Tohtori Rocheciliffe katseli häntä surumielisesti hymyillen ja sanoi kostein silmin: "Voi, Alice, minäkään en kykenisi puhumaan hänelle tuon oikean asian puolesta niin mieleenpainuvasti tai vakuuttavasti kuin sinä. Mutta valitettavasti ei Kaarlo kuuntelisi meitä kumpaistakaan. Hän vastaisi, että miesten ei ole kunnia-asioissa kuultava pappien tai naisten neuvoja."
"Kuulkaahan siis, tohtori Rochecliffe – minä saavun kohtauspaikalle ja estän ottelun – älkää peljätkö, etten pysty siihen – tosin uhraten paljon, vaan en mainettani, Sydämeni voi särkyä seurauksesta", hän yritti vaivoin pidättää nyyhkytyksiään, "mutta yhdenkään ihmisen luuloissa – ja kaikkein vähimmin hallitsijan – ei Alice Leen nimi joudu häpeään". Hän kätki kasvonsa nenäliinaansa ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Mitä tämä rajaton kiihtymys merkitsee?" kysyi tohtori Rochecliffe ihmeissään ja huolissaan hänen murheensa rajuudesta. "Tyttöseni, minulta ei sovi mitään salata – minun täytyy saada tietää."
"Ponnistakaa siis nerokkuuttanne ja ottakaa siitä selko", sanoi Alice hetkellisesti pahastuneena tohtorin itsepintaisesta mahtipontisuudesta. "Arvatkaa aikeeni niinkuin kykenette arvaamaan kaiken muun. Siinä on kylliksi, että minun on suoriuduttava tehtävästäni, en siedä sen kiusallista kertomista, ja henkilölle, joka – suokaa minulle anteeksi, hyvä tohtori – ei kenties katsoisi kiihtymystäni tässä kohdassa täysin aiheelliseksi."
"Ei, sittepä sinua on hallittava, nuori neitiseni", tuumi Rochecliffe, "ja jollen saa sinua selittämään aikeitasi, täytyy minun koettaa, onko isäsi siihen pätevämpi taivuttelija". Ja nousten hiukan pahastuksissaan hän astui ovelle päin.
"Te unohdatte, mitä itse sanoitte minulle tämän suuren salaisuuden vaarallisuudesta isäni tietona, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice.
"Totta kerrassaan", myönsi toinen pysähtyen ja kääntyen takaisin, "ja sinä näyt olevan liian ovela minun tutkiakseni, typykkä; monta sellaista en ole tavannut. Mutta sinä olet hyvä tyttö ja kerrot minulle keksintösi vapaaehtoisesti – maineeni ja vaikutukseni kuninkaan silmissä edellyttää, että minä täydellisesti tiedän, mitä tässä asiassa on actum atque tradatum, tehty ja käsitelty."
"Uskokaa maineenne minun haltuuni, hyvä tohtori", virkkoi Alice yrittäen hymyillä; "se on lujemmassa kuin naisten ja säilyy, turvallisemmin minun kaittavanani kuin minun olisi säilynyt teidän huollettavananne. Ja sen verran alistun, että te saatte nähdä koko kohtauksen – saatte itse tulla mukaan, ja suuresti seuranne rohkaiseekin ja reipastuttaa minua."
"Se on jotakin", sanoi tohtori, vaikkei ollutkaan aivan tyytyväinen tähän luottamuksen rajoitukseen. "Sinä olet aina ollut nokkela tyttönen, ja tahdon luottaa sinuun – ja luottaahan minun nähtävästi täytyy, tahdonpa tai en."
"Kohdatkaa minut siis raiskiomaalla huomenna", sanoi Alice. "Mutta oletteko ihan varma ajasta ja paikasta? Erehdys olisi tuhoisa."
"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen", vakuutti tohtori taas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän neuvottelunsa jälkipuolella.
"Saanko kysyä", tiedusti kuitenkin Alice, "mitä tietä te saitte niin tähdellisen ilmoituksen?"
"Saatpa kylläkin", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena takaisin ylemmyytensä, "mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan toinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi sinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten sinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän tietämisen arvoisia."
"Olkoon niin", mukautui Alice säveästi. "Jos kohtaatte minut raiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan luona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat taistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä arastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa tapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen, tehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni täytyy olla sopimaton ja tuskallinen."
"Niin, lapseni", sanoi tohtori, "jos uskot itsesi minun huomaani, olet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni puutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta viimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli kuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla – ja Jumala pyrkimystämme siunatkoon!"
Heidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi kaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: "Alice tyttöseni – tohtori Rochecliffe!"
"Mitä te täällä teette", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen, "istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää rattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä vuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee kitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne taivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään."
28. LUKU.
KESKEYTETTY KAKSINTAISTELU
Päivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan metsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina. Paikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua lähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella ja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta silloin kestää. Linnut olivat vaiti – ja kultarintakerttukaan, jonka viserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo ritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei uskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka ja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten asumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää saavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän taholtaan.
Näyttämö oli siis sekä viehättävä että hiljainen, kun kunnon tohtori Rochecliffe hiipi pimeimpien lehtokujien pitkän ja osaksi lakoutuneen ruohikon yli melkein nilkkaa myöten kasteessa kaksintaistelulle valittua paikkaa kohti, verhoutuneena tulipunaiseen, aikoinaan sotapalvelusta nähneeseen matkavirttään, peitellen kasvojaan enemmän tavasta kuin tarpeen vuoksi ja kannatellen kainalosta Alicea, jota niinikään suojeli levätti syksyisen aamun kostealta koleudelta. Molemmat olivat niin innostuneet keskinäiseen neuvotteluun, että heihin ei ollenkaan tehonnut taipaleen epätasaisuus ja tukaluus, vaikka heidän oli usein pakko tunkeutua risukon ja näreikön halki, jotka vihmoivat heidän päälleen kaikki taakakseen tulleet nestehelmet, kunnes heidän kaapunsa silisivät sivulta suoriksi ja takeltuivat raskaasti hartioihin märkyyden painosta. He seisahtuivat päästyään vesaikon suojaan pikku aukiolle, jolta näki risujen lomitse Kuninkaan tammen avoimelle edustalle. Vankka ja ryhmyinen runko, käiveräiset ja katkeilleet haarat ja tummat lehvät saivat ikivanhan puun näyttämään sotien runtomalta sankarilta, joka oivallisesti soveltui kaksintaistelukentän sovintotuomariksi.
Ensimäisenä ilmestyi kohtauspaikalle riuskea kavalieri Wildrake. Hänkin oli kietonut ylleen viittansa, mutta heittänyt pois puritanilaisen huippuhattunsa ja ottanut sen sijalle espanjalaisen hatun, joka sulkatöyhtöineen ja kullattuine nauhoineen oli kokenut pahoja säitä ja uurasta sotapalvelusta. Mutta korvaamaan köyhyyden leimaa röyhentelyllä oli päähine tarkoin sovitettu siihen jokseenkin repäisevästi nimitettyyn "perhana" – kuosiin, jota hurjaluontoisemmat kavalierit käyttivät. Hän astui kiireesti esille ja huudahti ääneen: "Ensimäisenä tappelupaikalla lopultakin, hiisi vieköön, vaikka puijasin Everardin, saadakseni kulautetuksi aamujuomani. Paljon hyvää se tekikin", hän lisäsi huuliansa maiskuttaen. "No, minun pitänee tutkia alue, ennen kuin tänne ehtii esimieheni, jonka presbyteriläinen kello tikittää yhtä verkkaan kuin hänen presbyteriläiset askeleensakin tömistelevät."
Hän veti viitan alta pistomiekkansa ja näytti aikovan tarkastaa ympäristön tiheiköt.
"Minä estän hänet", kuiskasi tohtori Alicelle. "Pysyn uskollisena sopimuksellemme – sinä et joudu näyttämölle – nisi dignus vindice nodus – sen selitän toisella kertaa. Vindex soveltuu käsitettäväksi sekä nais- että miespuoliseksi, joten ote on nytkin paikallaan. Pysyttele sinä alallasi."
Niin sanoen hän astui aukealle ja kumarsi Wildrakelle "Master Louis Kerneguy", virkahti Wildrake kohottaen hattuansa, mutta huomasi heti erehdyksensä ja lisäsi: "Ei sentään – pyydän anteeksi, sir – lihavampi, lyhempi, vanhempi. – Mr. Kerneguyn ystävä kaiketi, jonka keralla päässen piakkoin kilpasille. Ja miksei nyt, sir, ennen kuin päämiehemme saapuvat? Vain eineen verran vatsan pohjimaisen koverruksen täytteeksi, kunnes oikein ateria tarjotaan, sir? Mitä sanotte?"
"Vatsan koverruksen väljentämiseksi pikemmin, tai uuden uurtamiseksi", vastasi tohtori.
"Totta, sir", sanoi Roger, joka näytti nyt olevan elementissään; "hyvin sanotte – suittaa kyllä sitenkin sattua Mutta tehän peittelette kasvojanne, sir. Se on tosin kunnon miesten kuosina tähän onnettomaan aikaan, surkeata kyllä, mutta meillä on kaikki avointa – täällä ei ole mitään kavaltajia. Laittaudunpa ensin tamineihini teidän rohkaisuksenne ja näytän teille, että olette tekemisissä herrasmiehen kanssa, joka kunnioittaa kuningasta ja kelpaa taistelemaan kenen hyvänsä kuningasmielisen kanssa, jollainen te epäilemättä olette, sir, koska esiinnytte master Louis Kerneguyn ystävänä."
Kaiken tämän aikaa Wildrake puuhakkaasti päästeli nelinurkkaisen viittansa solkia.
"Pois – pois, te lainavaatteet", hän sanoi, "'jo esirippu syrjään Borgian eestä!"
Ja hän viskasi viitan yltänsä, seisten in cuerpo mitä kavalierimaisimmassa ihokkaassa; se oli rasvakiiltoista tulipunaista atlassilkkiä, ja sen reikäompeluksiin ja viilteisiin oli käytetty täytettä, joka oli aikoinaan ollut harsikangasta. Vaatetuksen täydensivät samanlaiset polvihousut ja monesta kohti parsitut sukat, jotka olivat alkujaan olleet persikanväriset. Muuna sonnustuksena oli pari hyppykenkiä, jotka kehnosti soveltuivat kävelyyn kasteisessa ruohossa, ja leveä hankkilus haalistuneine koruompeluksineen.
"No niin, sir!" hän huudahti; "kiirehtikää, riisukaa ketenne. Tässä seison tanakkana, ja totisena – niin uskollisena urhona kuin on koskaan nähty keropäätä lävistämässä. Hei, sir, ase käteen!" hän pitkitti; "ehdimme vaihtaa puolikymmentä survaisua vielä ennen heidän tuloaan ja panna heidät häpeämään vitkasteluansa. Äh!" hän huudahti peräti pettyneenä, kun tohtori viittansa avaten näytti papillisen asunsa; "huh! pappihan siinä vain onkin!"
Mutta Wildraken sai piankin omaksumaan toisenlaisen sävyn hänen kunnioituksensa kirkkoa kohtaan ja halunsa poistaa tieltä henkilö, joka voisi häiritä hänen niin hartaasti odottamaansa kohtausta.
"Pyydän anteeksi", hän sanoi, "hyvä tohtori – suutelen uumatakkinne palletta – sen teen, tuhannen tulimaista – pyydän jälleenkin anteeksi. – Mutta olipa hyvä, että teidät tapasin – teitä kyseltiin ihan tavattomasti palatsihuvilassa – tarvittiin vihkimään, kastamaan, hautaamaan tai ripittämään taikka johonkin tuiki tähdelliseen. Taivaan nimessä, rientäkää!"
"Palatsihuvilassako?" kummeksui tohtori. "Kas, juurihan sieltä läksin – varmasti olin siellä myöhempään kuin te saatoitte olla, koska tulitte kauppalan tietä."
"Niin, mutta kauppalassahan teitä juuri tarvitaankin", vastasi Wildrake. "Turkanen, sanoinko minä palatsihuvilassa? Ei, ei – kauppalassa – ravintolanisäntä ei pääse hirteen – hänen tyttärensä vihille – kakaransa kasteelle tai vaimonsa hautaan – oikean papin avutta – heille eivät kelpaa mitkään Holdenoughit. Hän on vilpitön mies, ravintolanisäntäni; joutukaa siis, jos pidätte arvossa kutsumustanne."
"Suokaa minulle anteeksi, master Wildrake", virkkoi tohtori, "odotan master Louis Kerneguytä".
"No, helkkunassa!" ähmistyi Wildrake. "Olenpa kyllä aina tiennyt, että skotlantilaiset eivät kykene mihinkään ilman pappiansa, mutta lempo soikoon, en sentään ole tullut ajatelleeksi, että he käyttäisivät häntä tähänkin. Mutta olen tuntenut hengelliseenkin säätyyn kuuluvia hauskoja miehiä, jotka osasivat käytellä miekkaansa yhtä hyvin kuin rukouskirjaansakin. Te tiedätte kohtauksemme tarkoituksen, hra tohtori. Tuletteko ainoastaan hengellisenä lohduttajana – vai kenties haavurina – vai otatteko milloinkaan säilää käteenne? He-hei!"
Ja hän teki huotrassa olevalla miekallaan huitaisuliikkeen "Olen ottanut, sir, välttämättömään tarpeeseen", ilmoitti tohtori Rochecliffe.
"Hyvä herra, antakaa tämän tilaisuuden olla välttämätön", pyysi Wildrake. "Te tiedätte, kuinka harras kirkon mies minä olen. Jos noin taitava jumaluusoppinut kunnioittaisi minua vain kolmellakaan survaisulla, niin pitäisin itseäni ainiaaksi onnellisena."
"Sir", huomautti Rochecliffe hymyillen, "ellei esityksellenne olisi muita esteitä, niin minulla ei ainakaan olisi välinettä – olen asetta vailla".
"Mitä! teiltä puuttuu de quoi? Sepä on tosiaan hankala seikka. Mutta teillä on vankka sauva kädessänne – mikä estää meitä yrittämästä pikku erää – minä tietysti pitäen, miekkaani huotrassa – kunnes päämiehemme saapuvat? Kenkäni ovat täynnä tätä kohmetuttavaa kastetta, ja häviän varpaan tai pari, jos minun on seistävä alallani kaiken aikaa, kun he voimistelevat, – sillä arvattavasti te, tohtori, olette kanssani yhtä mieltä siitä, että siitä ottelusta ei tule mitätöntä varpuskiistaa."
"Asianani täällä on mahdollisuuden mukaan estää mitään kiistaa syntymästä", ilmoitti hengenmies.
"No, turkanen, tohtori, sepä on liian nurjaa", pahoitteli Wildrake, "ja jollen pitäisi kunniassa kirkkoa, voisin kostoksi kääntyä presbyteriläiseksi".
"Peräytykää hiukan, olkaa hyvä, sir", pyysi tohtori, "älkää tunkeutuko sinne päin", sillä pettymyksensä kiihtymyksessä liikehtiessään oli Wildrake lähestynyt Alicen kätköpaikkaa.
"Ja minkätähden, hyvä tohtori?" ihmetteli kavalieri.
Mutta vielä askeleen edettyään hän seisahtui kuin naulittu ja jupisi itsekseen, ensi ällistyksen purkauduttua voimalliseksi sadatukseksi: "Hienohelma viidakossa, kautta kaiken pyhän, ja tähän aikaan aamusta – vhi-u-i!" Hän vihelsi hiljaa ja pitkään hämmästyksensä huojennukseksi ja kääntyi sitte tohtoriin, etusormi nenänsivussa: "Tepä olette veitikka, hyvä tohtori, penteleenmoinen veitikka! Mutta miksette antaisi minulle vihiä tuosta – tuosta mukavuudestanne – kielletystä tavarastanne? Hiisi vieköön, sir, minä en ole mies paljastamaan kirkon oikkuja."
"Sir", kivahti tohtori Rochecliffe, "te olette hävytön, ja minä kurittaisin teitä, jos maksaisi vaivan ja aika olisi sovelias".
Ja tohtori, joka oli palvellut sodassa kyllin kauvan lisätäkseen muutamia ratsuväen kapteenin piirteitä hengenmiehen avuihin, tosiaan kohotti sauvansa hulivilin suureksi riemuksi, sillä tämän kunnioitus kirkkoa kohtaan ei suinkaan kyennyt lannistamaan hänen kujeiluhaluaan.
"Ei, tohtori", hän sanoi, "jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin ja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa tuokiossa". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan survaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle. Muuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan torjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä aseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni Francalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.
Everard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: "Tämäkö on sinun ystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin nutussa ja kujeilet kuin houkkio?" arvoisan sekundanttinsa hiukan hölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut poika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän jo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä vilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.
Kaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi puolestaan: "Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena taistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni Wildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään syrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia toimitettavana?"
Tohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli ollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista väliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada hänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella kuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt liiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen olivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin hillittömän mielen kuin Kaarlon – omapäisen prinssin ja oikukkaan sukkeluksen – saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti kuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä samalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin oli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen mukaisesti lähtemästä paikalta.
"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys", sanoi Kaarlo kohottaen hattuansa ja kumartaen eversti Everardille, "josta minä teen heti lopun".
Everard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.
"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?" tiukkasi nyt Kaarlo; "vai kuuroko olette? – vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä poistumaan täältä."
"En ole järjiltäni", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja saaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden "vaan tahdon estää muita mielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja uskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne haastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä".
"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin", sanoi kuningas. "Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen mahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen kujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai skotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta lampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen yhdyskunnan järjestyssääntö – ja sen PÄÄ." Viime sanat lausuessaan kuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan Everard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti häntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa puhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.
"Master Kerneguy", virkkoi pappismies, "minä en omaksu käskyvaltaa tai holhuuta mielitekojenne suhteen – Jumala varjelkoon; huomautan teille vain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi määräävät käyttäytymisohjeeksenne".
"Ja minä, tohtori", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan sauvaan, "noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos kunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin mitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja pidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen uppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa."
"Ajatelkaa toki", varoitti jumaluusoppinut, "voin virkkaa yhden sanan, joka estää kaiken tämän".
"Tehkää se", vastasi kuningas, "ja silloin ajakaa, valheeksi kunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta – hyljätkää kirkkonne periaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi, estääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä! Se olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen joutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin usein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne kerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan kuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana."
"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä", huokasi tohtori Rochecliffe.
Tämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt vieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja vähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan lähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään tohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille: "Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että tohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut pääehdotkin mukanaan!"
Everard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki Kaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta noudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta kuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla heilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään, taluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja pitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta eikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys – taistelijat painoivat miekkansa maata kohti – ja Wildrakenkin häikäilemättömyys purkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: "Hyvin tehty, tohtori – tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' – isäntänne tytär kerrassaan – ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi, onkin lopulta keto-orvokki – hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia kuin mekin!"
Tätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice ensimäisenä sanoiksi.
"Master Everard", hän virkkoi, "master Kerneguy, te kummastelette nähdessänne minut täällä – mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta heti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne onnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia, pidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy, eikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani – eikö teidän ylväillä ajatuksillanne – omien korkeiden velvollisuuksienne muistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa? Sallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja terveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne."
"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam", vastasi Kaarlo pistäen miekkansa huotraan. "Mutta minä vakuutan teille, että se juttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme eversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko valtakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia neuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. – Mr. Everard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava paikkaa."
"Olen valmis saattamaan teitä, sir", mukautui Everard, joka oli pannut pois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.
"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir", sanoi Alice vieläkin puhutellen kuningasta. "Ettekö pelkää käyttäväni tietooni tullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen ratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä teitä vastaan, tietäisi – "
"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam? Sattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja luullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi."
Alice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat arvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen voitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: "Kylmäluontoinen – itsekäs – kiittämätön – tyly! Voi maata, joka – " Hän vaikeni merkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: " – joka saa lukea teidät tai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!"
"Ei, sievä Alice", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut olla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi, että se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, "te olette liian kohtuuton minua kohtaan – liian puolueellinen onnellisemman miehen hyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr. Everardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä saapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne tultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi paeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on tavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää asian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista. En silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan kaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä, jonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä teidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen taholta, – te tiedätte, että se alentuvaisuus erityisesti minun taholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi, kiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä voin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä kunniallisena miehenä."
"Kuuletko tämän, Markham Everard", huudahti Alice, "kuuletko tämän? Kamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet tottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen, anteeksiantavainen – tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa tämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen loppuun? Usko minua, jos sinä nyt, vastoin kaikkia elämäsi parempia periaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi katumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas armahda."
Markham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan tähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle: "Alice, sinä olet soturin tytär, – soturin sisar. Kaikki sukulaisesi, niiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun verran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen eripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan taistotantereelle – joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi – täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa kutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle – ja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa tunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi, – isä, veli, serkku, – joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain välinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää – poistun alueelta enkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani."
"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan kysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn turvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään mainitsemasi."
"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton yksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla", sanoi Everard, "mutta olenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan".
"Ymmärrät minua väärin", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti sovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan, samalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta ja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin kuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi ja kenties tuhon omaksi. "Markham", hän pyysi, "sääli minua. Älä kovistele minua tällä hetkellä – usko minua, isäni, veljeni ja koko sukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta – se edellyttää ehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle."
"Niinpä vainkin – sitä en epäile", vastasi Everard. "Lee-suku on aina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan tärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen maalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden."
"Ei, ei – usko minua, ei toki", väitti Alice hätänsä tuskassa.
"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja sano, kenen turvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?"
"Molempien – molempien", hoki Alice. "Se vastaus ei kelpaa, Alice", epäsi Everard, "tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun täytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä kieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan kesken, enkä hevillä tahtoisi syyttää sinua siitä turhamaisuudesta, joka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan."
Everardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta, että hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi unohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä; mutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden – olemmekin jo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa sisukkuudesta.
"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin", hän huudahti, "jos minua ei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen arvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin sanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään vääryyttä. – Sanon sinulle – sanon kaikille läsnäolijoille – ja sanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani todellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa ovat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään muun miehen tässä kuningaskunnassa – niin, koko maailmassa, olkoon kysymyksessä kuka tahansa muu."
Nämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi kiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti, mutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet, joita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui vastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti karaista lujaksi: "Sir, te kuulitte neidin selityksen – epäilemättä sellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti vaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir, otan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en milloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso menetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät saapumaan tänne tällä hetkellä. – Alice", hän lisäsi kääntäen päänsä tyttöön päin, "hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!"
Onneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti puolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan puhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei tohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan. Roger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen nenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka hän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt auttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.