"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun", sanoi eversti, "jos sillä nimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari".
"Kaikella on loppunsa", tuumi pormestari, "kunhan hillitsee hoppunsa. Teidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. – Missä olinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset nukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän aina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät talvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta, että hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja herätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen kenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman varalta – ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka tulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu aseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin koivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät sivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja sen tein kaksinaisesta syystä."
"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen", keskeytti eversti. "Te halusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?"
"Totta, sir, varsin totta, – ja viimeisenkin, siihen nähden, että tappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen kuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai pelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa pitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme livisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota nimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi."
"Katsokaas, eversti", huomautti pastori Holdenough, "sanoinhan teille, että useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja julmuuden vanhoilla näyttämöillä".
"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?" urkki eversti.
"Minä – niin – niinhän toki – tarkoitan, en aivan säntilleen sanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme – peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme arvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura heittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan latelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai siten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan eikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa master Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin, jotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon Woodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa."
"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?" sanoi eversti.
"Niin kyllä", vastasi pormestari, "ja enempää ei tehnytkään mieleni nähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan velvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän oli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia marssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani mukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri sivuuttaneet meidät."
"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä", tokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti kuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman hermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi syrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut noin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard vaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän oudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja pysähdyttivätkö he oletetun aaveen.
"Totisesti, arvoisa sir", sanoi kauppalanvanhin, "pastori Holdenough oli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja pakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin – Littlefaithin kauppalan valtiopäivämiehen – todellisessa hahmossa."
"Toden totta, herra pormestari", huomautti hengenmies, "olisinkin hämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos pitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä hänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran palvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra pormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän arvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta sinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä kuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti Desboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä".
"Ja missä kunnossa he olivatkaan?" tiedusti eversti.
"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että he olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut koitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili edes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen itsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina, sukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän toisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin kaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva sektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen aineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen puhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli raamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi pahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi, miehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku muskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen luikkunsa perällä eikä piipulla – ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi eriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä taitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki osoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin kurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja laillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa ja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja sahajauhoiksi!"
"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra pastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä taholta peljättävissä?"
"Pitikö minun sellaista tiedustaa?" vastasi pappi voitokkaasti. "Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta he ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin, luoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta paholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat lukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät kaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen kiusauksesta – pyh! – lisätkööt vielä toiset puolet niihin myriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te löydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen – minä vastaan yhdestä ainakin, – joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä ottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan palaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen ahdistelivat tuota kurjaa poloista, – ei, hän häätää ne heti suoraa päätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!"
"Kuitenkin pyydän saada tietää", tiukkasi eversti, "näittekö mitään hurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää".
"Näinkö?" vastasi hengenmies; "en, totisesti, en nähnyt mitään enkä katsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen matkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule ahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä kielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä, joka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän kaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista."
He olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä, saadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei puhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen hälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli aika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle kolmen kumppaninsa kanssa.
Oli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli sen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen rakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä seestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin kynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni hengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja hätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:
"Näettekö tuota valoa?"
"Kas, näenpä kyllä", vastasi eversti Everard, "ja mitä sillä on väliä? Kynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni ole mikään kummastuttava näky."
"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?" sanoi pormestari.
"Totta kyllä", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti tarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli oikea. "Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty nostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä sattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan."
"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike", vakuutti pormestari, "ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä myyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle alalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden antaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista. Katsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman sinistä ja punervaa reunoissa? – se ilmaisee hyvinkin selkeästi, mistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän parempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja punatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna palatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu olemaan voitolla."
"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari", sanoi Everard, "mutta velvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana".
"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista", virkkoi pastori Holdenough, "jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle. En yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä, turvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten asuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja tahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat ylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond, ja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen istuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen kuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. – Minä saatan teitä, hyvä eversti – herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen on varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä voimallisempi."
"Mitä minuun tulee", tuumi pormestari, "joka olen yhtä oppimaton kuin sotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin tai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme jälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies", lyöden Wildrakea olalle, "kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa, jos lähdet takaisin minun kanssani".
"Helkkunassa, herra pormestari", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt virkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen anteliaisuutensa, "kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja luuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin teidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada vilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton valiotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?"
"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni", varoitti hengenmies; "meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta hän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa, kuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta turhuudenmarkkinoiltaan".
"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake", käski eversti, "ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden rajoista".
"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan", vastasi Wildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen oma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. "Mutta hemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta paholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin minä sain vastakumppanikseni – eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta."
"Mitä, ystäväiseni", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa käsitti kaiken kirjaimellisesti, "onko luonasi käynyt niin äskettäin saatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat lausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän sitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?"
Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä, kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".
"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei koskaan jää hätävalheen puutteeseen".
"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies, palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että lähinnä Rosamondin tornia, jossa – kuten sanoin – se nainen eleli synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi, Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen henkien kummittelupaikkana. – Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan tuosta unestasi tai näystäsi."
"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies, te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. – No niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa. No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun – ja hänkään ei ollut paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön; mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia, leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa tamineissaan, kautta – !"
"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"
"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"
"No, kautta messun, herra apotti – tarkoitan herra pastori – pyydän teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."
Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti siihen asetetun vahtisotilaan ponteva seis! Eversti Everard vastasi: "Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän arvoisuuksiensa mieltä.
"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen, pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"
"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat asemani ohjeet".
"No, tehkäähän siis velvollisuutenne", mukautui eversti. "Mutta ovatko kavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja tarkkaa valvontaa?"
Mies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin sielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä etsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins, saattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin kynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti Everardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin hätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita mutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille, joiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea. Sitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen, jossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli pantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta. Siellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin ikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.
11. LUKU.
PARLAMENTIN VALTUUTETUT
Jo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard helposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat kerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän ympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita, sillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli siirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan tarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta tällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin tehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli katkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: "Lähetti hänet osille meidän kanssamme, sen takaan – se on aina ollut hänen ylhäisyytensä lankomieheni tapana – jos hän on valmistanut kestityksen viidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä riittää – tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta kananmunaa."
"Hiljaa, hiljaa", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa ilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole lukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.
Desborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen, kasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet ja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut esiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin koristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään kaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa oli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen pikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta totisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta itse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon pukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei hän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan oli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa näyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät olleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan – oikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret näyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla sanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin jäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia edustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja kunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma sijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.
Kenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin likeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja se suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään silloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten ja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja hänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen kuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän ja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs, rakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää sotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai pilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat edullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi toisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille, samalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien suojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa tehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia niin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä kiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat Ilmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden tulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä olevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden lähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita tuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan toteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat, olivatpa ne taivaallisia tai maallisia.
Silloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista mielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut Harrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, – henkilö, joka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi ja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina apurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä saattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu välinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli hän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon, joka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä ja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle joutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen tai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli Cromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän tehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn teurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi, jotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten veritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä autuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.
Tällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka Cromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi ne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, – ja Everardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan erillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää kyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä vakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä veistoksia.
Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.
Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.
Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä, missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat niin tavattomia eroavaisuuksia, – missä yksilöiden varallisuus oli niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa, pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi. Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle, hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell – kuten sitte tapahtuikin – heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.
Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.
Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle. Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta. Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi miten pian tahansa.