30. LUKU.
WILDRAKE SANKARINA
Tomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli eversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken lisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan hartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja niiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja puoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä oli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian väitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan, huomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa pääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin ja kaikkeen sen sisältämään – prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa ja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut sekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat saman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti asettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi pyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.
Seuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut sinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas. Veitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että raajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat takaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja tältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli luvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa Murkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis huomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin kustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin omintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei paashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia jokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi suoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.
Heidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä todisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin puoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva kolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen sydän.
Niinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla sävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja hiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, – mikään turhamaisen pyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, – ei se myöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen ystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen ja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven; raskaita askeleita kuului portailta – vanttera mies astui huoneeseen ja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: "Markham Everard, minä tervehdin sinua Jumalan nimessä."
Tulija oli kenraali Cromwell.
Hämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja ihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää, häntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin äänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa ympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen Everardia seuraavasti:
"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä, hyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään tämän maailman asiat – antautuen tulevaisen harrastuksiin – siten käyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa asuinsijassa me voimme ikäänkuin – mutta mitä nyt?" hän pitkitti äkkiä muuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; "yksi on poistunut huoneesta minun tultuani?"
Wildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut, ja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut syrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. "Ei, sir, seisoin vain kunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion asiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee luoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi jotakin – "
"Ahaa!" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. "Taattu välittäjämme – varma uskottumme. – Ei sir, tällähaavaa en halua muuta kuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy olevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle."
"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord", virkkoi Everard pakoittautuen puhumaan. "Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha sanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi, ja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille."
"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard", haastoi kenraali, "ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat tähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja yhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja hellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi olla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin pian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta, ei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen rajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into ja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti. Kumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme auran kurkeen, on voimamme nuurunut."
"Suokaa anteeksi, sir", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman kärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli, "suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani".
"Ah niin", lausui Cromwell, "tietenkin, arvoisa herra pastori, me murehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka kalliosta pulppuvan veden lailla – "
"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir", keskeytti Holdenough, "sillä niinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä taivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa kuulemaan, – paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään hyväkseen kaitsijan huolenpitoa".
"Voi, herra pastori", selitti Cromwell hyvin hartaasti, "nähdäkseni lähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja muurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä – varallisia ihmisiä, – jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat että pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai harmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi ainoat kristillisten siunausten jakelijat – kun taasen minun käsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen, että isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa mistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy yksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka ottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta, näidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten yhdyskuntia kuin he itsekin ovat".
"Te ette tiedä mitä puhutte, sir", vastasi Holdenough kärsimättömästi. "Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon salaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta, jotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat likaa ravinnon etsijäin vatsoihin?"
Presbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin tulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.
"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton; ylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. – Niinpä niin, sir, puhukaa vain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä ajallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla, – juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai hyökkäämässä muurin murtumaan, – on sielu-paralle kuin hiilostalle pantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria juhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee hunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en kuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle, jättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten valaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta sieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien sivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun ihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa heikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat juovat hopeakannuista ja – pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista – ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta."
Muuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi saarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää loppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi kurkistajalle: "Pearson, onko hän tullut?"
"Ei, sir", vastasi Pearson. "Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne paikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa."
"Sitä heittiötä!" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. "Onko hän voinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi kysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. – Kuulehan."
Lukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän piti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin tähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että kenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi joutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p: n murhenäytelmän uudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun häviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.
Hän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot ilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella itseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian kireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään kuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin edessä.
Oliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta neuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi niin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen pääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki Everardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä. Hetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen ikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa liikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella, melkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken toivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli ainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla se alkaisi saapua.
Mutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja rientänyt alas ovelle. "Takaisin – takaisin!" käski kaksi aseellista etuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei ollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän oli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut ylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä poikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli hänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt metsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä höyhenen, sanoen hätäisesti: "Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen ohjeeni – minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle – muuri ei ole korkea – ja siellä ei tietenkään ole vartijaa. Vilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna tämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista – jos ei, niin Joceline Joliffelle – sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä. Ymmärrätkö, poika?"
Nokkela nuorukainen paiskasi herralleen kättä ja vastasi vain: "Kuin olisi jo tehty."
Wildrake avasi ikkunan, ja vaikka se oli melkoisen korkealla, hän sai kuitenkin pojan lasketuksi alas eheänä viittansa avulla. Olkikupo, jolle Spitfire putosi, säästi häneltä vähäisimmänkin kolauksen, ja Wildrake näki hänen kapuavan pihamuurin yli kulmasta, joka oli takakujan puolella; ja niin nopeasti tapahtui tämä kaikki, että kavalieri oli juuri palannut huoneeseen, kun Cromwellin saapumisen aiheuttaman hyörinän laantuessa hänen oma poissaolonsa alkoi tulla huomatuksi.
Cromwellin haastellessa eriuskolaisuuden turhuudesta hän huolestuneesti ajatteli, eikö hänen olisi kenties ollut parempi lähettää selvä suullinen sanoma, koska kirjoittamiseen ei ollut aikaa. Mutta se mahdollisuus, että poika pysäytettäisiin tai sekoaisi sanoissaan, ollessaan viemässä kiireellistä ja tärkeätä viestiä, sai hänet ylimalkaan tyytyväiseksi arvoituksellisemmasta hälytyskeinostaan. Hänellä oli siis isäntäänsä verraten se etu, että hän tiesi olevan hiukan toivoa pahimman turman välttämisestä.
Pearson oli tuskin sulkenut oven, kun Holdenough – yhtä kerkeästi aseissa tulevaista diktaattoria vastaan kuin oli ollut rivakka kohtaamaan Woodstockin oletettuja haamuja ja kummituksia – ryhtyi jälleen ahdistamaan lahkolaisia. Hän otti todistaakseen, että nämä olivat sekä sielunsurmaajia että vääriä veljiä ja vääriä sanansaattajia, ja alkoi esittää raamatunkohtia kantansa vahvistukseksi, kun Cromwell nähtävästi kyllästyneeä väittelyyn ja haluten johtaa keskustelun enemmän yhdenmukaiseksi todellisten tunteittensa kanssa keskeytti hänet, vaikka hyvin kohteliaasti, ja otti haastelun omaksi hoidettavakseen.
"Voi hyväinen", hän sanoi, "tämä kunnon mies puhuu totta tietonsa ja ymmärryksensä mukaan – niin, karvaita totuuksia ja vaikeasti nieltäviä, niin kauvan kuin näemme kuten ihmiset näkevät emmekä enkelien silmillä. – Vääriä sanansaattajia, lausuu kunnianarvoisa pastori? – niin, totisesti, maailma on sellaisia täynnä. Näkee niitäkin, jotka vievät salaisen sanomanne verivihollisenne taloon ja sanovat hänelle: 'Katso, isäntäni lähtee matkaan pienen saattueen keralla sellaisten ja sellaisten autioitten paikkain kautta; ole sinä sentähden joutuisa, jotta nouset ja surmaat hänet.' Ja toinen, joka tietää talonne vihollisen ja oman turvallisuutenne vainoojan piilopaikan, ei ilmoita sitä isännälleen, vaan vieläpä toimittaa viholliselle ja hänen lymyynsä varoituksen, sanoen: 'Katso, isäntäni tietää sinun salaisen asuntosi – ylös nyt ja pakene, jotta hän ei karkaisi päällesi niinkuin jalopeura saaliinsa kimppuun.' – Mutta pitääkö näin käydä rankaisemattomasti?" luoden musertavan katseen Wildrakeen. "Ei, niin totta kuin sieluni elää ja Hän elää, joka on tehnyt minusta Israelin valtiaan, sellaiset väärät sanansaattajat pitää ripustaa hirsipuihin teiden varsille ja heidän oikea kätensä on naulittava heidän päänsä yläpuolelle, ojennettuun asentoon, ikäänkuin viittaamaan muille tietä, jolta he itse ovat harhaantuneet!"
"Totisesti", mukasi pastori Holdenough, "on oikein hakata pois sellaiset rikkojat".
"Kiitoksia, Messu-Jussi", jupisi Wildrake; "milloin ei presbyteriläinen antaisi paholaiselle avuliasta sysäystä?"
"Mutta minä sanon", pitkitti Holdenough, "että tämä seikka on syrjässä nykyisestä puheenaineestamme, sillä ne petolliset veljet, joista huomautin, ovat – "
"Oikein, herra pastori, he ovat oman huonekuntamme jäseniä", tokaisi Cromwell; "tämä kunnon mies on taaskin oikeassa. – Niin, kenestä nyt voimmekaan sanoa, että hän on totinen veli, vaikka hän on ollut samassa kohdussa meidän kanssamme? Vaikka me olemme uurastaneet saman asian hyväksi, syöneet samassa pöydässä, tapelleet samassa taistelussa, palvoneet saman alttarin ääressä, niin hänessä ei kuitenkaan ole vilpitöntä totuutta. Voi, Markham Everard, Markham Everard!"
Hän pysähtyi tähän huudahdukseen, ja haluten heti tietää, miten pitkälle hän oli joutunut epäillyksi, Everard vastasi: "Teidän ylhäisyydellänne näkyy olevan mielessänne jotakin, mikä koskee minua. Saanko pyytää teitä lausumaan sen suoraan, tietääkseni mistä minua syytetään?"
"Voi, Mark, Mark!" pahoitteli kenraali; "ei tarvitse minkään syyttäjän puhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole kosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö ryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia ilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi ainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän – jonka käsi vapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa? Mutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö sinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle anteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö, jonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on viipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon suo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta puhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen."
"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään vähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette minulle suonut", sanoi eversti Everard ylpeästi.
"Et, et, Markham", vastasi Cromwell; "en sitä väitäkään, Mutta – sinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin tuon miehen myötä", Wildrakeen viitaten; "ja sinun on soviteltava omantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin perustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään ystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun tarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle".
Everard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui Wildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja katsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri lausui rohkeasti ja tyynesti: "Te erehdytte, master Cromwell, ja käännytte väärän henkilön puoleen täällä."
Huomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti taaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän odottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku väkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään asentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken kasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on kauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: "Tuollaista puhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?"
"Mies!" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen vauhtiin; "en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt päivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin kreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt pelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä."
"Ole vaiti!" käski Everard, "ole vaiti, Wildrake, jos rakastat henkeäsi!"
"Hengestäni en piittaa ropoakaan", vakuutti Wildrake. "Perhana, jos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa! Tiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä antaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi kymmenestikin ollut oluenpanijana."
"Tuollaista sättimistä, ystävä", sanoi Oliver, "minä kohtelen sillä ylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään lausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten ihminen, vaikka näytät enemmän elukalta."
"Minulla ei ole muuta selitettävää", vastasi Wildrake, "kuin että te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä käyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei ollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte. Siitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee."
"Orja, uskallatko sanoa tämän minulle?" virkahti Cromwell, yhä järkevästi hilliten mielenkuohuansa, jonka hän tunsi olevan purkautumaisillaan arvottomaan kohteeseen.
"Niin, te teette jokaisesta englantilaisesta orjan, jos saatte tahtonne tapahtumaan", tuumi Wildrake vähääkään hämmentymättä, sillä se pelonsekainen kunnioitus, joka oli hänet vallannut hänen ollessaan kahden kesken tämän merkillisen miehen kanssa, oli häipynyt heidän nyt jouduttuansa jupakkaan todistajien kuullen. "Mutta tehkää pahimpanne, master Oliver; ilmoitan teille ennakolta, että lintu on pujahtanut tiehensä."
"Et uskalla sanoa sitä! Pujahtanutko? Hoi, – haa! Pearson! – käske huovien heti nousta ratsaille. – Sinä olet valehteleva hupsu! – Pujahtanutko? Minne tai mistä?"
"Niin, siinäpä kysymys", sanoi Wildrake; "sillä katsokaas, sir – että ihmiset lähtevät täältä, se on varmaa – mutta miten he lähtevät tai mihin asuinsijaan – "
Cromwell seisoi tarkkaavaisena, odottaen kavalierin huolettomasta ylimielisyydestä saavansa jonkun hyödyllisen vihjauksen, mille suunnalle kuningas oli paennut.
" – tai mihin asuinsijaan, kuten sanoin, niin siitähän teidän ylhäisyytenne, master Oliver, voipikin itse ottaa selon".
Viime sanat lausuessaan hän sivalsi pistomiekkansa ja survaisi sen suoraan kenraalin ruumista kohti. Jollei säilä olisi kohdannut mitään muuta vastusta kuin nahkakölterin, niin Cromwellin ura olisi päättynyt siihen paikkaan. Mutta tuollaisia yrityksiä peljäten kenraali käytti sotilaallisen asunsa alla mitä hienointa rengaspaitaa, jonka silmukset olivat parasta terästä; se oli niin keveä ja taipuva, että siitä oli tuskin mitään haittaa liikkeille. Se osoittausi hänen turvakseen tässä tilanteessa, sillä kalpa katkesi siruiksi. Everardin ja Holdenoughin nyt pidättelemä miekkamies paiskasi kahvan kiivastuksissaan loukkoon ja huudahti: "Kirottu olkoon käsi, joka sinut takoi! Palvelitkin minua niin kauvan ja petit juuri kun uskollinen apusi olisi ainiaaksi tuottanut kunniaa meille molemmille! Mutta sinusta ei voinutkaan tulla kunnon tehoa sitte kun sinut vain leikilläkään tähdättiin oppinutta valtiokirkon pappia vastaan."
Hätäännyksen ensimäisellä hetkellä ja kenties epäillen Wildraken voivan saada kannatusta toisilta Cromwell puolittain veti povestaan kätketyn pistoolin, mutta työnsi sen pikaisesti takaisin, huomatessaan sekä Everardin että pastorin pidättävän kavalieria yrityksensä uudistamisesta.
Pearson ja pari sotamiestä ryntäsi huoneeseen. "Kytkekää tuo mies", käski kenraali välinpitämättömästi kuten ainakin henkilö, jolle uhkaava vaara oli liian tuttu, tuottaakseen ärtymystä. "Sitokaa hänet – älkää sentään niin lujasti, Pearson", sillä intoansa osoittaakseen miehet köysien puutteessa kiskoivat vöitänsä raa'an tiukkaan Wildraken jäsenten ympäri. "Hän pyrki salamurhaajaksi, mutta minä tahdon säästää hänet asianmukaista tuomiota varten."
"Salamurhaajaksiko! Halveksin sanojanne, master Oliver", tokaisi Wildrake; "tarjosin teille kunniallista kaksintaistelua".
"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?" kysyi Pearson Cromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta enempää pahennusta.
"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet varmassa tallessa ja hyvässä hoidossa", määräsi Cromwell, vangin huudahtaessa Everardille: "Jätä minut jo rauhaan – en ole nyt sinun saattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen koskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen, master Oliver, – te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun kätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne kuulee maljalauselman, laulun ja – salaisuuden."
"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle sarkka", käski Oliver; "sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä kieltää häneltä se elementti, jossa hän elää".
"Kerrankin olkaa kiitetty!" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän nurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan voittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen. "Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen. Mitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:
"Sinä noidan äpärä, jo on valtasi täpärä, … pian sortuos maantien ojaan ja märkäne siellä, kun maa ilomiellä … taas nousee Kaarlomme nojaan!
"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi – lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on, master Cromwell – että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne on valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne se pyrähti."
"Pyh, lurjus", hymähti Cromwell halveksivasti, "säästä siivottomat pilasi hirsipuun juurelle".
"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin", vastasi Wildrake, "kuin olen nähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa".
Tämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. "Konna!" hän huudahti; "laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja – mutta seis, ei nyt – vankilaan hänet – vartioittakoon häntä tarkoin ja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita. Ei, malttakaa – tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa, niin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä valkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun kuosiini."
Määräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai luontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan, päättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on toisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku vaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan naulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten, kuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi ja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.
Pastori Holdenough ei havainnut tai ainakaan totellut hänen merkkiään.
Lähestyen kenraalia hän lausui kunnioittavalla, mutta lujalla äänellä:
"Ymmärsinkö oikein teidän ylhäisyytenne tarkoituksena olevan, että tämän mies-paran tulee kuolla huomisaamuna?"
"Haa!" huudahti Cromwell mietiskelystään hätkähtäen; "mitä sanotkaan?"
"Otin luvan kysyä, oliko tahtonne, että tämä onneton mies kuolee huomenna?"
"Kuka, sanot?" tiedusti Cromwell; "Markham Everard – pitääkö hänen kuolla, sanot?"
"Jumala varjelkoon!" virkahti Holdenough peräytyen askeleen; "minä kysyin, onko tämän sokaistuneen olennon Wildraken lähdettävä täältä niin äkkiä".
"On, onpa vainkin", sanoi Cromwell, "vaikka koko Westminsterin jumaluusoppineiden yleinen kokous – koko presbyteriläinen Sanhedrim – tarjoutuisi hänestä takuuseen".
"Jos ette tahdo harkita vielä, sir", pyysi Holdenough, "niin älkää ainakaan antako mies-paralle keinoa aistiensa huumaamiseen. Sallikaa minun mennä hänen luokseen hengenmiehenä, valvomaan hänen kanssaan siltä varalta, että hänet voidaan vielä yhdennellätoista hetkellä päästää viinitarhaan – vielä tuoda laumaan, vaikka hän on laiminlyönyt paimenen kutsun, kunnes hänen aikansa on jo melkein lopussa."
"Jumalan tähden", pyysi nyt myös Everard, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, tuntien Cromwellin kiivastuksen tuollaisissa tilanteissa, "punnitkaa toki, mitä teette!"
"Sinunko sopii opettaa minua?" vastasi Cromwell. "Ajattele sinä omia asioitasi, ja usko minua, että siihen tarvitaan kaikki älysi. Ja mitä teihin tulee, arvoisa pastori, niin minä en suvaitse mitään rippi-isiä vankieni seurassa – en mitään juttujen levittelyä. Jos tuo mies janoaa hengellistä lohdutusta, vaikka hänellä paljoa luultavammin on konjakkikipollisen jano, niin korpraali Humgudgeon vartion päällikkönä saarnaa ja rukoilee yhtä hyvin kuin teistä parhaat. – Mutta tämä viivykki on sietämätön – eikö sitä kuhnuria vieläkään kuulu?"
"Ei, sir", ilmoitti Pearson. "Eikö meidän olisi parempi lähteä alas palatsihuvilaan? Tieto meidän saapumisestamme tänne saattaa muutoin ehtiä sinne edellämme."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell puhutellen upseeriansa syrjässä, "mutta tiedäthän Tomkinsin varoittaneen meitä siitä, siellä kun hänen vakuutuksensa mukaan on niin monta takaovea ja pakoaukkoa ja salaista pääsytietä, että koko vanha rakennus on kuin kaniinitarha ja että sieltä voisi helposti pujahtaa turvaan ihan nenämme alitse, ellei hän olisi mukana osoittamassa, mitä kaikkia kohtia on vartioittava. Hän huomautti myös hiukan saattavansa viivästyä jonkun minuutin 'määräajastaan – mutta me olemme nyt odottaneet puoli tuntia."
"Luuleeko teidän ylhäisyytenne, että Tomkinsiin voi varmasti luottaa?" kysyi Pearson.
"Niin pitkälle kuin hänen etunsa ulottuvat, ehdottomasti", vastasi kenraali. "Hän on aina ollut pumppuna, jolla minä olen imenyt esiin ytimen jo monesta vehkeestä, olletikin tuon turhamaisen narrin Rochecliffen keksimistä, hän kun tyhmyyksissään uskoo, että Tomkinsin kaltainen mies pitää arvossa mitään muuta kuin kulloinkin parhaan palkitsijan tarjousta. Mutta myöhä alkaa tulla – meidän pitänee lopultakin lähteä palatsihuvilaan ilman häntä. Sentäänkin, kun oikein harkitsen asiaa, viivyn täällä puoliyöhön, – Voi, Everard, sinä voisit toimittaa tämän jutun kuntoon, jos tahtoisit! Merkitseekö jonkun haaveellisen muodollisuuden turha kunniakäsite sinulle enemmän, mies, kuin Englannin rauhoittuminen ja menestys, uskollisuus ystävääsi ja hyväntekijääsi kohtaan, joka suosisi sinua yhä enemmän, sekä omaistesi vauraus ja turvallisuus? Ovatko nämä, sanon, keveämmät vaa'assa kuin arvottoman poikasen asia, kun hän sekä hänen isänsä ja tämän suku on kiusannut Israelia jo viisikymmentä vuotta?"
"Minä en ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, enkä käsitä, mihin palvelukseen viittaatte sellaiseen, jonka voin kunniallisesti toimittaa", vastasi Everard. "Minua surettaisi, jos esittäisitte mitään kunniatonta."
"No, tämän ainakin pitäisi soveltua kunniantuntoosi tai epäileväiseen oikkuusi, sano sitä miksi tahansa", ehdotti Cromwell. "Tunnet varmaankin kaikki tuon Jezebelin palatsin käytävät? Valaise minulle, miten niitä voidaan vartioida, jotta kukaan ei pääse pujahtamaan ulos sieltä."
"En voi sanoa kykeneväni auttamaan teitä tässä asiassa", kielsi Everard; "minä en ole perehtynyt kaikkiin Woodstockin pääsyteihin ja takaoviin, ja jos olisinkin, niin omatuntoni estäisi minua antamasta teille tietoja tähän tarpeeseen".
"Me tulemme kyllä toimeen ilman teitä, sir", vastasi Cromwell korskeasti; "ja jos mitään rikollista ilmenee teitä vastaan, niin muistakaa, että olette menettänyt oikeuden suojelukseni saamiseen".