"Ystävyytenne menetys surettaa minua, kenraali", vastasi Everard; "mutta toivoakseni säätyarvoni englantilaisena ei välttämättömästi kaipaa kenenkään suojelusta. Tietääkseni ei mikään laki pakoita minua vakoojaksi taikka ilmiantajaksi, vaikkakin minulle sattuisi tilaisuus tehdä palveluksia jompanakumpana tuollaisena kunniallisena välittäjänä."
"No niin, sir", tuumi Cromwell, "kaikista oikeuksistanne ja säätyetuuksistanne huolimatta minä otan vapauden viedä teidät alas Woodstockin palatsihuvilaan tänä yönä, tutkiakseni asioita, jotka koskevat valtion turvallisuutta. – Tule tänne, Pearson." Hän otti taskustaan paperin, jolle oli likimääräisesti piirretty Woodstockin palatsihuvilan pohjakaava sinne johtavine puistokujineen. "Katso tähän", hän sanoi; "meidän täytyy liikkua kahtena osastona jalkaisin, ja niin hiljaa kuin mahdollista – sinun pitää marssittaa tuon vanhan kataluuden tyyssijan taustalle kaksikymmentä miestä ja asetella heidät hajalleen niin viisaasti kuin osaat. Ota arvoisa pastori mukaasi. Hänet on joka tapauksessa pidettävä tallessa, joten hän voi yhtä hyvin toimia oppaana. Minä asetun palatsihuvilan edustalle, ja siten tukittuasi kaikki myyränkolot sinä tulet tiedustamaan minulta lisää ohjeita – hiljaisuus ja joutuisuus ovat nyt kaikkena. Mutta mitä Tomkinsiin tulee, siihen koiraan, joka rikkoi sopimuksensa minun kanssani, niin pitääpä hänen esittää hyvä puolustus, muutoin paha perii hänen isänsä pojan! – Arvoisa pastori, suvaitkaa seurata tuota upseeria. – Eversti Everard teidän on saatettava minua; mutta ensin antakaa miekkanne kapteeni Pearsonille ja katsokaa olevanne pidätetty."
Sanaakaan virkkamatta Everard luovutti säilänsä Pearsonille, ja tuntien ahdistavaa turman aavistelua hän seurasi tasavaltalaista kenraalia, jonka käskyä olisi ollut hyödytön vastustaa.
31. LUKU.
JOCELINE PELOISSAAN
Palatsihuvilassa kokoontui pikku seurue illalliselle jo kello kahdeksalta. Pöydälle asetetusta ateriasta välittämättä seisoi sir Henry Lee uuninreunukselle nostetun lampun ääressä ja luki murheellisen tarkkaavaisena kirjettä.
"Kirjoittaako poikani teille yksityiskohtaisemmin kuin minulle, tohtori Rochecliffe?" tiedusti ritari. "Hän sanoo tässä vain palaavansa luultavasti tänä yönä ja ilmoittaa, että master Kerneguyn tulee olla valmiina heti lähtemään matkalle hänen kanssaan. Mitä voi sellainen kiire merkitä? Oletteko kuullut minkään uuden etsinnän uhkaavan kärsivää puoluettamme? Soisin niiden sallivan minun nauttia poikani seurasta rauhassa edes päivän."
"Se rauha, jonka edellytyksenä on ilkeitten taukoaminen kiusaamisesta", sanoi t: ri Rochecliffe, "ei ole päivien ja tuntien lepoa, vaan minuuttien. Heidän verenhimonsa tyytyi hetkiseksi Worcesterissa, mutta nyt lienee ruokahalu jo elpynyt."
"Olette siis saanut kuulla sellaista?" kysyi Sir Henry. "Poikanne kirjoitti minulle saman lähetin myötä", vastasi tohtori; "hän jättää harvoin sen tekemättä, oivaltaen kuinka tärkeätä on minun saada tieto kaikesta, mitä tapahtuu. Rannikolta on onnistuttu varaamaan pakotilaisuus, ja master Kerneguyn tulee olla valmiina lähtemään poikanne kanssa heti kun hän saapuu."
"Kummallista", päivitteli ritari; "neljäkymmentä vuotta olin asunut tässä talossa, nuorukaisena ja miehenä, ja kysymyksenä oli kaiken aikaa vain, miten saada päivä kulumaan toisensa jälkeen; sillä jollen suunnitellut jotakin metsästystä tai haukallapyyntiä taikka muuta sellaista, olisin saattanut istua täällä lepotuolissani niin häiriintymättömänä kuin nukkuva myyrä vuodet läpeensä, – ja nyt olen pikemmin kuin pesällään vapiseva jänis, joka ei uskalla nukkua muutoin kuin silmät auki ja kapaisee pakoon, kun tuuli kahahtaa saniaisissa".
"On omituista", virkkoi Alice katsahtaen tohtori Rochecliffeen, "että keropää taloudenhoitaja ei ole kertonut teille mitään tästä. Hän on tavallisesti hyvinkin puhelias puolueensa hommista, ja minä näin teidät vaivihkaa yhdessä tänä aamuna."
"Minun täytyy vielä salaisemmin tavata hänet tänä iltana", sanoi tohtori synkästi; "mutta hän ei kylläkään lörpöttele".
"Toivoakseni ette luota häneen liiaksi", huomautti Alice. "Minusta tuon miehen kasvoilla kaikessa oveluudessaan on niin kolkko ilme, että olen ihan hänen silmistäänkin lukevinani kavallusta."
"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta", vastasi tohtori yhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen enempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti yhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka ilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle vaikutukselle.
Valepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen valmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki omaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta hän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut hänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana piirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.
"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme", hän sanoi. "Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani Patrick Careyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? – Kas, ettekö tunne Pat Careytä – loordi Falklandin nuorempaa veljeä?"
"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!" oudoksui tohtori.
"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin", virkkoi Kaarlo, "ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta suvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään auttaa minua ainakin kerrossa:
"'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaan
Woodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,
niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaan
joukossa juomaveikkoin vankkain.'"
Laulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen raton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin kuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti apulaulajia.
"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte katumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte hautaustekstiä."
Tohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo huomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana suoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen vaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin liikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: "Voitteko te, kunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle, joka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?"
"En suinkaan, hyvä Louis", vastasi ritari; "minä en ole laisinkaan harjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa selittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen kuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että jos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan mielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on osuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani alakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on liiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa vain minuutiksi!"
Onnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä Albert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun ja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi valepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka hän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen polvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. "Se sinulla on, poikani", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä, kun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren kavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja käherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä ja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes vanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta jota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten pikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa illallisensa, "koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa siitä saakka kun viimeksi haukkasit – ja me panemme kiertämään maljan hänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee. Joceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi – näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden", selitti Alice. "Phoebe Mayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline avuksi elukan karkoittamiseen – ja tyttö on saanut hermopuistatuksia siitä asti kun tuli kotiin."
"Typerä letukka", tuumi vanha ritari; "hänhän on metsämiehen tytär! Mutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää sinkauttaa sen läpi kunnon vasama."
"Ei ole tarvis, Sir Henry", sopersi Joceline työläästi, "se häiritsijä on nyt kyllin säyseä – ei se enää tee sellaista rikkomusta".
"Pidä huoli siitä", haastoi ritari; "sinun tulee muistaa, että mistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja täytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will lausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu – hän vain kirkui ja juoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä läikyttele viiniä tuolla tavoin. – No, malja vaeltajallemme, joka on tullut jälleen luoksemme."
"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä", virkkoi valepukuinen prinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä osa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin hänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen nuorukaisen hätäilyyn. "Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen, Louis", hän huomautti; "mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen sukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja kunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin korkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan – minä en olisi rohjennut päästää kieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä vähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana".
"Totta kyllä, isä", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen, "mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun minä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin, tavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja".
Kaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään, luonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut tai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle. Mutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi, että hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista jännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti tullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti vetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.
Kaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että hänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa lausumiseen eversti Leelle – että sydämellinen tunnustus yleensä pulpahti esiin säädyttömästi – ja lopuksi, että hän oli suuresti hyvillään Sir Henryn ojennuksesta; "milloin hyvänsä lähdenkään Woodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne tulin", hän lisäsi viimeksi.
Hänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta katsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas osuus kohteliaisuudesta.
"Pelkään", lisäsi Kaarlo Albertille, "että tulit ilmoittamaan meille oleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen".
"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää", sanoi Albert, "juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen. Olen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta tohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun alhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä ollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle, jotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin – sillä meidän täytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista."
"Minä – minä – aioin lähettää Tomkinsin – mutta – mutta – " tankkasi tohtori, "minä – "
"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi", arveli Albert. "Se ilahduttaa minua – te voitte helposti luottaa häneen liian pitkälle."
"Tähän asti hän on ollut uskollinen", väitti tohtori, "ja tuskin luulen hänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa hevoset valmiiksi aamulla."
Jocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta erityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.
"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?" hän virkahti hiipaillen lähelle Rochecliffeä.
"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää", kivahti ritari, "pyydätkö sinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira – vilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi halki."
Joceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen tätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa jotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja koiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.
"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?" ihmetteli vanha ritari. "Ihan tämä lienee kaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!"
Sama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä neuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi ulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.
"Se ei ole mikään hälytys", huomautti vanha ritari Kerneguylle, "sillä silloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden pitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä tavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se tulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja hyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta ja maata!"
Koira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa eteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään. Sillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla, kantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä velvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan ajatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se ilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat kumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin sotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki, meni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä, ja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli tuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan, huovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen rautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka ulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan iskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin tavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi taaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.
"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!" murahti ritari, joka oli vuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; "sinut pitäisi lähettää takaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta. Mitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä varsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta – Joseph Tomkins? – sehän onkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut – sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on saattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon pitävänkin – taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle, Joceline, heti katsomaan, missä hän on – puhalla sitte torveasi."
"En voi lähteä", empi Joliffe, "jollei" – ja taaskin hän surkeasti katsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut hukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen palveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa. "Hanki lapio ja kuokka", hän kuiskasi tälle, "sekä salalyhty, ja minut tapaat raiskiomaalla".
Joceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä sanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa ei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan pikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat luonnollista ympäristöä. "Täällä on sattunut tihutapauksia", hän kertoi, "sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö Phoebeä – Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa hengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä Jocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä siitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa hälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan ennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin jalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta enemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?"
"Päivän koittaessa tai varemmin", ilmoitti eversti Lee; "mutta me tapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia varattuna useaan paikkaan – me lähdemme Sussexin rannikolta, ja taipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka." "Miksette lähde heti?" kysyi tohtori. "Hevoset sortuisivat", vastasi Albert; "niillä on tänään ratsastettu kovasti".
"Hyvää yötä", toivotti Rochecliffe; "minun on mentävä työhöni. Lähtekää te ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan toimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua, joita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta eipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin riisumassa sitä voiton jälkeen."
Niin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni raiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava sää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta yö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita suuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan kyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa yskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään valonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet nojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi sortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla kun hänen olaltaan riippui hirventalja.
"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline", oudoksui tohtori Rochecliffe, "kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?"
"No, katsokaas, tohtori", vastasi toinen, "voinhan sen kaiken teille kertoakin. Se mies ja minä – hän tuolla – tiedätte, ketä tarkoitan, – jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä vaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni luvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta, että Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat olivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista, jolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että eräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja paita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä välissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän kimppuunsa – toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka se olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein vai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä tyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi minua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella, viedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun, paitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian nokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet lihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli paperilapulle kiinnitetty toivotus:
"'Otan lonkan mie, saat rinnan sie, ja sarvet ja taljan vartija vie.'
"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän oli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta minä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin valmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi joko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut äkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on johtanut – minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei."
"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan", huomautti Rochecliffe; "mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa se. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan", lohdutti kelpo jumaluusoppinut, "sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään olisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut toivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että isku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä teki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki egyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli nainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaan percussum Egyptium abscondit sabulo, – toiste selitän sinulle niiden sanojen merkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta, sillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin on kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon heittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei ollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi tuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen ruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen tekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää heidän herransakin, itse saatana."
"Kuitenkin, sir", pyysi metsänvartija, "toivon teidän suovan muutamia kirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen toivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä tehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla pimeässä".
"Sinä olet typerä, mutta jos", pitkitti tohtori, "hän mainitsi minua lähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia, niin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta ja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan rukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen? Pelkään vainajan lyhyyttä."
"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa lyhyenlaiseksi", esitti Joceline; "hän ei totisesti ansaitse sitä kokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni maasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän kai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla."
"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko", morkkasi tohtori, "että vainajat lähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit tai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa tuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen. Ympäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle ilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on noiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan."
"Ei, jos niin ajattelette, tohtori", rohkaistui Joceline, "ja epäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se minun täytyy sanoa, – mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin pahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta ja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua".
Siten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään tohtoria, joka huudahti: "Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko sinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä? Olethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa."
"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun", selitti Joceline. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja tuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä vihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät himmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani asiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko Woodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen."
"Sinun täytyy sentään", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, "sillä tässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön – varo kompastumasta – täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme orjantappurat haudan yli jälkeenpäin."
Siten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden toteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman haudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän tekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa routaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia hautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista kauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla epäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä hetkellään anonut niiden apua.