"No, Pyhä Johannes auttakoon!" virkkoi hanakuri, "tämäpä on semmoinen häväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja kääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni nähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun paljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle, joka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden vaatimuksista – Hyi semmoista!"
"Hist, hist, Simo vaari!" vastasi vapaamielinen lakintekijä; "te ette muista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa – totta puhuen minä vähäisen väijyskelin – ennen päivännousua näin sepän jälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille, että tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen tiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni Dundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren miehen kepponen".
"Ja hän tuli tänne", sanoi Simo katkerasti, "tyttäreni puheille, vaikka hänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin kuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! – Ei tästä auta sen enempää puhua – varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier Proudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin mielelläs tahtoisit olla. Vaan – "
"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko", virkkoi Olivier, joka nyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt hänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi tietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli tapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella. "Ajatelkaa", jatkoi Olivier, "että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus voi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä jälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun vaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä kaupungissa, minä itsekin – "
"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti", sanoi hanskuri tulisimmalla vihastuksella; "sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä tyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun luonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia valheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan sinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin läpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos vaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän uskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella miekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään on tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se olisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin Marketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista".
Lakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli olisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo harmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei näin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun Markettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään, joka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa häiritsemään".
"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää" virkkoi vimmainen hanskuri, "vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni, etten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja muserra sun kalloas!"
"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri", virkkoi lakintekijä, "ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset – huomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset".
"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!" huusi hanskuri. "Oikeinpa hävettää minua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada sydämeni näin liikutetuksi – Sinä pöllö – raato – kielilerkku narri!" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän vaipui tuolille. "Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut nyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä – mitäs minä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä minun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin suuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut kömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt minulle. Mutta – mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän kunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi nurin narin".
Sillä välin kun hanskuri näin päivitteli sitä, että mielipahakseen oli saanut vahvistuksen jutulle, jota mielellään olisi pitänyt valheena, oli ulos-ajetulla morrice-tanssijalla, tämän Helmikuun-yön pimeydessä ja kylmyydessä, aikaa mietiskellä mitä tuosta hanskurin hillitsemättömästä vihastuksesta oli syntyvä.
"Mutta ei se vielä ole mitään," ajatteli hän itsekseen, "Wynd'in Heikin vimmastuksen rinnalla. Onpa hän joskus surmannut miehen paljon vähemmästäkin syystä, kuin vihan laittamisesta hänen sekä Katrin ja tuon tulisen vanhan ukon välille. Tosiaankin olisi ollut viisaampi sanoa, etten ollut nähnyt mitään. Mutta halu olla olevinani aika lystiveikko – niinkuin muuten todella olenkin – kokonaan sai vallan minussa. Olisiko minun nyt parempi mennä noihin pitoihin Griffin'in krouvissa loppuun asti osaa-ottamaan? Mutta sitten Marketta toruu, kun kotiin tulen – vaikka pitäisihän mulla nyt pyhäpäivänä olla jotain etuoikeuksia. Niin, nyt tiedän – en lähdekään krouviin – lähdenpä vaan sepän luo, joka varmaankin on kotona, koska ei kukaan ole nähnyt häntä täänpäiväisissä ilon-pidoissa. Minä koetan päästä sovintoon hänen kanssaan ja tarjoun sovinnonhierojaksi hänen sekä hanskurin välillä. Heikki on yksinkertainen, suora mies, ja vaikka hän kahakassa, arvelen ma, lieneekin vankempi minua, voinpa kuitenkin puheessa taivuttaa hänet vaikka kuinka tahdon. Kadut nyt jo ovat rauhalliset – yö on myös pimeä, ja voinhan paitsi sitä pujahtaa pois tieltä, jos reuhaajoita kohtaan. Kyllä ma lähden sepän luokse, ja kunhan saan hänet lepytetyksi, vähät minä sitten huolin Simo ukosta, St. Ringan auttakoon minut vaan ulos tään-yöllisestä pulasta, kyllä mä sitten ennen leikkaan kieleni poikki, kuin toistamiseen saatan sillä pääni tämmöiseen vaaraan! Tuo ukkokin tuossa, kun sydämensä oli kiihtynyt, näytti pikemmin semmoiselta, jonka virkana on härän nahkaisten kylterien halkaiseminen, kuin vuohennahkaisten sormikkaitten leikkaaminen".
Näissä miettein mahtava Olivier astui nopeasti, vaikka niin hiljaa kuin mahdollista, Wynd-kadulle päin, missä niinkuin lukijat jo tietävät, sepällä oli asuntonsa. Mutta kova onni ei ollut vielä tehnyt kaikkia kepposiansa lakintekijälle. Poiketessaan Isollekadulle, kuuli hän aivan likeltä musiikin rämähdyksen ja sitten pitkää hurraamista.
"Ne on iloiset kumppalini, morrice-tanssijat", ajatteli hän. "Tuntisin minä ukko Jeremiaksen kitarrin vaikka sadastakin. Annas kun koetan päästä kadun poikki, ennen kuin he ovat ohitse menneet. Jos he minut keksivät, niin luulevat minun olevan jollakin pienellä salaisella retkellä, ja se on lisäävä mainettani miekkamiehenä".
Tässä halussaan tulla kuuluksi lystiveikkoin sekä uljasten miekkamiesten joukossa, jota kuitenkin hänen sydämensä pohjasta varovaisuus vähän vastusteli, yritti lakintekijä pujahtaa kadun poikki. Mutta pauhaajoilla, ketä lienevätkin olleet, oli tulisoihdut kädessä ja näiden valo sattui Olivier'iin, jonka puku paitsi sitä, vaalean värillisyytensä vuoksi, oli sitä näkyvämpi. Yleinen huuto: "Saalista, saalista!" kajahti, voittaen soittoniekan rämpätyksen, ja ennen kun lakintekijä oli vielä kerjinnyt päättää, oliko parempi paeta vai pysyä paikallaan, tarttui jo häneen kaksi nopsaa nuorta miestä, jotka olivat puetut eriskummallisiin naamiopukuihin, ollen olevinansa metsäläisiä, ja heiluttelivat suuria nuijia kädessään. He lausuivat hänelle synkällä äänellä: "Antau vangiksi, sinä hely- ja hetale-mies! Antau, tulkoon apua tahi ei, muuten, sen takaamme, olet kohta kuollut morrice-tanssija!"
"Kellekäs minun pitää antautua vangiksi?" kysyi lakintekijä vapisevalla äänellä. Sillä vaikka hän näki joutuneensa keskelle naamiojoukkoa, joka vaan lystiä piti, huomasi hän kuitenkin samassa, että he olivat paljon korkeampaa säätyä, ja häneltä masentui rohkeutensa, jota hän olisi tarvinnut, pitääkseen paikkaansa leikissä, missä alhaisemmalle helposti saattoi käydä pahasti.
"Vieläkö puhut vastaan, orja?" vastasi toinen naamusmies, "ja pitääkö mun, kohta paikalla sinua löylyttämällä, todistaa että sinä olet vanki?"
"Ei millään muotoa, mahtavat Indian miehet", vastasi lakintekijä, "kyllähän minä kernaasti olen teille mieliksi".
"Tule sitten", käskivät kiinni-ottajat, "tule sitten kumartamaan Naamiopelein Keisaria, Tanssijain Kuningasta sekä Yöretkien Suuriruhtinasta, ja selittämään minkä oikeuden nojassa olet niin rohkea ja täällä jaloillas kepsuttelet, kilkuttelet sekä kenkänahkaa kuluttelet hänen valtakuntansa rajain sisässä, käymättä hänelle veroa maksamassa. Etkös tiedä, että sillä olet tullut maankavaluuteen syypääksi?"
"Se olisi liika rangaistus mielestäni", virkkoi Olivier parka, koska en tietänytkään teidän armollisen herranne pitävän valtaansa tänä yönä. Mutta kyllä mielelläni tahdon maksaa sakkoa rikoksestani, jos lakintekijä-paran kukkaro saanee sen sovittaa viinikannullisella tai jollakin muulla sentapaisella".
"Viekää hänet keisarin eteen!" huusivat kaikki yhtä suutansa, ja morrice-tanssija vietiin hoikan, mutta norjan ja sievännäköisen nuorukaisen eteen, jolla oli komea puku. Vyö sekä kruunu olivat riikinkukon sulkasista, joita silloin tuotiin Itämailta asti ja pidettiin kovin harvinaisina ihmeinä. Yllään hänellä oli lyhyt tröijy sekä ihokas partin-nahasta, jota paitsi hän oli ylt'-yleensä puettu ihonkarvaiseen silkkiin, niin että hän kokonaan oli sennäköinen, jommoiseksi Indian kuninkaita silloin luultiin. Jalassa oli virsut, punaisilla silkkipauloilla kiinnitetyt, ja kädessä jonkunlainen viuhka, jommoisia korkeasukuiset rouvat siihen aikaan käyttivät, myöskin tehty vihkoksi eli tupsuksi kokoon sidotuista riikinkukon sulkasista.
"Mitä miehiäsi sinä olet", kysyi Indialais-kuningas, "joka uskallat sitoa morrice-tiukusia aasin kavioihin? – Kuules, veikkonen, puvustas päättäin luulisi sinun olevan meidän alamaisiamme, koska meidän valtaamme kuuluu koko Lystilän kansa, kaikenlaiset naamiomiehet sekä soittoniekat siihen luettuna. – Mitä! – onkos sulla kieli kammitsassa? Hän on viiniä vailla – tarjotkaa hänelle pähkinällinen sekt-viiniä".
Summattoman suuri ontelo kurpitsi, täynnä sekt-viiniä kohotettiin pahantekijän huulille, ja samassa kuningas käski: "Pureppas nyt tää pähkinäinen rikki, ja tee se somasti, ilman irvistelemättä".
Mutta Olivier'ia, vaikka hän ei suinkaan olisi hylännyt kohtuullista siemausta tarjona olevata hyvää viiniä, kuitenkin peloitti tuo iso määrä, jota häntä käskettiin nielemään. Hän otti kulauksen ja sitten anoi armoa.
"Älkää pahaksi panko, armollinen majesteetti, vaan minulla on vielä pitkä matka, ja jos kulauttaisin suuhuni kaiken tuon mitan, jota te, armollinen kuningas, hyväntahtoisesti tarjootte ja josta nöyrimmästi kiitän, niin en enää pääsisi harppaamaan tään katu-ojankaan poikki".
"Vai sinulla on vielä nyt niin norjat jalat? No, hypähdäpäs sitten yksi kerta – haa! yks, kaks, kolme – sepä oivallista! Ja vielä kerta – kannustelkaapas häntä hiukan" – yksi seuralaisista sivalsi Olivier'iä kepeästi miekallaan – "kas se oli paras hyppäys kaikista – hän hyppäsi aivan kuin kissa räystäs-kourussa! Tarjotkaa hänelle pähkinän mehua vielä toistamiseen – ei, ei väkisin – hän on maksanut sakkonsa, eikä siis ole ansainnut ainoasti vapauttansa, vaan vielä palkintoakin lisäksi. Polvilles, mies, polvilles, ja nouse sitten Kurpitsin ritariston jäsenenä! Mikäs on nimes? Ja antakoon minulle joku miekkansa".
"Olivier on nimeni, hyvä herra – kuninkaallinen majesteetti, arvelinkin sanoa".
"Vai Olivier! No sittenhän jo kuulutkin Kaarle Suuren kahdentoista sankarin joukkoon, ja sattumus tekee aiotun armon-osoitukseni tarpeettomaksi. Nouse siis, Olivier Kattopäre, kunniallisen Kurpitsin ritariston jäsen – nouse Hullutuksen nimeen, – sitten lähde omille asioilles ja mene hiiteen".
Näin sanoen naamiojoukon kuningas sivalsi miekan lappeella lakintekijää selkään sangen tuntuvasti. Olivier parka puolestaan kavahti ylös suuremmalla nopsuudella, kuin mitä siihen asti oli hänessä nähty, ja läksi, kiihtyen vauhdissaan hänen jäljestään kaikuvasta naurusta sekä huudosta, juoksemaan niinkuin kettu, jota koirat ajaa. Tästä juoksustaan ei hän lakannut, ennen kun oli saapunut sepän talon eteen.
Vasta silloin kun hän jo oli kerran oveen kolkuttanut, muisti säikähtynyt lakintekijä, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ensin miettiä, mitenkä hänen tulisi astua Heikin eteen ja pyytää anteeksi, siitä että niin ajattelemattomasti oli ilmoittanut sepän salaisuuden Simo Hanskurille. Ensimmäiseen kolkutukseen ei tullut mitään vastausta, ja kenties lakintekijä, koska hänessä tällä lyhyellä, hänelle suodulla mietintö-ajalla yllämainitut ajatukset nousivat, olisi luopunut päätöksestään ja lähtenyt omaan kotiinsa, uskaltamatta sepän puheille mennä. Mutta joku kaukaa kajahtava soiton-rämähdys nosti hänen pelkonsa, että hän uudestaan voisi joutua saman iloisen naamiojoukon käsiin, josta juuri oli päässyt. Hän kolkutti siis uudestaan sepän oveen hätäisellä, vapisevalla kädellä. Kohta säikähdyttikin nyt häntä Heikki Sepän syvä, vaikkei pahansointuinen ääni, joka huoneen sisästä vastasi: "Kuka pyrkii sisään tällä hetkellä? – Ja mikä on asiana?"
"Minä se olen – Olivier Proudfute", vastasi lakintekijä. "Minulla olisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni".
"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä leikkituulella", sanoi Heikki. "Mene tiehes – en huoli nähdä ketään tänä iltana".
"Mutta, veikkonen – hyvä veikkoseni", jatkoi uljas miekkamies ulkona, "minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun katokses suojan alle!"
"Sinua hupsua!" vastasi Heikki. "Eihän yksikään tunkiokukko, ei huonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena, viitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä olet!"
Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää, ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka peittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: "Vanhan kumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut sisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä ruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!"
"Se olisi häpeä minulle", arveli hyvänluontoinen seppä; "ja saattaishan olla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä verenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin haikaraan".
Tätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti teljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran todellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään. Mutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti Olivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja kyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt katsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei ollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis ovensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli surkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä yksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen pelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.
"Mitä se on?" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki lakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. "Mitä hullua melua tää on, mestari Olivier? – Enpä voi nähdä ketään likimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä".
"Anna minulle juomista, veikko kulta", sanoi Olivier; "aivan olen hengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti".
"Minä olen vannonut", virkkoi Heikki, "ettei tässä talossa tule mitään iloa pidetyksi tänä iltana. – Olen arkivaatteissani, niinkuin näet, enkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses väkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee – jos tahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle".
"Kyllä jo olen väkeviä liiaksikin saanut tän' iltana", virkkoi Olivier raukka; "onpa minua melkein hukutettukin väkeviin juomihin. – Tuota hiiden kurpitsia! – Annas mulle vaan tilkkanen vettä, veikko kulta – et toki suinkaan antane minun sitä turhaan pyytää? Taikka, jos niin tahdot, anna tuopillinen kylmää kaljaa".
"No, jos ei muuta", virkkoi Heikki, "se ei saa puuttua. Mutta mahtoipa se ollakin aika vaara sulla, joka sinut nyt pakoittaa jompaakumpaa noista mainituista juomista pyytämään".
Näin sanoen hän täytti tuopin läheisestä tynnyristä, ja antoi sen vieraalleen. Olivier otti sen ahneesti, nosti sen suulleen vapisevalla kädellä, ja joi sen tyhjäksi huulilla, jotka halusta värisivät; ja vaikka juomansa oli sitä laihaa lajia, jota hän oli pyytänyt, oli Olivier niin suuresti virvoituksen tarpeessa pelästyksen sekä edellisen ilonpidon perästä, että hän, jälleen asettaessaan tuoppia pöydälle, syvästi huoahti mielihyvästä, ja sitten pysyi ääneti.
"No, nyt kun olet saanut juomista, veli kulta", virkkoi seppä, "voit virkkaa, mitä sulla oikeastaan on asiana? Missä ne ovat, jotka sinua uhkaavat? Minä en huomannut yhtään ainoaakaan".
"Ei – mutta oli niitä parikymmentä, jotka minut ajoivat tänne pakoon", vastasi Olivier. "Vaan kun he näkivät meidät molemmat yhdessä, masentui heidän rohkeutensa, joka saattoi heitä kimppuun käymään, koska taannoin vaan oli yksi meistä heidän edessänsä".
"Älä nyt joutavia jaarittele, Olivier veikkonen", sanoi isäntä; "ei minun mieleni nyt tee sille polulle".
"En minä joutavia puhukaan, St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä, auttakoon! Hullu Rothsayn Taavetti, ja hoilottava Ramorny sekä koko se muu joukko minut pysähdyttivät ja tekivät minulle ilkeää väkivaltaa" – näin sanoen hän hieroi kipeää paikkaa. – "He pakoittivat minut juomaan suuhuni koko puolikollisen Malvoisier-viiniä".
"Sinä hulluttelet, mies – Ramorny on kipeä, kuoleman kielissä! sitä apteekkari kertoo jokapaikassa. He ja hän eivät suinkaan voi olla liikkeellä sydänyöllä tuommoisia kepposia tekemässä".
"En tiedä sanoa", vastasi Olivier; "mutta näin minä sen joukkion soihtujen valossa, ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, että heillä oli samat lakit, jotka ompelin heille, joulun jälkeen. Ne ovat tavatonta muotoa, ja tottahan minä oman neulani työn tunnen".
"No, voipihan olla, että sinulle on pahaa tehty", vastasi Heikki. "Jos sinua todella joku vaara uhraa, laitatan sinulle vuoteen tähän kammariin. Mutta sitten pitää sun sille kohta suistaa pääsi, sillä minua ei nyt lorueleminen huvita".
"Ei, kyllä minä muuten olisin sinulle hyvin kiitollinen tarjotusta yömajasta, vaan minun Markettani suuttuisi – taikka ei hän oikeastaan suuttuisi, sillä siitä minä vähät huolisin – vaan asia on semmoinen, että hän tämmöisinä pauhuisina öinä aina on tuhannessa pelossa, kun hän tietää minulla olevan juuri saman luonteen kuin sinulla – sanasta kohta kolahdus".
"No mene sitten vaan kotiin", sanoi seppä, "ja näytä hänelle, että hänen kallis tavaransa on tallella – kadut nyt ovat rauhalliset – ja ilman kursastelematta puhuen, minä tahtoisin olla yksin".
"Niin, mutta minun pitäisi ensin puhua sinulle tärkeästä asiasta", vastasi Olivier, joka, vaikka ei uskaltanut jäädä, myös näkyi olevan vastahakoinen lähtemään. "Meidän kaupungin neuvostossamme on ollut melua tuosta seikasta, joka tapahtui Valentin'in päivänä. Ylituomari kertoi minulle vielä noin neljä tuntia sitten, tehneensä Douglas'in kanssa sen sopimuksen, että riita ratkaistaisiin kahdentaistelulla, johon yksi vapaa aateliston mies pantaisiin kummaltakin puolelta. Meidän tuttavamme Pirun Rikard on, siksi kertaa huolimatta aatelisnimestään, pitävä Douglas'in sekä muiden aatelisherrain puolta, ja kauniin kaupunkimme puolesta tulee jommankumman meistä kahdesta taistella. Ja on nyt asia semmoinen, että minä, vaikka kyllä olen vanhempi porvari kuin sinä, suostuisin sen ystävyyden ja rakkauden tähden, joka aina on ollut meidän välillämme, antamaan sinulle etusijan, itse tyytyen tuohon vähempi-arvoiseen sauvamiehen virkaan".26 Heikki Seppä, vaikka suutuksissa, ei saattanut olla hymyilemättä.
"Jos se seikka sinua huolettaa ja estää menemästä levolle sydän-yön aikana, niin voin huolesi helposti huojentaa. Et sinä saa menettää tätä sinulle tarjottua kunniaa. Minä jo olen ollut aikanani parissa kymmenessä kahdentaistelussa – liian, liiankin monessa. Sinulla, luullakseni, ei ole vielä koskaan ollut tilaisuutta taistella muun kuin puisen soldanisi kanssa. Kohtuutonta – vääryyttä – vasten kaikkea ystävyyttä olisi, jos minä ystävällisen tarjouksesi omaksi hyväkseni väärinkäyttäisin. Mene siis vaan kotiin, veikko kulta, ja älköön tuon tarjona olevan kunnian menettämisen pelko sinun untas häiritkö. Ole sinä huoleti, kyllä sinä saat taistelunvaatimukseen vastata, niinkuin sinulla onkin täysi oikeus, koska tuo raaka roisto sinulle pahaa teki".
"Suurkiitos, paljon kiitoksia", virkkoi Olivier, joka ystävänsä arvaamattoman myöntyväisyyden kautta joutui pahasti hämille; "oletpa sinä, kun oletkin, uskollinen ystäväni, jona sinua aina olen pitänyt. Mutta minunkin ystävyyteni sinua kohtaan on yhtä suuri kuin sinun ystävyytesi minua kohtaan. En minä – sen vannon St. Johanneksen nimen kautta! – tahdo sinulle vahinkoa tehdä tähän taisteluun menemällä. Ja nämät sanat nyt sanottuani, olen vapaa kaikesta kiusauksesta, sillä ethän toki soisi minun tulevan valapatoksi, vaikka pääsisinkin sillä pariinkymmeneen kahdentaisteluun osalliseksi".
"Kuules, Olivier", sanoi seppä, "tunnustapas nyt koreasti vaan, että sinua peloittaa. Tunnusta nyt vaan suora totuus kerrassaan; muuten jätän sinut tähän pulaan ja sinä saat koettaa tulla toimeen siinä asiassa niin hyvin kuin voit".
"Ei, veikko kultaseni", vastasi lakintekijä, "tiedäthän, että minä en koskaan ole ollut pelkuri. Mutta, totta puhuen, tuo rosvo on hurja mies; ja minulla on vaimo – Marketta rukka, niinkuin tiedät – ja pieniä lapsukaisia – vaan sulla – "
"Ja minulla", keskeytti häntä Heikki äkisti, "ei niitä ole eikä ikinä tule olemaan".
"No niin juuri – ja koska seikka on semmoinen – niin soisin mielummin, että sinä menisit siihen taisteluun minun sijastani".
"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!" sanoi seppä, "onpa sinua helppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari Patrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta. Luuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun käsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia on puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että Marketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles aamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa – sitten taas jaksat hakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä sanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika miehen sivallusta".
"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?" vastasi Olivier, jonka sydän oli hyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta. "Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi sinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni katkeaisi. Ei enempää siitä – olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun huoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat kalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla tuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. – Vai on se riita todella pois sovitettu?"
"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty kahleenlenkki", sanoi seppä. "Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut kukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä Olivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä oli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä on meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle suopi – sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin tuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri vastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin puolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on, ymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea sitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä vastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on rajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme kuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan".
"Mutta kuinkas – Pyhän Johanneksen nimeen! – tää kaikki on tullut tehdyksi?" kysyi Olivier. "Eihän siitä ole kenenkään neuvoa kuulusteltu".
"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se mies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn palvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin, jonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi, kaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta ritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä suurempaa herraa – niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari Charteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy kiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä kuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni".
"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä hyvin hartaasti", virkkoi Olivier. "Sillä, niinkuin tiedät, seisoin silloin takanasi, ja – "
"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas – lainpykälä kuninkaallisen suvun jäsenten sivaltamisesta on ankara", sanoi seppä. "Paras on olla sormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko se asia on nyt poispeitetty".
"Jos niin on", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän hyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta tiedosta, "on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in käytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on meidän kaupungin oma ylituomari".
"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee palvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. – Mutta kuules, yö jo kuluu – tahdotko valvoa kaiken yötä."
"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko kultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää kaljaasi".
"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä paikassa, missä kylmistä juomista on puutos. – He, kulauta nyt kitahas vaikka koko puoliskollinen, jos tahdot".
Olivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa, hyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi esiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella närkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei kuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että kohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: "Minä tapasin Simo Hanskurin tänä iltana, veikkonen".
"Vai niin", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; "ja jos olet tavannut, mitä se minua koskee?"
"Eipä muuten – ei muuten", jatkoi hämille joutunut lakintekijä. "Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin kuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan jälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa seurassa sinä tavatessamme olit".
"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa pimeässä raitissa tuolla?"
"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten kokonaan leppymään".
"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?" kysyi seppä.
"Sainpa mar' tällä keinolla: – Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha mies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa elohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta tyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä Perth'issä? Eipä suinkaan – minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi pois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas – enkö vai ole auttanut sinua pois pulasta?"
"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä hetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun minä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi aasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan upoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni, jommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit kellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa".
"Hah, hah, haa!" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. "Oletpa aina lysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän tulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?"
"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.
"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.
"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.
"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään käydä minun kimppuuni".
"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin lähdet".
"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.
"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"
Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan, matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut, kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.