Torvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat jokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä esille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa haamua pelkäävä taikuri.
"Hän on tullut hammasharjalle", ilmoitti Pearson kenraalilleen.
"Millaisena asultaan tai näöltään?" kysyi Cromwell kamarista.
"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty kaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka."
"Hän se on, hän se on!" riemuitsi Cromwell; "ja taaskin on ääretön armo suotu!"
Sillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin paikaltaan.
"Antautukaa", sanoi edellinen, "muutoin räjäytämme teidät ilmaan varustuksessanne".
"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille", vastasi Albert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää sellaisessa asemassa.
"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon", huusi Cromwell innoissaan. "Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. – Yksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee korkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä. Tule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali Armo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni Pearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku pyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi puoliasi itse epätoivoakin vastaan."
"Mutta", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, "se paikka on kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena".
"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan", vastasi Cromwell kerkeästi. "Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. – Te neljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis, ja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat peräytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa miinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän kersanttinaan."
Robins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka odottivat ulkona.
Hänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja hän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja pistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu murretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin, sävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.
"Nyt – nyt!" hän huusi; "ne ovat iskeneet häneen käsiksi!" Hänen toiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina ilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen rautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet samanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla suoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä aseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan. "Hyväinen aika", huokasi kenraali, "meidän velvollisuutemme on säästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?"
"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord", vastasi Pearson, joka näki herransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota.
"Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.
Meillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi – ja niinpä – "
"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin", sanoi Cromwell. "Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan niille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan peräytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän tarkoitukseen."
"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle", tuumi Pearson. "Kylläpä ne ovat rampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla – minä pyydän vain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen."
"Ota vaari", käski Cromwell, "että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos hän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa."
"Ja armo hänen pitää saaman", vastasi Pearson, "jos hän huutaa niin kovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti minut kuuroksi kuin lienee lemmon emo".
"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!" sanoi Cromwell; "sinä puhut pahentavasti".
"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani", vastasi Pearson, "jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! – Pois nyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan melua maailmaan."
Cromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä hartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja kääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: "Mitä teet, tee pian." Sitte hän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä tuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa luottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin tornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään hänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: "Tuo mies on väkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi enemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään." Hän loi vielä viimeisen katseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin joku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä tornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja kiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.
Cromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset, että sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen miinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka hän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa, hän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea ja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin hän muistutti tulivuorta purkauksen edellä – ulkonaisesti oli kaikki rauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui hänen povessaan.
Korpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta veteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka hän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa rykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa kiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain uskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä kohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan, ja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin hänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen valppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne, joka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin miinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä vastapäistä tornia.
Vihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan pistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen minuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa, kantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan makkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna tötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan räjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon, kun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti kohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään, miten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja piteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen, tapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla. Nuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli Albert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti tarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle lavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä, taivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka hänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle henkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja syöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas kaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka survaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan voimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa syvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän raskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa sytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina räjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella seisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain siksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan yläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon. Savupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi vähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte kaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä. Hitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten äkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä, joiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja pakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä kenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen huipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja täräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.
"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"
"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".
Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti: "Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön – nuori mies on pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme – hukka on sille epatolle omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"
Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut. "Vanki, herra kenraali – vanki – kaiken yötä ajamamme kettu on nyt loukussa – Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."
"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten käytävien varsinaisena pääsytienä".
"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli, kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen, joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä, kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa syleilyyn.
Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin; he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko kuninkaanne?"
"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella väkipuukolla?"
Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow, surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin30 väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta – henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen, kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin on hänen silmissään otollista."
Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.
Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.
Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.
35. LUKU.
ÄKKIPIKAINEN TUOMIO
Oliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins ja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät käsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä Albertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat hänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.
"Etkö sinä ole", hän viimein virkkoi, "se egyptiläinen, joka ennen näitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta miestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua Stirlingistä Worcesteriin, – Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme vihdoin osuneet yhteen!"
"Soisinpa", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, "että me olisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle, mikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan välillä!"
"Vai niin, nuori mies", haastoi Cromwell; "sano pikemmin eroitus Englannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten pojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa. Mutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että meidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin, me kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin sekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten kuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen elähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa, nuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä hemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa lihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja aivinaan."
Samassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: "Mutta onko tämä – hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen nuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!"
Albert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja huomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen tekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat vaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.
"Kuka tämä on?" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa.
"Temmatkaa häneltä valeasu!"
Sotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin eksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen mahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja kirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja ääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä ollut tikarinpisto seuraamassa.
"Nimesi, nuori mies?"
Hänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa voitonriemua ja ylenkatsettakin.
"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen."
"Sen olisin voinut arvatakin", sanoi Cromwell. "Niin, ja Kaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa puolipäivää. – Pearson", hän jatkoi, "vietäköön hänet muiden joukkoon, ja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista".
"Kaikkiko, sir?" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä ollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta via esimerkkejä.
"Kaikki", vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen aatelismieheen. "Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan isäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa. Sellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle."
"Isänikin – iällinen isäni!" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja yrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät. "Tapahtukoon Luojan tahto!"
"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää", sanoi kenraali, "jos vastaat yhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin Skotlannin kuninkaaksi?"
"Taivaan suojeluksessa, ja turvassa sinun vallastasi", oli nuoren kuningasmielisen luja ja epäröimätön vastaus.
"Vankilaan hänet!" käski Cromwell; "ja sieltä mestaukseen niiden muiden mukana, kaikki kun ovat teossa tavattuja ilkimielisiä. Langettakoon sotaoikeus piammiten tuomionsa."
"Sana vielä", virkkoi nuori Lee, kun häntä vietiin huoneesta.
"Seis, seis", käski Cromwell, ja elpynyt toivo kiihdytti hänen mieltänsä; "kuultakoon häntä".
"Te pidätte raamatunkohdista", sanoi Albert. "Olkoon seuraavan saarnanne aiheena tämä: 'Oliko Zimrillä rauha, joka surmasi herransa?'"
"Pois hänet", äännähti kenraali; "hän kuolkoon! – olen sanonut sen".
Cromwellin lausuessa tämän huomasi hänen ajutanttinsa, että hän kävi tavattoman kalpeaksi.
"Teidän ylhäisyytenne on ylenmäärin rasittunut valtion palveluksessa", sanoi Pearson; "uroshirven ajo virkistää teitä iltapuoleen. Vanhalla ritarilla on täällä jalo koira, jos vain saamme sen metsälle ilman herraansa, mikä saattaa olla vaikeata, kun se on uskollinen ja – "
"Hirteen!" murahti Cromwell.
"Mitä – mikä – se jalo koirako on hirtettävä? Teidän ylhäisyytenne on yleensä pitänyt hyvistä koirista?"
"Sillä ei ole väliä", väitti Cromwell; "se tapettakoon. Eikö ole kirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua Achania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja aasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri niin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on auttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi vapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja kulkuvahteja – seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla. Laitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae minulle ensimäinen, minkä saat käsiisi."
Pearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla helmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän uudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti tukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari askelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin kuluttua, tuolille. "Totisesti, ystävä Pearson", hän sanoi, "tämä väsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme, ja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani. Aseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka haaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus kaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan täsmällisesti täytäntöön."
Siten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen oven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein ymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli mestattava.
"Enkö ole sanonut sitä?" vastasi Cromwell pahastuneena. "Siitäkö syystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä teeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun kustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu ainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää."
Niin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka oli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.
Kenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä. Omantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö hän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja kirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.
Sillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan ja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa käskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja sotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti, niin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko hän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.
Pearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: "Eihän siinä ole valinnankaan varaa."
"Ole varma siitä", vakuutti vanha mies, "että jos teet tämän hulluuden, niin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä paheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua paremmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa ja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha henki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden täyttämisestä hän ei ketään kiitä."
Pearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä, jota hän ei kyennyt kieltämään, – hän vain pudisti päätänsä vielä kerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet vastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella käskyjään eikä arvostella niitä.
"Peräti oikeata totuutta", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha skotlantilainen; "minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut tällaisen pehmeyden".
"Ka, soisinhan vain", puolustausi Zerubabel, "että neljä tai viisi ihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin. Ei voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, – ja kenraali saa hiukan aikaa ajatella."
"Niin", väitti kapteeni Pearson, "mutta minun täytyy olla palveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla yksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel".
"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin kultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä", sanoi Zerubabel. "Niin, todella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla avuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska parhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua joutuessaan lyhyelle tilinteolle."
"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel", haastoi Strickalthrow, "kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on harmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle upseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta ja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja hittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole oikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka etsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan käsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja tallaamaan heidän niskaansa – ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät ja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. – Ja sinä, Gilbert Pearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on sinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on koroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu on: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'" Siten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin kuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana arvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.