksistaan tai heidät saadaan leppymään kullalla ja hopealla. Mutta tuo Beaumanoir on toista rotua – hän vihaa lihan nautintoja, ylenkatsoo rikkautta ja pyrkii siihen kunniaan, jota he sanovat marttyyrikruunuksi. – Suokoon Jaakobin Jumala sen pian hänelle ja samaten kaikille muille! Erikoisesti tuo uhka-ylpeä mies on kohottanut kätensä Juudan lasten yli, niinkuin Daavid Edomin kansan yli pitäen juutalaisen murhaamista yhtä suloisena uhrina Herralle kuin saraseenien teurastamista. Jumalattomia valheita on hän myös puhunut meidän lääkkeittemme voimasta väittäen niiden olevan saatanan vehkeitä. – Rangaiskoon Jehova häntä siitä!»

»Sittenkin», sanoi Iisak, »minun täytyy mennä Templestoween, vaikka hänen silmänsä palaisivat yhtä tulisina kuin seitsemästi kuumennettu pätsi.»

Hän selitti nyt Nathanille, mikä syy häntä sinne pakotti. Rabbini kuunteli hartaasti ja ilmoitti suruaan kansan tavan mukaan siten, että repi vaatteitansa ja valitti: »Voi tytärtäni! – Voi tytärtäni! – Voi Siionin kaunokaista! – Voi Israelin lasten kurjuutta Babylonin vankeudessa!»

»Sinä näet tästä», lopetti Iisak, »miten asiani ovat ja miksi en saata viipyä. Kenties tämän Luukas Beaumanoirin, heidän päämiehensä, läsnäolo voineekin estää Brian de Bois-Guilbertin aikomastansa pahasta teosta ja peloittaa häntä luovuttamaan käsistään rakkaan tyttäreni Rebekan.»

»Lähde sitten», virkkoi Nathan Ben Israel, »ja ole viisas, sillä viisaushan auttoi Danielinkin ulos leijonien luolasta, jonne hänet oli viskattu. Ja käyköön sinulle hyvin, aivan sydämesi halun mukaan. Mutta vältä suurmestaria, mikäli mahdollista, sillä meidän kansamme polkeminen ja sortaminen on hänen paras ilonsa sekä aamuin että illoin. Saattaa olla, että yksityisesti puhutellen saisitkin Bois-Guilbertin helpommin taipumaan; sillä hokevatpa ihmiset, että tuonne preceptorio-kartanoon kokoontuneet kirotut nasarealaiset eivät ole yksimielisiä. Hämmentykööt heidän hankkeensa ja kääntykööt heidän omaksi häpeäkseen! – Mutta sinä, veljeni, tule sitten palatessasi takaisin minun luokseni niinkuin isäsi taloon ja tuo minulle tietoa asiasi menestymisestä. Ja hartaasti toivon, että tuot silloin tullessasi Rebekan. Hän se on käynyt opissa viisaan Mirjamin luona, jonka lääkärintaitoa pakanat soimasivat noituudeksi.»

Iisak sanoi ystävällensä jäähyväiset ja saapui noin tunnin ajan ratsastettuansa Templestowen preceptorio-kartanon edustalle.

Temppeliherrojen kartano seisoi keskellä ihania niittyjä ja laidunmaita, jotka edellinen hurskas preceptori oli lahjoittanut säädylleen. Kartano oli vahvasti muureilla varustettu; tätä toimenpidettä eivät temppeliritarit koskaan laiminlyöneet, ja Englannin silloinen rauhaton tila tekikin sen vallan tarpeelliseksi. Laskusiltaa vartioi kaksi mustapukuista peitsimiestä. Toisia, samassa synkässä asussa, astuskeli hitaasti, kuin hautajaissaatossa, edestakaisin muurilla – he näyttivät pikemmin haamuilta kuin sotureilta. Kaikilla veljeskunnan alemmilla palvelijoilla oli tällainen puku. Ennen oli heilläkin, niinkuin ritareilla sekä asemiehillä, ollut valkeat vaatteet. Mutta ne olivat muutetut sen jälkeen, kun Palestiinan vuoristossa parvi valeveljiä, jotka sanoivat itseänsä myös temppeliritareiksi ja olivat säädylle suureksi häpeäksi, oli niitä käyttänyt väärin. Jokunen ritari astui aika ajoin pihan poikki, puettuna valkeaan viittaansa, pää kumarruksissa ja käsivarret ristissä. Jos heitä sattui kaksi vastakkain, niin he tervehtivät toisiansa äänettömällä, juhlallisella päännyökkäyksellä. Semmoinen oli heidän tapansa, joka perustui raamatunlauseisiin: »paljon puhellessasi et voi välttää syntiä» ja »elämä ja kuolema riippuu kielestä». Sanalla sanoen temppeliritariston kova, munkkimainen elämäntapa näytti nyt Templestowessa uudestaan päässeen valtaan Luukas Beaumanoirin ankaran valvonnan alla.

Iisak pysähtyi portille, koettaen arvailla, miten hän kartanon asukkaille mieluisimmalla tavalla pyrkisi sisään. Sillä hän tiesi hyvin, että ritaristossa uudestaan herännyt ankaruus oli hänen onnettomalle kansalleen yhtä vaarallinen kuin tähän saakka oli ollut heidän hillitsemätön irstaisuutensa. Hän tiesi nyt tulevansa inhotuksi ja poljetuksi uskontonsa tähden, samoinkuin hän sitä ennen rikkautensa vuoksi oli ollut armottoman sorron alainen.

Luukas Beaumanoir käveli par'aikaa preceptorio-kartanon pienessä puutarhassa, joka oli ulkomuurin sisäpuolella. Suurmestari piti siellä murheellista ja salaista keskustelua erään säätyveljensä kanssa, joka hänen seurassaan oli tullut Palestiinasta.

Suurmestari oli jo vanhahko mies, sitä todistivat hänen harmaa partansa ja tuuheat, harmaat kulmakarvansa. Näiden varjon alta silmät kuitenkin yhä vielä säihkyivät nuorekkaina; niiden tulta ei vanhuuskaan ollut saanut sammutetuksi. Suurmestari oli aikanaan ollut mainio sodankävijä, ja hänen tylyissä, laihoissa kasvoissaan kuvastui yhä vielä sotilaan pelottomuutta. Hän oli myös aina ollut ankara lihansakiduttaja; selvänä osoituksena siitä oli paljosta paastoamisesta kulmikkaaksi muuttunut kasvojen muoto ja niistä loistava itsetyytyväisen hurskastelijan hengellinen ylpeys. Tähän muodon ankaruuteen yhdistyi kuitenkin myös jotakin majesteetillista, jaloa. Se johtui epäilemättä siitä, että hän virkaominaisuudessaan oli saanut ruhtinailta ja kuninkailta arvonosoituksia ja että hän oli tottunut itsevaltiaana hallitsemaan niitä uljaita, korkeasukuisia ritareita, jotka olivat hänen veljeskuntansa lain alaisia. Hänen vartalonsa oli kookas ja hän piti sitä vielä pystyssä ja suorana, antamatta iän ja vaivan kuorman painaa sitä alas. Hänen valkean viittansa kuosi oli tarkasti säännönmukainen, tehty aivan Pyhän Bernhardin käskyjen mukaan. Se oli juuri yhtä pitkä kuin mieskin, ja vasemmalla olkapäällä näkyi säädyn tunnusmerkki, punaisesta verasta leikattu kahdeksankulmainen risti. Tavanmukaista kärpän- tai oravannahkaista päärmettä ei ollut koristamassa viittaa; mutta suurmestarin ikä oikeutti hänet käyttämään viitassaan hienosta lampaannahasta valmistettua vuoria. Kädessä hänellä oli omituinen abacus eli virkasauvansa, joka oli nähtävänä kaikissa temppeliherrojen kuvissa. Sauvan ponnessa oli ympyriäinen kisko, johon temppeliritariston risti oli piirretty ympyrän sisään. Tämän korkean herran seuralainen oli melkein samanlaisessa puvussa; mutta hänen nöyrä alamaisuutensa päällikköä kohtaan osoitti, etteivät he olleet yhdenvertaiset muussa kuin vaatetuksessa. Preceptori – se oli toisen miehen arvo – ei astunut suurmestarin rinnalla, vaan pysyttäytyi sen verran jäljempänä, että suurmestari päätään kääntäen saattoi puhella hänelle.

»Konrad», lausui Luukas de Beaumanoir, »rakas sota- ja kärsimyskumppanini, vain sinun uskolliselle sydämellesi voin ilmaista suruani. Sinulle yksin voin sanoa, kuinka usein, sen jälkeen kuin tulin tähän maahan, olisin jo tahtonut vaipua maan alle ja päästä hurskasten seuraan. Minun silmäni eivät ole tässä Englannissa nähneet mitään, johon ne voisivat ilolla kiintyä, lukuunottamatta veljiemme hautoja temppelikirkkomme raskaan kaarikaton alla, tuolla komeassa pääkaupungissa. Voi, uljas Robert de Ros! huusin sydämessäni katsellessani noiden puhtaitten ristinsoturien kuvia, jotka ovat veistetyt hautakiviin. Voi, jalo Wilhelm de Mareschal! Avatkaa marmorikammionne ja päästäkää viereenne lepäämään väsynyt veli, joka mieluummin taistelisi sataatuhatta pakanaa vastaan kuin näkee säätynsä turmion.»

»Se on aivan totta», vastasi Konrad Mont-Fitchet; »se on liiankin totta. Täällä Englannissa veljemme rikkovat sääntöjä vielä julkeammin kuin Ranskassa.»

»Siitä syystä, että he täällä ovat rikkaammat», vastasi suurmestari. »Älä pane pahaksi, veljeni, vaikka joskus kehuisin itseäni. Sinä tiedät, minkälaista elämää olen elänyt, pitäen vaaria jok'ainoasta sääntöjemme kirjaimesta – olen taistellut sekä ruumiillisia että ruumiittomiakin perkeleitä vastaan – olen tuon kiljuvan jalopeuran, joka käy ympäri etsien, kenet se saisi niellä, iskenyt maahan, missä ikinä vain olen sen kohdannut, niinkuin uljaan ritarin ja jumalisen pappismiehen sopii, – olen täyttänyt sen käskyn, jonka Pyhä Bernhard antoi meille sääntöjemme viidennessäviidettä luvussa: Ut Leo semper feriatur.³⁶ Mutta pyhän temppelin nimessä, jonka puolesta kiivastellessani olen kuluttanut oloni ja eloni ja itse luitteni ytimen ja voimankin – tämän pyhän temppelin kautta vannon ja lausun: paitsi sinua ja muutamia harvoja muita, jotka noudatatte ankaraa elämää, en näe veljiemme parissa ainuttakaan, jota sieluni tahtoisi halata pyhällä veljen nimellä. Mitä lakimme säätää, ja kuinka veljemme sen sääntöjä tottelevat? Se kieltää heitä pitämästä turhanaikaisia, maallisia koristuksia; he eivät saa panna sulkatupsua kypäräänsä eikä kultasiloja jalustimiinsa tai hevostensa suitsiin. Mutta ketkäpä toiset nyt keikaroivat niin koreissa ja kirjavissa vaatteissa kuin temppelin köyhät soturit? – Lakimme kieltää heitä pyytämästä lintuja toisen linnun avulla, ampumasta otuksia käsi- tai varsijousella, toitottamasta metsätorvella ja kannustamasta hevosiansa pyydettävän otuksen jälkeen. Mutta kukapa tähän aikaan on kerkeämpi kuin temppeliherrat, kun on kysymyksessä koirilla tai haukalla metsästäminen tai muut joutavat pyydystykset saloilla ja vesillä? – Laki kieltää heitä lukemasta muuta kuin semmoisia pyhiä lukuja, joita he sitten lepohetkinänsä voivat ulkomuistista lausua. Mutta voi! Heidän korvansa ovat avoinna jokaisen kiertelevän laulusepän jutuille, ja heidän silmänsä tutkivat ahkerasti joutavia lemmentarinoita. – Laki määrää, että heidän pitää juurtajaksain hävittää kaikki noituus sekä väärät opit. Voi! Soimataanhan heitä siitä, että he muka tutkivat juutalaisten kirottuja kabbala-salaisuuksia ja pakanallisten saraseenien loitsutaitoa. – Yksinkertainen ruoka on heille säädetty: juuria, kaaliksia, puuroa. Liha on sallittu vain kolmena päivänä viikossa, sillä lihansyömisen tapa turmelee häpeällisesti ruumista. Mutta katsopas, kuinka heidän pöytänsä painuvat herkkujen alla! Vesi on heille määrätty juomaksi, mutta nytpä jokaisen viinaveikon paras kerskaus on se, että hän jaksaa juoda 'kuin temppeliherra!' – Ja yksinpä tämä puutarhakin, joka on täynnä harvinaisia, itämailta tuotuja puita ja yrttejä, näyttää pikemminkin uskottoman emiirin haaremipuistolta kuin semmoiselta paikalta, missä kristityt munkit kasvattavat vaatimattomia vihanneksiansa. – Ja voi, Konrad, kunpa sääntöjen rikkominen edes pysähtyisi tähän! Hyvinhän tiedät, että meidän seurastamme kiellettiin nekin jumaliset vaimot, jotka alussa kuuluivat sisarina pyhitettyyn säätyymme. Sillä, sanoo kuudesviidettä luku, ikivihollinen on naisseuran avulla saanut monta sielua poikkeamaan paratiisin tieltä. Ja viimeisessä luvussa, jonka säätymme perustaja lisäsi ikäänkuin päätekiveksi kokoonpanemaansa puhtaaseen, saastuttamattomaan oppiin, on sanottu, ettemme saa edes omille sisarille emmekä äidillekään antaa rakkauden suuteloa – ut omnium mulierum, fugiantur oscula (jotta kaikki naisten suuteleminen vältettäisiin). – Minua hävettää mainitessani – hävettää muistellessanikin sitä tapojen turmelusta, joka nykyjään on meidät upottanut kuin tulvavesi. Meidän puhdassydämisten perustajaimme, Hugo de Payenin ja Gottfrid de Saint-Omerin sielut sekä niiden siunattujen seitsemän miehen, jotka kaikkein ensimmäisinä tekivät liiton, antautuen elinajakseen temppelin palvelukseen, niiden kaikkien sielut eivät saa rauhassa nauttia paratiisin iloakaan tämän turmeluksen vuoksi. Minä olen nähnyt heidät, Konrad, yöllisissä ilmestyksissä: – heidän pyhät silmänsä vuodattivat kyyneleitä heidän veljiensä syntien ja hullutusten tähden ja sen inhoittavan häpeällisen irstauden vuoksi, missä heidän veljensä rypevät. 'Beaumanoir', he lausuivat, 'sinä nukut – herää! Tahrattu on temppelin rakennus yhtä ilkeällä saastalla kuin se, minkä muinoin pitalitautiset jättivät talojen seiniin. Ristin soturit, joiden tulisi karttaa vaimon katsetta yhtä tarkoin kuin basiliskin silmää, elävät julkisessa synnissä, eivätkä ainoastansa oman kansansa naisten, vaan myös kirottujen saraseenien ja vielä kovemmin kirottujen juutalaisten tyttärien kanssa. Beaumanoir, sinä nukut – herää ja kosta meidän puolestamme! – Tapa syylliset, niin miehen- kuin vaimonpuoletkin! – Ota käteesi Phineaan tulisoihtu!' – Näky katosi, Konrad, mutta herätessäni kuulin vielä heidän rautaisten pukujensa kalisevan ja näin heidän valkeiden viittojensa liehuvan. – Ja minä aionkin tehdä niinkuin he käskivät, minä tahdon puhdistaa temppelirakennuksen! Saastaiset kivet, joihin rutto on tarttunut, tahdon murtaa irti ja viskata pois.»

»Mutta muistakaa kuitenkin, arvoisa isä», vastusteli Mont-Fitchet, »että tämä saastaisuus on pitkän ajan ja tottumuksen kautta kovasti piintynyt kiinni. Olkaa siis puhdistustoimessanne yhtä varovainen kuin oikea ja viisas.»

»Ei, Mont-Fitchet», vastasi ankara vanhus, »puhdistus on tehtävä äkisti ja kovasti – meidän veljeskuntamme on par'aikaa kohtalonsa ratkaisevassa käänteessä. Edeltäjiemme kohtuus, itsensäkieltämys ja jumalisuus taivutti puoleemme monta mahtavaa ystävää – nykyinen uhka-ylpeytemme, rikkautemme ja ylellisyytemme ovat nostaneet meitä vastaan monta voimallista vihamiestä. Meidän pitää masentaa tämä uhka-ylpeys, joka hallitsijoita loukkaa – meidän pitää luopua tästä rikkaudesta, joka on heille kiusauksena – meidän pitää puhdistaa tuo irstainen elämä, joka meitä häpäisee koko kristikunnan silmissä. Taikka muuten käy niin – muista sanojani – että temppeliherrojen sääty hävitetään peräti, niin ettei sen paikkaakaan enää löydetä kansojen keskellä.»

»Jumala varjelkoon meitä niin julmasta kohtalosta!» sanoi preceptori.

»Amen» lausui suurmestari juhlallisesti; »mutta se apu on meidän itsemme ansaittava. Sen sanon sinulle, Konrad: tämän sukukunnan häijyyttä eivät maan eivätkä taivaan vallat voi enää kauemmin kärsiä. Tietoni siitä on varma. Perustus, jolla temppelimme seisoo, on jo salakaivauksilla heikonnettu, ja mitä enemmän me rakennustamme koroitamme, sitä pikemmin se on vajoava syvyyteen. Meidän on palattava takaisin entisille jäljillemme ja osoittauduttava totisiksi ristin sankareiksi, uhraten virkamme tähden himomme ja syntiset huvituksemme, vieläpä mukavan elämämme ja lepomme ja luonnolliset taipumuksemmekin. Meidän tulee elämässämme aina muistaa, että moni huvitus, vaikka se muille ihmisille saattaa olla luvallinen, on kielletty siltä, joka vannotulla valalla on sitoutunut temppelin palvelukseen.»

Hänen näin puhuessaan astui puutarhaan asemies, puettuna risaisiin vaatteisiin (sillä tähän pyhään veljeskuntaan pyrkivät käyttivät koetusaikanansa ritarien kuluneita vaatteita). Syvään kumarrettuansa suurmestarille hän seisoi ääneti, odotellen lupaa, ennenkuin uskalsi ruveta puhumaan asiaansa.

»Eikö nyt näytä paljoa sopivammalta», virkkoi suurmestari, »kun tämä Damian tällä tavoin, kristillisen nöyryyden puvussa ja alamaisen äänettömänä, astuu päämiehensä eteen, kuin pari päivää sitten, jolloin sama hupsu narri keikkaroi kirjavissa vaatteissa ja pieksi kieltään ketterästi ja rohkeasti kuin papukaija? – Puhu, Damian, minä sallin sen – mitä asiaa sinulla on?»

»Tuolla portin edustalla seisoo muuan juutalainen, jalo ja kunnianarvoisa isä», vastasi asemies; »hän pyrkii veli Brian de Bois-Guilbertin puheille.»

»Oikein teit, kun toit siitä minulle tiedon», lausui suurmestari. »Kun minä olen läsnä, ei preceptorikaan ole muuta kuin tavallinen temppeliritari, joka ei saa noudattaa omaa, vaan ainoastaan herransa tahtoa. Sillä sanoohan Raamattu: 'Kuulla ja totella on yhtä.' – Minä huomaan erittäin tärkeäksi pitää tuon Bois-Guilbertin toimia silmällä», lisäsi hän kääntyen puhetoverinsa puoleen.

»Häntä kehutaan uljaaksi ja urhoolliseksi», sanoi Konrad.

»Ja syystäkin», virkkoi suurmestari. »Urhoollisuus on ainoa avu, jossa emme ole luopuneet edeltäjiemme, ristin sankarien, hyvistä avuista. Mutta meidän säätyymme antautuessaan oli veljemme Brian suutuksissaan häntä kohdanneesta petoksesta. Meidän valaamme vannomaan ja maailmasta luopumaan ei häntä yllyttänyt, pelkäänpä pahoin, todellinen sielun tarve, vaan hetkellinen vihastus, joka taivutti hänet lihansakieltämiseen. Ja sitten on hänestä tullut kiivas ja uupumaton levonhäiritsijä, napisija ja salahankkeilija ja kaikkien niiden johtaja, jotka minun valtaani vastustavat. Hän ei huomaa, että sauva ja keppi ovat annetut suurmestarille vallan merkiksi – sauva tukemaan heikkojen voimattomuutta, keppi syyllisiä kurittamaan. – Damian», hän lisäsi, »tuo se juutalainen tänne eteeni.»

Syvään kumarrettuaan asemies poistui ja palasi muutamien minuuttien kuluttua tuoden Iisak Yorkilaisen kanssaan. Eipä olisi alaston orjakaan astuessaan mahtavan kuninkaan tuomioistuimen eteen voinut osoittaa alamaisempaa nöyryyttä ja suurempaa pelkoa kuin juutalainen lähestyessään suurmestaria. Kun hän oli tullut kolmen kyynärän päähän, Beaumanoir viittasi sauvallaan, ettei hän saisi astua likemmäksi. Juutalainen laskeutui polvilleen ja löi otsansa maahan nöyryytensä osoitukseksi. Sitten hän nousi jälleen ja seisoi nyt temppeliherrojen edessä käsivarret ristissä, pää kumartuneena rinnalle, osoittaen koko ryhdillään itämaisen orjan matelevaa alamaisuutta.

»Damian», sanoi suurmestari, »mene tiehesi ja aseta muutamia sotureita saapuville, jos äkisti kutsuisin. Äläkä salli kenenkään päästä tähän puutarhaan, ennenkuin me poistumme.» Asemies kumarsi ja läksi.

»Juutalainen», jatkoi ylpeä vanhus, »huomaa, mitä sanon. Minun säätyni ja arvoni ei salli minun pitkälti keskustella kanssasi, eikä tapanani ole muidenkaan ihmisten kanssa tuhlata sanojani tai aikaani. Sentähden vastaa lyhyesti kysymyksiini ja katso, että sanasi ovat totiset. Sillä jos sinun kielesi latelee minulle valhetta, revitän sen ulos jumalattomasta suustasi.»

Juutalainen oli puhumaisillaan, mutta suurmestari jatkoi:

»Vaiti, uskoton! – ei sanaakaan minun läsnäollessani, paitsi kun vastaat kysymyksiini. – Mitä sinulla on tekemistä veljemme Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»

Iisakin hengitystä ahdisti pelko ja epäilys. Jos hän kertoi asiansa, voitiin se kenties selittää ritariston häpäisemiseksi. Mutta jollei hän tuonut sitä ilmi, niin mitenkä hän sitten taisi toivoakaan tyttärensä vapaaksi saamista? Beaumanoir huomasi hänen kauhean pelkonsa ja armollisesti rauhoitti häntä vähäisen.

»Juutalainen», sanoi hän, »älä pelkää kurjan henkesi vuoksi, jos vain totuudenmukaisesti puhut asiasi. Minä kysyn vielä kerran: mitä sinulla on tekemistä Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»

»Minä toin», änkytti juutalainen, »jos te, arvoisa ja urhoollinen herra sallitte, mainitulle kelpo ritarille kirjeen Aymerilta, Jorvaulx'in luostarin abotilta.»

»Enkö sanonut, Konrad, että nykyiset ajat ovat turmion aikaa?» virkkoi suurmestari. »Cistersiläismunkki lähettää kirjeen temppelin soturille eikä keksi sopivampaa sanansaattajaa kuin uskottoman juutalaisen! – Anna kirje tänne.»

Juutalainen päästi vapisevin käsin auki armeenialaisen päähineensä poimut, johon hän paremmaksi varmuudeksi oli tallettanut abotin kirjeen. Kättänsä kurottaen ja selkäänsä notkistaen hän astui sitten lähemmäksi antaaksensa sen tylyn kysyjän haltuun.

»Seis, koira!» huusi suurmestari. – »Minä en koske uskottomiin muuten kuin miekallani. Konrad, ota sinä kirje juutalaiselta ja anna minulle.»

Tällä tavoin saatuaan kirjeen käsiinsä Beaumanoir tarkasteli sitä ulkopuolelta ja rupesi sitten ratkomaan rihmoja, joilla se oli kiinni sidottu. »Arvoisa isä», esteli Konrad, vaikka hyvin nöyrästi, »ettehän toki rikkone sinettiä?»

»Enkö rikkoisi sinettiä?» vastasi Beaumanoir vetäen kulmakarvansa ryppyyn. »Eikö ole kirjoitettu neljännessäkymmenennessätoisessa luvussa, De lectione literarum – kirjeitten lukemisesta – ettei kukaan temppeliritari saa ottaa vastaan kirjettä, ei edes isältänsä, näyttämättä sitä suurmestarille ja lukematta sitä hänen läsnäollessaan?»

Hän silmäsi sitten kiireesti kirjeen läpi, jolloin hänen kasvoillaan kuvastui hämmästystä ja inhoa. Hän luki sen vielä toistamiseen hitaammin. Sitten hän, toisella kädellään ojentaen pergamentin Konradille ja toisella keveästi sivaltaen sitä huusi: »Kas tässäpä on oivallinen kirjeenvaihto kahden kristityn miehen välillä, jotka kumpainenkin ovat hengellisten veljeskuntien korkeavirkaisia jäseniä! – Milloin, vanhurskas Jumala», hän lausui juhlallisesti kääntäen silmänsä taivaaseen päin, »sinä tulet tänne erottamaan nisut akanoista?»

Mont-Fitchet otti kirjeen päämieheltään ja rupesi sitä lukemaan. »Lue ääneen, Konrad», käski suurmestari – »ja sinä (Iisakille) kuuntele, mitä se sisältää, sillä me tahdomme sitten kuulustella, mitä sinä siitä tiedät.»

Konrad luki kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

»Aymer. Jumalan armosta Pyhälle Maarialle pyhitetyn Jorvaulx'in Cistersiläisluostarin abotti, herra Brian de Bois-Guilbertille, pyhän temppeliritariston jäsenelle toivottaen terveyttä sekä kuningas Bakkuksen ja rouva Venuksen lahjoja. Mitä meidän nykyiseen tilaamme tulee, rakas veli, olemme me vankina eräitten miesten luona, jotka eivät pelkää lakia eivätkö Jumalaakaan ja jotka ovat rohjenneet ottaa meidät kiinni ja vaatia meiltä lunnaita. Täällä me olemme saaneet kuulla Front-de-Boeufin surkeasta lopusta sekä myös siitä, että sinä olet päässyt pakoon tuon ihanan juutalaisnoidan kanssa, jonka mustat silmät ovat sinut lumonneet. Sydämestä iloitsemme pelastuksestasi; mutta samalla pyydämme, että olisit varovainen tekemisissäsi tämän uuden Endorin noidan kanssa. Sillä minä olen salaisesti saanut varman tiedon siitä, että teidän suurmestarinne, joka ei piittaa hituistakaan kirsikanvärisistä poskista tai mustista silmistä, on tulossa tänne Normandiasta, vahvasti aikoen tehdä lopun teidän iloistanne ja oikaista teidän hairahduksianne. Sentähden pyydän sydämestäni, että olisit varoillasi ja valvoisit, niinkuin pyhä Raamattu sanoo: Invenientur vigilantes. Ja tytön isä, tuo rikas Yorkin juutalainen, on pyytänyt minua kirjoittamaan sinulle hänen puolestaan. Sentähden annoin hänelle tämän kirjeen totisesti neuvoen ja hartaasti kehoittaen sinua, että päästäisit neitosen vapaaksi lunnaista, jotka hänen isänsä tahtoo pulittaa sinulle arkustaan niin runsaasti, että sillä saisit vaikka viisikymmentä muuta neitosta, joista ei ole yhtä suurta vaaraa. Ja toivon minäkin saavani niistä osani, kun taas kerran istumme iloisesti yhdessä, uskollisina veikkoina, eikä viinimaljaakaan saa silloin puuttua. Sillä kuinka Raamatussa onkaan kirjoitettu: Vinum laetificat cor hominis – viini saattaa ihmisen sydämen iloiseksi – ja toisessa paikassa: Rex delectabitur pulchritudine tua – Kuningas on iloitseva kauneudestasi.

»Siihen iloiseen jälleen tapaamiseen saakka sanon sinulle jäähyväiset. Kirjoitettu tässä ryövärin luolassa aamumessun aikana.»

Aymer Pr. S. M. Jorvolciensis.

»Jälkikirjoitus. Enpä ole saanutkaan kauan pitää kultavitjojasi. Ne koristavat nyt metsävoron kaulaa ja niistä nyt riippuu pilli, jolla hän kutsuu koiriansa kokoon.»

»Mitä sinä tästä sanot, Konrad?» virkkoi suurmestari. »Ryövärien luolassa! Sopiva asuntopaikka todellakin tämänkaltaiselle abotille. Ei olekaan ihme, että Jumalan käsi rankaisee meitä ja että Pyhällä Maalla uskottomat valloittavat meiltä kaupungin toisensa, maapalstan toisensa perästä, kun meidän papistossamme on sentapaisia miehiä kuin tuo Aymer. Ja mitäpä hän tarkoittanee, sen tahtoisin tietää, tuolla uudella Endorin noidalla?» kysyi hän vähän hiljaisemmalla äänellä kumppaniltaan.

Konrad (kenties omastakin kokemuksestaan) tunsi paremmin kuin hänen esimiehensä silloiset rakkausseikkailut. Hän siis osasi selittää tuon lauseen, joka pani suurmestarin aivot pyörälle, sanoen sen olevan semmoisen puheenparren, joita maalliset miehet käyttivät jalkavaimoistaan. Mutta se selitys ei tyydyttänytkään sokeauskoista Beaumanoiria.

»On siinä jotakin pahempaakin, kuin mitä sinä arvaat, Konrad; sinun viaton älysi ei voi ulottua tämän pahuuden perimmäiseen syvyyteen. Tämä Rebekka Yorkilainen on ollut opissa Mirjamin luona, josta olet kuullut puhuttavan. Saatpa nähdä, että juutalainen itsekin sen myöntää.» – Sitten taas kääntyen Iisakin puoleen hän ääneensä lisäsi: »Sinun tyttäresi siis on Brian de Bois-Guilbertin vankina?»

»Niin on, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», sammalsi Iisak raukka, »ja maksaisin niin suuret lunnaat kuin vain köyhä mies – »

»Vaikene!» tiuskaisi suurmestari. »Tämä tyttäresi on harjoittanut lääkärintaitoa, eikö niin?»

»On kyllä, armollinen herra», vastasi juutalainen rauhoittuneena; »ja ritarit sekä vapaat talonpojat, asemiehet ja orjat siunaavat sitä kallista lahjaa, jonka Jumala on hänelle suonut. Moni ihminen voi todistaa parantuneensa taudista tyttäreni avulla, kun jo kaikkea muuta ihmistaitoa oli turhaan koetettu. Mutta Jaakobin Jumalan siunaus vaikutti tyttäressäni.»

Beaumanoir kääntyi Mont-Fitchetin puoleen tylysti hymyten. »Näetkö, veljeni», hän virkkoi, »kuinka kaikkinielevä vihollinen osaa meitä ihmisiä pettää! Katsopas, millä syötillä hän sieluja onkii antaen lyhyen maallisen elämän jatkon iankaikkisen autuuden hinnasta. Totta puhuu siunattu lakimme, kun käskee: Semper percutiatur leo vorans – Aina lyötäköön jalopeura, joka kaikki nielee. – Ylös jalopeuran kimppuun! Lyökäämme hävittäjä maahan!» huusi hän heiluttaen korkealle salavoimaista sauvaansa, ikäänkuin peloittaakseen pimeyden valtoja. – »Tyttäresi epäilemättä parantelee tauteja», lisäsi hän kääntyen juutalaisen puoleen, »loitsusanoilla ja muilla taikakeinoilla.»

»Ei suinkaan, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», vastasi Iisak, »vaan pääasiallisesti ihmeellisen voimallisella voiteella.»

»Mistä hän on oppinut sen salaisuuden?»

»Hän sai sen», vastasi Iisak vastahakoisesti, »Mirjamilta, eräältä meidän kansamme viisaalta vaimolta.»

»Ahaa, kavala juutalainen!» tiuskaisi suurmestari; »eikö se ollut sama noita-akka Mirjam, jonka inhoittavasta loitsutaidosta maine on levinnyt yli kaikkien kristittyjen maiden?» huusi hän ristien silmänsä. »Hänen ruumiinsa poltettiin lavalla, ja hänen tuhkansa ripoiteltiin kaikkien neljän tuulen vietäväksi. Ja samaten käyköön myös minulle ja minun säädylleni, jollen tee samaa ja vielä pahempaakin hänen oppilaallensa! Minä häntä opetan loitsuilla ja salatiedoilla lumoamaan pyhän temppelin sotureita! – Damian, hoi! Potkaise tämä juutalainen ulos portista – ammu hänet kuoliaaksi, jos hän vastustaa tai yrittää palata takaisin. Hänen tyttärensä kohtalon me määräämme sillä tavalla kuin kristillinen lakimme ja korkea virkamme vaativat.»

Iisak-raukka ajettiin siis kiireesti ulos preceptorio-kartanosta; hänen hartaita pyyntöjänsä ei otettu kuuleviin korviin eikä myöskään auliita tarjouksiansa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin palata rabbiinin taloon, jonka ystävän avulla hän toivoi saavansa kuulla, mikä kohtalo tulisi hänen tyttärensä osaksi. Tähän asti oli hän pelännyt vahinkoa hänen kunnialleen; mutta nyt häntä vapisutti se pelko, että Rebekka tulisi tapetuksi. Sillävälin suurmestari kutsui Templestowen preceptorin eteensä.