Vanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri, silminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.
"Lasten ja imettäväisten suun kautta", sanoi hän, "on hän nuhdellut niitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän Jumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista saattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. – Niin, Katri, tästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen niiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän maalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia, mun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle, että hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän nuhdesaarnaajan huulten kautta".
Katri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä rauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui vaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä olevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista kivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne näyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi maanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli kahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän rakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista oikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä puu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt juurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän syömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja solmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta luotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja yhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi suurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä olevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti niitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän tuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet häneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten juurten takana.
Nähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli, tuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu puna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla hänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä; pää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä olivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa kietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja kädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin Skotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin kautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki yhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla varustettuina.
Katri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin lähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku alankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt. Jokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan puoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen häneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata, ilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja lausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen. Vanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas jäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia, helminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti peloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää, olivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi liikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun hänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan poikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut mennä läpi, tulivat suljetuiksi.
Vähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa, että mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan olevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään seisoi, ettei olisi milläänkään.
"Jos olen pelossa", virkkoi isä Klemetti, "niin en olekaan omasta puolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään, niinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi tuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät niiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en paljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni, vahingoittamatta pois".
"Meillä ei kummallakaan", sanoi Perth'in Kaunotar, "ole mitään syytä pelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan".
Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis, pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla. Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella – päällikkö-arvon merkillä – koristettu kultavitjoilla, jotka olivat useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin hänet tuntisi.
"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"
"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt, paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee. Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika. Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko: kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana. Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani valtikkaankaan vaihtaisi".
Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki, hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon yli.
"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö, tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön puolisoksi."
"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole ollut riidassa heidän kanssansa".
"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti tuon gov chrom'in (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia vastaan? – Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli jotain minulle käskettävää – virka se niin käskysi tulee täytetyksi".
Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin mahdollista lopettaa keskustelun.
"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa – te kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te, yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan, siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".
"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle on turvaunut!"
"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen", sanoi Katri. "En teidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas jotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan huiskuttaminen siitä pois säikyttäne".
Vuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.
"Varpunenkin", virkkoi hän, "ollessaan silmää likempänä, näyttää suuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte Douglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat. Mutta olkoon niinkuin sinä tahdot – et usko kuinka laajalle meidän kukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen Vuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä Tay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden rotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka olisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon, että Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin Grampian-vuorten eteläpuolelle. – Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne tään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin sinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme jatkaa Tay-järven takana – minä vaan en puutu enää hansikkain leikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä huoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä".
"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar – Eachin, arvelin sanoa. – Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika, sillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen väen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!"
"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi, etpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi, kaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva jaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta, ja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta niinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa Mac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen puolesta, joka sinua hellästi rakastaa".
"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa", sanoi Katri; tai pikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. – Hyvästi nyt, hyvä, kunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä unohda – muistelkaa minuakin rukouksissanne. – Mutta kuinka te vaan kestänette sitä vaivaloista matkaa!"
"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee", sanoi Eachin, "jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle saamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri – täältä on pitkä matka Perth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani".
"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne suinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat vaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen peitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä Pyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin teräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen".
Katri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori Eachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt entisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän, vaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen, uskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen luultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri olikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa tilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä suudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos hän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa vilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja myöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.
Siksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän joutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli heidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen poika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa vastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen tahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana turvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko, joiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita toisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat vaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen prinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen kautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin isälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä aikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä pelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa ajalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin, olleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta kertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän omain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla keskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän suhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja oli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään, vaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi uskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria vastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat täyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen sydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään luostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään mahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta hän rauhaa ja turvaa toivoi.
Näissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään selvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen vaaroihinsa, nimittäin mainettansa Perth'in kaupungin Kaunottarena. Se oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli; toinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta Heikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun hän St. Valentin'in päivän aaton muisti.
VIIDESTOISTA LUKU
Voi siemynkin jos valtaa sais,
Mi sielun tuskan sammuttais!
Bertha.
Me olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole sairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa, missä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä virkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu vyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia tulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa näytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies. Henbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa, hiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen, ahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies ohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä, kysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?
"Molempia, sinä myrkynkeittäjä", virkkoi ritari Juhana Ramorny, "ja vieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun vietävän läsnä-oloa".
"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari, kumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden muuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille, olisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä näiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta". Näin sanoen hän näytti luisia kämmeniään. "Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä kiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani paremmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette lääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää yksistään haavanne lyömämiehen varalle".
"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla", virkkoi sairas; "mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko, mikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat voimattomat".
"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille vimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä haavan ärtymistä".
"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi sitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman useampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että minä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?"
"Herra ritari", vastasi lääkäri, "en minä ole pappi, enkä myös edes kovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin tahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen armollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään vahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se olisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut pois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä".
"Soisinpa että se, Dwining – soisinpa että se olisi sattunutkin, niinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun valtioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin kömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle, siksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta – taistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, – kunnialoistoa, josta en voi toivoa mitään osaa – sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten ei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin, olisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella heillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa yrittää kiistaan vaimojen suosiosta!"
"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä, herra ritari, huomaamaan", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten valmistelemisessa, "että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat menneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään loistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto kilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi voinut teille tarjota".
"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri", vastasi Ramorny. "Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle tässä häviössäni vielä tarjona?"
"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea", vastasi Dwining; ja sitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä mainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan: "Kosto!"
Sairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada kuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas laskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä: "Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet, maisteri Dwining?"
"En missään kristityssä koulussa", vastasi lääkäri; "sillä vaikka sitä salaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti, miehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni myös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle korottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan tunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka se pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää".
"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan", sanoi Ramorny.
"Se ei kuulu tähän", vastasi Dwining. "Tyynimmät vedet ovat aina syvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa, ennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan päälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla askelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme".
"Ja minunko", virkkoi ritari, "joka kostonteitäni aina olen astunut rautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui, minunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!"
"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".
"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten osallisiksi – joka on vaarallinen asia – elleivät he samalla toivo saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten tapausten johdosta ruvennen käymään?"
"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin teidänkin".
"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla, että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä kuin Ramornylla?"
"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään häntä ja vihaan häntä".
"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut, kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin, kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette! Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! – Niin, lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran. Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".
"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari; "sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä kaikilla lähiseuduilla".
"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää kuitenkin saada. – Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule – herrani, jota olen palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella, voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä uskollisuudella häntä kohtaan – se sama, jonka huimaa hullutusta auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut, hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi. Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä vimmallansa. – Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon salaisuuksistani – lyökäämme kättä siitä kaupasta – kättäkö sanoin? – vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun kostolleni kuin minä sinulle. – Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette – te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte, kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli mistään sen enemmistä lahjuksista. – Mutta jos intosi tähän hyvään asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".
"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle niinkuin kääpiö kansantungoksessa – rikkaitten ja mahtavien pää on pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".
"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".
"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni", virkkoi lääkäri, pistäen lahjan taskuunsa, "tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä lienee – eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut, lievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami, jolla sitä olen voidellut?"
"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole minussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta vastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä saat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten liikkuu?"
"Sitäkin olen minä mietiskellyt", sanoi Dwining. "Rynnäkkö hänen taloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä hänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat, niissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia mestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen, sillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja rautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit saataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun, varsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä ovat varoillansa".
"Aivan niin, oikein, lääkäri", sanoi Ramorny, "sillä luonteesi mukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan – sinä tunsit siis sineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta, laahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla – miksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein kanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset olisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee halpain poroporvarein kanssa – ja miksikä sinä toisten hupsuin seurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon, jos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa mies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?"
"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli teille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä ajamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari muuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten te, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren sulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta tässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla pilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua".