Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu, ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena, heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti, että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä johtui – sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään kysymyksen harkitsemistavassa – että hän oli Lee-parin vallassa, isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen, heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.
"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna23 jälleen avattaisiin ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei – kuten on joskus tapahtunut – sinulla ole luontoa itse viskautua kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi, ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää syöksemästä hallitsijan sydämeen, – ei, se kuva on liian kauhea! Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"
Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa, kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV: een, hän ei tehnyt täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut – mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut, lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, – niitä, jotka sokeasti rakastavat kuoloon asti.
Rakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä seuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei vaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin tavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen korkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys, jossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut uppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä eivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten asiain mennä menoansa.
Kaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja järjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen kunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski naissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan häpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata rajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa seuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys jutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa ja katkeruutta.
Mutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei juuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi pääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai sukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia tapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina, jotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä hyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan kumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen katsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten ulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.
Pohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan valitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein Victor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan ja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä, jonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä havainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei näyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi häntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken, ja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa kanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä niinkuin sattuma ratkaisisi.
Hän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja sai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta suuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan ja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä siitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen sutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja leikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.
Hänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen, kun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa saamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä perätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä, Pohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja ylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja jäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan Skotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna ja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi mitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan Louis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori Rochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen tietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina pulmallisina päivinä.
On tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa yksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen ei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan tuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan Bristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta kuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja purjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun häntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä käsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.
Tämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä rannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa noin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin millään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi sanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.
Kukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen nykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti vihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti luottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia kätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja kellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille – vieläpä olivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä naapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan urkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa raunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen omana salaisuutenaan.
Näiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että parlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat ensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei katsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska Cromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi, uskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään tavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti joltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan. Master Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he olivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan valmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin turvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis Kerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi hänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa taatuimmaksi ja mukavimmaksi.
24. LUKU.
VAARA TARJOLLA
Kaarlo – meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä – mukautui helposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa suotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut turvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän oli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt vastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia matkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi, kun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä oikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti ottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi jokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.
On myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli täydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että kauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen melkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin alistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää tämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi paljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta voimaansa ja vikkelyyttään – joidenkuiden Shakespearen kohtausten sietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin aistikkaasti – vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut etevä – nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia mielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi – se riitti yltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen harrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei ole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa alottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo oli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt kehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun, oli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden koetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan tai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain kansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen veljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi pelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan ollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi. Hakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja yksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta kohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut aiheuttanut sellaista säikkyä hänen povessaan. He olivat likeisiä sukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita vuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä kohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja lapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi ja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla siitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat alkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat yhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli hellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös puhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden puuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se mahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen tunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa aatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti häntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen tai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi Kerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa kuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka havaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice Leen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena tuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että tämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen varomisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni tiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo seuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa kolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi vierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen näyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua hänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään tekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että sen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin. Hän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla eri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta, joista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle. Näiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta ja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta riistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen valpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli veli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään tehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt tätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen häpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt. Woodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet niin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen aikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä kohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon kykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi sattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina hyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja murisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. "On vahinko", tuumi valepukuinen prinssi, "että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme sitä suorastaan keropääksi – se on liian komea, liian ylväs ja hienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta kavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen veitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee vihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia."
Alicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen ajatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen kaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava jokseenkin voimakkaaksi. "Ei, sitten on minun keksittävä joku muu syy", virkkoi oletettu Louis, "sillä minä en voi sallia Sir Bevisin pahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis olettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille tielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja, joista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään Louis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden tunteittensa valtiatarta." – Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis ilmaisi mielialansa kumealla murinalla. "Siinä tapauksessa teidän on paras pysyä loitolla", vastasi Alice nauraen, "sillä mustasukkaisen ihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan vähäpätöinen". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei johtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen nuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen vieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen valloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle. Terävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut, että kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille ainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän kosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja vastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.
Bevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin perheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin kokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa kuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä vuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli tuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää enemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja vielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua kuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle Argaluksen poissaollessa – sillä noiden kuuluisain arkadialaisten rakkaustarinoita käsittelevä nide24 oli silloin nuorten miesten ja neitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia epäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä tilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään vastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla ilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka muuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies kuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei ollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti hän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty kieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä oli tehtävä? – hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä, ainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta emännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan kehoittanut tuttavallisuuteen.
Hän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten olikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä onnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä vieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle ritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa kappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja hän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli kutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön aloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan loukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi lisänimeksi Rustica Fidele. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt, joten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen, että hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä asti hän oli karttanut t: ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo välttää.
Master Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla verukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen kavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa heidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti puhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui kieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi olisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella oli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri Wildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti ilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta niiden todentamiseen tai kumoamiseen.
"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa ympärillä pörrää ampiainen", tuumi Phoebe, "ja lisäksi, että tiedän tuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi matami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon, jotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan kellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko hän kultakolikosta mitään vastikkeeksi – mutta master Louis on nenäkäs virnake, joka on hyvinkin soinut pyytää."
Kului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla. Valepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti Onnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä tilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa. Mutta paljoa useammin hän ahdisti t: ri Rochecliffeä kysymyksillään paon mahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon mies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan moniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties ainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta kirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.
Neljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli toimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo kotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen Alicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken otolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi sanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät ohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai karauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan. Lähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista hämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita joko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi. Olettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan hän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä, että hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice sillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa merkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli, ja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta, osoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.
"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice", vastasi teikari nousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli olevansa kohdeltu.
"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy", virkkoi Alice tyyten aavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.
Master Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan pyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja vannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi katumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli kuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen, ja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain askelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa ainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät lehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin askelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan entisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä maalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei saanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.
Ärtynyt teikari sivuutti "aurinkokellon sammaleisen patsaan", suvaitsematta tiedustaa siltä mitään, – eikä se olisikaan voinut tyydyttää hänen uteliaisuuttansa, sillä päivä ei paistanut. Hän kiirehti sitten eteenpäin, suojellen kasvojansa viitallaan ja kumartuen laahustavaan käyntiin, joka lyhensi hänen silmäänpistävää mittaansa. Pian joutui hän metsän hämyisiin kujiin, painuen niitä myöten huomaamattansa yhä syvemmälle ja samoten heikentymättömän vinhasti, olematta suurestikaan selvillä suunnastaan. Äkkiä pysähdytti hänen kulkunsa äänekäs huikkaus ja sitte seis-huuto, jota säesti vielä hätkähdyttävämpi ja kummallisempi toimenpide, kepin kosketus olkapäähän, suopeana kylläkin, mutta sentään hiukan käskevänä merkkinä.
Tällä hetkellä ei olisi juuri mikään tapaaminen tuntunut tervetulleelta, mutta sen henkilön ulkomuoto, joka oli siten pidättänyt hänet, saattoi kaikkein vähimmin näyttää hänestä miellyttävältä tai olosuhteisiinsa otolliselta. Kääntyessään hän näki likellään lähes kuusi jalkaa pitkän nuoren miehen, rakenteeltaan ryhdikkään ja sopusuhtaisen. Vieraan asu oli siisti ja ilmaisi vallassäätyä, mutta samalla vakava ja jollakin tavoin säntillisyyttä osoittava. Niinpä kaulushuivin huikaiseva valkoisuus ja kankeus sekä sahviaanikenkien tahraton kiilto olivat merkkeinä järjestyksen harrastuksesta, jollainen oli köyhtyneille ja kukistuneille kavaliereille vierasta, mutta sitävastoin voitollisen puolueen elämäntavoille ominaista. Tämähän kykeni huolettomasti pukeutumaan arvonsa mukaan, ja sen korkeampien ja kunnioitettavampien piirien sääntönä olikin vaatetuksen ja käyttäytymisen säädyllisyys ja vakaisuus. Prinssiä vastaan painoi vaa'assa toinenkin seikka, ja se oli vielä kuvaavampi näennäisen vertailun epätasaisuudelle. Tämän tahtomattoman keskustelun haastajalla ilmaisi vankka ruumis lujaa voimakkuutta, otsa kuvasti käskyvaltaa ja päättäväisyyttä, vasemmalla kupeella riippui pitkä pistomiekka, oikealle puolelle vyötä oli kiinnitetty väkipuukko ja itse vyöhön pistetty pari pistooleja, jotka olisivat riittäneet asettamaan hänet voittopuolelle Louis Kerneguyn jäädessä pelkän miekkansa varaan, vaikkapa pakolainen olisikin ruumiillisilta voimilta vastannut äkillistä pidättäjäänsä paremmin kuin oli asian laita.
Karvaasti katui Kaarlo ajattelematonta kiivastusta, joka oli toimittanut hänet nykyiseen asemaansa, mutta etenkin pistoolien puutetta, hän kun oli jättänyt taloon nuo välineet jotka varsin suuressa määrin asettavat ruumiillisen vantteruuden ja heikkouden samalle tasolle. Kuitenkin hän käytti hyväkseen sitä urheutta ja mielenmalttia, joita oli kautta vuosisatojen puuttunut harvoilta hänen sukunsa jäseniltä, Hän seisoi lujana ja liikkumattomana, viitta yhä verhoamassa kasvojen aliosaa, antaakseen aikaa selitykselle siltä varalta, että hänet otaksuttiin joksikuksi toiseksi henkilöksi.
Tämä kylmäverisyys teki tehonsa, sillä toinen virkahti vuorostaan kummastuneena ja epätietoisena: "Eikö siinä ole Joceline Joliffe? Jollen tunne Joliffea, niin minun pitäisi toki tuntea oma viittani."
"En ole Joceline Joliffe, kuten näette, sir", vastasi Kerneguy tyynesti, suoristautuen osoittamaan täyden mittansa ja pudottaen viitan.
"Vai niin!" ihmetteli vieras. "Sitte, herra tuntematon, minun onkin lausuttava mielipahani siitä, että käytin keppiäni, tahtoessani pysähdyttää teidät. Tuosta asusta, jonka varmasti tunnen omakseni, päättelin teidät Jocelineksi, koska jätin sen hänen haltuunsa palatsihuvilaan."
"Jos olisin ollut Joceline, sir", tuumi prinssi aivan rauhallisesti, "niin teidän ei olisi mielestäni pitänyt napauttaa niin lujasti".
Toista hämmennytti ilmeisesti se vakaa levollisuus, jota hän kohtasi. Kohteliaisuuden tunto saneli ensiksikin anteeksipyynnön erehdyksestä, kun hän oli luullut olevansa jokseenkin varma henkilöstä. Master Kerneguyn asema ei sallinut liikanaista mahtipontisuutta; hän ilmaisi vakavalla kumarruksella hyväksyvänsä tarjotun puolustelun ja kääntyi sitte kävelemään oletuksensa mukaan palatsihuvilaa kohti, vaikka hän oli samonnut metsässä eri suuntiin risteileviä puistokujia pitkin liian pikaisesti, ollakseen varma oikeasta tolasta.
Häntä kiusasi pahoin havainto, että hän ei päässytkään täten eroon kumppanista, jonka oli saanut vastoin tahtoansa. Astelipa hän hitaasti tai nopeasti, uusi tuttava säätyläis- ja puritaniasussaan, vantterana ja hyvin asestautuneena, kuten olemme hänet kuvanneet, näytti päättäneen pitää 'hänelle seuraa, ja yrittämättä saapua hänen rinnalleen tai ruveta keskusteluun ei hän kertaakaan päästänyt toista loittonemaan kahta tai kolmea kyynärää edemmäksi valvonnastaan. Vaeltaja paransi vauhtiansa, mutta vaikka hän oli silloin nuoruudessaan – kuten jälkeenpäin kypsyneemmällä iällä – Britannian ripeimpiä kävelijöitä, muukalainen pysyi täydellisesti hänen veroisenansa, jouduttamatta askeleitansa juoksuun. Moinen vainoaminen kävi niin tiukaksi ja kiusaannuttavaksi, että Kaarlon ylpeys heräsi kuten pelkokin. Hän alkoi ajatella, että mitä hyvänsä vaaraa saattoikaan koitua kahdenkeskisestä ottelusta, hänen oli kuitenkin viisaampi pyrkiä selville tästä kookkaasta saattolaisestaan metsässä kuin vasta lähempänä jotakin asuttua paikkaa, missä tuollainen käskyvaltainen henkilö varmaankin tapaisi ystäviä ja kannatusta.
Huolestuneena, tuskastuneena ja suutuksissaan pyörähti Kaarlo senvuoksi päin seuraajaansa, kun he saapuivat kaidalle metsätielle, joka johti Kuninkaan tammen hallitsemalle pikku niitylle; sen katkeilleet ja käiverät oksat sekä jättiläismäinen runko kuvastuivat tuon villin lehtokujan taustalla.