YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Oi, tyttö, kylmä ja leppymätön,
minun ylpeä mielen' on myös.
SEWARD.
Iltahämärissä samana päivänä, jolloin edelläkerrottua oikeudenistuntoa (jos sitä sellaiseksi voi sanoa) oli pidetty, kolkutettiin Rebekan vankihuoneen ovelle. Tätä kolkutusta ei kuullut huoneen asukas, joka par'aikaa luki iltarukoustaan uskontonsa käskyn mukaan ja lopuksi veisasi tämän virren:
Kosk' Israel, kansa Jumalan,
läks ulos maasta orjuuden,
edellä nähtiin kulkevan
oppaana patsaan tulisen.
Päivällä savupilvenä
se kulki verkkaan kulkuaan,
ja yöllä hehkuin helein
punasi hiekat erämaan.
Ylistysvirret kaikuivat
kanss' pasuunain ja symbaalein
ja yhdess' äänet raikuivat
Siionin impein, sankarein.
Mut ihmeet meit' ei auta nyt,
kansamme Herra hylkäsi;
Sun tieltäis se on erinnyt,
siis otit siltä kätesi.
Siionin alttarilta ei
nyt nouse savu tupruttain,
ja kauniit kanteleemme jäi
pilkattavaksi pakanain.
Mut sikain vert' et vaadikaan,
et uuhten lihaa uhrikses;
katuva, nöyrä sydän vaan
on mieluisin sun mielelles.
Kun Rebekan hurskaan virren säveleet olivat vaienneet, kuului hiljainen kolkutus uudestaan. »Astu sisään», virkkoi Rebekka, »jos olet ystävä; ja vaikka olisit vihamieskin, ei minulla ole voimaa estää sinua sisään tulemasta.»
»Minä olen», sanoi Brian de Bois-Guilbert astuen huoneeseen, »ystävä tai vihamies siitä riippuen, kuinka meidän keskustelumme tulee päättymään.»
Nähdessään tuon miehen, jonka irstasta himoa Rebekka piti alkusyynä onnettomaan kohtaloonsa, hän varovaisella, mutta kuitenkin pelottomalla liikkeellä perääntyi vankilansa syrjäisimpään sopukkaan. Näytti kuin hän olisi päättänyt väistyä temppeliherran tieltä niin paljon kuin mahdollista, mutta sitten pysyä lujasti paikallansa, kun hän ei enää voinut päästä edemmäksi. Hän seisahtui siihen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat mielenlujuutta, vaikkakaan ei uhmaa. Selvästi näkyi, että hän ei tahtonut yllyttää vastustajaansa väkivaltaan, mutta oli päättänyt kaikella voimallansa panna vastaan, jos Bois-Guilbert yritti tehdä väkivaltaa.
»Ei teidän tarvitse pelätä minua, Rebekka», virkkoi temppeliherra, »tai jos vielä tarkemmaksi oikaisen puheeni, teidän ei tarvitse ainakaan nyt pelätä minua.»
»En teitä pelkääkään, herra ritari», vastasi Rebekka, vaikka hänen henkensä ahdistus tahtoi tehdä tyhjäksi sanojen uljuuden. »Luottamukseni on luja, minä en pelkää teitä.»
»Siihen ei olekaan syytä», virkkoi Bois-Guilbert vakavana; »entisiä hurjia yrityksiäni teidän ei nyt tarvitse pelätä. Tässä on vartijoita lähellä, joita voitte kutsua avuksi ja jotka eivät ole minun käskettäviäni. Heillä on määränä viedä teidät kuolemaan, Rebekka; mutta he eivät sallisi kenenkään, kaikkein vähimmin minun, loukata teitä, jos hulluuteni – sillä hulluutta se todella on – ajaisi minut semmoisiin tekoihin.»
»Jumala olkoon ylistetty siitä!» lausui juutalaistyttö; »kuolemaa minä kaikesta vähimmin pelkään tässä pahuuden pesässä.»
»Niin», vastasi temppeliherra, »peloton sydän taipuu helposti kuolemaan, jos matka sinne on lyhyt ja avoin. Peitsenpistosta tai miekansivalluksesta minäkään en suuresti surisi – eikä teitä peloita hyppäys pyörryttävän korkealta muurilta tai terävän väkipuukon pisto – ne eivät ole meidän mielestämme niin hirmuiset kuin se, mitä pidätte häpeänä. Kuule minua – mitä sanon, Rebekka – minun kunniantuntoni on kenties yhtä herkkä kuin sinunkin; ja molemmat me osaamme yhtä hyvin kuolla sen vaatiessa.»
»Onneton mies», sanoi juutalaistyttö, »onko sinun siis pakko antaa henkesi alttiiksi semmoisten ajatusten tähden, joita kylmäverisenä ollessasi et itsekään usko? Se tosiaankin on kalliin aarteen vaihtamista tavaraan, joka ei ole leipää. Mutta älä luule, että minun laitani on sama. Jos sinun aikomuksesi ajeleekin ihmismielen hurjilla, vaihtelevilla laineilla, niin minun päätökseni on laskenut ankkurinsa ikikallioon.»
»Vaiti, tyttö», vastasi temppeliherra, »semmoisista puheista ei nyt ole paljon apua. Sinua ei ole tuomittu nopeaan ja helppoon kuolemaan, joka onnettomalle on mieluisaa ja toivottomalle tervetullut, vaan hitaaseen ja tuskalliseen kidutukseen, jonka julmuus on yhtä suuri kuin se rikos, mistä noiden ihmisten perkeleellinen taikauskoisuus sinua syyttää.»
»Ja kenenkä – jos sellainen kohtalo uhkaa minua – kenenkä syytä se onkaan?» intti Rebekka; »tietysti hänen, joka ajatellen vain omaa petomaista himoansa väkisin raahasi minut tänne ja joka nyt, en tiedä missä tarkoituksessa, suurentelee minua uhkaavan kohtalon hirmuisuutta.»
»Älä usko», sanoi temppeliherra, »että olen saattanut sinut tähän tilaan. Minä olisin tahtonut suojella sinua tätäkin vaaraa vastaan omalla ruumiillani yhtä hartaasti kuin peittelin sinua nuolilta, jotka muuten olisivat sinut surmanneet.»
»Jos tarkoituksesi olisi ollut viattoman tytön kunniallinen suojeleminen», virkkoi Rebekka, »niin olisin sinua kiittänyt huolenpidostasi. – Mutta niinkuin asia nyt on, olet niin monta kertaa vaatinut siitä sellaista palkintoa, etten pidä elämääni minkään arvoisena, jollei se voi säilyä muulla kuin sinun vaatimallasi hinnalla.»
»Lakkaa jo moittimasta minua, Rebekka», sanoi temppeliherra. »Minulla on itsellänikin paljon syytä tuskaan enkä kärsi, että enennät sitä moitteillasi.»
»Mikä sitten on tarkoituksenne, herra ritari?» kysyi juutalaistyttö. »Puhukaa lyhyesti. Jos teillä täällä on muuta tekemistä kuin että tulitte katsomaan onnettomuutta, johon olette syypää, niin ilmoittakaa se minulle. Ja sitten olkaa armelias ja jättäkää minut yksin. Askel tästä ajallisesta maailmasta iankaikkiseen elämään on lyhyt, mutta hirvittävä, ja minulla on vain muutamia harvoja hetkiä valmistusaikaa siihen.»
»Minä näen, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert, »että yhä vielä pidät minua syypäänä onnettomuuteesi, vaikka kuitenkin hartain haluni olisi ollut pelastaa sinut siitä.»
»Herra ritari», sanoi Rebekka, »mielelläni jättäisin kaikki moitteet sikseen. Mutta mikä on sen varmempaa, kuin että hillitön himonne on syynä minun kuolemaani?»
»Sinä erehdyt – sinä erehdyt», – jatkoi temppeliherra kiireesti, »kun luulet minun tarkoituksekseni tai teokseni sellaista, mitä en voinut estää enkä edes ennakolta arvatakaan. – Kuinka minä osasin ajatella, että tänne äkisti tulisi tuo ukko-hupakko, jonka jotkut hurjan uljuudenpuuskat ja hupsujen ylistämät, järjettömät lihankidutukset ovat kohottaneet paljon ylempään paikkaan, kuin mitä hän ansaitsisi, ylempään kuin terve järki sallisi, ylemmäksi minua ja ylemmäksi satoja muita meidän säätymme ritareita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan ovat vapaat kaikista noista tyhmistä ja turhista hullutuksista, joita hän aina tottelee?»
»Mutta istuittehan tekin», väitti Rebekka vastaan, »tuomitsemassa minua, joka olen viaton, aivan viaton, niinkuin te itse hyvin tiedätte. Tekin olitte osallinen siinä päätöksessä, joka määräsi minulle kuoleman, ja jos oikein ymmärsin, te tulette itse miekallanne todistamaan syyllisyyteni ja vahvistamaan tuomioni.»
»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet vastatuuliakin.»
»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on häpeä, kun te – te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne – näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte meidän pahaa tapaamme.»
»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun kanssasi moitteita vaihtamaan. – Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti. Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä? Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»
»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle tule suurta apua – siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut avatun haudan partaalle?»
»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse – semmoinen oli ajatukseni – torven torahtaessa ratsastanut tantereelle pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän, yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin, Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»
»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä, mitä muka olisitte tehnyt, jollette olisi katsonut paremmaksi tehdä toisin. Mutta te otitte vastaan sormikkaani; ja minun puolustajani, jos näin onnettomalle olennolle ilmestyykään semmoista, tulee tantereella taistelemaan teidän peistänne vastaan, ja sittenkin te sanotte olevanne muka minun ystäväni ja suojelijani!»
»Sinun ystäväsi ja suojelijasi», sanoi temppeliherra vakavasti, »tahdon vieläkin olla, – mutta huomaa, mikä häväistys siitä voi koitua minulle, tai oikeammin sanoen, varmasti on koituva minulle. Älä siis moiti minua, jos asetan muutamia ehtoja, ennenkuin juutalaistytön pelastukseksi uhraan kaikki, mitä tähän asti olen pitänyt kalliina.»
»Puhukaa», virkkoi Rebekka, »en teitä ymmärrä.»
»Hyvä», sanoi Bois-Guilbert; »minä tahdon puhua ajatukseni yhtä peittämättömästi kuin taikauskoinen syntinen puhuu papille rippituolissa. – Rebekka, jos minä en saavu tuohon taisteluun, niin menetän virkani ja kunniani – menetän sen, mikä minulle on yhtä kallista kuin sieraimieni henki, menetän – sanon minä – säätyveljieni kunnioituksen ja kaiken toivon sen mahtavan vallan perimisestä, jota nyt tuo taikauskoinen ukko-hupakko Luukas de Beaumanoir pitää kädessään ja jota minä käyttäisin ihan toisiin tarkoituksiin. Semmoinen tulee olemaan välttämätön kohtaloni, jollen tartu peitseen sinua vastaan. Kirous Goodalrickelle, joka saattoi minut tähän satimeen! Ja kaksin kerroin kirottu olkoon Albert de Malvoisin, joka esti minua ensi hetkenä tehdystä päätöksestäni. Sillä aioinhan minä nakata sormikkaasi tuolle taikauskoiselle, vanhalle hupsulle itselleen vasten silmiä, koska hän otti korviinsa niin hullun kanteen, joka oli nostettu näin jalomielistä, sulomuotoista olentoa vastaan!»
»Ja mitä apua on nyt kaikista näistä suurista ja makeista sanoista?» vastasi Rebekka. »Sinulla oli kaksi ehtoa: joko viattoman naisen veren vuodattaminen tai oman maallisen korkeutesi ja maallisten toivojesi menettäminen. – Mitä apua on siitä, että siitä enää puhelemme? Sinun valintasi on jo tehty.»
»Ei, Rebekka», sanoi ritari lauhkeammalla äänellä lähestyen neitoa, »valintani ei ole vielä lopullisesti tehty – ei, huomaa se; sinulla on nyt valitsemisen valta. Jos menen taisteluun, niin täytyy minun ylläpitää sotamainettani; ja jos niin teen, on sinun kuolemasi tuliroviolla välttämätön. Sillä koko maailmassa ei ole yhtään ritaria, lukuunottamatta Rikhard Leijonamieltä ja hänen suosikkiaan Ivanhoeta, joka minun kanssani taistellessa on päässyt voitolle tai edes ollut täysin vertaiseni. Mutta Ivanhoe, senhän hyvin tiedät, on nyt kykenemätön rautahaarniskaa kantamaan, ja Rikhard on vieraassa maassa vankeudessa. Jos minä menen taisteluun, niin et voi kuolemaasi välttää, vaikka kauneutesi nostaisikin jonkun kuumaverisen nuorukaisen puolustajaksesi.»
»Ja mitä apua on siitä, että kerrot tätä minulle niin moneen kertaan?» kysyi Rebekka.
»Paljon», vastasi temppeliherra, »sillä sinun on tarkastettava kohtaloasi kaikilta puolilta.»
»Hyvä on, käännä sitten kuva», sanoi juutalaistyttö, »ja näytä minulle sen toinen puoli.»
»Jos minä», jatkoi Bois-Guilbert, »menen tuohon kirottuun taisteluun, niin sinun täytyy kuolla hidas, julma kuolema, samassa piinassa, jonka sanotaan määrätyn toisessa maailmassa syyllisille. Jollen mene taisteluun, niin olen virkani ja kunniani menettänyt ritari, jota haukutaan noitien ja uskottomien liittolaiseksi – sukuni kuuluisa nimi, jonka olen itse tehnyt vielä kuuluisammaksi, on muuttuva soimaus- ja pilkkanimeksi. Minä menetän maineeni, menetän kunniani, menetän toivoni päästä korkeuteen, jonka vertaiseen keisaritkin harvoin pääsevät; minä uhraan hartaan kunnianhaluni, jätän kesken hankkeeni, jotka ovat rakennetut yhtä korkealle kuin ne vuoret, joita myöten jättiläiset, pakanallisen tarun mukaan, yrittivät kiivetä taivaaseen. – Ja kuitenkin, Rebekka», lisäsi hän langeten polvilleen tytön jalkojen juureen, »kaiken tämän korkeuden tahdon uhrata, kaiken tämän maineen tahdon hylätä, kaiken tämän vallan jättää, – nytkin, kun käteni jo on siihen ylettymäisillään, – jos vain sinä sanoisit: Bois-Guilbert, minä sallin sinun rakastaa itseäni.»
»Heittäkää jo nämä mielettömät ajatukset, herra ritari», vastasi Rebekka. »Rientäkää sen sijaan leskikuningattaren ja prinssi Juhanan luokse – he eivät voi, Englannin kruunun kunnian tähden, sallia teidän suurmestarinne tehdä tämmöistä. Tällä keinolla tulisin pelastetuksi ilman uhrausta teidän puolestanne, ja teidän saamatta tekosyytä vaatia palkkiota uhrinne korvaukseksi.»
»Heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä», jatkoi temppeliritari, pidellen Rebekkaa helmasta kiinni; »sinua vain minä puhuttelen – ja mikähän vastapaino olisi vaa'an toisessa lautasessa? Ajattele tätä, jos olisinkin paha henki, niin kuolema kuitenkin on vielä pahempi, ja kuolemahan on nyt ainoa kilpailijani.»
»En tahdo punnitsemalla verrata näitä molempia pahoja», sanoi Rebekka, joka pelkäsi suututtavansa hurjan ritarin, mutta toiselta puolen oli myös lujasti päättänyt, ettei suostuisi, ei edes teeskennellen, hänen rakkauteensa. – »Ole mies, ole kristitty! Jos uskontosi avuihin todella kuuluu armeliaisuus – joka muuten osoittautuu pikemmin teidän sanoissanne kuin teoissanne – niin pelasta minut tästä hirvittävästä kuolemasta, vaatimatta palkintoa, joka muuttaisi jalomielisyytesi halvaksi kaupittelemiseksi.»
»Ei, neito!» lausui ylpeä temppeliritari, kavahtaen seisaalleen, »näin et saa minua houkutelluksi. Jos minun pitää hylätä nykyinen kunniani ja toivottu korkeuteni, niin hylkään ne sinun tähtesi, ja me pakenemme yhdessä. Kuule mitä sanon, Rebekka», lisäsi hän jälleen lauhtuneella äänellä; »ei Englanti – ei Eurooppakaan – ole koko maailma. On muitakin maita, missä minunkin kunnianhalulleni olisi tarpeeksi avara piiri. Lähtekäämme Palestiinaan, missä Monferratin markiisi Konrad on ystäväni – ystävä, joka on yhtä vapaa kuin minä itsekin kaikista taikauskon siteistä, jotka kahlitsevat meidän alkujaan vapaata järkeämme. – Parempi antautua liittoon sulttaani Saladinin kanssa kuin kärsiä näiden sokeitten hylkiöiden moitteita. – Minä tahdon raivata uuden tien korkeuteen», jatkoi hän, astuen jälleen kiireisin askelin edestakaisin; »Eurooppa saa kuulla hylkäämänsä pojan mannerta kumahuttavan astunnan! Kaikki ne miljoonat ristiretkeläiset, jotka rientävät surman suuhun, eivät voi niin voimallisesti suojella Palestiinaa – eivätkä kaikki nuo tuhannet ja kymmenettuhannet saraseenit voi sapeleillaan niin voimallisesti raivata itselleen tietä tuohon kansojen riidanalaiseen maahan kuin minun voimani ja viisauteni eräitten säätyveljieni avulla, jotka – tästä sokeasta ukosta piittaamatta – tulevat pitämään puoltani niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Sinusta tulee kuningatar, Rebekka – Karmelin vuoren kukkulalle me asetamme sen valtaistuimen, jonka voimakas käsivarteni on valloittava sinua varten, ja minä vaihdan valtikkaan tuon komentosauvan, jota tähän asti aina halusin!»
»Se on hourailua», sanoi Rebekka, »tyhjää kuvitelmaa, eikä se liikuttaisi minua sittenkään, vaikka olisikin todellisinta totta. Semmoinen on vastaukseni, etten koskaan suostu ottamaan osaa vallasta, minkä voinetkin anastaa itsellesi. Ei kotimaa eikä uskonto ole niin halpaa tavaraa, että voisin vähimmässäkään kunniassa pitää miestä, joka, tyydyttääksensä hillitöntä himoaan vieraan kansan tytärtä kohtaan, on valmis hylkäämään sekä maansa että uskonsa ja katkaisemaan säätynsä siteet, jotka hän vannotulla valalla on ottanut päällensä. – Älkää, herra ritari, vaatiko maksua pelastuksestani – älkää kaupitelko jalomielistä tekoa – suojelkaa sorrettua armeliaisuudesta, älkää omanvoitonpyynnistä. – Rientäkää Englannin kuninkaan eteen; Rikhard on varmasti ottava vastaan vetoamiseni näiden julmien miesten tuomiosta.»
»En milloinkaan, Rebekka!» vastasi temppeliherra kiivaasti. »Jos minun pitää luopua säädystäni, niin teen sen vain sinun tähtesi. – Jos sinä hylkäät rakkauteni, niin tahdon kuitenkin säilyttää kunniani – kaikkea en toki anna ryöstää käsistäni. – Minäkö kumartaisin niskaani Rikhardille? – Minäkö anoisin armolahjaa siltä uhka-ylpeältä? – Ei, Rebekka, temppeliritaristo ei ole milloinkaan minun kauttani alentuva hänen jalkojensa poljettavaksi! Minä luovun ehkä säädystäni, mutta en koskaan petä enkä häpäise sitä.»
»Armahtakoon sitten Jumala minua!» sanoi Rebekka, »sillä ihmisavusta ei taida enää olla mitään toivoa!»
»Ei olekaan», virkkoi temppeliherra, »sillä itse olet ylpeä, ja minussa olet tavannut täysin vertaisesi. Jos minä, peitsi tanassa, ratsastan turnajaistantereen aitauksen sisäpuolelle, ei mikään maallinen syy, älä sitä toivokaan, tule estämään minua ponnistamasta parhaita voimiani. Ja ajattele, mikä kohtalo sinua sitten uhkaa – hirmuinen kuolema, joka on säädetty vain kaikkein häijyimmille pahantekijöille – sinä palat hehkuvan halkokasan päällä – hajoat niiksi alkuaineiksi, joista ruumiimme on niin ihmeellisesti kokoonpantu – sinun ihanasta vartalostasi ei säily jäännöstäkään, josta voisi päättää: tämä aikoinansa eli ja liikkui! – Rebekka, ei kenenkään naisen mieli kestä tämmöistä näkyä edessään – sinä suostut pyyntöihini.»
»Bois-Guilbert», vastasi ihana juutalaistyttö, »sinä et tunne naisen sydäntä tai olet seurustellut vain semmoisten naisten kanssa, joiden parhaat tunteet ovat olleet tukehduksissa. Mutta sen sanon sinulle, ylpeä temppeliritari, että sinun kehuttu pelottomuutesi ei tuimissakaan taisteluissa ole ollut sen pelottomuuden vertainen, jota naiset osoittavat, kun rakkaus tai velvollisuus vaatii heitä kärsimään. Minäkin olen nainen, hellästi kasvatettu, luonnostani vaaraa pelkäävä ja kipua kauhistuva – mutta kun me molemmat astumme tuon surmatantereen aitauksen sisäpuolelle, sinä taistelemaan ja minä piinattavaksi, niin minun rohkeuteni, sen tunnen varmasti sydämessäni, on oleva lujempi kuin sinun. Hyvästi nyt – en tahdo tuhlata enemmän sanoja; se aika, joka Jaakobin tyttärelle vielä on suotu maan päällä, on käytettävä toisella tavalla. Minun on käännyttävä sen Lohduttajan puoleen, joka joskus peittää kasvonsa kansansa näkyvistä, mutta jonka korva on aina avoinna, kun hänen puoleensa huudetaan totuudessa ja hartaudessa.»
»Näinkö me siis eroamme?» virkkoi temppeliherra lyhyen vaitiolon jälkeen. »Voi – jospa emme olisi milloinkaan nähneet toisiamme, tai jos sinä olisit ollut suvultasi jalo ja uskonnoltasi kristitty! – Ja kun nyt katselen sinua ja muistelen, milloin ja missä me jälleen saamme nähdä toisemme, niin tahtoisinpa – sen vannon kautta taivaan – että kuuluisin sinun omaan halpaan kansaasi – että käsittelisin kultaharkkoja ja sekeleitä peitsen ja kilven sijasta – että niskani olisi nöyrästi kumarruksissa jokaisen nurkkaparonin edessä ja katseeni herättäisi vain vapisevan, häviöön joutuneen velkamiehen pelkoa – semmoiseksikin tahtoisin muuttua, Rebekka, jos sillä keinolla saisin olla elämäsi toveri ja vapautua siitä hirvittävästä kohtalostani, että minun täytyy auttaa sinun murhaajiasi.»
»Juutalaiset», virkkoi Rebekka, »ovat tulleet sellaisiksi kuin sinä niitä kuvasit sinun kaltaistesi miesten vainoamisen kautta. Jumala on vihoissaan karkoittanut heidät kotimaastaan, mutta ahkeruus on avannut heille ainoan tien mahtavuuteen ja voimaan, josta sorto ei estä heitä. Mutta lue Jumalan valitun kansan muinaista historiaa ja sano minulle, olivatko ne, joiden kautta Jehova teki niin suuria ihmeitä kansojen kesken, silloinkin saituri- ja koronkiskurikansaa! – Ja tiedä, että meidän joukossamme on sukuja, joiden rinnalle teidän pohjoismaiset aatelissukunne eivät voi koroittaa itseänsä paremmin kuin kurpitsakasvi ylettyy seetripuun latvoihin – on sukuja, joiden alkuperä juontuu aina niistä mainioista ajoista, jolloin, itse Herran ja Jumalan läsnäollessa, armonistuin vapisi keruubien keskellä – sukuja, joiden loisto ei ole saanut alkuaan mistään maallisesta hallitsijastakaan siitä peloittavasta äänestä, joka käski heidän isänsä seisomaan lähinnä ilmoituksen tabernaakelia. Semmoiset olivat ylimmäiset Jaakobin suvussa.»
Puna nousi Rebekan poskille, kun hän täten ylisti kansansa muinaista loistoaikaa; mutta se vaaleni jälleen, kun hän huoaten lisäsi: »Semmoiset olivat ylimmäiset Juudan suvussa, mutta semmoisia he eivät enää ole! – He ovat poljetut maahan kuin kuloheinä ja sotketut tien lokaan. On heidän parissaan kuitenkin niitäkin, jotka eivät häpäise korkeata syntyperäänsä, ja yksi niistä on oleva Iisakin, Adonikamin pojan tytär! Jää hyvästi! Minä en kadehdi verintahrattua mainettasi – en kadehdi pohjoisista pakanoista ja metsäläisistä johtuvaa sukuperääsi – en kadehdi uskoasi, joka aina on huulillasi, mutta ei milloinkaan näy sydämessäsi eikä teoissasi.»
»Lumottu minä olen tosiaankin, Jumala auttakoon», sanoi Bois-Guilbert. »Melkeinpä uskon, että tuo riivattu luuranko puhui totta ja että syynä siihen, kun minun on näin vaikea erota sinusta, on jokin yliluonnollinen taika. – Ihana tyttö!» jatkoi hän astuen lähemmäksi, mutta hyvin kunnioittavasti, – »olet niin nuori, niin kaunis, niin peloton! Ja kuitenkin tulee kohtaloksesi kuolema, häpeällinen ja piinallinen kuolema. Kuka voisi olla itkemättä sinun osaasi? Kahteenkymmeneen vuoteen minun silmäni eivät ole nähneet kyyneleitä, mutta nyt ne vettyvät sinua katsellessaan. Mutta eihän auta – ei mikään nyt enää voi pelastaa sinun henkeäsi. Sinä ja minä olemme kumpainenkin vain välikappaleita välttämättömän kohtalon käsissä, joka ajelee meitä kuin myrsky laivoja, sysäten toista toistansa vastaan, kunnes ne hukkuvat. Anna siis minulle anteeksi, ja sanokaamme toisillemme hyvästi niinkuin ystävykset. Turhaan olen koettanut muuttaa sinun päätöstäsi, ja minun päätökseni on luja niinkuin sallimuksen timantinkovat säädökset.»
»Näinhän», vastasi Rebekka, »ihmiset lykkäävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset. Mutta minä annan sinulle anteeksi, Bois-Guilbert, vaikka olet syynä minun ennenaikaiseen kuolemaani. Sinun voimallisessa sielussasi joskus välähtää jaloja ajatuksia. Mutta se on kuin laiskurin puutarha, jossa rikkaruohot yhdistynein voimin tukahduttavat kelmit ja terveyttä tuovat kukkaset.»
»Aivan oikein», virkkoi temppeliherra, »olenhan minä, niinkuin sanoit, Rebekka, kasvattamaton, kesyttämätön ja ylpeä olen siitä, että keskellä tätä turhanpäiväisten hupsujen ja kavalien ulkokullattujen joukkoa olen saanut omaksi sen jalon mielenlujuuden, joka kohottaa minut heitä kaikkia suuremmaksi. Sodan lapsi olen ollut nuoruudestani alkaen, korkealle pyrkivä, luja ja järkähtämätön pyrkimyksissäni. Semmoisena minun tulee pysyäkin – ylpeänä, järkähtämättömänä, muuttumattomana; ja sen saa maailma pian nähdä. – Mutta annathan minulle anteeksi, Rebekka?»
»Yhtä kernaasti kuin teloitettu antaa teloittajallensa anteeksi.»
»Hyvästi sitten», lausui temppeliherra ja läksi kamarista.
Preceptori Albert odotti läheisessä huoneessa maltittomana Bois-Guilbertin paluuta.
»Kauan sinä viivyitkin», sanoi hän; »ja minä olen täällä odottaessani ollut semmoisessa tuskassa kuin olisi ruumiini virunut tulikuuman polttoraudan päällä. Mitä, jos suurmestari tai hänen salakuuntelijansa Konrad olisi tullut tänne? Pahan palkinnonpa olisin silloin saanut avustani. – Mutta mikä sinua nyt vaivaa, veliseni? Käyntisi horjuu ja otsasi on synkkä kuin yö. Voitko huonosti, Bois-Guilbert?»
»Voin yhtä hyvin», vastasi Bois-Guilbert, »kuin se onneton olento, jonka kuolemantuomio on tunnin päästä täytettävä. – Ei, pyhä risti auttakoon, en niinkään hyvin – sillä monta on ollut samanlaisessa tilassa, jotka heittivät henkensä aivan niinkuin luovutaan kuluneesta vaatteesta. Jumala nähköön, Malvoisin, tuo tyttö on miltei masentanut miehuuteni. Puoleksi olen jo päättänyt astua suurmestarin silmien eteen ja sanoa hänelle, että luovun säädystämme ja etten rupea siihen julmaan työhön, johon tuo tyranni on minut määrännyt.»
»Sinä olet hullu», vastasi Malvoisin. »Siten tosin saattaisit itsesi hukkaan, mutta et kuitenkaan voisi tehdä hitustakaan tuon juutalaistytön pelastamiseksi, jonka henki näyttää sinun silmissäsi niin kalliilta. Beaumanoir vain määrää jonkun muun veljistämme sinun sijaasi päätöksensä puolustajaksi, ja syytetyn kuolema on kuitenkin aivan yhtä varma, kuin jos olisit itse täyttänyt sinulle annetun käskyn.»
»Se ei ole totta – minä itse aion käydä puolustamaan tyttöä peitselläni», virkkoi Bois-Guilbert ylpeästi. »Ja jos sen teen, niin taidat itsekin tietää, Malvoisin, että meidän veljeskunnassamme ei ole ainoatakaan, joka minun peitseni sysätessä kestäisi satulassaan.»
»Oikein, mutta unohdatpa», jatkoi viekas neuvonantaja, »ettet saisi lupaa etkä tilaisuutta tehdä tuota hullutusta. Astupa vain Luukas Beaumanoirin eteen ja sano hänelle hylkääväsi kuuliaisuudenvalasi, niin saatpa nähdä, kuinka kauan tuo itsevaltias ukko sallii sinun kävellä vapaana. Tuskin ovat nuo uhmaavat sanat päässeet huultesi raosta, kun makaat jo sadan jalan syvyydessä maan alla, tämän preceptorio-kartanon vankihuoneessa, odotellen valapattoiselle ritarille tulevaa tuomiota. Tai jos suurmestari yhä edelleen pysyy siinä ajatuksessaan, että olet muka lumouksen alainen, niin saat heti nauttia olkivuoteen, pimeyden ja kahleitten hauskuutta jossakin syrjäisessä luostarikammiossa; – ja siellä sinulle luetaan pyhiä lukuja, kunnes korvasi menevät lumpeen, ja sinua kylvetellään siunatulla vedellä, kunnes olet hukkumaisillasi, jotta sinuun tunkeutunut paha henki lähtisi tiehensä. Sinun pitää lähteä taisteluun, Bois-Guilbert, tai olet hukassa ja menetät kunniasi.»
»Minä tahdon katkaista siteeni ja lähteä pakoon», sanoi Bois-Guilbert, – »pakoon, jonnekin kaukaiseen maahan, jonne hullutus ja sokea uskonkiihko eivät vielä ole tunkeutuneet. Ei pisaraakaan tämän ihanan tytön verestä tule vuotamaan minun suostumuksellani.»
»Sinä et pääse pakenemaan», virkkoi preceptori; »sinun hullut puheesi ovat nostaneet epäluuloa ja sinulle ei anneta lupaa lähteä tästä kartanosta. Menehän vain ja yritä – astu portille ja käske laskea silta alas, niin saatpa nähdä, mitä vastataan. – Sinä olet kummastuksissasi ja suutuksissasi, – mutta eikö se olekin sinun omaksi hyödyksesi? Jos pääsisit pakoon, niin mikä muu siitä seuraisi, kuin että vaakunasi käännettäisiin ylösalaisin, että esivanhempiesi nimi tulisi häväistyksi ja itse menettäisit arvopaikkasi? – Ajattele sitä! Mihinkä pitää sinun vanhojen sotakumppaniesi kätkeä päänsä, kun Bois-Guilbert, paras temppelin peitsimiehistä, julistetaan valapatoksi, heittiöksi ja kokoontunut kansa sen kuullessaan rupeaa viheltämään? Siitäkös suru nousisi Ranskan kuninkaanhovissa! Ja onpa iloitseva ylpeä Rikhard kuullessaan, että se ritari, joka Palestiinassa niin kovasti häntä ahdisti ja miltei himmensi hänen maineensa loiston, nyt on hylännyt ritarikunniansa juutalaistytön tähden, saamatta tyttöä edes silläkään kalliilla uhrilla pelastetuksi!»
»Malvoisin», lausui ritari, »kiitos sinulle – sinä olet koskettanut sitä sydämeni kieltä, joka herkimmin helähtää! – Tulkoon kohtalokseni mikä tuleekin, valapatto-sanaa ei tule koskaan lisättäväksi Bois-Guilbertin nimeen. Jumala suokoon, että Rikhard tai joku hänen suurisuisista englantilaisystävistään tulisi minua vastaan taistelutantereelle! Mutta vastustajani paikka on oleva tyhjä – ei kukaan ole uskaltava taittaa peistään tuon viattoman, onnettoman tytön puolesta!»
»Sitä parempi sinulle, jos niin käy», sanoi preceptori; »jollei hänelle ilmaannu puolustajaa, niin eihän sitten sinun tekosi ratkaise tyttöparan kuolemaa, vaan suurmestarin tuomio yksin. Hänelle siis tulee kaikki häpeä siitä, ja hän on pitävä sitä häpeätä kunnianaan ja ansionaan.»
»Se on totta», virkkoi Bois-Guilbert. »Jollei Rebekalle ilmaannu puolustajaa, niin minä olenkin siellä vain pelkkänä koristuksena, istun tosin tantereella hevoseni selässä, mutta puuttumatta siihen, mitä siellä tapahtuu.»
»Eihän sinulla ole siinä mitään osaa», vakuutti Malvoisin, »ei enempää kuin rautaan puetulla Pyhän Yrjänän kuvalla, kun sitä kuljetetaan juhlakulkueessa.»
»No hyvä, minä siis peruutan ensi päätökseni», vastasi ylpeä temppeliherra. »Rebekka on minua halveksinut – minut hylännyt – minua häväissyt. Miksi minä siis hänen tähtensä uhraisin kaiken sen arvon ja kunnian, jota muut ihmiset suovat minulle? Malvoisin, minä menen taisteluun.»
Näin sanottuaan hän poistui kiireesti kamarista; preceptori seurasi jäljestä, pitääksensä häntä silmällä ja vahvistaaksensa tätä päätöstä. Sillä Bois-Guilbertin kunnia oli hänellekin sangen kallis; hän näet toivoi itselleen paljon etua siitä, että Bois-Guilbert kerran nousisi temppeliritariston suurmestariksi. Sitäpaitsi hän suuresti halusi sitä parempaa paikkaa, jonka Mont-Fitchet oli luvannut hänelle sillä ehdolla, että hän koettaisi saattaa onnettoman Rebekan rangaistuksen alaiseksi. Taistellessaan ystävänsä parempia tunteita vastaan Malvoisinilla olikin tarjona kaikki se voima, joka viekkaalla, kylmäverisellä, itsekkäällä ihmisellä aina on, ollessaan tekemisissä hurjien ja ristiriitaisten himojen vallassa riehuvan miehen kanssa. Mutta sittenkin hänen täytyi ponnistaa kaikki taitonsa saadakseen hänet pysymään päätöksessä, johon hän oli hänet saattanut. Hänen täytyi pitää häntä tarkasti silmällä, jotta hän ei taas rupeaisi miettimään pakoa, pääsisi suurmestarin puheille ja silloin kenties julkisesti riitaantuisi päällikkönsä kanssa. Hänen täytyi yhä aika-ajoin toistaa kaikki ne moninaiset syyt, joilla hän tahtoi näyttää toteen, että Bois-Guilbert, tässä tilaisuudessa taistellessaan temppeliritariston puolustajana, ei suinkaan ollut jouduttava eikä vahvistava Rebekan kuolemantuomiota, vaan ainoastaan käyttävä ainoata keinoa, jolla hän saattoi välttää häväistystä ja arvopaikkansa menettämistä.