»Mutta, rakas poikani», sanoi Edith, »muista toki hänen pyhää virkaansa.»
»Muista minun kolmipäiväistä paastoani!» tiuskaisi Athelstan. »Minä tahdon laskea heistä veret tyhjäksi, jok'ainoasta. Front-de-Boeuf poltettiin paljon pienemmän pahanteon tähden elävältä, sillä hän ravitsi sentään vankejansa kelpo lailla, vain viimeiseen soppaan hän panetti liian paljon sipulia. Mutta nämä ulkokullatut, kiittämättömät orjat, jotka niin usein istuivat imartelevina kuokkavieraina pöydässäni, eivät antaneet minulle soppaa eikä sipuliakaan, ei paljon eikä vähän, – ja sentähden heidän pitää nyt kuolla, sen vannon Hengistin sielun kautta!»
»Mutta entä paavi, jalo ystäväni», muistutti Cedrik.
»Mutta entä perkele, jalo ystäväni», keskeytti Athelstan; »heidän pitää kuolla, ja siinä jutun loppu! Vaikka he olisivatkin kaikkein parhaat munkit maan päällä, niin kylläpä maailma ilman heitäkin tullee toimeen.»
»Häpeä, jalo Athelstan», lausui Cedrik. »Unohda nuo konnat ja ajattele vain sitä loistavaa kunniaa, joka sinulle nyt on tarjona. Ilmoita tälle korkealle normannilaiselle herralle, Rikhardille, Anjoun herralle, että olkoonpa hän kuinka leijonamielinen hyvänsä, hän ei saa taistelutta pitää hallussaan Alfredin valtaistuinta, niin kauan kuin yksikään miespuolinen vesa Pyhän Tunnustajan suvusta vielä on hengissä ja voi siitä kilvoitella.»
»Mitä!» virkkoi Athelstan, »onko tämä jalo Rikhard kuningas?»
»Hän on Rikhard Plantagenet itse», sanoi Cedrik. »Mutta eihän minun ole tarvis huomauttaa sinulle, että koska hän on vapaaehtoisesti tullut vieraaksi, häntä ei saa loukata eikä työntää vankityrmään – hyvinhän muistanet itsekin, mikä on talon isäntänä velvollisuutesi häntä kohtaan.»
»Muistan kyllä, niin totta kuin olen kristitty ihminen», sanoi Athelstan, »ja muistanpa myös velvollisuuteni alamaisena. Tässä siis tarjoan hänelle uskollisen palvelukseni sekä sydämellä että kädellä.»
»Poikani», lausui Edith, »unohdatko kuninkaalliset oikeutesi!»
»Unohdatko Englannin vapauden, ruhtinaallisesta suvustasi halventunut vesa!» huudahti Cedrik.
»Äitini ja ystäväni», virkkoi Athelstan, »lakatkaa moittimasta minua. Vesi- ja leipäkoppi on ihmeitätekevä kunnianhimon masentaja, ja minä olen haudasta noustuani viisaampi mies kuin sinne alas astuessani. Puolet noista joutavista hullutuksista puhalsi kavala abotti Wolfram korviini, ja itsepä nyt näette, onko hän luotettava neuvonantaja. Siitä saakka kun nuo vehkeet pantiin alulle, on minun osanani ollut vain kiireiset matkustukset, lyhyet ruokarupeamat, korvapuustit ja kolahdukset, vankeus ja nälkä; ja mikä muu loppu niistä viimein voikaan tulla kuin että muutamat tuhannet rauhalliset ihmiset saavat surmansa? Minä tahdon, sen sanon teille, olla kuningas vain omalla maatilallani enkä missään muualla. Ja ensimmäinen valtatekoni omalla maatilallani on oleva se, että hirtän abotin ja hänen munkkinsa.»
»Entä minun kasvattini Rowena», kysyi Cedrik, »toivonpa ettet toki häntä hylkää?»
»Isä Cedrik», vastasi Athelstan, »olehan nyt järkevä mies. Rowena-neiti ei huoli minusta – hän rakastaa sukulaiseni Wilfredin hansikkaan pikku sormea enemmän kuin minua kaikkine tavaroineni päivineni. Tuossahan hän itse seisoo ja voi sen todeksi todistaa. No, no, älkää punastuko, serkku, eihän ole mikään häpeä rakastaa hovimiestä ja ritaria enemmän kuin maamoukkaa ja franklinia. Mutta älkääpä myöskään naurako, Rowena, sillä hikiliinat ja kuopalle menneet posket eivät ole, sen Jumala tietää, lainkaan naurettavia. Tai jollette voi olla nauramatta, niin tahdon antaa teille huvittavampaa naurun aihetta. – Antakaapa minulle kätenne, tai – paremmin puhuen – lainatkaa vain se minulle, sillä pyydän sitä vain ystävänä. Kas tässä serkku Wilfred Ivanhoe, sinun hyväksesi minä luovun ja eriän… Hui, hai! Pyhä Dunstan auttakoon! mihinkä Wilfred-serkku onkaan kadonnut! Ja kuitenkin, jolleivät silmäni tuosta pitkästä paastoamisesta yhä vielä liene käännetyt, näin hänet juuri äsken tässä seisomassa.»
Kaikki katsahtivat nyt ympärilleen etsien Ivanhoeta, mutta tämä oli poissa. Viimein saatiin kuitenkin tietää, että muuan juutalainen oli pyrkinyt hänen puheilleen ja että Ivanhoe, aivan lyhyen keskustelun jälkeen, oli käskenyt Gurthin tuomaan hänen varusteensa ja oli sitten lähtenyt linnasta.
»Kaunis serkkuni», virkkoi Athelstan nyt Rowenalle, »jos voisin ajatella, että jokin muu kuin mitä tärkein asia on ollut syynä Ivanhoen äkilliseen katoamiseen, niin peräyttäisin…»
Mutta samassa kun hän, huomattuansa Ivanhoen katoamisen, oli päästänyt Rowenan käden irti, oli myöskin neito, joka tunsi tilansa sangen kiusalliseksi, karannut huoneesta.
»Totta totisesti», puuskahti hölmistynyt Athelstan, »onpa tuo naisväki vähimmin luotettavaa lajia kaikista elävistä, lukuunottamatta munkkeja abotteineen. Tahdon olla pakana, jollen toivonut häneltä koreita kiitoksia, vieläpä kenties muiskunkin kaupan päälliseksi. Mutta näissä riivatuissa hikiliinoissa mahtanee olla jokin taikavoima, joka karkoittaa kaikki ihmiset pakosalle. – Teidän puoleenne minä siis käännyn, jalo Rikhard-kuningas, vannoen teille uskollisuutta niinkuin kunnon alamaisen…»
Mutta poissa oli kuningaskin; eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut. Viimein saatiin kuitenkin tietää, että hän oli rientänyt linnanpihalle ja kutsunut eteensä juutalaisen, joka oli käynyt Ivanhoen puheilla. Hetken aikaa puheltuansa hänen kanssaan Rikhard oli kiivaalla äänellä käskenyt tuomaan ratsunsa esille, hypännyt selkään, pakottanut juutalaisenkin nousemaan toisen hevosen selkään, ja lähtenyt ratsastamaan semmoista vauhtia, että, Wamban sanoilla puhuen, vanhan juutalaisen niskan kestävyydestä ei olisi voinut panna pantiksi kuparikolikkoakaan.
»Niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!» huudahti Athelstan, »on varmaan pahahenki Zernebock minun poissa ollessani ottanut asuntonsa tähän linnaani. Minä palaan hikiliinoissani niinkuin saalis, jonka hauta on päästänyt kidastaan, ja jokainen, jota puhuttelen, katoaa heti kuultuaan minun ääneni! Mutta mitä hyödyttää puhuakaan siitä. Tulkaa ystäväni – niin monta kuin teitä vielä on jäljellä – ja seuratkaa minua pitosaliin, etteivät vielä useammat meistä katoaisi. Tottahan, toivoakseni, pöytä on jokseenkin hyvin varustettu, niinkuin vanhasta saksilaissuvusta syntyneen miehen hautajaisissa sopii. Älkäämme kauemmin viivytelkö; kukapa tietää, mikä piru meiltä ehkä illallisenkin viepi.»
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Niin synnit raskauttakoot Mowbrayn rintaa,
ett' orhin vaahtoavan selkä taittuu
ja ratsastaja suin päin syöksyy maahan.
Rikhard II.
Kertomuksemme palaa nyt jälleen Templestowen linnan edustalle hetkellä, jolloin veristä arpaa oli heitettävä Rebekan elämästä ja kuolemasta. Vilkasta touhua ja liikettä siellä vilisi, ikäänkuin kaikki lähiseudun asukkaat olisivat virranneet kokoon kyläkirkon vihkiäisiin tai muuhun maalaisjuhlaan. Mutta eihän harras halu joutua verta ja surmaa katsomaan ollut yksistään noille muinaisille pimeille ajoille ominaista, vaikka silloin tosin alinomaiset gladiaattorileikit, kaksintaistelut sekä turnajaiset olivat enemmän totuttaneet ihmisiä näkemään, kuinka urhoolliset miehet menettivät henkensä toistensa kädestä. Ainahan touhuaa äärettömiä katselijajoukkoja meidänkin aikanamme, vaikka tavat ovatkin sivistyneet, jokaiseen mestaustilaisuuteen, nyrkkitaisteluun, kapinaan tai hallitusmuodon perinjuurista muuttamista vaativaan kokoukseen. Itse asia ei heihin koske juuri lainkaan, he tahtovat vain nähdä miten käy.
Sangen suuri kansanjoukko oli siis koolla Templestowen preceptorio-kartanon edustalla, haluten nähdä juhlasaaton lähtevän portista. Vielä enemmän oli joukkoa asettunut turnaustantereen ympärille. Tämä oli aidattu kappale tasaista maata kartanon lähellä, joka oli huolellisesti tasoitettu sotaisten munkkien aseharjoituksia varten. Se täytti pienen, tasavietteisen kunnaan laen, oli ympäröity vahvalla aitauksella ja niiden sisäpuolta kiertävillä katselijalavoilla, sillä temppeliherrat sallivat mielellään ihmisten ihailla heidän taitoansa ritarillisissa harjoituksissa.
Tätä tilaisuutta varten oli tantereen itäiselle reunalle pystytetty valtaistuin suurmestaria varten, ja sen ympärillä olivat ritariston preceptorien sekä ritarien kunniasijat. Niiden yläpuolella liehui pyhä lippu,
Beau-séant
, joka oli temppeliherroille samalla kertaa sotaviirinä ja taisteluhuutona.
Tantereen vastakkaiselle sivulle oli halkokasa pinottu syvälle maahan kiinnitetyn patsaan ympärille siten, että siihen oli jätetty aukko, josta poltettavaksi tuomittu voitiin tuoda surmapiirin sisään; siellä hänet oli kiinnitettävä patsaaseen kahleilla, jotka riippuivat valmiina. Tämän surmalaitoksen vieressä seisoi neljä mustaa orjaa, joiden afrikkalainen ihonväri ja kasvojen muoto suuresti peloitti kansaa; heitä ällisteltiin, ikäänkuin he olisivat olleet pahoja henkiä, jotka par'aikaa puuhasivat helvetillisessä työssänsä. Nämä miehet eivät muulloin liikahtaneet paitsi kun yksi heistä, joka näytti heidän päälliköltään, käski toisia latomaan uudella ja paremmalla tavalla varalla olevat polttopuut. Sanalla sanoen, he eivät näyttäneet huomaavankaan katselijajoukkojen läsnäoloa eikä mitään muuta, paitsi mikä kuului heidän julmaan virkaansa. Kun he puhelivat keskenään, aukenivat heidän paksut huulensa ja suuret, valkeat hampaat pistivät esiin, ikäänkuin he olisivat irvistelleet ilosta tuota toivottua hirveätä tapausta ajatellessaan. Ja talonpojat töllistelivät heitä voimatta uskoa muuta, kuin että nämä olivat niitä pahoja henkiä, joiden parissa noita oli seurustellut, ja jotka nyt, kun heidän palvelusaikansa oli loppunut, olivat valmiit korjaamaan hänet sieluineen ruumiineen. Talonpojat kuiskuttelivat keskenään kerraten kaikkia niitä pahoja tekoja, joita perkele muka oli toimittanut tällä metelisellä, onnettomalla ajalla, – ja näissä puheissa sai sarvipää tietysti enemmänkin syytä osaksensa kuin oikeudenmukaisesti hänelle olisi ollut tuleva.
»Ettekö ole kuullut, Dennet-vaari», virkkoi eräs talonpoika naapurilleen, »että perkele on käynyt ilmielävänä perimässä korkeasukuisen saksilaisen thanen, Coningsburghin Athelstanen?»
»Olen maar, mutta täytyipä sen tuoda hänet takaisin, kiitos Jumalan ja Pyhän Dunstanin.»
»Mitä puhetta tuo on?» kysyi reipas nuori mies, joka oli pukeutunut vihreään, kullalla kirjottuun nuttuun ja jonka kantapäillä seurasi harteva poika kantaen selässään harppua, isäntänsä tunnusmerkkiä. Tämä ministreli ei näyttänyt olevan halpaa sukua; sitä todisti hänen rikkaasti kirjaeltu nuttunsa ja lisäksi vielä hänen kaulassaan riippuvat hopeavitjat, joihin hänen viritysavaimensa oli kiinnitetty. Oikean käsivarren hihassa oli hopealaatta, johon ei, kuten muuten tapana oli, ollut piirrettynä sen paronin vaakunaa, jonka huonekuntaan ministreli kuului, vaan ainoastaan sana
Sherwood
. – »Mitä te tällä puheella tarkoitatte?» kysyi iloinen ministreli sekaantuen talonpoikien puheeseen. »Minä tulin tänne hakemaan runon aihetta ja, Pyhä Neitsyt auttakoon, enpä surisi vaikka saisin kaksikin.»
»Se on ilmeinen tosi», virkkoi vanhempi talonpoika, »että kun Athelstan oli ollut neljä viikkoa haudassaan…»
»Tuo ei ole mahdollista», keskeytti ministreli; »näinhän minä hänet terveenä Ashby-de-la-Zouchen turnajaisissa.»
»Haudassaanpahan vain lienee ollut», sanoi nuori talonpoika, »sillä kuulinhan P. Edmundin luostarin munkkien vetelevän hänelle hautausvirsiä; ja olihan siellä Coningsburghin linnassa oikein upeat peijaispidot, joihin minäkin olisin mennyt, jollei tuo Mobel Perkins olisi…»
»Haudassapa hän kuitenkin oli», jatkoi vanha mies pudistellen päätänsä, »ja sangen surkea juttu se vain olikin, sillä surku vanhaa saksilaisverta…»
»Mutta entä itse tarina, hyvät miehet, – entä millainen oli itse tarina?» hoputti runoniekka maltittomasti.
»Aivan niin, kertokaa meille se tapaus», lisäsi vieressä seisova paksu munkki. Hän nojausi seipääseen, joka oli puolittain toivioretkeläisen matkasauvan, puolittain sotanuijan näköinen ja toimitti luultavasti tarvittaessa kumpaistakin virkaa. – »Antakaapa kuulua», sanoi vahvaraajainen pappismies, »älkääkä turhaan polttako päivän valoa viivyttelemällä, – meillä ei ole liiaksi aikaa.»
»No niin, jos te korkea-arvoisuutenne suvaitsette», vastasi ukko Dennet, »niin asia oli semmoinen, että eräs pappijuoppo kävi vieraisilla Pyhän Edmundin luostarin luona…»
»Sellaista puhetta ei minun korkea-arvoisuuteni suvaitse», tokasi munkki, »että on mokomiakin eläviä kuin pappijuoppoja – tai, jos onkin, että maallikko tällä tavalla heitä nimittelee. Hillitse siis kielesi, veikkonen, ja kuvittele mielessäsi, että pyhä mies oli vain vajonnut hurskaihin ajatuksiin, joista pää usein menee pyörälle ja jalka alkaa horjua, aivan samoin kun vatsan ollessa täynnä raikasta viiniä; olenhan mä tuota kokenut välistä itsekin.»
»Olkoon sitten niin», jatkoi ukko Dennet, »pyhä veli kävi siis vieraisilla Pyhän Edmundin luostarin lukkarin luona; jonkinlainen metsäläispappi se vieras on, hän tappaa puolet kaikista hirvistä, jotka metsästä varastetaan, ja kuuntelee mieluummin olutkannun kilinää kuin kirkonkellojen helinää, ja käsittelee kernaammin sianlihaviipaletta kuin kymmentä rukouskirjansa sivua. Muuten hän on kelpo mies ja iloinen veikko, joka osaa heiluttaa nuijasauvaa, virittää jousta ja hyppiä Cheshiren polskaa kilpaa paraankin Yorkshiren miehen kanssa.»
»Tuo viimeinen pätkä puheessasi, Dennet-vaari», virkkoi runoniekka, »säästi sinulle pari kylkiluutasi eheänä.»
»Vielä vai, mies, en minä häntä pelkää», vastasi Dennet; »olenhan tosin käynyt vähän vanhaksi ja kankeaksi, mutta kun Concesterin leikissä ponnistin voimiani…»
»Mutta entä tarinasi, – ukkoseni», muistutti taas runoniekka.
»Kas, tällainenhan se juttu oli, että kun Coningsburghin Athelstan haudattiin Pyhän Edmundin luostariin…»
»Se on valhetta, ja oikein emävalhetta onkin», keskeytti munkki; »näinhän minä omin silmin hänet kannettavan Coningsburghin linnaan.»
»No, kertokaa sitten tarinanne itse, hyvät miehet», virkkoi Dennet, jota nuo lakkaamattomat keskeytykset jo suututtivat. Vain suurella vaivalla saivat toinen talonpoika ja runoniekka hänet jatkamaan kertomustaan. – »Nuo molemmat selväpäiset luostariveljekset», sanoi hän viimein, – »koska nyt tämä arvoisa kirkkoherra välttämättömästi niin tahtoo, olivat enimmän osaa kesäistä päivää lakkaamatta latkineet janoonsa kelpo olutta, kun yht'äkkiä kuuluu kumeata ähkimistä ja kahleitten kilinää, ja sisään astuu Athelstan-vainajan haamu sanoen: 'Te häijyt palkkapaimenet…'»
»Taas tuli valhetta!» kiirehti munkki keskeyttämään: »eipähän hän virkkanut sanaakaan.»
»Ahaa, Tuck-veikkonen!» sanoi runoniekka vetäen hänet erilleen talonpojista; »olemmepa tässä saaneet taas vereksen jäniksen liikkeelle, näen minä.»
»Minä vakuutan sinulle, Allan-a-Dale», virkkoi hurskas metsän erakko, »että näin Coningsburghin Athelstanin niin selvään kuin ihmisen silmät suinkin voivat nähdä elävän miehen. Hänellä oli hikiliina yllään ja koko mies hajusi kamalasti kalmalta – sitä näkyä ei kokonainen tynnyrillinen Kanarian viiniä saa huuhdotuksi pois mielestäni!»
»Kaikkea vielä!» pilkkasi runoniekka; »leikkiähän sinä vain puhunet!»
»Älä usko minua enää koskaan», sanoi munkki, »jollei ole totta, että nuijasauvallani läimähytin sivalluksen, joka olisi kaatanut häränkin; mutta se sujahti hänen ruumiinsa läpi niinkuin savupatsaan!»
»Pyhä Hubert auttakoon!» kummasteli laulajaveikko, »onpas tämä ihmeellinen tarina ja sangen sopiva runoiltavaksi tuohon vanhaan nuottiin: Suru sattui munkki-vanhukselle.»
»Pilkkaa vain, jos tahdot», sanoi munkki; »mutta jos saat minut laulamaan semmoista laulua, niin vieköön minut ensimmäinen paras haamu tai piru päinpäätimysten! Ei, ei – minä tein silloin heti päätöksen, että käyn uskoni vahvistukseksi katsomaan jotakin jumalista tekoa, kuten esimerkiksi noidan polttamista, jumalantuomiota kaksintaistelun avulla tai muuta semmoista, ja sentähden olen nyt tässä.»
Heidän tähän tapaan vielä jutellessaan alkoi kuulua ison kellon kumahtelua Templestowen P. Mikaelin kirkosta, keskellä pientä kylää seisovasta jalotyylisestä rakennuksesta. Harvakseen kumahtelevat lyönnit täyttivät tienoon synkeällä kuolemaa ennustavalla malmiäänellään. Kaikkien katseet kääntyivät nyt preceptorio-kartanolle päin odotellen suurmestarin, ritariston taistelijan ja syyllisen saapumista.
Viimeinkin laskusilta painui alas, portit aukenivat ja linnasta ratsasti esiin ritari, joka kantoi veljeskunnan suurta lippua; hänen edellään kulki kuusi torvensoittajaa, hänen jäljessään preceptorit, ja niiden perästä suurmestari hevosella, jonka asu oli aivan koristamaton. Sitten tuli Brian de Bois-Guilbert, kiireestä kantapäihin loistavissa rautavaruksissa, mutta peitsettä, miekatta ja kilvettä, joita kaksi hänen asemiestään kantoi. Hänen kasvonsa, joita pitkä, päähineestä alaspäin valuva sulka osaksi peitti, ilmaisivat suurta hämminkiä; ylpeys ja epäröinti näyttivät hänessä taistelevan keskenään. Hän oli kalmankalpea, ikäänkuin ei olisi moneen yöhön saanut unta; mutta sittenkin hän hallitsi tulista ratsuansa sillä tavanmukaisella notkeudella ja taidolla, mikä oli ominaista temppeliritariston parhaille peitsimiehille. Ensi silmäyksellä hänen ulkomuotonsa oli jalo ja majesteetillinen; mutta ken tarkemmin sitä tarkkaili, näki hänen synkässä muodossaan jotakin, josta mieluimmin käänsi pois katseensa.
Bois-Guilbertin toisella sivulla ratsasti Konrad de Mont-Fitchet, toisella Albert de Malvoisin toimien taistelijaritarin todistajina; molemmat olivat veljeskuntansa rauhanaikaisessa puvussa, valkeassa viitassa. Heidän perässään tuli muita temppeliritareita sekä mustaan verhottuja asemiehiä ja kantapoikia pitkä sarja, – nuorukaisia, jotka toivoivat vasta pääsevänsä temppeliritareiksi. Sitten seurasi vartijajoukko samoin mustissaan; heidän pystyssä kannettujen keihäittensä välistä näkyi noituudesta syytetyn valkoinen hahmo kulkevan hitain mutta vakavin askelin kuolemanpaikkaansa kohti. Kaikki koristukset oli häneltä riisuttu koska pelättiin, että niissä ehkä voisi piillä jotakin sitä taikavoimaa, jota saatanan luultiin lahjoittavan uhreillensa ja jolla muka saattoi estää tunnustusta kidutuksistakin huolimatta. Pitkä karkea, valkea piikkoinen hame oli puettu Rebekan ylle hänen itämaisen pukunsa sijaan. Mutta hänen ulkomuodostaan kuvastui niin jaloa pelottomuutta ja samalla alistumista Jumalan tahtoon, että hänen näkemisensä tämmöisessäkin asussa, jonka ainoana koristuksena olivat pitkät, mustat hiuspalmikot, itketti jokaista silmää. Kovasydämisinkin uskonkiivastelija suri sitä kovaa onnea, että niin ihana olento oli antautunut vihan aiheuttajaksi ja pahan hengen palkatuksi palvelijaksi.
Uhrin jäljestä seurasi vielä koko joukko preceptorio-kartanon alustalaisia, kaikki astuen parhaassa järjestyksessä käsivarret ristissä rinnalla ja silmät maahan luotuina.
Tämä hidas saattue kulki sitä tasaista rinnettä myöten ylös, jonka laelle turnaustanner oli laitettu. He astuivat aitauksen sisäpuolelle, marssivat kerran ympäri oikealta vasemmalle ja seisahtuivat sitten. Hetken aikaa kesti nyt hälinää, kun suurmestari ja kaikki hänen seuralaisensa lukuunottamatta taistelijaritaria todistajineen laskeutuivat maahan ratsujensa selästä. Asemiehet, jotka olivat sitä varten kiiruhtaneet paikalle, veivät heti hevoset pois aitauksesta.
Onneton Rebekka saatettiin sille istuimelle, joka oli halkokasan vieressä. Kun hän ensi kerran katsahti tuohon hirvittävään paikkaan, missä hänelle oli valmistettu sydäntä kauhistava ja ruumista kiduttava kuolema, vavahti hän ja sulki silmänsä. Luultavasti hän rukoili hiljaa itsekseen, sillä hänen huultensa nähtiin liikkuvan, vaikka ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Hetken kuluttua hän jälleen avasi silmänsä, katsoi kiinteästi halkokasaan, ikäänkuin totuttautuaksensa siihen ja sitten käänsi hitaasti ja teeskentelemättä päänsä toisaalle.
Sillä välin oli suurmestari käynyt istumaan arvosijalleen. Ja kun myös ritarit, kukin arvonsa mukaan, olivat asettuneet istuimilleen, mitkä suurmestarin rinnalle, mitkä taemmaksi, ilmoitti kova ja pitkä torven toitotus oikeudenistunnon alkavan. Sitten astui Malvoisin taistelijaritarin todistajana esiin ja laski juutalaistytön sormikkaan, joka oli taisteluvaatimuksen panttina, maahan suurmestarin jalkojen juureen.
»Urhokas herra ja arvoisa isä», sanoi hän, »tässä seisoo kunnon ritari Brian de Bois-Guilbert, temppeliritariston preceptori, joka otettuansa vastaan taistelupantin, jonka nyt lasken teidän jalkojenne juureen, on sitoutunut tämänpäiväisessä taistelussa täyttämään velvollisuutensa todistaaksensa siten, että juutalaistyttö Rebekka on täydellä syyllä ansainnut tuomion, jonka kaikkein pyhimmän Siionintemppelin ritariston neuvottelukokous on hänestä langettanut, tuomiten hänet noidan tavalla kuolemaan; – tässä, sanon minä, hän seisoo valmiina ritarillisesti ja rehellisesti taistelemaan sitä taistelua, jos niin on teidän korkea ja pyhä tahtonne.»
»Onko hän jo valallansa vannonut», kysyi suurmestari, »että tämä hänen asiansa on oikea ja rehellinen? Tuokaa esiin ristiinnaulitun kuva ja kirja
Te igitur
.»
»Herrani ja korkea-arvoinen isäni», vastasi Malvoisin kiireesti, »meidän veljemme on jo kunnon ritarin Konrad de Mont-Fitchetin edessä vannomallaan valalla vahvistanut kanteensa totuuden. Muuta valaa ei häneltä sovikaan vaatia katsoen siihen, että hänen vastapuolensa on uskoton, jota ei voi valalle päästää.»
Tätä selitystä pidettiin riittävänä Albertin suureksi iloksi. Sillä tämä kavala ritari oli ennakolta arvannut, miten vaikeata milteipä mahdotonta olisi saada Bois-Guilbert vannomaan tämmöistä valaa koko kansan edessä; ja siitä syystä hän oli keksinyt tämän verukkeen, jolla kiusallisesta valanteosta vältyttiin.
Hyväksyen Albert Malvoisinin selityksen suurmestari käski airueen astua esille ja toimittaa virkaansa. Torvet nyt jälleen törähtivät ja airut julisti korkealla äänellä: »Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa! – Tässä seisoo kunnon ritari, herra Brian de Bois-Guilbert, tarjoutuen taistelemaan ketä vapaasukuista ritaria vastaan tahansa, joka tahtoo ottaa päällensä juutalaistytölle Rebekalle suodun ja sallitun oikeuden puolustaa itseänsä sijaistaistelijan kautta siitä laillisesta syystä, että hänen oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tämmöiselle puolustajalle meidän korkea-arvoinen ja urhoollinen suurmestarimme, joka on täällä läsnä, suo avonaisen tantereen, päivänpaisteen ja tuulen tasaisen jaon sekä kaiken muun, mikä rehelliseen taisteluun kuuluu.» – Torvet törähtivät jälleen, ja sitten seurasi pitkällinen, aivan äänetön hiljaisuus.
»Eipä syytetylle näy ilmaantuvan ketään puolustajaksi», lausui suurmestari. »Mene, airut, ja kysy häneltä, odottaako hän ketään, joka tulisi hänen puolestaan taistelemaan.» – Airut läheni Rebekan istuinta, ja myöskin Bois-Guilbert kääntäen äkkiä hevosensa pään samalle tantereen kulmalle päin jouduttihe huolimatta Malvoisinin ja Mont-Fitchetin viittauksista, yhtä rinnan airuen kanssa Rebekan luokse.
»Onko tämä lainmukaista ja taistelun säännöissä sallittua?» kysyi Malvoisin suurmestariin katsahtaen.
»On kyllä, Albert de Malvoisin», vastasi Beaumanoir. »Koska kerran tällä tavalla on vedottu Jumalan tuomioon, niin emme saa estää asianomaisia puhelemasta keskenänsä, koska siten totuus voi sitä paremmin tulla ilmi.»
Sillä välin airut puhui Rebekalle tällä tavalla:
»Neito, korkeasti kunnioitettava ja arvoisa suurmestari kysyy sinulta, oletko hankkinut itsellesi puolustajaa tätä taistelua varten, vai myönnätkö olevasi täydellä syyllä tuomittu ansaitsemaasi rangaistukseen?»
»Ilmoita suurmestarille», vastasi Rebekka, »että minä yhä vielä vakuutan olevani viaton enkä myönnä olevani syystä tuomittu, sillä muuten lankeaisi vereni päälleni. Sano hänelle, että vaadin niin pitkää viivytystä kuin hänen lakinsa vain sallii, jotta saisimme nähdä, tahtooko Jumala, jonka apu pahimmassa hädässä aina on lähinnä, antaa minulle puolustajan. Ja kun pisin mahdollinen viivytysaika on kulunut loppuun, niin tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!» – Airut lähti viemään tätä vastausta suurmestarille.
»Jumala varjelkoon», lausui Luukas Beaumanoir, »että juutalainenkaan tai pakana saisi aihetta moittia meitä vääryydestä. Tahdomme odottaa siihen saakka, kunnes varjot kääntyvät lännestä itään päin nähdäksemme, tuleeko tälle onnettomalle naiselle puolustajaa. Mutta sitten kun päivä on niin pitkälle kulunut, täytyy hänen valmistaa itsensä kuolemaan.»
Airut toi suurmestarin sanoman Rebekalle, joka nöyrästi kumarsi päätään, laski käsivartensa ristiin rinnalle ja katsahti taivaaseen päin ikäänkuin odottaen ylhäältä sitä apua, jota hän tuskin enää saattoi toivoa ihmisiltä. Tällä kauhistavalla hetkellä Bois-Guilbertin ääni sattui hänen korviinsa. Se oli vain hiljainen kuiskaus, mutta Rebekka näytti sitä pahemmin säikähtyvän kuin äsken airuen puhetta.
»Rebekka», virkkoi temppeliherra, »kuuletko minua?»
»Ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi, julma ja kovasydäminen mies», vastasi onneton tyttö.
»Niin, mutta kuuletko sanojani?» jatkoi temppeliherra. »Sillä ääneni sointi on peloittava minun omillekin korvilleni. Tuskin tiedän, missä seison tai mitä varten meidät on tuotu tänne. – Tämä aidattu tanner – tämä istuin – tämä halkokasa – minä tiedän niiden tarkoituksen; mutta sittenkin tuntuu, kuin ne eivät olisi mitään todellisia esineitä, vaan hirvittäviä mielikuvitelmia, jotka säikähdyttävät sydäntäni julmilla harhanäyillä, mutta eivät voi taivuttaa järkeäni uskomaan.»
»Minun järkeni ja aistini tietävät hyvin paikan sekä ajan», vastasi Rebekka; »molemmat vakuuttavat minulle, että tuo halkokasa on polttava tuhkaksi minun maallisen verhoni ja aukaiseva sielulleni tuskallisen, mutta pian tapahtuvan pääsyn parempaan maailmaan.»
»Hourailuja, Rebekka, – hourailuja vain», sanoi temppeliherra; »tyhjiä hourailuja, jotka oman kansasi sadukkealaisten valistunut järki tietää tyhjiksi. Kuule minua, Rebekka», jatkoi hän kiihkeästi, »sinulla on parempi tilaisuus pelastaa henkesi ja vapautesi kuin nuo konnat ja tuo ukko-hupakko voivat aavistaakaan. Nouse tähän taakseni hevoseni selkään – Zamor, uljas ratsuni, ei ole isäntäänsä koskaan ennenkään pettänyt. Minä voitin sen kaksintaistelussa Trebizondin sulttaanilta. Nouse, sanon minä, taakseni – ja yhdessä tunnissa jätämme takaa-ajajat sekä etsiskelijät kauas jälkeemme – uusi huvituksen maailma on aukeneva sinulle – ja minulle uusi maineen tie. Lausukoot he minusta vain tuomionsa, jota minä halveksin, ja pyyhkikööt pois Bois-Guilbertin nimen munkkiorjainsa luettelosta. Minä huuhdon verellä pois jokaisen loan, minkä he tohtinevat viskata kilpeeni.»
»Kiusaaja», vastasi Rebekka, »luovu minusta! Et tällä viimeisellä hetkellänikään saa minua hiuskarvankaan vertaa liikahtamaan leposijaltani. Suuri on vihollisten joukko minun ympärilläni, mutta heistä kaikista olet sinä silmissäni kaikkein häijyin ja julmin – poistu luotani, Jumalan nimessä!»
Huolestuneena ja maltittomana heidän keskustelunsa pituudesta läheni Albert Malvoisin nyt tehdäkseen siitä lopun. »Onko tyttö tunnustanut itsensä syylliseksi?» kysyi hän Bois-Guilbertiltä; »vai onko hän yhä vielä luja kieltämisessään?»
»Hän on todellakin
luja
», vastasi Bois-Guilbert.
»Sitten», virkkoi Malvoisin, »pitää sinun, jalo veljeni, käydä paikallesi odottamaan loppua. Varjot alkavat jo kääntyä toiselle puolen aurinkokelloa. Tule pois, urhokas Bois-Guilbert – tule, sinä pyhän säätymme toivo ja piankin sen pää.»
Puhuen täten rauhoittavaan sävyyn, niinkuin sairaalle tai heikkomieliselle puhellaan, hän tarttui kädellään ritarin ohjaksiin taluttaaksensa hänet takaisin asemalleen.
»Kavala koira! Mitä tarkoitat tarttumalla ohjaksiini?» ärjäisi ritari Brian närkästyneenä. Ja temmaten ohjakset toverinsa kädestä hän ratsasti takaisin tantereen toiseen päähän.
»Onpa hänessä vielä tulta», virkkoi Malvoisin hiljaa Mont-Fitchetille, »kunpa sen vain saisi ohjatuksi oikeaan suuntaan. Mutta pelkäänpä, että se samoinkuin kreikkalainen tuli polttaa kaiken, mitä sen lähelle sattuu».
Tuomarit olivat nyt jo istuneet kaksi tuntia paikoillaan turhaan odotellen Rebekan puolustajan tuloa.
»Eipä se olekaan kumma», arveli veli Tuck, »koska tyttö on juutalaista rotua. Mutta sittenkin, vannon sen pyhän säätyni nimessä, minusta on kovin sääli, että näin nuoren ja ihanan olennon pitää joutua surman suuhun ilman, että kukaan yrittää iskeä ainoatakaan sivallusta hänen puolestaan! Olisipa hänessä edes vain hitunenkin kristillisyyttä, niin vaikka hän muuten olisi kymmenkertainen noita, rämpättäisi minun nuijasauvani heti iltakelloja tuon ylpeän temppeliherran teräslakkiin eikä sallisi hänen näin vaivatta päästä voitolle.»
Yleisenä uskona kuitenkin oli, ettei ketään tulisi eikä voinutkaan tulla puolustamaan noituudesta syytettyä juutalaistyttöä, ja ritarit, joita Malvoisin salaa yllytteli, alkoivat keskenään kuiskailla, että aika oli jo julistaa Rebekalle suotu armon aika loppuun kuluneeksi. Mutta juuri silloin ilmaantui kaukaa aukean kankaan reunalta näkyviin ritari, joka läheni taistelutannerta kannustaen hevostaan kovimpaan juoksuun. Monesta sadasta suusta kajahti huuto: »Puolustaja! Puolustaja!» Ja kun ritari ajoi aitauksen sisään, hurrasi kansa hänelle yhdestä suusta enää muistamatta ennakkoluulojansa ja vihantunteitansa. Seuraava silmänräpäys hävitti kuitenkin jälleen toivon, jonka ritarin saapuminen oikeaan aikaan oli herättänyt. Hänen ratsunsa, joka oli monta virstaa hurjasti juossut, näytti horjuvan uupumuksesta ja ratsumieskin, vaikka hän uljaasti ajoi aitauksen sisäpuolelle, tuntui olevan niin väsyksissä tai niin heikkovoimainen, että töin tuskin pysyi satulassaan pystyssä.
Airuen tiedusteltua hänen säätyänsä, nimeänsä ja tarkoitustansa, outo ritari heti vastasi rohkeasti: »Minä olen kunnon ritari ja aatelismies ja olen tullut tänne peitselläni ja miekallani puolustamaan tämän neidon, Rebekan, Iisak Yorkilaisen tyttären oikeata ja laillista asiaa; todistamaan hänelle langetetun tuomion vääräksi ja valheelliseksi; ja haastamaan ritari Brian de Bois-Guilbertin taistelemaan kanssani, koska syytän häntä kavaltajaksi ja murhamieheksi ja valehtelijaksi. Ja sen tahdon näyttää toteen täll�