Vaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta punainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty, ja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu kiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan vastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan hän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli edellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän vieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena skotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä kummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan hiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan kuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui; maanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine vivahduksineen ja toisintoineen – hänen mielensä oli joustava, jollei yhdenmukainen – häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka suurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen tovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja vastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan hyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija – viisas, paitsi milloin intohimot tulivat väliin, – antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut riistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen – hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa häneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä, että loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä vääryyksien täyttä tajuntaa.
Albert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa rattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui, jääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi oli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen sydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet saarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton ja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen mielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten seikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama viehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta valepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä kestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista huvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai Alankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille kaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet kansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein hyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että hän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori herrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin hilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai toisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään keveänä ja turhanpäiväisenä.
Niinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja kaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin itselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.
Aamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan valvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli kuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman tulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli pitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat joutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.
Seurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis Kerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä Albertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta, hänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten huomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän siirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja lausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin ymmärrettäväksi:
"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia viestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni ja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden, minkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden keralla."
"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa sinulle siten – olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti ja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu! Olen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja suullinen vesinenättejä – älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja metsänriistan edessä."
"Hyvä Louis", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään äänettömyydestänsä, "olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla varemmin kuin sinä".
"Vaikka niinkin", arveli hänen isänsä, "mutta kuitenkaan en pidä sitä pätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä olemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa huolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme vieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet meidät terveinä."
"Palannut kyllä – mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin sen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin aikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut."
"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että kuningas on päässyt koirien kidasta."
"Ei sentään ihan vaarattomasti", jupisi Louis ajatellen edellisen illan kohtausta Bevisin kanssa.
"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti", säesti ritari, "mutta, kuten vanha Will sanoo:
"'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,
ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.
"Ei, ei – Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja onnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut Bristolista – jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä suuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt kuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt kuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin ja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto vieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään kureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten kavalierin pitääkin."
"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen", tokaisi Louis, "niin tahtoisin vakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan kuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä tukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan hänen tähtensä".
"Te vastaatte rohkeasti kuninkaan puolesta, nuori mies", huomautti Sir Henry.
"Ka, isoni oli uuraasti kuninkaan parissa", vastasi Louis muistaen nykyisen osansa.
"Ei siis ihme", tuumi Sir Henry, "että te olette niin pian saanut takaisin hyväntuulisuutenne ja sievän käytöksenne, kun kuulitte hänen majesteettinsa pelastuneeksi. Te ette totisesti olekaan sen enempää eilisiltaisen nuorukaisen kaltainen kuin on näyttänyt vetohevoselta paras metsästysratsu, mitä olen koskaan omistanut."
"Kas, paljonhan merkitsee lepo, ravinto ja asunsa hoito", vastasi Louis. "Tuskin tuntisitte väsynyttä juhtaa, jonka selästä laskeusitte edellisenä iltana, kun se seuraavana aamuna talutetaan tallista tepastellen ja hirnahdellen, levänneenä, virkistyneenä ja vireänä lähtemään jälleen taipaleelle – etenkin jos elukassa on jonkun verran jaloa verta, sillä semmoiset toipuvat ihmeen väleen."
"No niin, koska isänne oli hovimies ja te olette luullakseni oppinut jotakin siitä ammatista, niin kertokaahan meille hiukan, master Kerneguy, hänestä, josta mieluimmin kuulemme puhuttavan – kuninkaasta; me olemme kaikki taattuja ja vaiteliaita, teidän ei tarvitse peljätä. Hän oli toivorikas nuorukainen; varmaankin hänen täysi kukoistuksensa nyt lupaa hyviä hedelmiä?"
Ritarin puhuessa Louis loi alas silmänsä ja näytti ensin epävarmalta, mitä vastata. Mutta taitavana selviytymään tuollaisesta pulasta hän huomautti, ettei hän tosiaankaan voinut tekeytyä asiantuntevasti puhumaan tuollaisesta kysymyksestä isäntänsä eversti Albert Leen kuullen, jonka täytyi kyetä paljoa paremmin arvostelemaan Kaarlo-kuninkaan luonnetta kuin hän saattoi väittää pystyvänsä.
Albertilta siis ritari alkoi Alicen säestämänä vaatia jonkunlaista selitystä hänen majesteettinsa luonteesta.
"Tahdon puhua vain tosiseikkoja myöten", sanoi Albert, "ja silloin minut on vapautettava puolueellisuuden syytteestä. Jos kuninkaalla ei olisi ollut yritteliäisyyttä ja sotaista taitoa, niin hän ei olisi ikinä suunnannut sotaretkeä Worcesteriin; jollei hänellä olisi ollut omakohtaista urheutta, ei hän olisi kiistänyt taistelusta niin sitkeästi, että Cromwell melkein jo piti sitä menetettynä. Että hänellä on ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, se täytyy nähdä olosuhteista, joissa hänen pakonsa tapahtui, ja että hänellä on puolellaan alamaistensa rakkaus, se on selvää, koska häntä ei ole yksikään kavaltanut, vaikka hän on välttämättömästi ollut monille tunnettu."
"Häpeä, Albert!" moitti hänen sisarensa. "Tuolla tavoinko kunnon kavalieri jakelee valtiaansa luonnetta, sovittaen jokaiseen myönnytykseen esimerkin, niinkuin kyynäräkepillä kangaskääröstään mittaileva kulkukauppias? Kuinka saatatkaan! Ei ole ihme, että jouduitte tappiolle, jos taistelitte kuninkaanne puolesta yhtä kylmäkiskoisesti kuin sinä nyt puhut hänen puolestaan."
"Tein parhaani piirtääkseni kuvan siitä, mitä olan nähnyt ja tiennyt alkuperäisestä, Alice-sisko", vastasi hänen veljensä. "Jos tahdot saada haaveellisen muotokuvan, niin sinun on hankittava laatijaksi taituri, jolla on enemmän mielikuvitusta kuin minulla."
"Tahdon itse olla se taituri", innostui Alice, "ja minun muotokuvassani hallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat pyrkimykset omaksuneena – mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen syntyperän johdosta – mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä valtakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava".
"Hyvin sanottu, Alice", haastoi vanha ritari. "Katsotaanpa äskeistä kuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan heponi – panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä – että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta. Poikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen – hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi sinut vieköön! – nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos sinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi ollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat sekoitettuja lautasellasi – alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken elävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän kuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor Lee."
On huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja liioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille luonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä. Mutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta paluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime aikoina tuskin ollenkaan antautunut.
"No niin", hän lausui, "vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän kuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt uskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian palaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa. Hänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen urheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen hyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys ikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa uhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna ja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien vierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen hengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa jälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt, olkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen, on hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella ja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin kruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen valtiaan!"
Puhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta kuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä, ja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi senvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa hänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti haltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö, jota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten mainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan täydellisesti näkyvissään.
Albert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä ylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli tuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.
"Sen verran kuninkaasta", hän virkkoi; "ja nyt ihmisestä".
"Mitä ihmiseen tulee", vastasi Alice samaan tapaan, "niin tarvitseeko minun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa isälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin ovat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras uskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi, yksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella vaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja säästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen – kirjallisuuden ja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara ehkäisijä – arvokas herrasmies – suopea isäntä – paras ystävä, paras isä, paras kristitty – " Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo kohottanut nenäliinan silmilleen.
"Hän oli, tyttönen – hän oli!" huudahti Sir Henry; "mutta ei enempää siitä, minä pyydän – ei enempää – riittää; olkoot hänen pojallaan vain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin hän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi haluta".
Syntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän sukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti ja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan kohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat hämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti vajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin loistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys mitä ankarimmaksi ivaksi.
Mutta sellaiset mietteet eivät luontuneet pitkäksikään aikaa vapaaehtoisesti ajateltaviksi henkilölle, jolle ne olisivat voineet olla varsin hyödyllisiä. Hän omaksui leikkisän sävyn, joka on kenties mukavin tapa päästä erilleen itsenuhteen tunteista. "Jokaisen kavalierin", hän sanoi, "pitäisi taivuttaa polvensa kiittääkseen mistress Alice Leetä noin imartelevasta muotokuvasta, jolla hän heidän herralleen kuninkaalle veroittaa kaikkien hänen esi-isiensä hyveitä. Siinä oli vain yksi kohta, jota en olisi odottanut naisellisen maalarin sivuuttavan äänettömästi. Kun hän teki prinssistä äidinisän ja isän nojalla kuninkaallisten ja yksilöllisten etujen esikuvan, niin eikö hän olisi samalla voinut varustaa kuvattavaansa äidin ulkonaisilla suloilla? Miksei aikakautensa viehättävimmän naisen Henrietta Marian pojalla olisi sisäisten ominaisuuksiensa lisänä kauniit kasvot ja komea muoto? Hänellä on sama perinnäinen oikeus miellyttävään näköön kuin sielullisiinkin ansioihin, ja siten lisättynä olisi kuva tavallaan täydellinen – ja Jumala suokoon, että se olisi yhdennäköinenkin!"
"Minä käsitän teidät, master Kerneguy", sanoi Alice, "mutta en ole mikään haltiatar, suodakseni Kaitselmuksen epäämiä lahjoja, kuten saduissa tapahtuu. Olen kylliksi nainen, jotta olen kuulustanut sitä seikkaa ja tiedän yleisenä puheena olevan, että kuningas noin komeiden vanhempien pojaksi on tavattoman karkeapiirteinen."
"Hyvä Jumala, sisko!" äännähti Albert kärsimättömästi kavahtaen istuimeltaan.
"Mutta sinähän itse kerroit minulle niin", huomautti Alice kummastuneena toisen osoittamasta mielenkuohusta, "ja sinä sanoit – "
"Tämä on sietämätöntä", mutisi Albert, "Minun täytyy lähteä viipymättä puhuttelemaan Jocelinea – Louis", rukoilevasti katsahtaen Kerneguyhin, "sinä tietenkin tulet minun kanssani?"
"Tulisin peräti mielelläni", vastasi Kerneguy häijysti hymyillen, "mutta sinä näet, kuinka kipeästi vielä onnahtelen. – Ei, ei, Albert", hän kuiskasi vastustaen nuoren Leen yrityksiä saada hänet lähtemään huoneesta, "miten voitkaan luulla minua niin hupsuksi, että loukkaantuisin tästä? Päinvastoin, haluan käyttää sitä hyödykseni."
"Suokoon sen Jumala!" tuumi Lee itsekseen, poistuessaan huoneesta; "ja se onkin sitten ensimäinen opetus, mistä olet koskaan hyötynyt, – mutta horna periköön ne juonet ja vehkeilijät, jotka saivat minut tuomaan sinut tähän paikkaan!" Ja nyreissään hän asteli puistoon.
23. LUKU.
SYNNILLISIÄ AJATUKSIA
Keskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti samalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä turhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille nuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan soveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon korkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi ollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta, ja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista mielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä. Hänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin älyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei helposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee ainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun Kerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee ei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä ansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.
"Te erehdytte, sir", sanoi Alice. "En jakele mitään. Yritän vain maalata kuninkaamme sellaiseksi kuin toivon hänen olevan – sellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi olla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa vähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi. Hänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä uutterasti ja käyttää hyödyllisesti – halliten halujaan ja antaen ymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas, mutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin lahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa."
Nuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki, mutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa ilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen istuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: "Näyttää siis siltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille kuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia hänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?"
"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir", vastasi Alice, "kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä sellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu marttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille esittävätkin – olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan vakuutuksella."
"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice", huomautti Sir Henry Lee, "häväistysjuttuihin, joita hallituksen anastajat ovat keksineet – vihollisten kataluuksiin".
"Ei, sir", oikaisi Kerneguy nauraen, "meidän sovi antaa innokkuutemme syyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella ansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun vastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi olla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, – että olen hyvin puolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen ja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään hänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen isoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä kuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden arveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa – että Kaarlo on hiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä. Älkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen kova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä estää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa löytää niitten seasta?"
Alice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle; hän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta ennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon toinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän kun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä, jonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti keskeyttää puhelun hän virkkoi: "Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen hetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo. Haastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku harjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai pistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla tai kansallisilla aseillanne – typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä kaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista."
Master Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi päästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa; hän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui Woodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin suurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.
Sir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen näytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa "Kuningas Rikhard Toisen". Mutta tuskin oli hän alottanut:
"Juhana Maaton, kuulu Lancaster", kun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se oli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi senvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi sen käyvän laatuun vaaratta.
"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä, jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.
Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.
Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan edustaa.
"Olisi siinäkin vitsaus – miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti – sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän rakastajattarensa – hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! – Kuinka kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen? – on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä – vaka vanha kavalieri – minun isäni taattu ystävä – jos sellainen käänne sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! – Ja vielä mitä – enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin bar sinister?21 Pyh! se ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre – sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'. Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli – ystäväni – oppaani – varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi. Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, – miten päin sattuikaan, – niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen22 monta vuotta takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta suuren hallitsijan kanssa."
Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään. Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers, Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä, jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili – pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?