"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoi Dominikolais-abotti.
"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan", päätti kuningas. – "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme – Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua – minulla olisi sinulle jotakin kahdenkesken puhuttavaa".
"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua ratsuhevostansa.
"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"
"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme, päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten kanssa".
"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".
"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon siitä kohta ankara käskymme".
"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoi Douglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas.
Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".
"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet, korkea herra", vastusti kuningas.
"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.
Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi, virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".
"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.
"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas, "sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon sitten kaikki suostuivat. – Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen tuota kahakkaa porvarein kanssa".
"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä, jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".
"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua, onko se pahuus olemassa vai ei".
"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois. Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".
Dominikolais-munkki kumarsi läksi.
Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa; Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä; Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti. Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.
"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia, että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".
"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".
"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien kanssa – vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? – Mitä miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"
"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne yörauhan-rikkojat olivat?"
"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas; "tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen rangaistukseen".
"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen majesteetti".
"Ei mitään verukkeita, poika – Missäs sinä olit St. Valentin'in aatto-iltana?"
"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.
"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona", kysyi Albanyn herttua.
"Puhu, Taavetti – minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.
"Ramorny oli minun palveluksessani – se vastaus, toivon mä, riittänee minun sedälleni".
"Vaan se ei riitä minulle", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää, etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta – mutta tuon Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin enää tapahdu. – Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"
"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".
"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! – Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"
Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle, joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä jalkojen juureen.
"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! – sallikaa pojan pyytää isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".
"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja häpeällisen valheen kautta!"
"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi, "vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla Ramornylle armoa".
"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".
"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen? Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit sydäntäni ulos rinnastani?"
"Sen teen, isä kulta – sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa, kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi lempeästi.
Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"
"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa, joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin kanssamme, veli?"
"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa – en", vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat satimeemme houkutetuiksi".
Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään; kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi tullut.
NELJÄSTOISTA LUKU
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Lähde vuorille nyt kerallein!
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Mulle kullaks ja morsiameksein.
Vanha laulu.
Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.
Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää, ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen kumppalinsa puoleen.
"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä, Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein pesäksi,
"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään – näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä taivaallisiin toimiin – eikö ne kaikki ole todisteina, että jos Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"
"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen – ei siksi että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on, valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa; vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta, vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin muinaiseen yksinkertaisuuteensa".
"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa pakanan-uskoa".
"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä, että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja, jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa, että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. – Mutta miksi näin tuskallisesti katselet lapseni? – Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät minun näkimiäni – näetkö jonkun tulevan?"
"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule, joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi, kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne – pelkäänpä hänen nyt olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"
"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain suitsia. – Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli asumaan sinun isäsi taloon?"
"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".
"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."
Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta Conachar'in yli, niin olen sitä – sen Jumala todistakoon! – käyttänyt ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa, minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus lähettää Vuoristoon asioilleen".
"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"
"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri; "vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi. Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".
"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen aikaan olit päättänyt luopua".
Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna, kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun menemistäni luostariin".
"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni, sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain kanssa – hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin Katrille? – Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian tulee pariskunta".
Perth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja vaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: "En minä häntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut jonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi senvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä syystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun Valentini-kumppalikseni".
"Sinun Valentini-kumppaliksesko?" sanoi isä Klemetti. "Kuinkas sinä, kaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi arkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon käsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? – Luuletko että Valentinus, jonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan, ikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla paljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en palveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa jumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin vielä kiihoittaa?"
"Isä", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin mitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, "en tiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä, että noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja jonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun mielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte".
"Suo minulle anteeksi, tyttäreni", vastasi munkki lempeästi, "jos lienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea, irstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää ystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se vielä pahemmin tulee selitetyksi – jos nimittäin et aikone hänen kanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi".
"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä", virkkoi Katri, "teidän puheenne koskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää minua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo minulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan menoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki Sepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme, joka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu".
"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni", vastasi Karthausilainen; "vaan minun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua puolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka soisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes täällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta se täytyy puhua ilmi. – Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin arvo-miesten korkeimmassa säädyssä!"
"Sen tiedän, isä," sanoi Katri hätäymättä. "Soisin kyllä ettei niin olisi".
"Niin minäkin soisin", sanoi munkki, "jos tietäisin sinut turhuuden lapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat, varsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta jos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen maailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen rakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi on tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus sinulle ensin on saavuttanut".
"Isä", vastasi Katri, "prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka huomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te, joka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti olen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden vertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta, johon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa? Kuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa, olisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi tullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä – joka, jos hän lieneekin kovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on aina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei ole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan".
"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta", virkkoi munkki, "koska minun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen joukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin kaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti astuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa salavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin tukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki Sepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon, joka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi".
"Paljon kiitoksia siitä, isä", sanoi Katri; "mutta se ja Rothsayn herttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on irstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka hurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen rakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada turhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny ollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos uskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen prinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa; minun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä isä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä, niin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme että hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua rupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut siitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. – Voi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka suureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä muulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!"
"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni", virkkoi munkki; "voisipa myös tässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain lohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin käyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja, mutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti pettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat auenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu totelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma, että hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja että minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on, jos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen sydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on ihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on tuleva erään vaimon puheitten kautta".
"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä", sanoi Katri; "perättömiä unennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä liian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita tämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon katselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä".
"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni", virkkoi isä Klemetti, "ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda silmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi vähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole oikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun viisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis – hyvin on mahdollista, että kirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa Rothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa".
Tähän hän pysähtyi.
"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä", vastasi neito, "millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa Hanskurin Katrin kohtaloon?"
Hän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän nähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen silmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.
"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän esi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen valtioistuin-kumppaliksi".
"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?" kysyi Katri yhä vaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.
"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen kunnianhimo", vastasi isä Klemetti; "ja hän sai palkakseen turhuutta sekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä tarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai epäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi? Rakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta kuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet kirkon äidit".
Tähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja puhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän, elähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden tunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja rupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat kerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin mahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä ankarasti moittia sen hairauksia.
"Onko se todella mahdollista?" lausui hän, "ja voivatko tämän halvan maailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa mieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä syystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta luopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se kehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan osalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi, muuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan vääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa tuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle perusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo kuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi uskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in kaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten on mahtanut tapahtua – sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun hän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia mielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai, että Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin, saisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä perintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit kumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät voisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille suvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara omatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon eriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle oppilaistanne täyden syyn moittia teitä?"