"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus minun vastaukseeni."
"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä olemaan" – sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.
"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."
"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla – mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä, kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista ystävistä! – Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat – te pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti pelaatte. – Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään olevaa tiikeriä! – Hyvästi kaikki – Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"
Kuningas olisi jotakin vastannut, mutta sanat jäivät keskitielle hänen kielellensä, sillä Albanyn herttua iski hänelle silmää, varoittaen häntä vaiti olemaan. March'in kreivi läksi ulos kammarista, saaden äänettömät vastajäähyväiset toisilta neuvoskunnan jäseniltä; Douglas yksin vastasi hänen jäähyväis-sanoihinsa ainoasti halveksivaisella, uhkamielisellä katseella.
"Tuo uskoton petturi aikoo nyt ruveta liittoon Eteläläisten kanssa", sanoi Douglas; "hän pöyhkeilee siitä, kun hänen käsissään on tuo aaltoin pureksima Dunbar'in linna, joka voi avata Englantilaisille tien Lothian'in kreivikuntaan. – Ei, älkää pelästykö, kuninkaallinen herrani, kyllä minä takaan mitä sanon – mutta onhan vielä aikaa. Virkkakaa vaan pari sanaa, herra kuningas – virkkakaa vaan: 'Pankaa kiinni!' niin March'in kreivi ei olekaan pääsevä Carn-joen poikki petturimatkallaan."
"Ei, jalo kreivi", sanoi Albanyn herttua, joka paremmin soi, että nuot molemmat mahtavat herrat olisivat olemassa, toisilleen vastapainona, kuin että toinen heistä yksinvaltaan pääsisi, "se olisi ajattelematon neuvo. March'in kreivi tuli tänne kuninkaan turvakirjan nojalla, ja sen turvanlupauksen rikkomista ei minun kuninkaallisen veljeni kunnia salline. Mutta jos te, korkea herra, voitte tuoda esiin jonkun selvän todistuksen – "
Tässä silmänräpäyksessä torventorahdus keskeytti hänen puheensa.
"Armollinen herra Albanyn herttua on tavattoman arkatuntoinen tänään", virkkoi Douglas; "mutta eipä nyt enää maksa vaivaa sanoja tuhlata – otollinen hetki on mennyt – tuossa jo soivat March'in torvet, ja takaanpa että hän lähtee ratsastamaan täyttä nelistä, niin pian kun Etelä-portista on päässyt ulos. Kyllä me aikanaan saamme kuulla hänestä; ja jos niin käy, kuin minä arvaan, niin kylläpä me hänelle vastaan menemme, vaikka olisikin koko Englanti sen petturin apuna".
"Ei, toivokaamme parempaa siltä jalolta kreiviltä", sanoi kuningas, suuresti mielissään siitä, että March'in ja Douglas'in riita näytti ajaneen umpeen jäljet taannoisesta riidasta Rothsayn herttuan sekä hänen appensa välillä. "Hänellä on kyllä äkkipikainen luonne, vaan ei pitkävihainen. Hänelle on muutamassa seikassa tapahtunut – vääryyttä – tahi paremmin sanoen: hänen omat toivonsa ovat pettäneet – sentähden tulee meidän hiukan kärsiä näin korkeasukuisen, mahtavan herran ärtynyttä mieltä. Mutta, Jumalan kiitos, me kaikki nyt tänne jääneet olemme yhtä mieltä, ja, voinpa niin sanoa, myös yhtä perhekuntaa; meidän neuvoittelumme ei siis enää voi tulla häirityksi eripuraisuuden kautta. – Isä abotti, ottakaa, olkaa niin hyvä, kirjoitusneuvonne, sillä teidänhän tulee, niinkuin ennenkin, olla meillä pöytäkirjurina. – Ja nyt työhön, hyvät herrat – ensin on meidän mietittävä tuota Vuoriston rauhattomuutta".
"Chattan'in ja Duhelen clan'ien välillä", sanoi abotti, "on, sen mukaan kuin meille veljiltämme Dunkildessä äsken tulleet sanomat ilmoittavat, syttymäisillään sota, joka on oleva hirvein kaikista noiden Belial'in poikien välillä vielä olleista; sillä he eivät puhu mistään muusta kuin että aikovat toinen toistaan perinjuurin hävittää. He kokoelevat molemmin puolin voimiansa, ja jokaisen miehen, joka vaan kymmenennessäkin polvessa on heille sukua, täytyy rientää heimonsa lipun luokse, jos tahtoo välttää rangaistusta tulella ja miekalla. Tuliristi on, pyrstötähden tavoin säkenöiden, kierrellyt kaikkia paikkoja myöten, nostaen myös outoja, tuntemattomia joukkokuntia aina tuon kaukaisen Murrayn-lahdenkin takaa. – Jumala ja St. Dominicus meitä varjelkoot! Ja jos ette te, korkeat herrat, tälle pahalle parannuskeinoa keksi, niin se on leviävä laajalle ja pitkälle, niin että kirkon perintö joka paikassa joutuu alttiiksi noiden Walesiläisten julmuudelle, joissa on yhtä vähän Jumalan pelkoa kuin rakkautta tai sääliväisyyttä naapureitaan kohtaan – Pyhä Neitsyt olkoon meille suojana! – Kuuluuhan yksi osa heistä vielä olevan pimeitä pakanoita ja palvelevan Mahound'ia sekä Termagaunt'ia".
"Hyvät herrat ja sukulaiset", lausui kuningas, "te olette nyt kuulleet kuinka vaarallinen tämä asia on, ja te tahtonette kenties tietää minun ajatukseni siitä, ennen kuin tuotte esiin ne neuvot, jotka teidän oma viisautenne on keksivä. Ja, totta puhuen, minä en tiedä parempaa keinoa kuin että me lähetämme kaksi käskyläistämme, antaen heille täyden vallan ratkaista kaikki riidat Vuorelaisten välillä. Ja lähettiläitten tulee samassa myös varoittaa noita Vuorelaisia, laillisen edesvastauksen uhalla, heittämään pois aseensa sekä lakkaamaan kaikesta väkivallasta toinen toistaan vastaan".
"Minä hyväksyn meidän armollisen kuninkaamme ehdoituksen", virkkoi Rothsayn herttua, "ja toivonpa, että tää kunnon abotti ei ole kieltäyvä pois lähtemästä ehdoitetulle sovittaja-matkalle. Ja hänen arvoisa virkaveljensä, Karthausilais-luostarin abotti on luultavasti myös pyrkivä tähän kunnia-virkaan, joka epäilemättäkin on taas lisäävä kaksi kelpo rekryyttiä marttyyrien suureen armeijaan – sillä Vuorelaiset vähän huolinevat siitä onko teidän lähettiläänne hengellinen mies vai maallikko".
"Kuninkaallinen herttua", vastasi abotti; "jos minulle marttyyriuden autuuttava kruunu lienee määrätty, niin Jumala epäilemättä on johdattava minut sille tielle, missä se on saatava. Mutta jos te tämän vaan pilalla puhutte, niin Jumala teille suokoon anteeksi ja valistakoon teitä, niin että näkisitte teille olevan sopivamman teljetä itsenne rautavaruksin kirkon omaisuuden suojelemiseksi, joka nyt on niin suuressa vaarassa, kuin piestä kieltänne, laskien kokkapuheita sen palvelijoista".
"Minä en puhu pilaa kenestäkään", virkkoi nuorukainen haukoitellen, "enkä juuri ole myös muuten vastahakoinen varuksiini pukeumaan, paitsi että se puku on raskaanlainen ja että Helmikuussa turkki on enemmän ilman mukainen kuin teräspantsari. Vaan onpa minulle kylmän rauhan pukeminen päälleni tällä nipisteleväisellä ilmalla vielä kiusallisempi siitä syystä, kun tiedän että jos kirkko vaan viitsisi lähettää yhden lippukunnan omista pyhistä miehistänsä – onhan niissä useampia Vuorelaisiakin, jotka hyvin tuntevat ne seudut ja varmaan myös ovat siihen ilman-alaan tottuneet – niin kirkko voisi itse sotia sotansa Englannin iloisen St. Yrjänän tavalla. Mutta enpä tiedä mikä lienee syynä – kyllähän meille puhutaan heidän ihmetöistään niiden hyväksi, jotka heitä ovat lepyttäneet, sekä heidän kostostaan, jos joku heidän perintöönsä koskee, ja tätä aina tuodaan esiin syyksi, minkätähden heidän omaisuuttansa yhä pitäisi runsailla lahjoilla laajentaa. Mutta annas jos Vuoristosta ilmautuu vaikkapa vaan parinkymmenen miehen suuruinen parvi, eipä silloin pappi kelloineen, kirjoineen, kynttilöineen tee mitään joutua, vaan miekkavyöllisen ritarin kai täytyy suojella niitä maita, jotka hän kirkolle on lahjoittanut, aivan yhtä paljon kuin jos vilja niistä vielä tulisi hänen omaan hinkaloonsa".
"Taavetti poikani", varoitti kuningas, "sinä annat sopimattoman vallan kielellesi".
"Enkä, herra kuningas, kyllä mä jo vaikenen", vastasi prinssi. "Ei minulla ollut suinkaan aikomus saattaa teidän mieltänne levottomaksi eikä suututtaa tätä isää abottia, joka, vaikka hänellä olisi niin paljon ihmetöitä käskynsä alla, ei näy kuitenkaan huolivan mennä vastaan paria kymmenkuntaa Vuorelais-rosvoa".
"Kylläpä me tiedämme", virkkoi abotti hillityllä vihastuksella, "mistä lähteestä nuot häijyt opit tulevat, joita me kauhistuksella kuulemme vuotavan tästä suusta. Koska prinssit ottavat väärä-uskolaisia seuralaisikseen, niin heidän ymmärryksensä ja tapansa molemmat turmeltuvat. He liikkuvat kadulla naamusjoukkoin sekä porttoin seurassa, ja neuvoittelussa he tekevät pilaa kirkosta sekä kaikesta pyhästä".
"Hiljaa, hyvä isä!" käski kuningas. "Kyllä Rothsayn herttua on antava sovittajaisia siitä, mitä hän näin ajattelematta on puhunut. Voi neuvoitelkaammehan toki nyt hyvässä ystävyydessä! Älkäämme olko niinkuin kapinalliset merimiehet uppoovassa laivassa, jotka ovat kiivaammat riitelemään keskenänsä kuin auttamaan tuskittelevaa kapteenia laivan pelastamisen yrittämisessä. – Herra kreivi Douglas, teidän sukunne on melkein aina ollut saapuvilla, milloin Skotlannin kruunu on ollut viisaitten neovojen taikka miehen töitten tarpeessa. Toivonpa että te tässäkin hädässä olette meille apuna".
"Sitä minä vaan kummeksin, että semmoinen hätä muka on olemassa", vastasi ylpeä Douglas. "Siihen aikaan kun minä kuninkaansijaisena hallitsin valtakuntaa, oli myös muutamat noista metsäläis-clan'eista tulleet alas Grampian-vuorilta. Minäpä en vaivannutkaan valtioneuvoskuntaa sillä asialla, vaan käskin maaherran, lord Ruthven'in, nousta hevosen selkään lääninsä voiman sanalla – siinä oli Hayt, Lindsayt, Ogilviet sekä muita herroja. Ja kun sitten – St. Priitta auttakoon! – teräspaita ja sarkanuttu törmäsivät yhteen, saivatpa ne rosvot silloin kokea mihin peitset kelpaavat ja onko miekoissa teräs vaiko ei. Jäipä noin kolmesataa heidän parhaista sulkalakeistansa, päällikön, Donald Cormacin myöskin siinä joukossa, Thorn'in kankaalle sekä Rochinroyn saloon; ja yhtä monta roikutettiin hirsipuihin Houghman Stairs'issä, jolla on vieläkin nimensä siellä tehdyistä hirttäjän töistä. Tällä lailla menetellään rosvoin kanssa minun kotipuolellani; ja jos katsotte pehmeyden Gaelilais-roistoja kohtaan sopivammaksi, niin älkää toki moittiko Douglas'ia, vaikka hän puhuu suunsa puhtaaksi. – Te nauratte, herra Rothsayn herttua. – Saanko kysyä, mistä syystä nyt taas olen tullut teidän naurunne alaiseksi, ennen kuin edes vielä olen taannoiseen vastannut?"
"Oh, älkää suuttuko, hyvä kreivi Douglas!" vastasi prinssi. "Minä vaan nauroin, ajatellessani kuinka pieneksi teidän ruhtinaallinen seuralais-joukkonne kutistuisi, jos jokaiselle rosvolle niin tehtäisiin kuin noille Vuorelais-paroille Houghman Stairs'issä",
Kuningas taas kävi väliin, estääkseen vihaista vastausta kreivin puolelta. "Teidän neuvonne on viisas, herra kreivi", sanoi hän, kun kehoitatte meitä aseisin turvaamaan, jos nuot miehet karkaavat meidän alamaistemme päälle aukealle, tasaiselle alangolle. Mutta vastus onkin juuri siinä, kuinka heidän rauhattomuutensa saataisiin asettumaan, niin kauan kun he vielä piilevät oman vuoristonsa suojassa. Eihän minun tarvitse selittääkään, että Chattan clan'i sekä Duhele clan'i ovat suuria liittokuntia, kumpikin käsittävä koko joukon heimokuntia, jotka ovat yhteen-liittäyneet kukin oman puolueensa kannatukseksi, ja että niiden välillä on noussut eripuraisuus, joka on ollut syynä verenvuodatukseen, missä ikinä he vaan ovat yhteen sattuneet, niin hyvin yksittäin kuin myös joukoittain. Koko se maa on raadeltuna heidän lakkaamattomain taisteluinsa kautta".
"Enpä minä huomaa mitä haittaa siitä olis", sanoi Douglas. "Ne rosvot näin tavoin hävittelevät toinen toistaan, ja Vuoriston metsäkauriit pääsevät karttumaan, sitä myöten kuin ihmiset vähenevät. Me saamme sitten useammin tilaisuutta ruumiinliikuntoon metsämiehinä, josko tosin harvemmin sotureina".
"Sanokaa pikemmin, että sudet pääsevät karttumaan sitä myöten kuin ihmiset vähenevät", virkkoi kuningas.
"Eipä väliä", jatkoi Douglas. "Enemmän pidän metsän susista kuin metsäläis-rosvoista. – Asettakaamme vahva sotavoima koko Gaeliläis-rajaa myöten, niin että rauhallinen ja rauhaton maa tulevat erotetuiksi toisistaan. Rajoitetaan keskinäis-sodan kulovalkea Vuoristoon, palakoon se vaan siellä hillitsemättömällä vimmalla; kylläpä se viimein sammuu poltettavan puutteesen. Jäljellejääneet sitten ovat voimattomat ja tottelevat teidän kuiskaustanne, herra kuningas, paremmin kuin heidän esi-isänsä ja nyt elävätkin roistot teidän ankarinta käskyänne".
"Se neuvo on kyllä viisas, vaan jumalaton", sanoi abotti, pudistain päätänsä; "minun omatuntoni ei salli minun siihen kehoittaa. Se on viisautta, mutta Ahitofel'in viisautta, yhtä viekasta kuin myös julmaakin".
"Niin minunkin sydämeni sanoo", virkkoi kuningas, laskien kätensä rintansa päälle; "minun sydämeni sanoo, että minulta tuona kauhistuttavana vihan päivänä tulisi kysyttäväksi: 'Robert Stuart, missä ovat alamaiset, jotka minä sinulle annoin?' – Sydämeni minulle sanoo, että minun tulee tili tehtäväksi heistä kaikista, niin Saksilaisista kuin Gaeleistakin, sekä Alankolaisista ja Rajalaisista että myös Vuorelaisista; että minulle ei tule vastaamista ainoasti rikkaista ja oppineista alamaisistani, vaan myös niistä, jotka köyhyytensä tähden olivat rosvoja, ja oppimattomuutensa tähden kapinan-nostajia".
"Se on oikeaa kristityn hallitsijan puhetta, kuninkaallinen majesteetti", sanoi abotti; mutta teillä on kuitenkin myös valtiomiekka kädessänne, ei yksistään valtikka ja tämä puheen-alainen tauti on sitä laatua, joita ei muulla saa parannetuksi kuin raudalla".
"Kuulkaapas, hyvät herrat!" virkkoi nyt prinssi, katsahtain ylös, niinkuin olisi hänelle lysti ajatus äkkiä johtunut mieleen. "Entäs jos noille raa'oille Vuorelaisille opettaisimme hiukkasen ritarin-tapoja? Ei taitais olla kovin vaikea asia, saada nuot molemmat suuret sotaherrat, Chattan-clan'in päällikkö sekä myös uljaan Duhele-clan'in päällikkö vaatimaan toinen toistansa taisteluun elämästä ja kuolemasta. He voisivat taistella taistelunsa täällä Perth'issä; me heille lainaisimme varukset sekä hevoset. Näin heidän riitansa tulisi lopetetuksi toisen, tai mahdollisesti kumpaisenkin rosvon kuoleman kautta – sillä minä arvaan, että he ensimmäisessä yhteentörmäyksessä kohta molemmat taittavat niskansa – näin tulisi minun isäni jumalisen toivon mukaan paljon vertä säästetyksi ja me saisimme huviksemme nähdä tappelun kahden metsäläis-ritarin välillä, jotka olisivat ensi kerta eläissään vetäneet pöksyt jalkaan ja hevosen selkään kiivenneet. Se olisi näkö, jonka vertaista ei ole nähty eikä kuultu hamasta Arthur kuninkaan ajoista!"
"Hyi sinua, Taavetti!" torui kuningas. "Otatko sinä isänmaasi kurjuuden ja meidän neuvoskuntamme ahdingon pilapuheen aineeksi?"
"Älkää pahaksi panko, kuninkaallinen veljeni", sanoi Albanyn herttua, "vaan vaikka veljenpoikani, kruununperillinen on tämän mielijohteen leikillisellä tavalla esiintuonut, niin siitä mahdettaisiin saada jotain, joka voisi olla hyvänä apuna puheen-alaisen vaarallisen pahan parantamiseksi".
"Veli kulta", vastasi kuningas, "se ei ole ystävällistä tekoa, kun sinä Rothsayn ajattelemattomuutta vielä enemmän saatat huomioon hänen ajattomasta leikistänsä puhetta jatkamalla. Tiedämmehän me, ettei Vuorelais-clan'it ymmärrä meidän ritaritapojamme eivätkä semmoisen taistelun menoja ja sääntöjä, jommoista meidän tapamme vaatii".
"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta minä en puhukaan pilaa, vaan täyttä totta. Tosin eivät Vuorelaiset osaa meidän menojamme ja sääntöjämme aidatulla tanterella taistellessa; mutta heillä on omat keinonsa, joilla yhtä hyvin voivat saada ihmisen pois hengeltä. Ja kunhan se verileikki tulee leikityksi, kunhan toinen voittaa, toinen jää tappiolle, mitä väliä siitä, taistelevatko nuot Gaelit miekalla sekä peitsellä miekkavyöllisten ritarein tavalla, tai hiekkasäkeillä niinkuin Englannin miehuuttomat talonpojat, tai raatelevatko toinen toistaan puukoilla omalla barbarilais-laillansa? Heidänkin tapansa, samoin kuin meidän, heittää kaikki riidan-alaiset oikeudet ja vaatimukset taistelun ratkaistaviksi. He ovat myös yhtä turhamieliset kuin hurjat – se ajatus, että molemmat clan'it saisivat taistella itse kuninkaan sekä hänen hovinsa nähden, on helposti houkuttava heidät heittämään koko riitansa tämmöisen taistelun ratkaistavaksi, vaikka olisikin täänlaatuinen väkivaltainen tuomio vähemmin heidän tapainsa mukainen, kuin se on; ja heitä on tuleva niin suuri joukko kuin me soveliaimmaksi päätämme. Me pidämme vaaria, etteivät he saa tulla tänne likelle hovia semmoisella tavalla ja niin suurella joukolla, että saattaisivat asiat arvaamatta karata meidän päällemme. Ja kun vaan se vaara estetään, niin on sitä parempi, mitä suuremman joukon sallitaan tulla tappeluun molemmin puolin; sillä sitä useampia kaatuu heidän urhokkaimmista, levottomimmista miehistänsä, ja sitä vahvempi toivo on meillä, että Vuoristo jonkun aikaa on pysyvä rauhassa".
"Se olisi veristä valtioviisautta, veljeni", sanoi kuningas, "ja minä vielä kerran sanon, etten saa omaatuntoani sallimaan surmaa niin monelle noista villeistä miehistä, jotka ovat varsin vähän paremmat pimeitä pakanoita".
"Ja onko sitten heidän henkensä kalliimmassa arvossa", kysyi Albanyn herttua, "kuin meidän aatelisherrain, jotka teidän luvallanne, kuninkaallinen majesteetti, niin usein saavat taistella aidatulla tanterella jonkun lakiriidan ratkaisemiseksi taikka ilman mitään muuta, paljaan maineen tähden?"
Kuningas, näin ahtaalle ajettuna, ei voinut sen enempää vastustaa tuomiota taistelun kautta, joka oli niin juurtunut valtakunnan lakiin sekä ritariston tapoihin. Hän vastasi vaan: "Jumala sen tietää, etten ole koskaan ilman suurinta vastahakoisuutta antanut semmoista lupaa, josta puhut. Enkä ole koskaan nähnyt ihmisten taistelevan veriin asti, suomatta että olisin voinut sammuttaa sen taistelun oman vereni vuodatuksella".
"Mutta, armollinen kuningas", virkkoi abotti; "minusta näyttää, että jos emme ota noudattaaksemme jotakin sentapaista kuin Albanyn herttuan neuvoa, niin meidän täytynee kreivi Douglas'in keinoon ryhtyä. Tässä jälkimäisessä tapauksessa tulisi vaan meidän Alankolais-miekoillemme tehtäväksi, mitä edellisessä nuot hurjat Vuorelaiset tekisivät omin käsin, jota paitsi taistelu-onni olisi epätietoinen ja monen kunnon alamaisen surma liioinkin tietty. – Mitä te, kreivi Douglas, itse virkatte tässä meidän armollisen Albanyn herttuan valtioviisaasta ehdoituksesta?"
"Douglas", vastasi ylpeä kreivi, "ei ole koskaan neuvonut valtioviisailla vehkeillä tekemään mitä suoralla väkivoimalla voipi saada aikaan. Minä pysyn entisessä mielipiteessäni ja olen valmis sotaan lähtemään omieni niinkuin myös kaikkein Perth'in ja Carsen läänien paronien seuralaisten kanssa. Ja taikaa saatan nuot Vuorelaiset tottelemaan ja nöyrtymään taikka jätän yhden Douglas'in kreivin ruumiin tuonne heidän jylhiin erämaihinsa"
"Se oli jaloa puhetta, herra Douglas'in kreivi", virkkoi Albanyn herttua, "ja lujasti voisi kuningas luottaa teidän pelottomaan sydämmeenne sekä teidän uljaan väkenne miehuuteen. Mutta ettekö huomaa kuinka pian voisi sattua, että teidät kutsuttaisiin toiseen paikkaan, missä teidän läsnä-olonne ja apunne on Skotlannille sekä Skotlannin kuninkaalle ihan välttämätön. Ettekö kuulleet millä synkällä äänellä tuittupäinen March'in kreivi sanoi olevansa uskollinen meidän tässä läsnä-olevalle kuninkaallemme 'niinkauan kuin hän olisi Robert kuninkaan vasalli'? Ja ettekö te itse puhuneet ilmi siitä epäluuloa, että hänellä on salainen aikomus antautua vasalliksi Englannin kruunun alle? – Toiset herrat, heikommat mahtavuudeltaan, halvemmat maineeltaan, menkööt Vuorelaisia vastaan. Mutta jos Dunbar'in Yrjö päästää Percyn Englantilaisineen meidän rajamme yli, kuka ne karkoittaa takaisin, jos Douglas on muualla?"
"Minun miekkani", sanoi Douglas, "on yhtä valmis kuninkaallisen majesteetin palvelukseen Englannin rajalla, kuin Vuoriston jylhimmissä perukoissa. Olen minä ennenkin nähnyt noiden ylpeiden herrojen, Percyn kreivin sekä Dunbar'in Yrjön, selät, ja voipipa tapahtua että ne vielä kerran saan nähdä. Ja jos niin on kuninkaan tahto, että minun pitää ryhtyä varustuksiin tuota kyllä luultavaa liittoa ulkomaalaisen ja petturin välillä, niin minä, pikemmin kuin heikompaan ja halvempaan käteen uskoisin tuon tärkeän Vuorelaisten rauhoittamisen toimen, olisin taipuvainen suostumaan Albanyn herttuan valtioviisauteen ja sallimaan, että metsäläiset saavat hakkaella toinen toistensa lihaa, joten vapaaherroilta ja ritareilta säästyy niiden maahanpolkemisen vaiva".
"Kreivi Douglas", virkkoi prinssi, joka näkyi päättäneen, ettei laiminlöisi yhtään tilaisuutta ylpeän appensa suututtamiseen, "ei tahdo jättää meille Alankolaisille edes niitä pikkuisia kunnian murusia, jotka olisivat saatavana Vuorelais-talonpoikain kukistamisella, sillä aikaa kun hän Rajalais-ritariensa kanssa on täysin kourin kokoeleva voiton lyhteitä Englantilaisilta. Mutta ompa Percylläkin ollut tilaisuus nähdä toisen miehen selkäpuoli; ja olenpa minäkin nähnyt suurempia kummia tapahtuvan, kuin että se, joka lähtee villaa keritsemään, tulee itse kerittynä kotia".
"Se on puheenparsi", vastasi Douglas, "joka hyvin sopii prinssille, mikä puhelee kunniasta, suosion-osoitteeksi saatu maatakuljeksivan porton nauha lakissansa".
"Suokaa anteeksi, korkeasukuinen herra", sanoi Rothsay; "vaan miehet, jotka ovat sopimattomaan avioliittoon kietoutuneet, eivät pidä suurta lukua siitä, kenenkä he par amours25 itselleen valitsevat. Kahlitun koiran täytyy haukata sitä luuta, mikä häntä on lähinnä".
"Rothsay! Onneton poikani"! huudahti kuningas, "oletko hullu? Vai tahdotko vetää päällesi isäsi ja kuninkaasi vihastuksen täyden määrän?"
"Voinpa vaikka olla kuuromykkä", virkkoi prinssi, "jos te, armollinen kuningas, niin käskette".
"No, herra Albanyn herttua", kysyi kuningas, "koska te annoitte sen neuvon ja koska Skotlantilais-verien välttämättömästi täytyy virrata; sanokaas siis, olkaa niin hyvä, millä tavoin me nuot vimmaiset miehet saisimme heittämään riitansa teidän ehdoittamallanne taistelulla ratkaistavaksi?"
"Se, armollinen kuningas", vastasi Albany, "on tarkemmalla neuvoittelulla päätettävä. Mutta se tehtävä ei mahda tulla kovin vaikeaksi. Kultaa luultavasti tarvitaan, millä heimokuntain runosepät, sekä mahtavimmat neuvoja puhemiehet saadaan lahjotuiksi. Molempien liittokuntien johtajille paitsi sitä pitää antaa tiedoksi, että jos he eivät suostu tähän rauhalliseen ratkaisutapaan – "
"Rauhalliseen, veli" virkkoi kuningas, painaen sitä sanaa.
"Niin, rauhalliseen juuri, armollinen kuningas", vastasi kuninkaan veli, "sillä parempi on että maalle tulee rauha tusinan Vuorelais-maanmoukan hengen maksulla, kuin että sota yhä edelleen saa riehua, siksi kun yhtä monet tuhannet ovat saaneet surmansa miekan, tulen, nälän sekä kaikkien Vuoristo-sodan kauhujen kautta. Vaan palatkaamme asiaan. Minun luullakseni se, jolle ensiksi ehdoitamme tätä ratkaisukeinoa, on siihen halukkaasti tarttuva kiinni; ja toista sitten varmaan hävettää kieltää, kun ehdoitettu on että riita ratkaistaan heidän urhoollisimpien miestensä miekoilla. Kansallinen ylpeys sekä puolueellinen keskinäinen viha ovat estävät heidät huomaamasta, mitä meillä, tämmöistä ratkaisua ehdoittaessa, on silmämääränä. Ja he varmaankin tulevat olemaan vielä kiivaammat toinen toistaan palasiksi hakkaamaan, kuin me heitä siihen ussuttamaan. – Ja nyt, koska neuvoittelumme, senverran kuin minä siihen voin olla avullinen, on loppunut, niin aion lähteä".
"Odottakaa vielä hetkinen", virkkoi abotti, "sillä minullakin on yksi paha esiintuotavan, niin musta ja niin kauhea, että teidän jumalinen sydämenne, kuninkaallinen majesteetti, tuskin on uskova sitä mahdolliseksi. Ja suurella surulla minä sen tuonkin esiin, sillä, niin totta kuin minä olen St. Dominikon halpa palvelija, on siinä paikassa syy Jumalan vihastukseen tätä meidän onnetonta maata vastaan. Se on syy, jonka tähden meidän voittomme muuttuvat tappioiksi, meidän ilomme suruksi – jonkatähden eripuraisuus häiritsee meidän neuvoitteluitamme ja keskinäis-sota raatelee meidän maatamme".
"Puhukaa, arvoisa abotti", sanoi kuningas; "jos se syy lienee minussa tahi minun huonekunnassani, niin lupaan kohta paikalla pitää huolta sen poistamisesta".
Hän virkkoi nämät sanat epävakaisella äänellä ja odotti hartaasti abotin vastausta, siinä pelossa epäilemättä, että siinä mahtoi tulla esiin joku uusi kanne Rothsayn hullutuksista tai pahoista tavoista. Hänen pelkonsa siitä, kun hän näki hengellisen herran silmänräpäyksen aikaa tuijottelevan prinssiin, oli kuitenkin kenties turha; sillä abotti lausui juhlallisella äänellä: "Vääräuskoisuutta, minun jalo ja armollinen kuninkaani, väärä-uskoisuutta on ilmautunut meidän keskehemme. Se anastaa yhden sielun toisensa perästä seurakunnan yhteydestä, samoin kuin susi ryöstää lampaita tarhasta"
"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi", vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".
"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti, "voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".
"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista, isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa, että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus, että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit kristin-uskoa puolustamaan".
"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa – minäkin arvoton niihin kuulun – aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta, mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".
"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee, kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt. Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa tuota hirmuista syytöstä vastaan".
"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle. Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan, ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".
Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.
"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän petostensa viattomille uhreille".