"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard", huudahti Alice, kun hänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi syntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten muitakin lähimäisiä vastatuksin. "Voi, menehän, minä rukoilen, mene nyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin nämä onnettomat perhekiistat – sinun tulosi tänne näin sopimattomaan aikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!"
"Kas vain sitä neitiä!" kivahti tuittupää vanha kavalieri; "sinä näyttelet jo käskevää valtiatarta – ja sinunhan kelpaakin! Tahdot nähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan!13 Mutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani – ja tämä on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin – niin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on puhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori mies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!"
"Älä pelkää kiivastuvani, Alice", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin levollisestikin; "ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin lujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te olette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen ritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista, mitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena sivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan herrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?"
"Jos tahdot saada puolustautua", vastasi vankka vanha ritari, "niin Jumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä – niin, vaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja loppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen – tätä on kestänyt jo liiankin kauvan."
"Kyllä koetan, Sir Henry", lupasi nuori mies; "kuitenkin on tukala supistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka lyhyenäkin on ollut toimeliasta – liian toimeliasta, näkyy kiivastunut liikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut miekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää jonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää rypistäkö otsaanne, sir – sellainen ei ole teidän käsityksenne kiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini tulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne eivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin vilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin – suokaa minulle se sana anteeksi – kun ne eivät ole olleet tekemisissä raakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te ja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen mieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne, vastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla; sen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle on uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken kykynne mukaan – ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin syystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir Henry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa suuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä vastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän kuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea ja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne hyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir – ei vihassa, vaan surkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin sydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista ennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi – hyvästi, Alice!"
Hän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen vallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn, jolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä heti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään hentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori tasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli alkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman yli.
Koko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että hänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua rajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle istuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset huonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin kuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut asianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut noin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower niiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta ymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan puolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn olleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren herra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan hänen nuoren emäntänsä. "Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?" puheli Phoebe; "eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään Alice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin ja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet toisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen ja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin rakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin päällepäätteeksi."
Vanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt tulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli vähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää ummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla oivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle aivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen mökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle arvoituksena.
Mutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli viime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia periaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli paljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken todennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen pahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt uskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka hän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen vanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen vieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta, ja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä parhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa lähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili hän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta, koska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta suurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai sattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet hänen muistiinsa.
"Pane merkille", hän virkkoi, "pane merkille, Alice, että paholainen osaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori kiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen nähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän parturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä14, vetää vertoja kelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille opinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja todistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen tohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu patterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista – kyllä hän olisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään hyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos mies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan Nollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää muita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No – pyyhi silmiisi – nujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa."
Näiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin mielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa asunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne ehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle, että Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle aineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen käsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.
Hyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista illallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin kirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja taitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen määräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin pöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään ikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan, samalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän nöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet vähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin ateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun kokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo Toisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka oli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla. Lauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta laulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot poljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa apunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.
Vihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön vieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen häiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti vanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben nukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa sikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella ansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain uudistamaan edellisen päivän ponnistukset.
5. LUKU.
HUIMAPÄÄ KAVALIERI
Markham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa kujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes puut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi katoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon vilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita kuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten pitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät valovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota, eri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja jyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.
Mutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta, jossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui olevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä mielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä noudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä kierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä, jotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan häiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli Woodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä, jotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat paikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti panostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa kainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan selkkaukseen.
Hän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri kun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä maininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle taipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska ääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä vastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon hän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin virsiin kuuluvaa. "Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä", sitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti ja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian yhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja liian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan matkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun ja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat kavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:
Hurei kavalierit, te urheat ain'!
Helei, kavalierit, – no, onnea vain!
Rallalalei, rallalalei,
Belsebubin jo horna vei,
Oliver hirmusta hikoo.
"Tuo ääni minun pitäisi tuntea", sanoi Everard, päästäen vireestä pistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä kädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:
Hutki heitä, maahan nakkaa, ruumeniksi ruojat hakkaa.
"Hei, hoi!" huusi Markham; "kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?"
"Kirkon ja kuninkaan puolella", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: "Ei, helkkarissa – tarkoitin kirkkoa ja kuningasta vastaan, ja niiden ihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä – en nyt muista, mitä väkeä ne ovatkaan."
"Roger Wildrake, arvaan?" sanoi Everard.
"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta kreivikunnasta."
"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi. Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin aikoihin!"
"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan joutunut pois muodista – ja se on vahinko."
"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"
"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa – siinä kaikki", tuumi Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin tavoittaa sinua majasta."
"Minun on ollut pakko poistua sieltä – syyn kerron sinulle jälkeenpäin", vastasi Markham.
"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai mielitiettysi tylynä?"
"Älä laskettele leikkiä, Wildrake – minun toiveeni ovat kaikki mennyttä", sanoi Everard.
"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin – minä puhun puolestasi – kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä – minun toimestani olet piankin rectus in curia, sinä tekopyhä veijari. – Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen, mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, – mutta käyttäköön hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa – ja tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon – "
"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen sanoja".
"Joutavia, mies – minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit telin silmiäni, kun kallistelin kippoa – huh! ihan viinikin maistui ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä – mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"
"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake", sanoi Markham.
"Pidäthän minua ystävänäsi?"
"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa – me olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja Pylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja Jonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan edes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja ystävyysliittoja hajalle."
"Se on totta", vahvisti Markham; "ja kun sinä seurasit kuningasta Nottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme erotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka kuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa".
"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin suojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole sinulle velkaa leivästä, jota syön?"
"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa tehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri siitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi kuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja muiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi? Miksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin päihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä henkivartiosoturi?"
"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän et sinä voi tietää", vastasi Wildrake. "Mutta, pentele vieköön, onko välttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen suojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin sanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua ystävänsä vastaaviin käsityksiin?"
"Huomautuksesi on oikea", selitti Everard, "mutta sillä peräti tähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen ulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle helpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen heittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun maineeni."
"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä olet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä koltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka – kehdosta tähän päivään asti, – se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että karkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta kaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi olla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän välillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi yhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä kymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on läkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä vedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin uusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin – koettele minua vain!"
"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?"; kysyi Everard niin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän vastaamaan luonnolliseen tapaan:
"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu – kaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle, ja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä – se on tällähaavaa kaikkena lohdutuksenamme."
"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen passituksen lähimpään vartiopaikkaan."
"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.
Hih-hei! suuri armo – autuuttava armo – sanomaton siunaus – laupeus – mielen ylennys – minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"
"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"
"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi – se keropää konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja hurskas mies, piti sanomani."
"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin kuninkaaksi?"
"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla. Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa! Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista, että minä lakiopiston kisoissa – vaikka sinä et tainnut niihin paljoakaan yhtyä – aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun hoitelevan osaani välttävän hyvin."
"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias. Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja rehentelevät katseesi – aseta hattusi tasaisesti otsallesi."
"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista tulee hänen vihollisiansa!"
"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."
"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua rakastat".
"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta – halpa kirjuri – ja sinun tulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen", vastasi Everard.
"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen ylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta vanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta ottaisin asemani!"
"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi, taivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen sinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään."
"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin olemme menossa yöksi."
"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta", ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"
"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain vilkaistuksi siihen mieheen."
"Vai niin!" virkkoi Everard.
"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni. Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin näet sen itsekin."
"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor Leen huoneen ikkunasta."
"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark, olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."
"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."
"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti, kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan nähnyt toistansa laisinkaan."
"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä, esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"
"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi huoneeseen."
"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.
"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa; sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."
"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".
"Hyvin sanottu, veikkoseni – minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni, oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta, niin pyhitetty kuin oletkin."
"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.
"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja pitkä virkasauva vieressään – mustatukkainen lurjus, jolla oli valkoiset hampaat ja iloiset kasvot – puiston vartija tai metsävouti arvattavasti."
"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins", selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins on Desboroughin oikea käsi – independentti, ja hänellä on ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen käyttävän tilaisuuksiansa väärin."
"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake, "ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani – olin sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat. He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija sieppasi pistoolinsa – heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, – ja kaitsija tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja irvistyksellä – tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun kuin paviaani – sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä, joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti, pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti säikähdyksissään."
"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.
"Me olemme nyt menossa taloon – entä jos he muistaisivat sinut?"
"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies, joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa, tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."
"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta tässä on portti – mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla kolkuttimella ulko-oveen.
"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi renkutuksen:
Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, – jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!
"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard, kääntyen häneen vihaisesti.
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."
Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi. Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen, jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän hälytyksen tarkoitusta.
"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut hyvin?"
"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.