9. LUKU.
WILDRAKE VIISASTUNEENA
Wildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään. Usein puheltiin, että Cromwellilla, – taitavalla ja teräväjärkisellä valtiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli voittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin, että hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata – oli monien muiden neromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka toisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu siinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten luopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten velvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että ne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni henkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona ikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä mukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja salaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta henkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa tunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun oikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä mielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.
Näkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta puolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli hänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten miesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa yksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali saattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan tieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan omantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta, jota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.
Tässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä äärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa lähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui Wildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa hän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä oli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen jossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään Pearsonin ja Wildraken ilmestyessä.
Ylikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin. "Toveri", lausui Cromwell, "vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua vihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä minusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen, sillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja kunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa silmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies eikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole mitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä hyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen arvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää saman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja kuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä kohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä määräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai niille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan enonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi – ajattele, mitä olen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille pitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni on hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat silmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni – kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista ryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta – nämä ovat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita. Tuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita – hiukan vieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja" – hän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä – "unohda näkemäsi. Terveiseni herrallesi – ja vielä viimeisen kerran: muista – ja unohda."
Wildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin joutuin kuin suinkin.
Saman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä, joka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa Woodstockin majatalossa.
"Missä olet ollut? – mitä olet nähnyt? – mikä kumma epävarmuus kuvastuu katseissasi? – ja miksi et vastaa minulle?"
"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa", vastasi Wildrake, laskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. "Miehellä on vain yksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen."
"Irroittaneekohan sen ryyppy?" esitti eversti; "vaikka kaithan oletkin koetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois, mitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa."
"Everard", kielsi Wildrake, "minä en ole maistanut edes kylmää vesikupillista koko päivänä".
"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa", arveli eversti.. "Voitele vikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin haaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt näyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi."
"Everard", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, "minä olen muuttunut mies".
"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina", sanoi Everard. "No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja saanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista."
"Olen nähnyt paholaisen", kertoi Wildrake, "ja tosiaan saanut häneltä valtakirjan".
"Anna tänne", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.
"Suo anteeksi, Mark", selitteli Wildrake, "jos tietäisit, missä tarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty – jos tietäisit, vaikka aikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita liittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta se mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena hehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän paperiliuskaan."
"No, mitä joutavia", vähitteli Everard; "tuo johtuu joistakuista intomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä rajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne yltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele – kun minun nyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan – että minä murheetta näen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon joutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää minua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin, jotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia on hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi vannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa – pitkiin aikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja siivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen ajatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä, jotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa näin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä kauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina olleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä vähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään palkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin haluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan mieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme odottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon mitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä ainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt tiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni, vaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin – en kenties niin kiihkeästi kuin sinä – mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu palauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle itselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi kuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi kuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut rakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen vetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan."
"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä ikuista laverrusta – samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset, jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän ponnistuksiamme."
Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa ja parlamenttia vastaan."
"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.
"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."
Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.
"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"
"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä, jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."
"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen, joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden syntieni ohella. Mutta vielä mitä."
"Kirkkoon – kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen tapasi – sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta harvoinpa astut sen yli."
"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."
Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan, jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta terveellistä ja puhdasta vettä.
Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan, ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti. Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.
Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi, että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta, näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa hengähtivät: "P – u minut – tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon – me olemme vaivaisia savikaavoja – yksi vaatimaton kulaus on sallittava hauraudellemme."
Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.
Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin, jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia yhteen menoon.
Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä, joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille, että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori Holdenough halusivat tavata häntä.
10. LUKU.
KUMMITTELEE
Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään, mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan, mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.
"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa, koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut avukseni kuin – kuin – "
"Tamquam Deus ex machina, kuten etnalainen runoilija lausuu", täydensi pastori Holdenough, "vaikka minä en usein vetoa sellaisiin kirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard – tai arvoisa eversti, pitäisi minun sanoa – te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on Woodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka."
"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä", ilmoitti eversti pormestaria puhutellen. "Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin, että saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi."
"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra", tokaisi pastori Holdenough. "Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän neuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te ja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa niinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet, pyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat hieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen kirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja kirkkoruhtinaallisista lisistään."
"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni", huomautti Everard, "minä pidän arvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta minä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy lahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen sorron painamina."
"Sir, sir", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, "tuo kuulostaa kyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio maa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten, herjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin tuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori Edwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme on joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla hajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja häiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien kansojen hylkiöitä – colluvies omnium gentium. Uskokaa minua, arvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä kaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo valistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos saarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan riistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta."
"Hyvä pastori Holdenough", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän saarnamiehen, "on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien eripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että nykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä maltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen järjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys. Intomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun se sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka suoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä nyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?"
"No, osittain tätä, sir", alkoi Holdenough kertoa, "vaikka te kenties pidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen kuin kohtasimme. Minut itseni – minut, Nehemia Holdenoughin", hän lisäsi mahtipontisesti, "karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani niinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen ja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten vaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja patruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle, joka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin totta, sir – herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, – vaikka" – pormestariin kääntyen – "vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut rynnistää hiukan enemmän".
"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian", lepytteli kauppalanvanhin. "Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis saattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on niitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille."
"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä", sanoi eversti. "Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä, että he eivät tahdo taistellakaan – ja entä jos sitte saataisiin uusi kavalierien kapina?"
"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit"; virkahti Holdenough.
"Kuinka, sir?" kummeksui eversti Everard. "Sallikaa minun muistuttaa teille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta kansakunnan nykyisessä tilassa."
"Minä sanon", intti presbyteriläinen, "että metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen. Sielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt maljoja tai äyskinyt sadatuksia – sielunvihollinen on käynyt metelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!"
"Niin, on tosiaan", vahvisti pormestari, "ruumiillisesti ja näkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa elämmekin!"
"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä puheenne", oudoksui Everard.
"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille", kertoi pormestari; "mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille – "
"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan", keskeytti pastori Holdenough. "Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen on nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa, missä havaitsee sen menestyvän parhaiten."
"Pastori Holdenough", sanoi eversti, "jos puhutte vertauskuvallisesti, niin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja eikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien taltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta on näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te oikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi vastus kuin minunlaiseni soturi."
"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä kävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan", selitti Holdenough; "mutta se paikka, jossa hän on viimeksi näyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja paatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka minä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse heidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän suojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan peuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja raatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä Bletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti ja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut seuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat."
"Toden totta, arvoisa ja jalo herra", puuttui puheeseen pormestari, "niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo – meidän etuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan laitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi kauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan huvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen kuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme tulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana majapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät todennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä tässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat ilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te asetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme."
"Sen teen, herra pormestari", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden, että hänen aikeitansa odoteltiin; "olin vakaasti päättänytkin puuttua tähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun valtuuden ylikenraalilta".
"Määräyksen ylikenraalilta!" reipastui pormestari, survaisten hengenmiestä kyynäspäällään. "Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille kukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi Woodstockiksi!"
"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä", sanoi Holdenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta sanoilleen, "ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä tuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn kuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien lopettamiseksi."
"Lähtekäämme siis liikkeelle", esitti eversti Everard; "ja toivoakseni tapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä".
Ilahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen, ja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja sai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se käskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa palvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä, tukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.
Seurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä monet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen välitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen yhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin säästämiseen tuholta ja turmiolta.
Heidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: "Mitä puhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?"
"Ka, eversti", sanoi pappi, "tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on aina kummitellut?"
"Olen asunut siellä pitkiä aikoja", vastasi eversti, "ja tiedän, etten ole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä jaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista tarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin täyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan asunut."
"Ei, mutta, hyvä eversti", pahoitteli hengenmies, "ettehän toki ole antautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi niiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten vahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja noitien puolustajani?"
"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen väitetään", selitti eversti. "Mutta järkeni johtaa minut epäilemään useimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma kokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä."
"Niin, mutta uskokaa minua", vakuutti Holdenough, "on aina esiintynyt jotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä miestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai vanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää koiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet raikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin ensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle – ja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään, voiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän on aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa vuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum – puolipäivän aave."
"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori", sanoi eversti, "minä olen asunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa kaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä kuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa."
"Eversti", vastasi Holdenough, "epäys ei todista mitään. Mitä merkitsee, – sallikaa minun huomauttaa, – että te ette ole nähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä on todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? – Ja lisäksi liikkuu Demon Nocturnum – öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt noiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti, tuijotelkaa vain, mutta niin on asia – he saavat koetella, parantaako hän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat villiinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen lannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä ja yleissivistystä, – niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja oikeata hengellistä kutsumusta."
"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen", virkkoi eversti; "mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on aiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on tosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison on kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen on siellä Bletson, joka ei usko mitään. – Mitä te tiedätte siitä asiasta, hyvä herra pormestari?"
"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä", vastasi kauppalanvanhin, "ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir, minä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin sikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun, tietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan, että Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona hiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut hovia päivälliselle."
"No, mutta sen hälytyksen syy?" kysyi eversti.
"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla", vastasi pormestari arvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä, joita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. "Puolisoni tahtoi nyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle selväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä makuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani, ja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille. 'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, – pyydän teidän kunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista puhetta, – 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on tulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' – pyydän taaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla; ettekö suvaitse astua sisälle?"