On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta, ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.
Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.
"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla ja poistumaan täältä".
"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima, että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei kyennyt vähääkään puolustautumaan.
"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! – Mitään pahaa ei sinulle tarkoiteta – ole viisas ja vaikene."
Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista, jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen – sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä – hän koki sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.
"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin kamalalla tavalla!"
"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta, ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."
"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".
"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan sinua. Nouse ja mene!"
Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei kiirettä – kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt – nyt – nyt – " (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) – "olet vapaa. Pysy vaiti ja turvallisena."
Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa. Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen henkensä vallassaan – hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi – ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut. Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti, "lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".
Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan nimeänsä. "Mitä – hoi! – helei! – Eversti Everard – Mark Everard – on pimeä kuin pirun kidassa – puhu – missä olet? Noidat näyttävät täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"
"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny vasemmalle, niin tapaat minut."
Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?" hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."
"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.
"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan toista".
"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy laatuun."
"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta? Luhistuuko talo?"
"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli kalustuksesta rippeitä jäljellä.
Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham, kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"
"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."
Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.
"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan; mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta, Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen? Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta sinulle tuottamastansa virheestä."
"Hulluutta – hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän raamun langetessani – pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen. Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen, hanki sotaratsut – käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun tuokion kuluttua portin edustalla."
"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta ketään noista alikerran miehistä?"
"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".
Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia; toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki valmista lähtöön.
13. LUKU.
VÄÄRÄSSÄ VALOSSA
Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä – sillä myöhäiseksi katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla – herätti paljon arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan, sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki metsänvartija Jocelinen majaa kohti.
Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia vaikeuksia.
Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista, joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.
Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta, mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava, ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.
Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän säikyttelemisekseen tiehensä.
Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen ritarivanhuksen puheille.
Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi, omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.
Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä, niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä. Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..
Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.
Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.
Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä, joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin loistoaikoina.
Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna, sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.
Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta. Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.
Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi vastalauseen tekemiseen.
Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi. Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.
"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".
"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut usein hartaushetkillämme".
"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".
"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi; "ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime tervehdyksemme oli niin karkea".
"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien, "että – että – läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu kuin sillä kertaa".
"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi, kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt – kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."
"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".
"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne tervetulleiksi."
"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, – koska ette kenties suvaitse minun puhutella teitä omaisenani, – toteuttaa niitä toivomuksia jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä huononemassa."
"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia vaatteita, – syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, – miehet eivät kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt tammikuun kolmattakymmenettä päivää?17 Minä en ole tieteilijä enkä tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa pimeä."
"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir", huomautti eversti Everard, "että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan ja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden hukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa, pakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen paitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla on pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella luvalla, niin ainakin suvaitsemalla."
"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista kolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni täydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista vaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa liian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt sieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni noudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa palvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään anastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell – olkoon paholaisia yksi tai legio – en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni verhoksi – en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi vilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella anteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään – tahdon elää kuten kuoliakin Lainkuuliaisena Leenä."
"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties annatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka vähäistä alistumista tässä vaaditaan?"
"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet siitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme arvoisaa pappismiestä eteishuoneessa."
"Jotakin oli minulla sanottavaa – se koski Alice-serkkuani", vastasi Everard hämillään; "mutta pelkään teidän molempien olevan niin ennakkoluuloisia minua vastaan – "
"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi – lähden muori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin, että saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella järkevällä tavalla."
Ja hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.
Eversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito vetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi soturia istuutumaan jonkun matkan päähän.
"Olemmeko siis näin suuresti – vieraantuneita, rakkahin Alice?" pahoitteli eversti.
"Siitä puhumme piankin", vastasi toinen. "Sallikaa minun ensiksi tiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä hetkenä."
"Kuulithan", sanoi Everard, "mitä mainitsin isällesi?"
"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne – mielessänne tuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua."
"Se oli kuvitelma – omituinen erehdys", vastasi Everard. "Saanko kysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?"
"En suinkaan", vakuutti neito. "Minulla ei ole suurtakaan kiusausta harhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin, ja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta minkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?"
"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt ystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen puhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice."
"Siihen on pian vastattu", haastoi toinen. "Kun paljastitte miekkanne isäni harrastuksia vastaan – melkein häntä itseänsäkin vastaan – yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi sopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne kansalaisvelvollisuudesta – minä tiesin, mihin mielipiteisiin teidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia hyljätä häntä luotani – hän vastustaa kuningastansa syystä että hän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun kolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää, ja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi harhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi."
"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee", lisäsi Everard punastuen, "liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin nimeen?"
"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä myöskään tahtoisi loukata teitä", vastasi toinen. "Mutta tapaatte kyllä muita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee anastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan vapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo kauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman suuria etuja itselleen ja perheelleen."
"Itselleni – en ikinä!"
"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on näytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä tavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko, että isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu Englannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?"
"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua juuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin hyväksynyt!"
"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän alistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle kannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset olisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä niin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään tuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen avittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on alistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä – ja voi, Markham – heidän verikoiranaan!"
"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi, että voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat tyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin havaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta ylemmäksi valtaan – mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on mielessäsi?"
"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!"
"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?"
"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren kuninkaan?"
"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En koskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse – antaisin hänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja luullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen, estäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta kavaltajaksi en ikinä alentuisi!"