"Minun on nähtävä valtuutenne ennenkuin avaan telkeä tai säppiä", vastasi ritari. "Meitä on kylliksi, puolustaaksemme linnaa, enkä minä tai kumppanini luovuta sitä muutoin kuin kaikin puolin kunniallisilla ehdoilla, ja niistä me tahdomme neuvotella kunnollisella päivänvalolla."
"Koska te ette tahdo taipua oikeuteemme, niin teidän pitää maistaa voimaamme", uhkasi Cromwell. "Pitäkää varanne siellä sisäpuolella, ovi sinkoaa keskeenne viidessä minuutissa." "Pitäkää varanne siellä ulkopuolella", vastasi lujasydäminen Sir Henry. "Me tervehdimme teitä luotisateella, jos yritätte vähäisintäkään väkivaltaa."
Mutta voi! hänen käyttäessään näin rohkeata kieltä oli hänen koko väestönään kaksi kauhistunutta nais-parkaa, sillä heidän sopimansa suunnitelman mukaisesti oli hänen poikansa peräytynyt palatsihuvilan komeroihin.
"Mitähän ne nyt tehnevät, sir?" sanoi Phoebe kuullessaan sellaista ääntä kuin olisi puuseppä nävertänyt kiinni kieriönauloja, samalla kun miehet ulkopuolella sorisivat hiljaisesti keskenään.
"Ne kiinnittävät petardia", selitti ritari hyvin rauhallisesti. "Olen huomannut sinut nokkelaksi naikkoseksi, Phoebe, ja tahdon valaista sen seikan sinulle. Se on metalliastia, muodoltaan suurestikin samanlainen kuin noiden veijarien omat sokerikeko-hatut, olettaen röydät kapeammiksi. Siihen sullotaan panokseksi muutamia nauloja hienoa ruutia. Sitte – "
"Armias taivas! Meidät räjäytetään kaikki ilmaan!" huudahti Phoebe, hänelle kun ruuti oli ollut ainoa ymmärrettävä sana ritarin kuvauksesta.
"Ei ollenkaan, hupsu tyttö. Työnnä vanha muori Jellicot tuon ikkunan komeroon", neuvoi ritari, "tuolle puolelle ovea; me vetäydymme tähän, ja meillä on aikaa selityksen lopettamiseen, sillä ne ovat patustajia miinoittajiksi. Meillä oli Newarkissa kätevä ranskalainen, joka olisi suoriutunut siitä urakasta pistoolin laukaisemisajassa."
He olivat tuskin ehtineet turvapaikkaansa, kun ritari pitkitti kuvaustaan. "Niin, tuon muotoisena kiinnitetään petardi paksuun ja tukevaan laahkoon, jolla on nimenä madrier, ja koko vehje ripustetaan tai oikeammin tuetaan murrettavaa porttia vasten – mutta sinä et tarkkaa sanojani?"
"Miten voin, Sir Henry", valitti toinen, "mainitsemanne kapineen ulottuvissa? Voi taivas! Ihan minä tulen hulluksi pelosta – me muserrumme – räjähdämme ilmaan tuossa paikassa!"
"Me olemme turvassa räjähdykseltä", kertoi ritari vakavasti, "se kun tehoaa pääasiallisesti eteenpäin, suojaman keskiosaan, ja jos pirstaleita sinkoileekin sivulle, niin meitä suojelee riittävästi tämä syvennys".
"Mutta ne tappavat meidät, kun hyökkäävät sisälle", surkeili Phoebe.
"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen", vakuutti Sir Henry; "ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla luodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön sotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan kaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti juuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai sinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut täällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa käyttää haulikkoa."
Phoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän tappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus oli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin selvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata tapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin puheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.
"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa", tuumi Sir Henry; "pikku Boutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi kaivautumaan maahan kuin kaniini – jos hän olisi ollut täällä, niin totta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän alleen, ja
' – on hauska nähdä miinaajan petardiin omaan sortuvan',
kuten kuolematon Shakespearemme lausuu."
"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa", ajatteli Phoebe. "Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat ja ajatella loppuanne?" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja sielunhädässä.
"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte", vastasi ritari, "niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, —
"'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain, kun omantunnon rauhan rintaan sain'.
"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä lujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä ja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille varustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe kirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa, tarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori Jellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka kuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin."
"Varo toki, hyvä Phoebe", sanoi ritari; "sinä estät minua käyttämästä asettani, jos noin riiput minussa. – Ne kömpelöt hupsut eivät kykene kiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää hyödyllisesti tätä lomaa – muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli pitkistytettävä etsintää – "
"Voi, hyvä Jumala – kyllä, sir", änkytti Phoebe, "minä sanon mitä hyvänsä. Oi, taivas, kunhan se jo olisi ohitse! Ai! ai!" – kaksi pitkällistä kirkausta – "kuulen ihan kuin käärmeen sihinää."
"Se on tuliputki, kuten me soturit sitä nimitämme", vastasi ritari, "tarkoittaen sytytintä, Phoebe, jolla petardi pannaan laukeamaan ja joka on pitempi tai lyhempi sen välimatkan mukaan – "
Ritarin selittelyn keskeytti kamala räjähdys, joka hänen ennustuksensa mukaisesti pirstasi vankan oven kappaleiksi ja helisytti siruiksi ruudut ikkunoista kaikkine maalattuine sankareineen ja sankarittarineen, näiden säilyttyä tuossa hauraassa ikuistamismuodossa vuosisatoja. Naiset kirkuivat herkeämättä, ja heille vastasi ulinallaan Bevis, vaikka se oli suljettu loitolle toimintanäyttämöltä. Ritari ravisti työläästi Phoeben syrjään ja astui niitä vastaan, jotka ryntäsivät eteissuojamaan sytytetyin soihduin ja aseet valmiina.
"Kuolema kaikille, jotka vastustavat – antautuvien henki säästetään!" huudahti Cromwell polkaisten jalkaa. "Kuka on tämän miehistön päällikkönä?"
"Henry Lee, Ditchleyn herra", vastasi vanha ritari astuen esiin. "Kun miehistönäni on ainoastaan kaksi heikkoa naista, on minun pakko alistua siihen, mitä olisin mielelläni vastustanut."
"Riisukaa aseista se piintynyt ja ilkimielinen kapinoitsija", huusi Oliver. "Kuinka kehtaat pidätellä minua sellaisesta talosta, jonka puolustamiseen sinulla ei ollut mitään voimia? Etkö noin valkopartaisena tiedä, että kieltäytyminen luovuttamasta puolustuskyvytöntä paikkaa ansaitsee sotalain mukaan hirsipuun'?"
"Partani ja minä", vastasi Sir Henry, "olemme sopineet sen asian keskenämme ja olemme sydämellisesti samalla kannalla. On parempi antautua hirttämisen vaaraan kunniallisen ihmisen tavoin kuin luopua uskotusta tehtävästä niinkuin pelkurit ja petturit."
"Haa! niinkö?" sanoi Cromwell; "sinulla on epäilemättä voimallisia vaikuttimia, toimittaaksesi pääsi silmukkaan. Mutta sinun kanssasi puhun myöhemmällä. – Hoi, Pearson, Gilbert Pearson, ota tämä paperiliuska – sieppaa vanhempi nainen mukanasi – anna hänen opastaa sinut siinä mainittuihin eri paikkoihin – tutki jokainen siihen merkitty huone ja vangitse tai vähäisintäkin vastarintaa kohdatessasi surmaa kenet hyvänsä tapaat. Ota sitte vaari noista paikoista, jotka on merkitty vallitseviksi kohdiksi kaiken liikenteen katkaisemiselle koko rakennuksessa – pääportaitten ja suuren lehterin sillakkeet ja niin edelleen. Kohtele vaimoa säädyllisesti. Suikaleeseen liitetty pohjapiirros osoittaa vartiopaikat, jos hän olisikin tyhmä tai uppiniskainen. Sillävälin korpraali muutamien miesten keralla tuo vanhuksen ja tuon tytön johonkin huoneeseen – Victor Leen vierashuoneeksi nimitetty lienee yhtä mukava kuin joku muukin. Siten pääsemme rauhaan tältä tukahduttavalta ruudinhajulta."
Niin sanoen ja sen enempää apua tai opastusta kaipaamatta hän asteli mainitsemaansa huonetta kohti. Sir Henryllä oli omat tunteensa, kun hän näki, kuinka epäröimättömän päättävästi kenraali kulki etumaisena, näyttäen olevan täydellisemmin tutustunut Woodstockin eri paikkoihin kuin soveltui hänen omaan suunnitelmaansa, jonka mukaan tasavaltalainen joukkue oli toimitettava hyödyttömään etsintään pitkin palatsihuvilan sokkeloita.
"Tahdon nyt tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, vanha mies", virkkoi kenraali heidän tultuansa huoneeseen; "ja minä varoitan sinua, että anteeksiannon toivoa monista ja itsepintaisista yrityksistäsi tasavaltaa vastaan ei voida ansaita muulla kuin mitä suorimmilla vastauksilla tiedustuksiini".
Sir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja pelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen osan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.
"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime päivinä – mitä vieraita – mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että teidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten luettelo ei voi olla muistillenne rasittava."
"Kaukana siitä", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten äkänsä. "Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja palveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe."
"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat majailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä pakolaisina?"
"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen tilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa", vastasi ritari. "Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna – niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä Wildrake."
"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiin Louis Garnegeyksi?" urkki Cromwell.
"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin", kielsi ritari.
"Kerneguy tai siihen suuntaan", selitti kenraali; "älkäämme riidelkö jostakusta äänteestä".
"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani", kertoi Sir Henry, "ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen".
"Niin myöhään!" huudahti Cromwell polkien jalkaa. "Miten kohtalo osaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta! Mille suunnalle hän läksi, vanhus?" hän jatkoi; "miten ratsastaen – kuka meni hänen kanssaan?"
"Poikani oli hänen kumppaninaan", vastasi ritari, "tuotuaan hänet tänne skotlantilaisen loordin poikana. Minä pyydän teitä, sir, lopettamaan nämä kysymykset, sillä vaikka minun tulee, kuten Will Shakespeare sanoo,
'viel' arvo antaa joskus Lemmollekin vuoks liekehtivän valtaistuimen',
niin tunnen kuitenkin kärsivällisyyteni ehtyvän."
Cromwell kuiskasi korpraalille, joka vuorostaan lähetti kaksi soturia ulos huoneesta. "Toimittakaa ritari syrjään; me tutkimme nyt palvelusnaista", virkkoi kenraali. "Tiedätkö sinä", hän sanoi Phoebelle, "jonkun Louis Kerneguyn täälläolosta, skotlantilaisena paashina esiintyvän nuorukaisen, joka tuli tänne joitakuita päiviä takaperin?"
"Totisesti, sir", vastasi puhuteltu, "en voi hevillä unohtaa häntä, ja tuskin yksikään hyvännäköinen nainen, joka osuu hänen tielleen, kadottaa häntä muististaan".
"Ahaa", elostui Cromwell, "niinkö sanot? Luulenkin naisen osoittautuvan vilpittömämmäksi todistajaksi. Milloin hän läksi tästä talosta?"
"Hänen liikkeistään en minä suinkaan tiedä mitään", sanoi Phoebe; "hyvä kun saan häntä vain kartelluksi. Mutta jos hän on tosiaan poistunut täältä, oli hän kuitenkin varmasti talossa vielä noin kaksi tuntia takaperin, sillä hän tapasi minut alikäytävässä, eteissuojaman ja keittiön välillä."
"Mistä tiesit sen häneksi?" kysyi Cromwell.
"Hyvinkin häpeämättömästä merkistä", sanoi Phoebe. "Voi hyväinen, sir, kaikkea te kysyttekin!" hän lisäsi painaen päänsä alas.
Humgudgeon puuttui puheeseen, käyttäen hengellisen puhujan vapautta. "Totisesti", hän huomautti, "jos siinä, mistä naikkonen on haastettu puhumaan, on mitään säädytöntä, niin pyydän teidän ylhäisyytenne lupaa poistuakseni, kun en halua yöllisten mietiskelyjeni häiriintyvän tuommoisista jutuista".
"Ei, teidän arvollisuutenne", tokaisi Phoebe, "minä halveksin tuon vanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi suutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava."
Humgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli työläs pidättää nauruaan. "Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin, Phoebe", hän kiitti, "ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et jää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista."
"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa kuukauteen", ilmoitti huovi; "siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella heiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä".
"Niinpä niin", virkahti vanha ritari, "olen nähnyt aikoja, jolloin pidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin renkiä ja tallipoikaa".
"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa kertomustanne", muistutti Cromwell, "että siellä oli tänään ratsuja, joilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä".
"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä", oikaisi ritari. "On minulla muuallakin hevosia ja talleja."
"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!" pahoitteli kenraali; "voiko valkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä todistajana?"
"No, sir", vastasi Sir Henry Lee, "onhan se menestyvä ammatti, ja minua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara kilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät harmaaparroista pettureita."
"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi", virkkoi Cromwell; "mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin täältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?"
"Makuuhuoneisiin", vastasi ritari.
"Makuuhuoneisiin! vain makuuhuoneisiin!" toisti tasavaltalainen kenraali, ja hänen äänensä ilmaisi hänen pohtivan itsekseen jotakin niin tiukasti, että hän ei täydellisesti ymmärtänyt vastausta.
"Kas, miksi se teistä niin oudolta tuntuu, sir?" sanoi ritari. "Vakuutan, että nämä ovet johtavat makuuhuoneisiin – paikkoihin, missä kunnialliset ihmiset nukkuvat ja veijarit makaavat valveilla."
"Te kartutatte yhä tiliänne, Sir Henry", murahti kenraali; "mutta me kuittaamme sen vielä kertakaikkiaan"!
Koko kohtauksen aikana Cromwell, mitä tahansa epätietoisuutta hänen mielessään lieneekin liikkunut, säilytti puheenlaatunsa ja sävynsä mitä maltillisimpana, ihan kuin ei hänellä olisi ollut kaikessa tapahtuvassa mitään muuta harrastusta kuin soturin työskentelyä velvollisuudessa, jonka oli saanut esimiehiltänsä toimitettavaksi. Mutta hänen kiintymyksensä pidätys oli vain "vuon tyyneyttä eellä koskenniskan".
Hänen päättäväisyytensä kehittyi sitäkin rajummin, kun sen kulkua ei saattanut tai ilmaissut mikään kiihkeä sävy. Hän heittäysi istumaan sellaisin kasvonilmein, jotka eivät osoittaneet mitään mielen häilyväisyyttä, vaan varmaa suunnitelmaa, joka odotti ainoastaan toiminnalleen määrättyä merkkiä. Sillävälin ritarikin istuutui ikäänkuin päättäneenä olla luopumatta säätyarvonsa ja asemansa etuoikeuksista, ja nostaen pöydältä hatun päähänsä hän silmäili kenraalia pelottoman välinpitämättömyyden levollisin katsein. Sotamiehet seisoivat ympärillä, toiset pidellen soihtuja, jotka valaisivat huonetta räikeällä ja synkällä hohteella, toiset leväten aseisiinsa nojautuneina. Kädet ristissä, silmät kääntyneinä ylöspäin kunnes silmäterä tuskin oli näkyvissä ja jokainen värivivahdus häipyneenä punakoilta poskiltaan seisoi Phoebe kuin odottaen kuolemantuomiotansa juuri lausuttavaksi ja peljäten sen tulevan heti toimeenpannuksi. Vihdoin kuului raskaita askeleita, ja Pearson palasi muutamien huovien keralla. Tätä näytti Cromwell odottaneen. Hän kavahti seisaalle ja kysyi pikaisesti: "Mitä kuuluu, Pearson? Onko mitään vankeja – surmattiinko mitään ilkimielisiä puolustuksessasi?"
"Ei ketään, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Ja onko vahtisotilaasi asetettu kaikki huolellisesti Tomkinsin luettelon mukaan ja asianomaisesti evästettyinä?"
"Tarkkaa työtä on tehty", vakuutti Pearson.
"Oletko ihan varma siitä, että koko puuha on tosiaan toimitettu aivan huolellisesti?" tiukkasi Cromwell vetäen hänet hiukan syrjään. "Ota huomioon, että kun me ryhdymme toimimaan salakäytävissä, kaikki on hukassa, jos etsimämme henkilö pääsee pujahtamaan avoimempiin huoneisiin ja sieltä kenties metsään."
"Herra kenraali", takasi Pearson, "jos vartijain asettaminen tässä paperissa mainittuihin paikkoihin riittää, kun heille on lisäksi annettu mitä ankarin käsky pysähdyttää ja tarpeen tullen pistää tai ampua kuoliaaksi jokainen tielleen sattuva, niin kaikesta on pidetty ehdotonta huolta. Jos jotakin tarvitaan lisää, niin teidän ylhäisyytenne vain huomauttakoon siitä."
"Ei – ei – ei, Pearson", sanoi kenraali, "sinä olet tehnyt hyvin. Tämän yön mentyä ohi, ja kunhan se vain päättyy toiveemme mukaan, et jää palkkiotasi vaille. – Ja nyt asiaan. Sir Henry Lee, avatkaa minulle tuon esi-isänne muotokuvan salainen joustin – ei, säästäkää itseltänne valheen tai verukkelehtimisen vaiva ja vika ja avatkaa minulle heti se joustin, sanon."
"Jahka tunnustan teidät herrakseni ja kannan teidän livreijaanne, saatan totella käskyjänne", vastasi ritari; "silloinkin minun pitäisi ensin ymmärtää ne".
"Tyttö", sanoi Cromwell Phoebeen kääntyen, "mene sinä avaamaan se joustin – olit siinä hommassa kyllin kerkeä, kun auttelit Woodstockin menninkäisten kujeilussa ja kauhistutit Mark Everardiakin, jolla olisin luullut olevan enemmän järkeä".
"Voi taivas, sir, mitä pitää minun tehdä?" surkeili Phoebe ritariin katsoen; "he tietävät kaiken. Mitä pitää minun tehdä?"
"Henkesi uhalla, kestä viimeiseen asti, tyttö! Jokainen minuutti on miljoonan arvoinen."
"Haa! kuulitko sitä, Pearson?" virkahti Cromwell upseerilleen; sitte hän jalkaansa polkien lisäsi: "Avaa joustin, tai muutoin panen käyttämään kankia ja sorkkarautoja – taikka, haa! – toinen petardi on parahiksi – kutsukaa miinoittaja."
"Hyvä Jumala, sir", kirkaisi Phoebe, "minä en ikinä elä toisen Petterin jälkeen – minä avaan joustimen".
"Tee kuten tahdot", mukasi Sir Henry; "ei heille siitä suurtakaan hyötyä lähde".
Joko todellisen kiihtymyksen johdosta tai haluten voittaa aikaa Phoebe hapuili useita minuutteja ennen kuin sai joustimen kirpoamaan; se olikin sovitettu taidokkaasti, ja koko se koneisto, johon se vaikutti, oli piiloitettu kuvan puitteisiin. Paikoillansa ollessaan näytti kuva aivan tukevalta, eikä sen liikkuvaisuutta ilmaisemassa voinut havaita mitään ulkonaista merkkiä, kuten eversti Everardin tutkimuksessa oli ilmennyt. Se siirtyi nyt kuitenkin syrjään ja jätti sijalleen kapean komeron, jonka toisesta reunasta nousi portaat paksun seinän sisälle. Cromwell oli nyt kuin kytkyimestänsä päästetty vainukoira saaliin joutuessa näkyviin. "Ylös", hän huusi, "Pearson, sinä olet nopeampi kuin minä – ylös sinä seuraavana, korpraali". Ketterämmin kuin olisi voinut odottaa hänen ruumiikkuutensa ja yli puolivälin kääntyneen ikänsä johdosta ja huudahtaen: "soihtumiehet edellä!" hän seurasi joukkuetta kuin kiihkeä erämies koiriensa takana sekä rohkaisemassa että ohjaamassa heitä, kun he tunkeusivat siihen sokkeloon, jota tohtori Rochecliffe on kuvaillut "Woodstockin ihmeissä".
34. LUKU.
MIINOITETTU TORNI
Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka, että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään vain laskeutumista varten – käytäviä, jotka melkoisen matkan kierreltyään palasivat lähtökohtaansa – salaovia ja luukkuja, siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins, hän kun oli aikaisemmin t: ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, – lujia ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja. Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun, sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan talttumattoman innokkaasti – rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen – ja turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen, joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston, jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä, joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"
Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua, tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen. Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.
Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen, jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti, että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta, ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin ruokavaroilla ja väkijuomilla.
Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn – paljoa työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph – sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole jäänyt Englantiin!"
Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa, että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen salaisuuksista.
"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".
"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."
Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli", hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta, hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali; "mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No, tule nyt."
Aliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä, joita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin nähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan välinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen veti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui lähenemään. "Luulenpa löytäneeni tien", virkkoi päällikkö, "mutta sepä ei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä Rosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä jalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma, josta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten jalkavaimonsa asuntoon."
"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa", huomautti Pearson.
"Niin on, Pearson", vastasi kenraali; "mutta vikkelä mies voisi hypätä meidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle".
"Sitä en luule, herra kenraali", epäili Pearson.
"Mitä!" sanoi Cromwell; "entä jos verikostaja olisi kintereilläsi, surma-ase kädessään?"
"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon", myönsi Pearson. "Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja meidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla kaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä uhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh – pelkkä ajatus huimaa päätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä huojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että minä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa kuin teidän korkeutenne."
"Voi, halpa ja rappeutunut henki!" virkahti kenraali; "tomumajan sielu, etkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin, mitämaks", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, "jos sinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi Israelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin – niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun kansan hyväksi?"
"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia", tuumi upseeri, "mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille, uskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin haastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan aikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan."
"Mutta, Pearson", virkkoi Cromwell, "sinä olet kolmasti tai neljästikin käyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne".
"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi", sanoi upseeri.
"No, eihän siinä ollut mitään pahaa", haastoi Oliver. "Seison todellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle – vaikka minunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani ja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa vastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä asiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme avun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset nujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille Westminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki ja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia."
"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita", vastasi Pearson. "Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme tätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen vihollisen?"
"En viivyttele hetkeäkään", sanoi kenraali. "Sulje pääsytie noille niin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana, että se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta toiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta, missä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen turvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta."
"Tässä kamarissa on ruutinassakka", esitti Pearson; "eikö; olisi parempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää koko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?"
"Kah, sinua tyhmyriä", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti olalle, "jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin se olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen torniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme – miinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa haaste sieltä alhaalta."