"Näin ollen", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, "minun olisi ollut parempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka näyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini".
"Suoruuteni menköön pitemmällekin", jatkoi Alice. "Olisin voinut tuntea yhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä kohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden, mitä minulla on suotavana, – ja se ei ole samaa kuin olen lukenut kertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa teidän majesteetillenne mielipahaa – se surettaa minua – mutta terveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita."
"Niin", vastasi kuningas hieman närkkäästi, "ja parantajat ovat niin järkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se on siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen tytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?"
"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija ja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen vakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon viittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen – hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani. Enempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne tasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen sovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä olisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!"
"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen ajattelemista", moitti kuningas äreästi, "eikä sinulla, Alice, ole mitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin näe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua osalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin? Vieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen sijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa keinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen liiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota Cromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen Fauconbergin perillisen kesken?"
"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne", huomautti Alice, "jos sanomani ansaitsee rangaistusta".
"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne", jatkoi Kaarlo ottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä, kun sai maksaa takaisin. "Entä jos lähettäisit everstillesi sanan, että täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä miehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet sen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin – ja entä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä näinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon – kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai Cromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset keropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen eversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?"
"Armollinen hallitsija", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, "tämä koettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen kuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut kieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin selitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta kruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai antamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle rakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne Tähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan poissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos hän on nyt varaton – vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja välttämättömän elatuksenkin huolissa melkein – on syynä se, että hän kulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua mihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta – hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham Everardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän ei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet ja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi hänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän majesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani, jätän täksi kertaa hyvästi."
"Alice, Alice – seis!" huudahti kuningas. "Hän on mennyt. – Tämän täytyy olla kuntoa – todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa – tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot ja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät sen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. – Kumma naikkonen! ja tunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä, antaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai hautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi – puritanieverstiä – niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle neitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna – se suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä kehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä – se on sappea ja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin kuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli uskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani – ja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni niin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa tuskin kykenisin häntä sietämään. – Haa! – kuka täältä tulee?"
Kuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla ilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.
27. LUKU.
WILDRAKE TUO HAASTEEN
Kaarlon tehdessä lähtöä huoneesta esti hänet tulollaan Wildrake, joka astui sisälle harvinaisen mahtipontisesti ja otsa ylen juhlallisiin tärkeyden uurtoihin rypistyneenä. "Pyydän teiltä anteeksi, hyvä herra", hän sanoi, "mutta kuten meillä päin sanotaan: kun ovet ovat auki, koirat puikahtavat sisälle. Olen koputtanut ja huhunnut eteissuojamassa turhaan; rohkenin siis esitellä itseni ilmoittamattomana, tuntien tien tähän vierashuoneeseen, sir, sillä minä olen partioretkeilijä enkä milloinkaan unohda kerran taivallettua tolaa."
"Sir Henry Lee liene ulkona ajopuistossa, sir", virkkoi Kaarlo kylmäkiskoisesti, sillä hieman rahvaanomaisen hurjastelijan näkeminen ei ollut hänelle mieluisa tällähaavaa, "ja master Albert Lee on lähtenyt palatsihuvilasta parin kolmen päivän matkalle".
"Niin olen kuullut, sir", vastasi Wildrake; "mutta minulla ei nyt ole asiaa kumpaisellekaan".
"Ja kelle teillä on asiaa?" tiedusti Kaarlo; "jos minun nimittäin sallitaan sitä kysyä – koska sen lienee mahdoton koskea minua".
"Suokaa minulle vuorostani anteeksi, sir", haastoi kavalieri; "sitä on tuiki mahdoton ilmoittaa kellekään muulle kuin teille itsellenne, jos olette, kuten luulen olevanne, vaikka hiukan säällisemmässä asussa, master Louis Girnigo, se skotlantilainen herrasmies, joka on master Albert Leen palveluksessa."
"Minä olen kaikkea, mitä hänestä löytänette", vastasi Kaarlo.
"Totta vieköön", tuumi kavalieri, "huomaan melkoisen eron, mutta lepo ja parempi vaatetus vaikuttaa paljon, ja minua ilahuttaa se, koska olisi ikävää tuoda ryysyläiselle sellainen sanoma kuin on huostaani uskottu".
"Käykäämme asiaan, sir, jos suvaitsette", pyysi kuningas. "Teillä on minulle sanoma?"
"Niin on, sir", vahvisti Wildrake. "Olen eversti Markham Everardin ystävä, sir, vankan miehen ja sotakentällä kunnostautuneen, vaikka soisin hänen ajaneen parempaa asiaa. Sanoman teille tuon, se on varma tosi, pikku kirjelmässä, jonka otan vapaudekseni tarjota tavallisin muodollisuuksin." Niin sanoen hän veti miekkansa, pisti mainitsemansa kirjelipun sen kärkeen ja kumarsi syvään, ojentaessaan sen Kaarlolle.
Valepukuinen hallitsija vastasi tervehdykseen vakavasti, ottaessaan tarjotun vastaan, ja lausui avatessaan kirjettä: "Arvattavasti ei minun ole odotettava ystävällistä sisältöä lähetyksestä, joka tuodaan noin vihamieliseen tapaan?"
"A-hem, sir", äännähti lähettiläs kakaisten kurkkuansa, sommitellakseen sopivan vastauksen, jossa kunnollisesti säilyisi valtioviisauden lauhkea sävy; "ei aivan vihamielinen liene se kutsumus, sir, vaikka se onkin sitä laatua, että se on aluksi tulkittava jokseenkin sotaiseksi ja kiistanhaluiseksi. Toivoakseni havaitsemme, sir, että monikahta survaisu saapi sievän lopun juttuun, ja niinpä, kuten vanha opettajani tapasi sanoa,
pax nascitur ex bello
. Minä omasta vaivaisesta puolestani olen vilpittömästi iloissani siitä, että ystäväni Markham Everard on osoittanut minulle suosiollisuuttaan tässä asiassa – sitäkin enemmän, kun pelkäsin, että häneen piintyneet puritanilaiset periaatteet (tunnustan teille totuuden, arvoisa herra) olisivat voineet tehdä hänet vastahakoiseksi eräitten arveluksien takia ryhtymään herrasmiehen tavoin ja kunniallisella lailla hankkimaan itselleen oikeutta sellaisessa tapauksessa kuin nyt on kysymyksenä. Ja koska suoritan ystävän velvollisuutta ystävääni kohtaan, toivon nöyrästi, master Louis Girnigo, että minä en tee teille mitään vääryyttä, valmistaessani tietä aiotulle kohtaukselle, missä toivottavasti, sallikaa minun huomauttaa, jollei mitään pahaa sattumaa osu, me kaikki joudumme paremmiksi ystävyksiksi kahakan päätyttyä kuin olimme ennen sen alkua."
"Niinpä luulisin joka tapauksessa, sir", sanoi Kaarlo silmäten kirjettä; "pahemmiksi kuin verivihollisiksi voimme tuskin tulla, ja sille kannalle tämä kirjelmä meidät asettaa".
"Sanotte oikein, sir", myönsi Wildrake; "se on sir, haaste, joka johtaa taisteluun mies miestä vastaan siinä rauhaarakentavassa mielessä, että täydellisesti hyvä ymmärrys palautuisi henkiinjääneiden kesken – siinä tapauksessa, että sitä sanaa voidaan onnellisesti käyttää monikossa kohtauksen päätyttyä".
"Sanalla sanoen, me kaiketi taistelemme vain päästäksemme täydellisesti hyvään ja herttaiseen keskinäiseen ymmärrykseen?" virkkoi kuningas.
"Olette jälleen oikeassa, sir, ja minä kiitän teitä käsityskykynne selkeydestä", puheli Wildrake. "Oi, sir, helppo on olla tekemisissä kunniallisen ja älykkään henkilön kanssa tällaisella asialla. Ja minä anon teiltä, sir, omakohtaisena hyväntahtoisuutena itselleni, että kun aamu arvattavasti tulee kolea ja minua hiukan pyrkii vaivaamaan jäsensärky – niinkuin sota jättää arpiansa taakseen, sir, – niin, tahdon pyytää teitä tuomaan mukananne jonkun kunniallisen herrasmiehen, joka ei katso halvaksi ottaa osaa siihen, mitä puuhataan – noin vain aamutuimaan, sir – minunlaiseni vanhan soturi-rahjuksen kanssa – jottemme vilustu seistessämme muutoin jouten."
"Kyllä ymmärrän sir", mukautui Kaarlo; "jos tämä homma tulee kuntoon, niin olkaa varma siitä, että yritän hankkia teille sopivan vastakumppanin".
"Jään teille suureen kiitollisuudenvelkaan, sir", sanoi Wildrake, "enkä ole suinkaan tyystä vastustajani säätyarvosta. Tosin kirjoittaudun maalaisjunkkariksi ja herrasmieheksi ja katsoisin itselleni erityiseksi kunniaksi, jos saisin mitellä miekkaani Sir Henry tai master Albert Leen kanssa; mutta jollei se käy mukavasti laatuun, en kieltäydy asettamaan kehnouttani ketä hyvänsä herrasmiestä vastaan, joka on palvellut kuningasta, sillä minä katson sitä aina jonkunlaiseksi aateliskirjaksi itsessään enkä senvuoksi millään muotoa halveksuisi kaksintaistelua sellaisen henkilön kanssa."
"Kuningas on teille suuresti kiitollinen, sir", huomautti valepukuinen prinssi, "uskollisille alamaisilleen osoittamastanne kunniasta".
"Hoo, sir, olen tarkkatuntoinen siinä kohdassa – varsin tarkkatuntoinen. Kun on kysymyksessä joku keropää, niin tarkastan aateliskirjoista, onko hän oikeutettu käyttämään vaakunaa, kuten on master Markham Everard, muutoin en olisi ruvennut hänen haasteensa tuojaksi, sen takaan. Mutta kavalieri on minulle luonnollisesti herrasmies – olkoon hänen syntyperänsä kuinkakin alhainen, uskollisuus kuningasta kohtaan on hänet aateloinut."
"Hyvä on, sir", sanoi kuningas. "Tämä paperi vaatii minua tapaamaan master Everardia kello kuudelta huomisaamuna Kuninkaan tammeksi nimitetyn puun luona. En vastusta paikkaa enkä aikaa. Hän ehdottaa miekan, jonka käyttelyssä sanoo meidän olevan jokseenkin tasaväkisiä – en hylkää sitä asetta; seuraksi hän esittää kaksi herrasmiestä, – yritän kyllä hankkia itselleni kumppanin ja teille soveliaan toverin, sir, jos mielenne tekee yhtyä leikkiin."
"Suutelen kättänne, sir, ja jään tuntemaan sydämellistä kiitollisuutta teitä kohtaan", vastasi lähettiläs.
"Kiitän, sir", pitkitti kuningas. "Laittaudun siis valmiiksi oikealla paikalla ja ajalla sekä asianmukaisesti varustettuna, ja joko annan ystävällenne sellaisen tyydytyksen miekallani kuin hän kaipaa tai esitän hänelle sellaisen perusteen kieltäytymykselleni, että hän siihen tyytyy."
"Pyydän anteeksi, sir", oudoksui Wildrake, "että ymmärrykseni on liian tylsä käsittämään näissä olosuhteissa mitään muuta vaihtoehtoa mahdolliseksi kahden kunniallisen miehen jouduttua tälle kannalle kuin – he-hei!" Hän heittäysi miekkailuasentoon ja teki survaisun huotrallaan, vaan ei suunnannut sitä kuninkaaseen päin, vaikka oli puhutellessaan kääntynyt häneen.
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Kaarlo, "että minä en tahdo vaivata älyänne sellaisen tapauksen harkitsemiseen, jota ei kenties satu. Mutta voisinhan esimerkiksi vedota välttämättömään yleistä etua palvelevaan toimeen."
Tämän hän lausui matalalla ja salaperäiseltä kuulostavalla äänellä, jonka merkityksen Wildrake näytti täydellisesti oivaltavan, sillä hän laski etusormensa nenälleen ja nyökkäsi mielestään hyvin viisaasti ja pontevasti.
"Sir", hän haastoi, "jos teillä on mitään toimitettavaa kuninkaan puolesta, niin pitää ystäväni alistua kaikkeen kohtuulliseen kärsivällisyyteen – vieläpä taistelen itse hänen kanssaan teidän sijastanne, vain tyynnyttääkseni hänen intoaan, mieluummin kuin että te häiriintyisitte. Ja jos saatte yrityksessänne löydetyksi sijaa köyhälle herrasmiehelle, joka on seurannut Lunsfordia ja Goringia, niin teidän tarvitsee vain mainita päivä, aika ja kohtauspaikka, sillä totisesti, sir, olen kyllästynyt riiviömäiseen hattuun, kerittyyn tukkaan ja hautaantoimittajan viittaan, joilla ystäväni on minut somistanut, ja mielelläni leiskuisin jälleen kuninkaan asioissa, ja silloinpa en huolisi, kaatuisinko suoraan vai loppuisinko nuoraan."
"Kyllä panen mieleeni, sir, jos sattuu tilaisuutta tarjouksellenne", vastasi kuningas, "ja soisin hänen majesteetillaan olevan paljon sellaisia alamaisia. – Oletan asiamme nyt sovituksi?"
"Kunhan näette hyväksi, sir, antaa minulle pari riviä kirjallisesti mukaani vahvikkeeksi – sillä sen tiedätte olevan tapana, – kirjoitettuun haasteeseen kuuluu kirjoitettu vastaus."
"Sen teen, sir", myöntyi Kaarlo, "ja joutuin – tässä on välineet".
"Ja, sir", jatkoi airut, "a-hem! – hm, hm! – jos teillä on talossa vaikutusvaltaa sektipikarillisen tilaamiseksi – olen harvasanainen mies ja hiukan rasittunut paljosta puhumisesta – ja muutenkin tällainen vakava homma aina panee janottamaan. Sitäpaitsi, sir, kuivin huulin eriäminen ilmaisee ynseyttä, jollaista Jumala varjelkoon esiintymästä näin kunniallisessa yhdynnässä."
"En voi kehua merkitseväni tässä talossa paljoa, sir", sanoi kuningas, "mutta jos alentuisitte vastaanottamaan tämän kultarahan janonne sammuttamiseksi Yrjänässä – "
"Sir", kiitti kavalieri, sillä sen ajan tapa salli näin omituisen kohteliaisuuden eikä Wildrake ollut perin hienotuntoinen tämänlaatuisessa seikassa, "olen teille yhäti kiitollisempi. Mutta en oivalla, miten soveltuu kunniaani tällaisen taritsemisen hyväksyminen, jollette te tule mukaan ja osakumppaniksi?"
"Suokaa minulle anteeksi, sir", kieltäysi Kaarlo, "turvallisuuteni kehoittaa minua pysyttelemään tällähaavaa jokseenkin syrjässä".
"Kylliksi sanottu", huomautti Wildrake; "köyhien kavalierien ei sovi pitää kiinni muodoista. Minä näen, sir, että te ymmärrätte kumppanuuslain – kun toisella riuskealla miehellä on kolikoita, ei toinen saa jäädä janoon. Toivotan teille, sir, jatkuvaa terveyttä ja onnea, kunnes tapaamme huomenna Kuninkaan tammen luona kello kuusi."
"Hyvästi, sir", sanoi kuningas, ja Wildrake läksi alas portaita viheltäen: "Helei, kavalierit", hyvinkin sattuvasti säestäen esitystään pitkän lyömämiekkansa kalahtelulla askelmia ja kaidepatsaita vasten. "Hyvästi", lisäsi kuningas itsekseen, "sinä liiankin oikea tunnuskuva tilasta, johon sota, tappio ja epätoivo on vaivuttanut monia uljaita herrasmiehiä".
Päivän mittaan ei enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Alice karttoi vasiten osoittamasta valepukuista prinssiä kohtaan minkäänlaista vieraannusta tai arkuutta, joka olisi saattanut herättää hänen isänsä tai kenenkään muun huomiota. Näköjään olivat molempien nuorten välit säilyneet kaikin puolin entisellään. Tyttö sai kuitenkin itse teikarin tajuamaan että tämä näennäinen likeisyys oli omaksuttu pelkästään ulkonaisesti eikä millään muotoa tarkoittanut peräytymistä siitä ankaruudesta, jolla hän oli hyljännyt prinssin ehdotukset. Tämän oivaltaminen sekä loukattu itserakkaus ja katkeruus menestynyttä kilpailijaa vastaan sai Kaarlon varhain vetäytymään yksinäiselle kävelylle puutarhaan. Siellä hän ikäänkuin Hyveen ja Huvin tienhaaraan joutunut Herkules kuunteli vuorotellen Viisauden ja kiihkomielisen hupsuuden ääntä.
Ymmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän vastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin toistaiseksi rauennut – yksinvallan palauttaminen Englantiin, valtaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen haltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan toimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat varattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen asiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen arvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua todelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka tärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia surmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta päättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde – mitä ajattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin markiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen vakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat he alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan hallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia halujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin tässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen pelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri tulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä voittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla hallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi ei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.
Nämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään haasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt vastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden rauhalliseen ratkaisuun.
Mutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen mielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli prinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua ja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan erimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä, kuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa osoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan, mitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi vetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan. Vapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin voittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen perusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä. Ja miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä tueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua epäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers ja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön kohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne pilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä aiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin, Hyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja heränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä, ja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä, tulkoon siitä mitä tahansa.
Kenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen kohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan, rivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi eversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe osoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen mieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli kuullut asuessaan Skotlannissa:
"Ei aina päihdy, vaikka juo,
ei taisto aina surmaan suista;
jos tyttöselle suukon suo,
hän ain' ei sitä suuttuin muista."
Sillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t: ri Rochecliffe saanut vihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu. Sopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa. Se olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla, mutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella menekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä aikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui korkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea ottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.
"Alice", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, "sinä olet hyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä korkeampi –
jalokiviä
ei silti ole oikea käännös – mutta muistuta minulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on – ei, älä epäröi minun edessäni – minä tiedän kaikki – tunnen hyvin koko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia tallettaa Englannin kohtaloita." Alice oli vastaamaisillaan. "Ei, älä puhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?"
Alice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Olen maalaistyttö", hän sanoi, "ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle".
"Kylliksi sanottu – tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna suuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen pidättämisekseen siitä."
"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?" kysyi Alice ihmeissään. "Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea – kaikkea, mikä on isäni tyttärelle soveliasta – " Hän vaikeni melkoisesti hämillään.
"Niin", pitkitti tohtori, "hän on huomiseksi sopinut taistelukohtauksesta – Markham Everardin haastamana; aika ja paikka on määrätty – kello kuusi aamulla Kuninkaan tammen luona. Jos he joutuvat yhteen, niin toinen luultavasti kaatuu."
"Jumala varjelkoon heitä tapaamasta toisiansa", huudahti Alice kalveten yhtä äkillisesti kuin oli äsken punastunut. "Mutta vahinkoa ei siitä voi sittekään tulla – Everard ei ikinä kohota miekkaansa kuningasta vastaan."
"Siitä en minä menisi takuuseen", arveli tohtori Rochecliffe. "Mutta jos tuolla onnettomalla nuorella herrasmiehellä onkin vielä jäljellä rippeitä uskollisuudesta, vaikka sitä ei voi ollenkaan havaita hänen esiintymisestään yleensä, niin se ei auta meitä tässä, sillä hän ei tunne kuningasta, vaan pitää häntä pelkästään kavalierina, joka on häntä loukannut."
"Antakaa hänen tietää totuus, tohtori Rochecliffe, antakaa heti", pyysi Alice. "Hänkö nostaisi kättänsä kuningasta, pakolaista ja turvatonta vastaan! Siihen hän ei kykene. Panen vakuudeksi henkeni, että hän innostuu tarmokkaasti suojelemaan vaaranalaista."
"Se on tyttösen ajatus, Alice", vastasi tohtori, "ja pelkään sen tyttösen vielä antaneen tunteittensa harhaannuttaa ymmärrystään. Olisi pahempaa kuin kavallusta päästää kapinallisupseeri, pääpetturi Cromwellin ystävä, niin suuresta salaisuudesta osalliseksi. En uskalla ottaa vastuulleni moista ajattelemattomuutta. Hammondiin luotti hänen isänsä, ja sinä tiedät, mitä siitä johtui."
"Ilmoittakaa sitten isälleni. Hän puhuttelee Markhamia tai lähettää hänelle sanoman, selittäen kokevansa katkeraa häpeää, jos hänen vierastansa ahdistetaan."
"Emme uskalla paljastaa isällesikään Louis Kerneguyn salaisuutta. Vihjasin vain mahdolliseksi, että Kaarlo etsisi suojaa Woodstockista, ja Sir Henryn hillitön ihastus ja innokkaat puheet mukavuuden valmistelusta ja puolustuskeinojen parantamisesta osoittivat selvästi, että hänen uskollisuutensa pelkkä kiihkeys olisi tuottanut ilmitulon vaaraa. Sinun, Alice, on pelastettava jokaisen kunnon kuningasmielisen toiveet."
"Minunko!" vastasi Alice; "se on mahdotonta. – Miksei isääni voida saada välittäjäksi ystävän ja vieraan puolesta, vaikka hän ei tunne tätä muuna kuin Louis Kerneguynä?"
"Olet unohtanut isäsi luonteen, tyttöseni", huomautti tohtori. "Hän on oivallinen mies ja mitä parhain kristitty, kunnes esiintyy kalpain kalsketta, ja silloin hän äityy täydelliseksi soturiksi, joka on yhtä kuuro rauhaarakentavalle järkeilylle kuin tappelukukko tyynnyttelylle."
"Te unohdatte, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice, "että juuri tänä aamuna isäni kait esti heidät taistelemasta".
"Niin", vastasi tohtori, "syystä että hän katsoi olevansa velvollinen säilyttämään kuninkaallisen puiston rauhaa. Mutta se tapahtui niin pahoitellen, Alice, että jos hän uudestaan tapaisi heidät siinä puuhassa, hän varman ennustukseni mukaan ainoastaan lykkäisi ottelun sen verran tuonnemmaksi, että johtaisi heidät etuoikeutetun alueen ulkopuolelle ja kehoittaisi heitä ryhtymään siellä rivakasti voitteluunsa, itse jäädäkseen jännittyneeksi katselijaksi. Ei, Alice, ainoastaan sinä voit auttaa meitä tässä arveluttavassa pulassa."; "En näe mitään mahdollisuutta", sanoi tyttö jälleen punehtuen, "miten minusta voisi olla vähäisintäkään hyötyä".
"Sinun tulee lähettää kuninkaalle kirjelmä", neuvoi tohtori Rochecliffe, "kirjelmä sellainen kuin kaikki naiset osaavat laatia yhdenkään miehen opetusta paremmin – jotta hän kohtaisi sinut juuri taistelulle sovitulla hetkellä. Hän ei ole noudattamatta kutsua, sillä minä tiedän hänen onnettoman heikkoutensa".
"Tohtori Rochecliffe", vastasi Alice vakavasti, "te olette tuntenut minut lapsuudesta asti. Mitä olette nähnyt minussa aiheeksi sellaiseen käsitykseen, että minä koskaan noudattaisin noin sopimatonta neuvoa?"
"Ja jos sinä olet tuntenut
minut
lapsuudestasi asti", virkkoi tohtori vastaan, "mitä olet nähnyt minussa, epäilläksesi antavani ystävän tyttärelle neuvon, jota hänen olisi sopimaton ottaa varteen? Arvattavasti et voi olla niin hupsu, että luulisit kehoittavani sinua jatkamaan mukautumistasi pitemmälle kuin pidättelemään häntä pari tuntia keskustelussa, kunnes minulla on kaikki valmiina hänen lähteäkseen tästä paikasta, josta minä voin peloittaa hänet pois sillä hälytyksellä, että palatsihuvila aiotaan tarkastaa läpikotaisin? Silloin K.S. hyppää ratsaille ja karauttaa tiehensä, ja Alice Lee saa kunnian hänen pelastamisestaan."
"Niin, oman maineensa hinnalla", vastasi Alice, "ja sukuni ikuisen häpeätahran uhalla. Sanotte tietävänne kaikki. Mitä voi kuningas ajatella tarjoamastani kohtauksesta äsken tapahtuneen jälkeen, ja miten käy mahdolliseksi valaista hänelle harhakäsityksensä aikeestani?"
"Minä selitän hänelle, Alice; kerron koko juonemme."
"Tohtori Rochecliffe", intti Alice, "te ehdotatte mahdotonta. Voitte saada paljon aikaan kerkeällä älyllänne ja suurella viisaudellanne; mutta jos vastasatanut lumi kerran likaantuu, ei mikään taitonne pystyisi sitä enää valkaisemaan, ja aivan samaten on neidon kunnian laita."
"Alice, rakkakin lapsonen", pyyteli tohtori, "ajattele, että jos esitän sinulle tätä keinoa kuninkaan hengen pelastamiseksi tai ainakin hänen säästämisekseen uhkaavasta vaarasta, on syynä se, että minä en näe mitään muuta apua olevan käytettävissä. Jos pyydän sinua vain hetkeksikään antautumaan näennäiseen pahaan, niin se tapahtuu äärimäisessä hätätilassa ja sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät voi uudistua – ryhdyn mitä taatuimpiin toimenpiteisiin, estääkseni mitään pahoja puheita johtumasta minun neuvoni noudattamisesta."
"Älkää sanoko niin, tohtori", vastasi Alice "parempi on ottaa kääntääkseen takaisin lsiksen vedet kuin tyrehdyttääkseen panettelun vauhdin. Kuningas kerskuisi koko kevytmieliselle hovilleen, miten helposti hän olisi voinut siepata mukaansa rakastajattarekseen Alice Leen, jollei olisi äkillinen hälytys tullut esteeksi – se suu, joka jakelee kunniaa muille, riistäisi silloin minulta maineeni. Omaksukaa sopivampi menettely, joka paremmin soveltuu omalle luonteellenne ja kutsumuksellenne. Älkää johtako häntä peräytymään kunniasitoumuksesta toisen sopimuksen uskottelulla, kun se on yhtä häpeällinen totena kuten keksittynäkin. Menkää itse kuninkaan luo, puhukaa hänelle niinkuin Jumalan palvelijoilla on oikeus puhua maallisille hallitsijoillekin. Osoittakaa hänelle sen menettelyn ajattelemattomuus ja vääryys, johon hän on aikonut antautua – kehoittakaa ääntä pelkäämään miekkaa, koska se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu. Sanokaa hänelle, että ne ystävät, jotka saivat surmansa hänen puolestaan Worcesterin kentällä, mestauslavalla ja hirsipuussa tuon verisen päivän jälkeen – että ne rippeet, jotka viruvat vankiloissa tai harhailevat hajallaan hänen tähtensä häviöön joutuneina, ansaitsevat häneltä ja hänen suvultaan parempaa kuin hänen elämänsä hukkaantumisen joutavanpäiväisessä rettelössä. Sanokaa hänelle, että on epärehellistä panna alttiiksi peliin sellaista, mikä ei ole hänen omaansa, kunniatonta kavaltaa luottamusta, jota hänen kuntonsa j