Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan hänen viittaansa ja sen sellaiseen – ja nyt hän kohtelee noin kiittämättömästi – ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden – "
"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough – teet tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir – ei mikään puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella isänmaata, se luottamus, että minä – ja sinä, master Desborough, ja te, arvoisa kenraali Harrison, – jotka olette kaikkien itsekkäiden pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin – niinkuin tekin varmasti olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen – sanon, isänmaan palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te kumpainenkin olette – samaten kuin tekin, eversti Everard, jos olisitte kuulunut joukkoon, – sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden, voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni – luottamukseni – uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, – suoden kaiken kunnioitukseni hänen ylhäisyydelleen, – onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi, jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."
"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia vastaan."
"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä? Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa. Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta? Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä – ja pyhillä miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta. Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni – he odottavat palavin lampuin ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä – niin, itse Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti – Selah! selah!"
"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen – "
"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".
Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen, uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.
"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies – älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella. Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta, ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa, metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa täydellisyydessä!"
Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän viiksensä ylöspäin.
Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta. Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä, vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian urhojen sydämistä ja verestä.
Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät, että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan, odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten, että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.
Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta, pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä, miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä vain katsoi hyväksi.
Tämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne lisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin uskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan; hän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria sanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan jäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa isänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain vähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten, joka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden somistelu vaihteli, oli tuloksena sama: – että he olivat päättäneet ainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat takeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.
Everard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka olisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt selvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä edellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti ilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa. Hän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun liikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan tehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän taasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava selkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista, joita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät laajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä niin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi ehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän pyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion palvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei hän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen sitoumuksensa voitaisiin tulkita.
Kirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin vasiten viemään tätä Windsoriin.
17. LUKU.
HENGENMIEHEN NÄKY
Valtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin kauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka kuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät ole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan keskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli nimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa ikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa mellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat merkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin kuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan hankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai eversti Everard vastaukseksi: "Tänä päivänä en minä maista ruokaa, paitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan, että leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin, että minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan siten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen läjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi ravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin puhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä ihmeellisimmästä varjeluksesta."
"Pastori Holdenough", sanoi Everard, "tunnen teidät sekä kunnolliseksi että rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla urhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun koetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä".
"Liian urhoollisesti – liian uskaliaasti", vastasi pastori Holdenough, jonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. "Me olemme heikkoja olentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme olevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard", hän lisäsi kotvasen kuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton, "olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!"
"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori", ihmetteli Everard; "saanko pyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä rauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta olisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua."
"Sir", haastoi pappi, "te olette järkevä herrasmies, ja vaikka minä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat brownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat niin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa olisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi teitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja ja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen oikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen puhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka olen – Luojan kiitos – mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni kuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen jälkeen. – Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden katseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä, onko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu etuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan, ja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen kiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia antinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja ja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo iljettävät matelijat faraon maahan."
Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta, näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa, vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.
Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä taistelupäiväni ovat menneet ohi."
Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä, ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa, ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa", hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin – vaikka sen mainitseminen on turhamaista – opistomme toivorikkaimpina jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa, kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme, myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin, kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla. Sitte tuli kansalaissota, ja minä – omantuntoni kutsumana ja vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli tulossa noiden independenttien nousun johdosta – suostuin antamaan kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta. Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla, että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten. Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin, eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies, vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä, miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa; kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi. Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat: 'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena, osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa, sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla, kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin, sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin, paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun, oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä, jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi, master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa, koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"
"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa, herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä yöllisen seikkailunne kanssa."
"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta, jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa", hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, – näin saman papin, jonka olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet – ja tunsin hänet – voi, eversti Everard!"
Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.
"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.
"Vanha – ainoa ystäväni – jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden onnekkaat päivät! – Ryntäsin eteenpäin – reudoin – rukoilin. Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä – kaikki hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas Baalin pappi – surmatkaa Mattan – surmatkaa hänet, vaikka hän olisi alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat hänen käsivarsiaan ja käsiään – kuulin raskaan putoamisen alas pohjattomaan kuiluun. – Suokaa minulle anteeksi – en voi jatkaa."
"Hän on saattanut pelastua."
"Oi, ei, ei, ei – torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään, jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. – Voi, jospa sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! – voi, Albany, veljeni, veljeni – olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"
Kelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa hänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman uteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi kertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin enemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen oli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se kerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain tai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi innokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän ilmaisemasta myötätunnosta.
Pian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti kätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden erotessa, ja pitkitti tyynemmin: "Suokaa minulle anteeksi tämä kuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun kutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua itse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei synnillistäkin – sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme sitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen seurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni maan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä – mutta teenkin kertomukseni lopun lyhyeksi." Hän veti istuimensa lähelle Everardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli hiljennyt melkein kuiskaukseksi: "Näin hänet viime yönä." "Näitte hänet – kenet näitte?" sanoi Everard. "Voitteko tarkoittaa henkilöä, jonka – "
"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti", täydensi pappi, "vanhan opistoystäväni – Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä teidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa tällaisesta aiheesta."
"Pilaako!" vastasi Holdenough; "yhtä hyvin laskisin leikkiä kuolinvuoteellani – yhtä pian pilkkaisin raamattua."
"Mutta teidän on täytynyt erehtyä", arveli Everard pikaisesti. "Tuo synkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin mielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne varmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa jännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole luultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin kiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi."
"Eversti Everard", vastasi Holdenough jämeästi, "velvollisuuteni suorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon teille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te tuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne – kuten luontonne liiaksikin johtelee teitä – tutkimaan toisen maailman salattuja asioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan Isiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte ihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne noitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon, juuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa yhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte hyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta hänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista."
"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough", vakuutti eversti Everard. "En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten olemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni ääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet kannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten mahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä mitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla, että voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua yliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin."
"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana", haastoi hengenmies, "ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja – mikä on enemmän – pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja kristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. – Olin eilisiltana asettunut siihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin, että sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään, ollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin sen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan asuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin itse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa perää, sanokaahan?"
"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli", ilmoitti eversti Everard, "kerrottiin teille oikein".
"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin päättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa niin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti Everard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, – sillä Eliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli osuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella syntisellä kuin minulla – oli kuitenkin toivoni ja urheuteni korkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää, en periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet paavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien muotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja luottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä saatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja siten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla kirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni soveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta haihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien aavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin, mitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset sielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin."