Toinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella muisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen saarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana lähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja sitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta, jonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti kauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että heidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden ytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph Tomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän iltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä todisti, että Jeremiaan lause "profeetat opettavat valhetta, ja papit ovat herrat heidän kauttansa" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen kirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen vastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille, jotta tämä seuraavassa "Gangraena'n" painoksessa leimaisi hänet ruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen Desboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla yksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen, että vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain majoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti, jotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin näpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan puutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta. Väittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun hengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.
Mutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta käsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska hän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia Holdenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta sievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti kun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan toisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään tätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan ponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla mustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista neitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin "Arcadia'sta" tai mehevillä "Venus- ja Adonis" – runoelman29 kohdilla sekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi "Aristoteleen Mestariteos" – nimisestä kansanomaisesta julkaisusta. Millekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle, sielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut suosiollisuutta.
Neitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta puolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena puritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä arvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi miehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan, kun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista tyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen verran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko perheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli syntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään. Jotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen huomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt. Metsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat ratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva olisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen kilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan. Mutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen aihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan toveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus, vaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut vastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.
Ymmärtäväisenä neitosena Phoebe sillävälin suojeli itseään niin paljon kuin mahdollista muori Jellicotin läsnäololla. Silloin independentti tai mikä hän olikaan osoitti hänelle huomaavaisuuttansa tosiaan peräti vähäisellä onnella, sillä Phoebe tuntui tahallisesti asettuvan yhtä kuuroksi kuin vanha vaimo oli luonnollisen raihnauden johdosta. Tämä välinpitämättömyys ärsytti karvaasti hänen uutta rakastajaansa ja sai hänet kiihkeästi kärkkymään aikaa ja paikkaa, jotta hän voisi käyttää lähentelyynsä tarmokkuutta, joka vaati tarkkaavaisuutta. Onnetar, ilkikurinen jumalatar, joka usein syöksee meidät häviöön myöntämällä juuri kaipaustemme päämäärän, toimitti hänelle viimein tilaisuuden, jota hän oli kauvan toivotellut.
Oli juuri päivänlaskun aika, kun Phoebe, jonka toimekkuuden varassa oli suuri osa talousaskareista, meni Rosamondin lähteelle asti noutamaan vettä illallista varten tai oikeammin tyydyttämään vanhan ritarin ennakkoluuloa, tämä kun oli vakuutettu siitä, että kuuluisa suihkukaivo tarjosi tuota välttämätöntä alkuainetta sen puhtaimmassa tilassa. Niin suuressa kunniassa piti häntä koko perhe, että heidän mielestään olisi lähennellyt uskonnollisen velvollisuuden rikkomusta minkä hyvänsä hänen toivomuksensa laiminlyöminen, kun se vain oli täytettävissä, vaikka hankalastikin.
Ruukun täyttäminen oli viime aikoina ollut vaivaloinen tehtävä, kuten tiedämme; mutta nyt oli Jocelinen kekseliäisyys helpoittanut sitä. Hän oli alkeellisesti korjannut vanhan suihkukaivon etureunaa, niin että vesi keräytyen norui pitkin puukourua ja valui alas noin kahden jalan korkeudelta. Vedenhakijan sopi siten asettaa ruukkunsa tuon verkalleen pulppuavan varaston alle ja vaivautumattomasti odottaa, kunnes astia tuli täyteen.
Mainittuna iltana Phoebe Mayflower ensi kerran näki tämän pikku parannuksen. Oikein arvaten, että se oli hänen maalaisihailijansa huomaavaisuuden osoitus, jolla aiottiin säästää häneltä tehtävänsä raskaampi suorittamistapa, hän kiitollisena käytti keksinnön suomaa levähdystä kohteliaan näpertelijän hyväsydämisyyden ja keinokkuuden hiljaiseen tunnustamiseen; ja kenties neitonen myös ajatteli, että metsänvartija olisi menetellyt yhtä viisaasti, jos olisi odottanut hänen tuloansa lähteelle, saadakseen suulliset kiitokset vaivastaan. Mutta tiesihän Phoebe, että häntä pidätteli ruokakammiossa inhottava Tomkins, ja mieluummin kuin olisi nähnyt independentin hänen seurassaan, tyttö luopui toivottamasta Jocelinea puheilleen.
Hänen siten miettiessään Onnetar häijynä lähettikin suihkukaivolle Tomkinsin, ja ilman Jocelinea. Nähdessään tuon miehen hahmon pimittävän polkua, jota myöten hän asteli, neito-parka tunsi ahdistuneessa povessaan, että hän oli yksin ja metsän laidassa, minne yleisöä oli kielletty tulemasta hämyhetkinä, jotta hirvet eivät häiriytyisi levolle asettuessaan. Hän rohkaisihe kuitenkin ja päätti olla ilmaisematta mitään pelkoa, vaikka taloudenhoitajan katseissa ja silmissä oli hänen lähestyessään jotakin, mikä ei ollut suinkaan omiaan huojentamaan tytön huolestusta.
"Illan siunaus sinulle, sievä neitokaiseni", toivotti tulija "Tapaankin sinut aivan niinkuin Abrahamin vanhin palvelija, joka oli taloudenhoitaja kuten minäkin, kohtasi Milkan pojan Bethuelin tyttären Rebekan Mesopotamiassa Nahorin kaupungin kaivolla. Enkö siis sanoisi sinulle: kallista tänne vesiastias juodakseni?"
"Ruukku on käytettävissänne, master Tomkins", vastasi Phoebe, "ja juokaa kyliänne; mutta varmaan olette juonut parempaakin nestettä, ja ihan hiljattain".
Ilmeistä olikin, että taloudenhoitaja oli noussut ryypiskelystä, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat jonkun verran punehtuneet, vaikka hän oli pidättynyt paljoa ennen päihtymystä. Mutta hänen ilmestymisensä herättämä hätäännys sai uutta virikettä havainnosta, miten hän oli alottanut iltansa.
"Käytän vain erioikeuttani, sievä Rebekka; maa on annettu pyhille, ja kaikki sen runsaus. Heidän pitää ottaa se omakseen ja nauttia sitä, sekä kaivosten aarteita että köynnösten rypäleitä, ja heidän pitää riemuita ja heidän sydämensä iloita. Sinun on vielä opittava tuntemaan pyhien erioikeudet, Rebekkaseni."
"Nimeni on Phoebe", virkahti neitonen jäähdyttääkseen intomielistä hurmiota, jota toinen joko tunsi tai teeskenteli.
"Phoebe lihassa", vastasi toinen, "mutta Rebekka hengellisessä mielessä – sillä etkö sinä ole eksynyt ja harhaileva lammas? – ja enkö minä ole lähetetty noutamaan sinua tarhaan? Mitä muuta varten sanottiinkaan: Sinä löydät hänet istumassa metsän laidassa lähteen partaalla, joka on nimitetty muinaisen porton Rosamondin jälkeen?"
"Olette kyllä löytänyt minut istumassa täällä", myönsi Phoebe, "mutta jos haluatte pitää minulle seuraa, on teidän käveltävä palatsihuvilaan kanssani, ja kantakaakin samalla ruukkuani, jos olette niin ystävällinen. Matkalla kuulen kaiken hyvän, mitä teillä on sanottavana minulle, mutta Sir Henry pyytää vesilasillisensa säännöllisesti iltarukousten edellä."
"Mitä!" huudahti Tomkins; "onko se verikätinen ja nurjasydäminen ukko lähettänyt sinut tänne orjattaren askareeseen? Totisesti sinun pitää palata vapautettuna, ja mitä hänelle ammentamaasi veteen tulee, niin se on kaadettava maahan niinkuin David valutti pois Betlehemin lähteen veden."
Niin sanoen hän tyhjensi vesiruukun Phoeben huudahduksista ja pyynnöistä piittaamatta. Hän asetti astian sitte uudestaan pikku johdon alle ja pitkitti: "Tiedä, että tämä on sinulle merkkinä: tuon ruukun täyttyminen olkoon kuin hietalasin juoksu, ja jos sinä ennen veden kohoamista reunaan asti kuuntelet sanoja, jotka sinulle lausun, niin sinun käy hyvin, ja sinun sijasi on oleva korkealla niiden joukossa, jotka hylkäävät pienokaisille ja imeväisille maidoksi kelpaavan opetuksen ja ravitsevat itseänsä miehuuden voimaruualla. Mutta jos ruukku tulee tulvilleen ennen kuin sinun korvasi kuulee ja ymmärtää, annetaan sinut saaliiksi ja orjattareksi niille, joiden pitää omistaa maan lihavuus ja ihanuus."
"Te säikytätte minua, master Tomkins", sanoi Phoebe, "vaikka varmastikaan ette sitä tarkoita. Minun käy ihmeekseni, kuinka te uskallatte sanoillanne niin jäärytellä raamatun hyviä sanoja, kun tiedätte makeasti nauraneenne omalle herrallenne ja niille muille – auttaessanne palatsihuvilan menninkäisnäytelmää."
"Luuletko siis, sinä yksinkertainen hupsu, että minä Harrisonia ja niitä toisia eksyttäessäni menin erioikeuksiani pitemmälle? – Ei, totisesti, – kuule minua, ymmärtämätön tyttö. Kun minä entiseen aikaan leiskuin Oxfordshiren hurjimpana, ilkimielisimpänä hurvittelijana, käyden peijaisissa ja markkinoilla, tanssien kisakentillä ja näytellen ravakkuuttani jalkapallosilla ja kalikkakiistoissa – niin, kun minua ympärileikkaamattomien kielellä nimitettiin Philip Hazeldineksi, ja kuuluin kirkkokööriin ja kellonsoittajiin sekä palvelin tuota pappia, Rochecliffeä, – minä en silloin ollut loitompana suorasta tiestä kuin jälkeenpäin, kun kauvan lueskeltuani viimein havaitsin toisen oppaan toisensa jälkeen sokeaksi, kaikki Egyptin tiilenpolttajiksi. Minä jätin ne yksitellen, viimeisenä tahdottoman välikappaleen Harrisonin, ja omalla avittamattomalla voimallani olen ponnistanut eteenpäin siihen siunatun valon hohteeseen, josta sinunkin, Phoebe, pitää tulla osalliseksi."
"Kiitän teitä, master Tomkins", virkkoi Phoebe peittäen huolestuksensa näennäiseen välinpitämättömyyteen, "mutta, minulla on kylliksi valoa, kantaakseni kotiin ruukkuni, kunhan vain annatte minun ottaa sen, ja muuta valon tarvista ei minulla täksi iltaa ole".
Ja hän kumartui kohottamaan ruukkua kuurnan alta, mutta independentti sieppasi häntä käsivarresta ja esti hänet toteuttamasta aiettaan. Phoebe kuitenkin oli urhean metsämiehen tytär, joutuisa itsevarjeluksessa, ja vaikka hän ei saanut temmatuksi ruukkua, kaappasi hän sen sijaan oikeaan käteensä ison kivensirpaleen, jota piti piiloitettuna.
"Nouse ylös. hupsu neitonen, ja kuuntele", käski independentti ankarasti, "ja tiedä kerrallaan, että synti, josta ihmistä. rangaistaan taivaan kostolla, ei ole ruumiillisessa teossa, vaan rikkojan ajatuksessa. Usko, herttainen Phoebe, että puhtaille ovat kaikki teot puhtaita ja että synti kuuluu ajatuksiin eikä toimiimme – ihan niinkuin päivän säihky on sokealle pimeä, mutta näkyy niiden nautinnoksi, joiden silmät ottavat sen vastaan. Sille, joka on vain alokas hengen asioissa, pannaan paljon velvoituksia, ja paljon häneltä kielletään; ja häntä ravitaan pienokaisten kaipaamalla maidolla, – häntä varten ovat säännöt, kiellot ja käskyt. Mutta pyhä ihminen on näiden määräysten ja pidätysten yläpuolella. Hänelle, talon valittuna lapsena, annetaan pääavain kaikkien lukkojen aukaisemiseksi, jotka ehkäisevät häntä sydämensä halun nautitsemisesta. Sellaisille mieluisille poluille tahdon minä sinut johdattaa, herttainen Phoebe, että iloon ja viattomaan vapauteen yhtyy nautintoja, jotka ovat erioikeudettomille synnillisiä ja kiellettyjä."
"Haluan todella, master Tomkins, että annatte minun mennä kotia", sanoi Phoebe, joka ei käsittänyt hänen katsantokantaansa, mutta tunsi vastenmielisiksi sekä hänen sanansa että sävynsä. Toinen pitkitti kuitenkin niiden kurjain ja herjaavien käsitysten selittelyä, jotka hän oli muiden pyhimyksiksi julistautuneiden tavoin omaksunut kauvan muuttelehdittuaan lahkosta toiseen, kunnes oli vakiutunut siihen kehnoon uskoon, että synti yksinomaan henkistä laatua ollen rajoittui vain ajatuksiin ja että pahimmatkin teot olivat luvallisia niille, joka olivat päässeet ehdottomaan vakaumukseen ylemmyydestään.
"Sentähden, hyvä Phoebe", hän jatkoi yrittäen vetää tyttöä luokseen, "minä voin tarjota sinulle enemmän kuin on koskaan asetettu naisen eteen siitä saakka kun Aadam ensin otti morsiantansa kädestä. Muut seiskööt kuivin huulin, Paavilaisten tavoin tehden parannusta pidättymisellä, kun nautinnon sarvi vuodattaa ilojansa. Rakastatko rahaa? Minulla on sitä, ja voin hankkia lisää – minulla on vapaus hankkia sitä kaikkialta ja kaikin keinoin – maa on minun ja sen runsaus. Haluatko valtaa? Minä toimitan sinulle minkä hyvänsä tuollaisen petetyn parlamentinvaltuutetun säädyn, sillä minä olen kaupoissa mahtavamman olennon kanssa kuin heistä yksikään. Ja ilman valtuutta en ole autellut ilkimielistä Rochecliffeä ja moukkamaista Joliffea heidän säikyttämisekseen ja häätämisekseen siinä asussa, mitä nämä käyttivät. Pyydä mitä tahdot, Phoebe, – minä voin sen sinulle antaa tai toimittaa. Astu siis minun kanssani riemun elämään tässä maailmassa, ja se on vasta esimakua tulevaisen paratiisin iloista!"
Kiihkomielinen hurvitteli ja yritti taas vetää tyttö-parkaa puoleensa. Säikkyneenä, vaan ei mielenmaltistaan hätääntyneenä, koetti ahdistettu kauneilla sanoilla hellyttää häntä päästämään irti. Mutta miehen kasvonpiirteet, jotka eivät itsessään olleet merkilliset, olivat nyt saaneet hirvittävän ilmeen, ja hän huudahti: "Ei, Phoebe – älä ajattelekaan pakenemista – sinut on annettu minulle vangiksi – sinä olet lyönyt laimin armosi ajan, ja se on nyt mennyttä. Katso, vesi valuu ruukkusi reunoilta, ja se oli merkkinä meidän välillämme. Sentähden en enää taivuttele sinua sanoilla, joita sinä et ansaitse, vaan kohtelen sinua tarjotun armon hylkääjänä."
"Master Tomkins", sanoi Phoebe rukoilevasti, "ajatelkaa, Jumalan tähden, että minä olen isätön lapsi – älkää tehkö minulle pahaa, se olisi suuri häpeä voimallenne ja miehuudellenne – en kykene ymmärtämään teidän koreita sanojanne – mietin niitä huomiseen". Sitte hän pahastuksensa yltyessä lisäsi kiivaammin: "En anna kiusata itseäni töykeästi – irti minusta, tai tuotan teille vahingon."
Mutta kun toinen vastasi väkivaltaisuudella, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, ja yritti kytkeä hänen oikeata kättänsä, hän huudahti:
"Tuosta, ja pidä hyvänäsi!" ja jymäytti melkein pökerryttävän iskun kiusaajansa kasvoihin kivellä, jota oli pitänyt sellaisen hätätilan varalla.
Intoilija hellitti otteensa ja hoippui taaksepäin puolipyörryksissä, samalla kun Phoebe heti kapaisi pakoon ja juostessaan kirkui apua, mutta yhä pidellen voitollista kivensirua. Ankaran kolhaisun ärsyttämänä hurjaan raivoon Tomkins läksi ajamaan takaa, sielussaan ja kasvoillaan kaikki mustat intohimot, joita kannusti pelko, että hänen kataluutensa tulisi ilmi. Hän huusi Phoebea pysähtymään ja kehtasi uhata häntä pistolillaankin, jos hän pitkittäisi pakenemistansa. Mutta toinen ei heikentänyt vauhtiansa uhkauksesta, ja hänen olisi joko pitänyt panna se täytäntöön tai nähdä tytön pelastuvan viemään tietoa palatsihuvilaan, jollei tämä olisi kovaksi onneksi kompastunut ulkonevaan männyn juureen. Mutta Tomkinsin rynnätessä saaliinsa kimppuun ilmestyi apu paikalle Joceline Joliffena, jolla oli virkasauva olallaan.
"Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee?" tiedusti hän, astuen Phoeben ja vainoojan väliin.
Vimman villitsemä independentti ei vastannut muulla tavoin kuin laukaisemalla Jocelinea kohti pistoolinsa, jota piteli kädessään. Luoti raapaisi metsänvartijan kasvoja, ja vastineeksi hyökkäykseen tämä äännähti: "Vai niin! Saarni vastatkoon raudalle", samalla mojauttaen sauvallaan niin tuimasti independenttiä päähän, että isku vasempaan ohimoon osuen oli melkein heti kuolettava.
Kouristuneesti vavahdellen hän sopersi katkonaisesti: "Joceline – olen mennyttä – mutta annan anteeksi – tohtori Rochecliffe – kunhan olisin ottanut enemmän opikseni – voi! – pappi – hautaustoimitus – " Hänen änkätessään näitä sanoja, jotka saattoivat ilmaista paluuta entiseen uskoon, kun hän ei kenties ollutkaan hyljännyt sitä niin tyyten kuin oli itselleen luulotellut, ääni hupeni voihkaukseksi, joka kurkussa koristen ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan ilmoille. Elämän viimeiset merkit häipyivät: nyrkkiin puristetut kädet veltostuivat piankin, ummistuneet silmät avautuivat tuijottamaan taivasta kohti himmenevänä hyyhmänä, jäsenet ojentausivat jäykistymään. Äsken elämää uhkunut ruumis oli nyt tajuton tomumaja – noin häväistyllä hetkellä maallisesta asumuksestaan muuttanut sielu oli mennyt tuomiolle.
"Oi, mitä oletkaan tehnyt, mitä oletkaan tehnyt, Joceline!" huudahti Phoebe, "olet tappanut hänet!"
"Parempi niin päin kuin että hän olisi tappanut minut", vastasi Joceline, "sillä hän ei ollut niitä paukuttelijoita, jotka kahdesti peräkkäin ampuvat ohi. – Ja pahoillani kuitenkin olen hänen tähtensä – monta hauskaa tovia meillä on ollut siihen aikaan kun hän oli hurja Philip Hazeldine, ja silloin hän oli kyllin paha; mutta sitte kun hän siveli paheensa peittoon ulkokultaisuudella näyttää hän äityneen vielä pahemmaksi penteleeksi kuin koskaan."
"Voi, Joceline, tule pois", pyysi Phoebe-parka, "äläkä seiso tuolla tavoin tuijottamassa häneen", sillä kohtalokkaaseen aseeseensa nojaten seisoi metsänvartija katsellen ruumista kuin puolittain huumeessa.
"Tällaista sitä tulee olviruukusta", hän pitkitti naisellisen lohdutuksen aito tapaan, "niinkuin olen sinulle usein sanonut. Taivaan tähden, tule palatsihuvilaan ja neuvotelkaamme, mitä on tehtävä."
"Maltas ensin, tyttö, ja anna minun laahata hänet pois polulta; meidän ei sovi jättää häntä virumaan tänne kaikkien ihmisten näkyviin. Etkö auta minua, hälläkkä?"
"En voi, Joceline – en mistään hinnasta kajoisi häneen sormenpäälläkään."
"Minun, täytyy sitten yksin suoriutua tästä urakasta", tuumi Joceline, joka soturinakin kuten metsästäjänä karaistuttuaan tunsi kuitenkin suurta vastahakoisuutta väittämättömään hommaansa. Kuolevan miehen kasvoissa ja katkonaisissa sanoissa oli jokin tehnyt syvän ja kamalan vaikutuksen hermoihin, jotka eivät hevillä järkkyneet. Hän täytti sentään tehtävänsä sikäli, että kiskoi kumppani-vainajansa syrjään polulta ja asetti ruumiin sinivatukkain ja orjantappurain tiheikköön, niin että se ei ollut näkyvissä muutoin kuin vasiten etsittäessä. Hän palasi sitte Phoeben luo, joka oli istunut kaiken aikaa sanattomana sen puun alla, jonka juureen hän oli kompastunut.
"Tule pois, Phoebe", hän sanoi, "menemme palatsihuvilaan ja harkitsemme, miten tästä tehtäisiin tiliä – tämä paha sattuma lisää suuresti vaaraamme. Mitä hän oli sinusta tahtonut, kun juoksit häntä pakoon kuin mieletön? Mutta voin arvatakin – Phil oli aina aika peijooni tyttöjen parissa, ja minä luulen, että hän pyhimykseksi käännyttyään, kuten tohtori Rochecliffe sanoo, sai itseensä seitsemän pahempaa paholaista kuin hän itse oli. Tässä on juuri se paikka, missä hänet näin ojentaneena miekkansa vanhaa ritaria vastaan, ja hän kun oli vielä pitäjänhoidokki – se oli kapinaa kerrassaan – mutta onpa hän viimein joutunut sen maksamaan."
"Mutta voi, Joceline", pahoitteli Phoebe, "kuinka saatoit ottaa noin ilkeän miehen osalliseksi hankkeisiisi ja yhtyä häneen kaikissa hänen vehkeissään noiden keropäiden herrojen peloittamiseksi?"
"No, katsos, simasuuni, olin tuntevinani hänet heti ensimäisessä kohtauksessa, kun Bevis, joka kasvatettiin täällä hänen ollessaan koirainkaitsijana, ei karannut hänen kimppuunsa; ja kun uudistimme vanhan tuttavuutemme palatsihuvilassa, huomasin hänen olevan salaisessa kirjeenvaihdossa tohtori Rochecliffen kanssa, joka oli vakuutettu siitä, että hän oli vankka kuninkaan mies, ja pysyi senvuoksi hyvissä väleissä hänen kanssaan. Tohtori kehuu saaneensa paljon tietoja hänen välityksellään; toivon hartaasti, että hän puolestaan ei ole ollut yhtä avomielinen."
"Voi, Joceline", surkeili neitonen, "sinun ei olisi koskaan pitänyt laskea häntä palatsihuvilaan!"
"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet olisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin rivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti laittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille – kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! – kun hän opetti minulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa, niin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut kaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. – Mutta nyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun täytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta neuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko kekseliäisyytensä." Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran ahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän pian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista hoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää vaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.
Puistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä hämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön surmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan. Mutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian ajattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan – ja se arvelu ahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan sitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman ylpeä.
Tohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa Tomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain vihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut Woodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen kirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään ja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä Woodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään vastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä jumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut tärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen hyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa keksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut oli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä palveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion arvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput pöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori häntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä alettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota vaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.