"Herra abotti", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle arvollensa, "tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille, koska se ainoasti on meidän ja valtakuntamme säätyin välinen, eikä ollenkaan kuulu meidän yksityisen omantuntomme alle."
"Voi", sanoi abotti, "kenenkä omaatuntoa se sitten on painava tuomiopäivänä? Kuka teidän miekkavyöllisistä ritareistanne tahi rikkaista porvareistanne on sitten astuva kuninkaansa ja sen rangaistuksen väliin, johon kuningas siellä tulee tuomittavaksi, siitä kun hän hengellisissä asioissa on totellut heidän maallista valtio-viisauttansa? Muista se, mahtava kuningas, että jos seisoisikin valtakuntasi koko ritaristo täydessä sotavimmassa edessäs, suojellakseen sinua punaisesta leimauksesta, niin he häviäisivät tuhaksi, niinkuin kärventyvä härmä pätsin hehkussa."
"Hyvä abotti isä", virkkoi kuningas, jonka pelkurimaiseen mieleen tämmöiset puheet harvoin olivat vaikuttamatta, "te todellakin olette kovin ankara tässä asiassa. Tuo onneton Wardlaw'in estäminen arkkipiispanpaikasta tapahtui sillä aikaa kun viimeksi olin kipeänä, jolloin Douglas'in kreivi sijaiskuninkaana hallitsi Skotlantia. Älkää siis syyttäkö minua siitä mitä tapahtui ajalla, jolloin olin kykenemätön valtakunnan asioita itse johtamaan ja jolloin minun oli täytynyt jättää valtani toiselle."
"Alamaisellenne, herra kuningas, tämä selitys on riittäväinen", vastasi abotti. "Mutta jos se este tehtiin kreivi Douglas'in sijaiskuninkuuden aikana, niin on Pyhän Isämme Paavin lähettiläs kuitenkin kysyvä, miksi ei sitä kohta paikalla poistettu, niin pian kuin kuningas jälleen oli ottanut hallitus-ohjat omiin käsiinsä? Mustalla Douglas'illa on suuri voima, suurempi kenties kuin mitä alamaisella sopisi olla kuninkaansa valtakunnassa. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole voimaa käydä teidän ja teidän omantuntonne väliin, herra kuningas, eikä vapauttaa teitä niistä velvollisuuksistanne Pyhää Kirkkoa kohtaan, joihin teidän kuninkaallinen arvonne teidät sitoo."
"Isä", sanoi Robert jotenkin närkästyneenä, "te olette liian jyrkkäpuheinen tässä asiassa; kumminkin pitäisi teidän odottaa kohtuullista aikaa, siksi kun me olemme kerjinneet keksiä tähän jotain apukeinoa. Samallaisia selkkauksia on ennenkin useampia kertoja tapahtunut teidän edeltäjienne aikana. Eipä meidän autuas kuninkaallinen esi-isämme, Pyhä Taavettikaan, luopunut kuninkaallisesta oikeudestaan tässä suhteessa, ennen kuin ensin oli koettanut pitää puoltansa ja suojella sitä, vaikkapa vaan hän sen kautta joutuikin eripuraisuuteen itse Pyhän Isän Paavin kanssa."
"Vaan siinäpä asiassa se suuri ja hyvä kuningas ei ollutkaan pyhä eikä jumalinen", vastasi abotti, "ja senvuoksi hän joutuikin tappiolle sekä vihollistensa ryöstettäväksi, koska oli paljastanut miekkansa Pyhän Pietarin, ja Pyhän Paavalin sekä Beverleyn Pyhän Johanneksen lippuja vastaan, tuossa sodassa, joka siitä sai Lippusodan nimen. Ja hyvä oli hänelle, että hänen syntinsä sai rangaistuksensa täällä maan päällä, eikä vaan tullut kirjoitetuksi tilikirjaan, joka tulee luettavaksi pitkänä, kauhistuttavana tuomiopäivänä."
"Hyvä on, kunnon abotti, hyvä on – nyt on kylläksi puhuttu siitä asiasta. Pyhälle Isälle Paaville Jumalan avulla ei pidä tulla syytä valittaa minusta. Neitsyt todistakoon sanani todeksi! – minä mielummin luopuisin tästä kruunustani kuin tahtoisin raskauttaa omaatuntoani vääryydellä Äitiämme Kirkkoa vastaan. Kyllähän minä aina olen pelännyt, että Douglas'in kreivi liian paljon pitää silmällä tämän nykyisen, aikaisen, katoovaisen elämän turhuutta sekä maallisia asioita, voidakseen, niin kuin hänen pitäisi, oikein muistaa tulevaa maailmaa tarkoittavia velvollisuuksia."
"Aivan nykyisinpä hän", sanoi abotti, "on tuhannen miehen seuran kanssa väkisin poikennut majaan Aberbrothock'in luostariin ja pakoittanut abotin hankkimaan koko sen mies- ja hevos-joukon tarpeet. Kreivi näet sanoi, että muka hänellä on oikeus vaatia vieraanvaraa tässä paikassa, jonka perustamisessa hänenkin esi-isänsä olivat osalliset. Tosiaankin olisi parempi antaa siltä suvulta saadut lahjoitusmaat jälleen takaisin, kuin kärsiä semmoista ryöstöä, joka on enemmin Vuoriston kerjääjäin ja kärttäjäin hillittömän vallattomuuden kuin kristitylle vapaaherralle sopivan käytöksen kaltainen."
"Mustat Douglas'it", huokasi kuningas, "ovat sukua, joka ei salli 'ei'tä. Mutta olenpa, herra abotti, kenties itsekin samallainen väkinäinen vieras. Sillä minun oloni täällä on ollut pitkällinen, ja minun seurajoukkoni, vaikka paljoa pienempi kuin Douglas'ien, on kuitenkin niin lukuisa, että niiden jokapäiväinen elättäminen on teille rasitukseksi. Olen kyllä käskenyt lähettää ruoan-hankkijoita ulos, helpoittaakseni teidän rasitustanne niin paljon kuin mahdollista; mutta jos teille on meistä vastusta, niin olisi soveliasta, että me hyvissä ajoin siirtyisimme muualle."
"Pyhä Neitsyt varjelkoon!" vastusti abotti, jolla, vaikka hän oli vallanhimoinen, ei ollut mitään halpaa saituutta luonteessaan; hän oli päinvastoin tuhlaavainenkin jalomielisessä vieraanvarain suomisessa. "Tottahan tää Dominikolais-luostari voi hallitsijalleenkin suoda vieraanvaraa, samoin kuin se suopi jokaiselle matkalaiselle, mitä säätyä tahansa, joka semmoista tahtoo ottaa meidän suojeluspyhämme palvelijain kädestä. Ei, minun armollinen kuninkaani – tulkaa tänne vaikka kymmenen vertaa suuremman seurajoukon kanssa, ei niiden sittenkään tarvitse olla kaura-vakan, olkilyhteen, leipäpalan tai ruoka-naulan puutteessa, vaan meidän luostarimme on ne hankkiva. Eri asia on, että kirkon tuloja, jotka ovat niin paljon suuremmat kuin mitä munkit tarvitsevat tai hallitsevat, käytetään vieraanvarain suomiseen kuninkaalliselle majesteetille kohtuullisuuden ja velvollisuuden mukaan; eri asia taas on, kun ne joutuvat ryöstösaaliiksi raakain, väkivaltaisten miesten käsiin, joiden ryöstönhimon ainoana rajana on heidän voimansa raja."
"Hyvä on, kunnon abotti", sanoi kuningas. "Ja nyt kääntääksemme ajatuksemme hetkiseksi pois valtio-asioista, voitteko te, arvoisa isä, antaa minulle tietoa kuinka tään Perth'in kaupungin hyvät porvarit ovat aloittaneet Valentinin-päivänsä? – Naisia nauratellen, iloa lyöden ja rauhallisesti, toivon ma."
"Mitä naisten naurattelemiseen tulee, armollinen kuningas, minä semmoisista menoista sangen vähän tiedän. Mitä sitten rauhallisuutta koskee, niin pyrkipä kolme, neljä miestä, joissa kaksi pahasti haavoitettua, tän'-aamuna ennen päivänkoittoa meidän pyhän paikkamme ulkomuurien suojaan. Ja heitä takaa-ajamassa oli joukko kiljuvia, karjuvia porvareita paitasillaan, varustettuna nuijilla, tuurilla, Lochaber'in kirveillä sekä kahdenkätisillä miekoilla, huutaen: 'Lyö' ja 'Hakkaa päälle!' toinen toistansa kovemmin. Eivätpä he vielä tyyntyneet silloinkaan, koska meidän porttivahtimme heille ilmoitti, että heidän vaivansa alaiset olivat saaneet turvapaikan meidän kirkkomme Galileassa,19 vaan huusivat sekä kolkuttelivat pientä porttiamme vielä yhä edelleen vähän aikaa, vaatien rikollisten antamista heidän käsiinsä. Pelkäsinpä pahoin, että heidän raaka melunsa oli herättänyt teidätkin unestanne, herra kuningas, ja teitä kummastuttanut."
"Unestani se melu kyllä olisi voinut herättää minut", virkkoi kuningas, "vaan mitä kummastusta väkivallanteon melu olisi voinut nostaa? – Voi, arvoisa isä, täällä Skotlannissa on vaan yksi ainoa paikka, mihin sorretun parku ja sortajan uhkaukset eivät voi kuulua – se paikka, hyvä isä – on hauta."
Abotti seisoi siinä kunnioittavaisessa äänettömyydessä, surkutellen tätä hallitsijaa, jonka sydämen hellyys niin vähän sopi yhteen hänen kansansa tilan ja tapain kanssa.
"Ja mitä tuli sitten noista pakolaisista?" kysyi Robert, hetkisen vaiti oltuansa.
"Tietysti, herra kuningas", vastasi abotti, "ne päästettiin, niinkuin itsekin pyysivät, pois ennen päivän valkenemista. Me olimme tiedustelleet, ettei kukaan heidän vihollisistaan ollut väijyksissä likiseuduilla, ja niin he läksivät täydessä turvassa tiehensä."
"Te ette ollenkaan", kysyi vielä kuningas, "tiedä kutka ne miehet olivat, ettekä syytä miksi ne teidän turviinne pakenivat?"
"Syynä", vastasi abotti, "oli ollut kahakka porvarein kanssa; mutta miten se syntyi, sitä emme tiedä. Meidän luostarimme tapana on suoda vuorokauden-aikuinen suoja Pyhän Dominikon pyhässä huoneessa, ilman mitään kysymättä niiltä onnettomilta, jotka sinne ovat turvansa ottaneet. Jos he meillä tahtovat kauemman aikaa viipyä, silloin on syy, miksi he tähän pyhään paikkaan ovat paenneet, kirjoitettava luostarimme päiväkirjaan. Ja – ylistetty olkoon meidän hurskas suojeluspyhämme! – tämän lyhyt-aikuisen suojeluksen kautta pelastuu lain kynsistä moni semmoinenkin mies, joka, jos hänen rikoksensa olisi ollut meille tietty, meidän kenties olisi ollut pakko antaa ulos hänen perään-ajajiensa ja vainoojiensa käsihin."
Abotin tätä puhuessa, rupesi kuninkaan mielessä se ajatus häämöittämään, että tämä suojelemisen oikeus, näin ilman mitään ehdotta harjoitettuna, mahtoi olla pahana kammitsana oikeudenkäynnille hänen valtakunnassaan. Mutta hän kohta kukisti sen ajatuksen, ikään kuin se olisi saatanan viekoitusta, ja piti tarkasti vaaria, ettei yksikään sana hänen suustansa pääsisi, joka olisi voinut kirkkoylimykselle ilmaista, että semmoinen jumalaton ajatus koskaan oli vilahtanut hänen mielensä läpi. Siksi hän kohta poikkesi toiseen aineesen.
"Aurinko edistyy hitaasti tässä päiväkellossa", sanoi hän. "Tämmöisen sanoman kuultuani, jonka te toitte, olisin luullut herrojen valtaneuvoskuntani jäsenien aikaisemmin tulevan tänne kokoon, tuon onnettoman meteli-asian sekavaa vyyhtiä selvittämään. Kovapa tosiaan oli onneni, joka asetti minut hallitsijaksi kansalle, jossa, niin luulen, olen ihan ainoa rauhaa ja tyyntä haluava mies!"
"Kirkko aina haluaa rauhaa ja tyyntä", sanoi abotti, joka ei sallinut näinkään yleisen lauseen puhjeta ilmi kuningas-paran raskautetusta sydämestä, ilman lisäämättä poikkeusta, joka puolusti kirkon kunniaa.
"Mitään muuta en minäkään tarkoittanut", sanoi Robert. "Mutta myöntänettehän te, isä abotti, kuitenkin, että kirkko, riitoja asetellessaan, niinkuin tietysti on tarkoituksena, usein on hääriväisen emännän kaltainen, joka juuri lennättää liikkeelle tomut, joita hän tahtoo pois lakaista."
Tähän muistutukseen olisi abotti vastannut; mutta samassa salin ovi avattiin, ja eräs kammaripalvelija ilmoitti Albanyn herttuan tuloa.
KYMMENES LUKU
Älä moiti, jos hän nyt riemuinen on!
Viel' eilen itki se onneton,
Kenties taas huomenna itkee.
Johanna Baillie.
Albanyn herttuan ristimänimi oli Robert, samoin kuin hänen kuninkaallisen veljensäkin. Jälkimmäinen oli kyllä alkuaan ollut ristitty Juhanaksi, jolla nimellä häntä sanottiinkin, siksi kun hän kruunun peri. Silloin taika-uskoisille ihmisille johtui mieleen, että sitä nimeä oli kova onni seuraillut, Englannissa Juhana Maattoman, Franskassa Juhana Pyhän, Skotlannissa Juhana Balliol'in elämässä. Tämän pahan enteen välttämiseksi oli siis päätetty, että nuori kuningas ottaisi nimen Robert, jonka Robert Prucen muisto teki Skotlannille rakkaaksi. Me mainitsemme sen, selitteeksi kuinka näin kahdella veljellä tässä perheessä oli sama nimi, joka seikka tietysti ei ollut silloinkaan tavallisempi kuin meidän aikoina.
Albanyn herttua, myös jo ijäkäs mies, ei juuri tainnut olla paljoa halukkaampi sotaisiin töihin kuin itse kuningaskaan. Mutta jos hänessä ei liene ollutkaan liioin urhoutta, niin oli hänessä kuitenkin kyllin viisautta peittämään ja salaamaan mainitun avun puutetta, joka, jos kerta vihjauskin siitä pääsi leviämään, olisi tehnyt peräti lopun kaikista hänen kunnianhimoisista toivoistaan. Hänessä oli paitsi sitä ylpeyttäkin sen verran, että se hätätilassa saattoi täyttää todellisen urhouden sijan ja pitää hänen hermonsa niin tiukassa kurissa, ettei niiden väriseminen päässyt näkyviin. Muuten oli hän kokenut hovimies, hätäilemätön, pikastumaton ja kavala; niitä kohtia, joihin hän pyrki, piti hän tarkkaan silmällä, vaikka vielä olivatkin kaukana, eikä koskaan unohtanut jos kohta hänen monimutkaiset polkunsa joskus näkyivätkin käyvän aivan toiseen suuntaan. Ulkomuodossaan hän oli kuninkaan kaltainen, ollen hänkin ylevä ja majesteetillinen niin hyvin vartaloltaan kuin myös kasvoiltaan. Se etu oli hänellä vielä vanhempaan veljeen verraten, ettei häntä mikään raajarikkoisuus vaivannut, ja että hän kaikin puolin oli kepeämpi, liikkuvampi. Pukunsa oli kallis, vaan koreilematon, niinkuin hänen arvolleen ja ijälleen sopi, ja samoin kuin kuninkaallinen veljensä ei hän pitänyt minkäänlaisia aseita; ainoasti tuppi, sisältävä pari pikku veistä, riippui hänen vyöltään siinä paikassa, missä oli miekat, taikka, kun se oli pois riisuttu, väkipuukon tavallinen sija.
Herttuan sisään-astuessa, abotti, kumarrettuansa, nöyrästi vetäytyi syrjäiseen komeroon, poikemmaksi kuninkaan istuimesta, ettei vieraanmiehen läsnä-olo olisi esteeksi veljesten vapaalle keskustelulle. Tarpeellista lienee mainita, että tämä komero oli ikkuna-komero, ja että sen paikka oli luostarin pihanpuolisessa seinässä, siinä rakennusten osassa, jota nimitettiin palatsiksi siitä että se niin usein oli Skotlannin kuninkaitten majapaikkana – muulloin se oli abotin asuntona, Tämä ikkuna oli juuri kuninkaallisten huoneitten pää-oven yli, ja sinne näkyi luostarin sisäpiha. Pihan koko oikean sivun täytti pituudellaan luostarin komea kirkko; vasemmalla oli rakennus, joka sisälsi kellarit, ruokasalin, kokoushuoneen sekä ylikerrassaan muita luostarin tarpeihin käytettyjä huoneita; sillä semmoisia oli vielä paitsi niitäkin, joissa Robert kuningas seuroineen majaeli. Neljännessä huonerivissä, jonka jalonnäköinen ulkoseinä antoi nousevaan aurinkoon päin, oli avara hospitium eli vierasmaja toivioretkeläisiä sekä muita käypiä vieraita varten; siinä samassa oli myös suuri joukko halvempia kyökki- ja makasiini-huoneita, missä ne runsaat muona-aineet olivat tallella, joista Dominokolais-isien kannatti niin tuhlaavaisesti vieraanvaroja suoda. Korkean kaariportin kautta päästiin tältä itäpäädyltä pihaan, ja se portti oli juuri vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anselm isä seisoi. Hän saattoi siis nähdä vähän matkaa pimeän kaariportin alitse; tuikahtelipa hänen silmiinsä myös hiukka sitä valoa, joka portin läpi tunki. Mutta hän seisoi kuitenkin niin korkealla ja portin holvi oli niin pitkä, että portin ulkopuolinen reuna ainoasti epäselvästi häämöitti hänelle. Näitä paikkasuhteita on tarpeellista pitää mielessä. Me palajamme prinssi-veljesten keskusteluun.
"Veli kultani", virkkoi kuningas, kehottaen Albanyn herttuan, kun tämä oli laskeutunut toiselle polvelleen, suudellakseen veljensä kättä, "armas, rakas veljeni, miksi noita turhia temppuja? Eikös se ole yksi ja sama Skotlannin Stuart meidän isämme, yksi ja sama Elisahet More meidän äitimme?"
"Sitä en olekaan unohtanut", virkkoi Albanyn herttua nousten; "mutta en saa myös veljen likeisen tuttavuuden tähden unohtaa kuninkaalle tulevaa kunnioitusta."
"Voi se on totta, aivan totta, Robin", vastasi kuningas. "Valta-istuin on niinkuin korkea, paljas kalliohuippu, johon ei kukkanen eikä ruohokaan koskaan pääse juurtumaan, Kaikki lempeät tunteet, kaikki hellempi rakkaus on kuninkaalta kielletty. Kuningas ei saa likistää veljeään rintaansa vasten – ei saa näyttää rakkauttansa pojalleen!"
"Semmoinenhan muutamin suhtein on korkeuden kohtalo, herra kuningas", sanoi Albanyn herttua. "Mutta Jumala, säätäessään teidän oman perheenne jäsenet vähän poikemmaksi teistä, on sen sijaan antanut teille kokonaisen kansan lapsiksenne."
"Voi, Robert!" vastasi kuningas, "sinun sydämes on paremmin kuin minun luotu kuninkaan velvollisuuksia varten. Minä katselen tältä korkeudelta, jolle kohtaloni on minut asettanut, tuota joukkoa, jota sinä nimität lapsikseni – kyllähän minä heitä rakastan, heille hyvää suon – vaan heitä on monta ja he ovat kaukana minusta. Voi! onpa halvimmallakin heistä toki joku olento, jota hän saattaa likistää rintaansa vasten ja johon hän voi antaa isällisen hellyytensä ilman mitään määrää vuotaa. Mutta enin, mitä kuningas voi suoda kansalleen, on hymy – semmoinen, kuin koska päivä hymyilee Grampian-vuoriston lumihuipuille – yhtä kaukainen, yhtä vähän sulattavainen. Voi, Robin! meidän isällämme oli tapana meitä hyväellä, ja jos hän jolloinkulloin toruikin, niin hän torui lempeällä äänellä. Olipa hän kuitenkin kuningas yhtä paljon kuin minä – miksi ei siis minun olisi sallittu, samoin kuin hänen – koettaa käännyttää kadotettua poikaani lempeydellä pikemmin kuin kovuudella?"
"Jos lempeyttä ei vielä olisi koskaan koetettu, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua semmoisella äänellä, jolla jotakin vastenmielistä puhutaan, "niin tietysti kaikkein ensiksi pitäisi käyttää lempeitä keinoja. Te itse, armollinen kuningas, voitte parhaiten päättää, eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi kauan kohdeltu ja eivätkö vallattoman mielen masentaminen ja ankara kurinpito olisi tehollisempia keinoja. Teidän kuninkaallisessa vallassanne on kokonaan päätös, minkä menetyksen Rothsayn herttuan suhteen te katsotte edullisimmaksi sekä hänen että valtakunnan lopulliseksi hyödyksi."
"Se ei ole ystävällisesti tehty", sanoi kuningas. "Sinä vaan viittaat tuota tuskallista polkua, jolle tahdot saada minut poikkeemaan, mutta et tarjoo minulle kättäsi tuekseni."
"Minun kättäni tueksenne te aina voitte käskeä, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua. "Mutta minun, kaikista ihmisistä maan päällä, kaikkein vähimmin sopisi yllyttää teitä kovuuteen teidän poikaanne ja perillistänne vastaan? Minullehan, siinä tapauksessa että te, kuninkaallinen majesteetti, ilman perillisittä kuolisitte – jota Jumala varjelkoon! – tämä turmiota tuottava kruunu tulisi osaksi! Eikö sitten tuittupäinen March'in kreivi sekä ylpeä Douglas'in kreivi ajattelisi ja julki lausuisikin, että Albanyn herttua on kylvänyt eripuraisuutta kuninkaallisen veljensä sekä Skotlannin kruunun perillisen välille, mahdollisesti saadaksensa tien auki oman perheensä perintö-oikeudelle? – Ei, mun kuninkaani – henkeni minä mielelläni uhraisin teidän palveluksessanne; vaan kunniaani en voi antaa alttiiksi."
"Sinä puhut totta, Robin – sinä puhut aivan totta", virkkoi kuningas, kärkkäästi selittäen veljensä sanat omalla tavallaan. "Me emme saa antaa noiden mahtavain, vaarallisten lordien huomata, että on mitään eripuraisuuteen vivahtavaakaan kuninkaallisessa suvussamme. Se tulee välttää kaikin mokomin; ja siksi koettakaamme vielä yhä edelleen lempeitä keinoja, siinä toivossa että niilläkin saamme Rothsayn hullutuksen parannetuksi. Näenhän minä hänessä aika ajoin toivon kipunan semmoisen, joka kyllä voisi maksaa hellän virittelemisen vaivan. Hän on nuori – hyvin nuori – kuninkaan poika, ja nuoruuden veri hänessä nyt hurjimmillaan kuohuu. Olkaamme kärsivälliset häntä kohtaan, niinkuin taitava ratsumies tulisenluontoiselle oriilleen. Antakaamme hänen riehua riehunta-aikansa loppuun; sitten saat nähdä, että sinä itse kaikkein enimmin tulet häneen tyytyväiseksi. Olethan sinä rakkaudessas moittinut minua siitä, kun olen liika hiljainen, liika ujo – Rothsayn herttuassa ei ole niitä vikoja."
"Siitä panisin vaikka henkenikin pantiksi, ettei ole", vastasi Albanyn herttua kuivakiskoisesti.
"Ei hän myös ole älyä eikä käsityksen sukkeluutta vailla", jatkoi kuningas, puolustellen poikaansa veljeänsä vastaan. "Tänään olen käskenyt häntä tänne valtioneuvosten kokoukseen tulemaan, ja saatpa nähdä kuinka hän sen tehtävän suorittaa. Myönnäthän sinä itsekin, Robin, että perintöprinssiltä ei puutu terävää älyä eikä taitoa valtio-asioiden käyttämiseen, milloin hän vaan viitsii niitä ajatella."
"Tietysti, eikä häneltä suinkaan puutu kumpaakaan, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua, "kunpa vaan hän viitsii valtio-asioita ajatella."
"Niinhän minä sanoin", virkkoi kuningas, "ja sydämestäni olen iloinen, kun näen sinunkin, Robin, suostuvan siihen, että me vielä kerran annamme sille onnettomalle nuorukais-paralle yrittämisen tilaisuutta. Hänellä ei ole enää äitiä, joka voisi lepyttää häneen suuttunutta isää. Se pitää muistaa, Robin."
"Minä olen varma", sanoi herttua, "että se menetys, joka teidän sydämellenne, armollinen kuningas, on mieluisin, samassa tulee olemaan viisain sekä parhain."
Albanyn herttua aivan hyvin huomasi tuon yksinkertaisen pienen viekkauden; hän näki että kuningas koetti luiskahtaa pois veljensä puheitten johtopäätöksistä, tehdä juuri päinvastoin mitä herttua oli neuvonut ja kuitenkin olla tekevinänsä sen hänen suostumuksellaan. Mutta vaikka hän näin huomasi, ettei hän nyt tällä kertaa saanut kuningasta taipumaan mieltänsä myöten, eipä hän senvuoksi kuitenkaan hellittänyt ohjaksia kokonaan käsistään, vaan päätti odottaa parempaa tilaisuutta ilkeitten tuumiensa toimeenpanemiseen, jonka tilaisuuden, niin hän toivoi, joku uusi riita kuninkaan ja prinssin välillä kylläkin pian mahtoi tarjota.
Sillä aikaa kuningas, joka pelkäsi että hänen veljensä uudestaan ottaisi puheeksi sen tuskauttavan aineen, josta hän nyt juuri oli päässyt, ääneensä huusi Dominikolais-abotille: "Kuuluu hevoskavioin kopinaa. Sieltä, missä seisotte, te voitte katsoa alas pihaan, arvoisa isä. Katsokaa ikkunoista ja sanokaa kuka on tulossa – Rothsayn herttua – eikö niin?"
"Se on jalosukuinen March'in kreivi seuralaisineen", sanoi abotti.
"Onko hänellä suuri seuralais-joukko?" kysyi kuningas. "Tuleeko kaikki hänen väkensä sisäportista sisään?"
Samassa Albanyn herttua kuiskasi kuninkaan korvaan: "Älkää pelätkö – teidän henkivartijanne, Brandanet20 ovat täysissä aseissa."
Kuningas kiitti pään-nyökähdyksellä, ja abottikin ikkunan vierestä vastasi hänen kysymykseensä: "Kreivillä on seurassaan kaksi herraa, kaksi hovipoikaa ja neljä tallirenkiä. Yksi hovipoika seuraa häntä suuria rappusia myöten tänne kantaen kreivin miekkaa. Muut ovat jääneet pihalle, ja – Benedicite! (Herra siunatkoon!) – mitäs se on? – Tuossa on kuljeksivainen laulutyttö viuluineen, joka aikoo muka laulamaan kuninkaan ikkunain edustalla, meidän Dominikolais-luostarissamme, aivan kuin olisi tää jonkun yhteisen ravintolan piha! Minä lähden käskemään, että hänet paikalla ajetaan ulos."
"Älkää, hyvä isä", kielsi kuningas! "Sallikaa minun anoa armoa sille kulkuri-paralle. Iloisella Tieteellä – siksihän sitä sanotaan – jota hän harjoittelee, on surkeina kumppaleinaan kaikki se kurjuus, jonka köyhyys ja kova onni ovat noiden maankiertelijäin osaksi määränneet. Ja siinä suhteessa hän on hyvin kuninkaan kaltainen, jolle kaikki ihmiset huutavat: 'Eläköön!' – vaan joka on vailla sitä kunnioitusta sekä kuuliaista rakkautta, jonka köyhinkin talonpoika saapi perhekunnaltaan. Älkää ahdistelko tuota kulkijainta, isä; antakaa hänen, jos hän tahtoo, pihalla laulaa huoveille sekä palvelijoille. Se on estävä riidan nousemista heidän välillään, josta muuten olis pelkoa, koska he palvelevat niin omavaltaisia, toisiansa vihaavia herroja."
Näin puhui tää hyvänsydäminen, pehmeäluontoinen kuningas, ja abotti kumarsi tottelevaisuuden merkiksi. Hänen puhuessaan, astui March'in kreivi juhlasaliin, – puettuna sen ajan tavallisiin ratsumiehen-vaatteisin, väkipuukko vyöllänsä. Hovipojan, joka hänen miekkaansa kantoi, oli hän jättänyt etuhuoneesen. March'in kreivi oli uhkeavartaloinen, kaunis, valkeaverinen mies; hänellä oli jokseenkin tuuhea, keltainen tukka sekä kirkkaat, siniset silmät, jotka kiiluivat niinkuin haukan näkimet. Hänen ulkonäössään, vaikka se muuten oli miellyttävä, saattoi havaita pikaisen, tuittupäisen luonteen merkit, jonka hillittömään osoittamiseen hänellä korkea-arvoisena, mahtavana Keski-ajan aatelisherrana oli ollut liiankin paljon tilaisuutta.
"Terve tultuanne, March'in kreivi", sanoi kuningas, suosiollisesti kumartain. "Te olette kauan aikaa olleet poissa minun neuvokunnastani."
"Armollinen kuninkaani", vastasi kreivi syvällä kumarruksella kuninkaalle ja ylpeällä, jäykällä pään-nyykähdyksellä Albanyn herttualle, "jos olen ollut poissa teidän neuvoskunnastanne, niin siihen on ollut syynä, että minun sijassani on ollut täällä suodumpia ja – en ollenkaan epäile sitä – taitavampia neuvon-antajia. Nytkin vaan tulen ilmoittamaan teille, kuninkaallinen majesteetti, että Englannin rajalta tulleet sanomat vaativat minun suorakohtaista palajamistani omille tiluksilleni. Onhan armollinen herra, täällä monineuvoinen, valtioviisas veljenne, Albanyn herttua, jonka kanssa voitte neuvoitella, ja mahtava, sotaisa Douglas'in kreivi, joka ne neuvot sitten voi panna toimeen. Minua ei ole tarvis, paitsi omilla maillani; ja sinne aion teidän luvallanne, armollinen kuningas, heti paikalla palata, virkaani rajan vartijana toimittamaan."
"Ettehän toki osoittane meille semmoista ystävyyden puutetta, serkku", vastasi lempeä kuningas. "Par'-aikaa kuuluu tänne pahoja. Nuot kurjat Vuoriston clan'it ovat taas kaikki rauhattomuutta nostamaisillaan, jopa omankin hovini turvallisuus vaatii, että viisain neuvon-antajistamme olisi täällä meitä neuvomassa, ja urhokkain ritareistamme päätöksiä toimeenpanemasta. Eihän toki Tuomas Randolf'in jälkeläinen jättäne Robert Brucen pojanpoikaa tällä näin vaarallisella hetkellä?"
"Jääpi tänne kuitenkin hänen luokseen kauas kuuluisan Jaakko Douglas'in jälkeläinen", vastasi March'in kreivi. "Kehuuhan se herra aina, ettei hän koskaan astu jalkaansa jalustimeen, jos ei tuhat huovia samassa hyppää hevosen selkään hänen jokapäiväisenä henkivartijaparvenaan, ja luulenpa Aberbrothock'in munkkien voivan sen valallaan todeksi vakuuttaa. Totta mar' ne huovit, kun vielä lisäksi panee Douglas'in koko ritarijoukon, jaksanevat pitää kurissa säännöttömän Vuorelais-talonpoikien lauman, paljoa helpommin kuin minä jaksan tehdä vastarintaa Englannin joutsimiehille sekä Henrik Hotspur'in voimalle! Ja onhan sitten paitsi sitä täällä tää armollinen Albanyn herttua, joka niin valppaasti pitää huolta kuninkaan turvallisuudesta, että hän käskee Brandanet kaikki aseisin silloinkin, koska minunkaltaiseni uskollinen alamainen lähestyy hovia mitättömän huovi-kymmenkunnan kanssa – semmoinen joukkohan aina seuraa halvintakin nurkka-paronia, jolla vaan on tornihökkeli ja tuhat tynnyrin-alaa kanerva-kangasta omanansa. Jos niin varovaisia ollaan, missä ei vähintäkään vaaran merkkiä ole – sillä eihän toki, toivon ma, minun puoleltani semmoista pelätty – niin teidän kuninkaallinen personanne, todellisen vaaran sattuessa, varmaankin tulee hyvin suojelluksi."
"March'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "halvinkin noista paroneista, joita te mainitsitte, aina kutsuu väkensä aseisin, kun hänen linnahansa vaikka lähinkin, rakkain ystävä saapuu. Ja Pyhän Neitsyen avulla en tahdo olla vähemmin valpas kuninkaan personaa suojellessa kuin he omaansa turvatessa. Ovathan Brandanet kuninkaan yksityisiä alustalaisia ja kotiväkeä, ja satamäärä semmoisia miehiä on varsin vähäinen henkivartija-joukko itse kuninkaalle, koska te itse, hyvä herra, samoin kuin Douglas'in kreivi, usein ratsastatte, kymmenen sen vertaa miehiä perässänne."
"Herra herttua", vastasi kreivi, "jos kuninkaan etu niin vaatisi, ratsastaisin ulos huovijoukon kanssa, joka olisi vielä kymmenen vertaa suurempi sitä, jota te nyt juuri mainitsitte. Mutta en ole koskaan tehnyt sitä sillä tarkoituksella, että petturin tavalla kaappaisin kuninkaan käsiini, tai että kerskaavaisesti peloittaisin muita aatelisherroja."
"Robert veikkoseni", sanoi kuningas, joka aina oli harras rauhantekijä, "sinä teet väärin, kun ollenkaan viittaat epäluuloa March'in kreiviä vastaan mahdolliseksi. Ja te, serkkuni, March'in kreivi, käsitätte veljeni varovaisuuden väärin. – Mutta kuulkaa – jättäkäämme jo tämä vihainen sanakiista – minä kuulen jokseenkin miellyttävää laulua ja soittoa. Te olette Iloisen Tieteen tuntija, March'in kreivi, ja rakastatte sitä hyvin. Menkäättepäs tuonne ikkunan ääreen, pyhän abotin viereen, jolta en voi kysyä mitään tuommoista maallista huvitusta koskevaa. Te voitte sitten tuoda minulle tietoa, maksaako se soitto ja laulu todella kuultelemisen vaivaa. Tuo sävel on franskalainen, luullakseni – minun veljeni Albanyn herttuan päätös ei myös maksa näkinkengänkään vertaa tämmösissä asioissa – teidän, hyvä serkku, tulee siis lausua mielenne siitä, ansaitseeko vai ei se laulutyttö-parka palkintoa. Poikamme ja Douglas'in kreivi kohta paikalla tulevat tänne, ja sitten, kun koko neuvoskunta on ko'ossa, otamme tärkeimmät asiat keskusteltaviksi."
Jotakin hymyn tapaista vilahti March'in kreivin ylpeitten kasvojen yli, kun hän siirtyi pois ennenmainittuun ikkunakomeroon ja asetti itsensä sinne ääneti abotin rinnalle; hänhän ymmärsi että kuningas näin tavoin koetti estää riitaa hänen sekä Albanyn herttuan välillä, ja hän halveksi tässä ilmautuvaa pelkurimaista varovaisuutta. Sävel, jota tyttö viululla soitti, oli iloinen ja hilpeä ensi alussa; siinä oli vilahdus trubadurien hurjasta musiikista. Mutta sitten muuttuivat soiton häilyväiset nuotit sekä tytön äänikin surullisiksi, katkeavaisiksi, ikään kuin laulajan tuskalliset tunteet olisivat niitä tukahdutelleet.
Suuttunut kreivi, kuinka suuri hänen aistinsa, jota kuningas kehui, lienee todella ollutkin näissä asioissa, varsin huolimattomasti, niinkuin sopii arvata, kuulteli laulutytön musiikkia. Hänen ylpeässä sydämessään taistelivat par'aikaa toiselta puolelta kuninkaalle tuleva uskollisuus sekä hänen sydämensä pohjukassa yhä vielä kytevä rakkaus tähän hyvänsävyiseen hallitsijaan, toiselta puolen kostonhimo, joka hänessä kiehui sen vuoksi, kun hänen kunnian-haluiset toivonsa oli tyhjäksi tehty ja vielä lisäksi häntä häväisty Margareta Douglas'in ottamisella kruununperillisen puolisoksi hänen tyttärensä sijaan. March'in kreivissä oli pikaisen, epävakaisen luonteen kaikki hyvät ja pahat puolet. Nytkin hän oli tullut kuninkaalle jäähyväiset sanomaan, aikoen sanoa uskollisuusvalansa irti, niin pian kun olisi mailleen palannut; mutta yhtähyvin tuntui hänestä tämä rikollinen ja vaarallinen päätös samassa vastahakoiselta, miltei mahdottomalta. Tämmöiset vaaralliset mietteet liikkuivat hänen mielessänsä laulutytön laulun alkaessa; mutta sen pitkittyessä muuttui hänen ajatustensa suunta seikkain kautta, jotka väkisenkin vetivät hänen huomionsa puoleensa, kiinnittäen sen siihen, mitä par'-aikaa luostarin pihalla tapahtui. Tyttö lauloi Provencen murteella, joka oli täydesti ymmärrettynä runouden kielellä kaikissa Europan hoveissa, erittäinkin Skotlannissa. Laulu oli kuitenkin vähemmin mutkikas kuin tavallisesti Provencen sirvente't, enemmin normandilaisen runoniekan sepittämän lay'n kaltainen. Sen voisi suomentaa tähän tapaan: