SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Me palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat niin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä, viimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen joutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan lisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen, jatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja peloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät tehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä. Viimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski seuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.
"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani", lausui hän, "me olemme ainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme. Meidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee, jolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa kuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme kunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien säkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen sammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin on se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille alamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä synkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin ritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme ole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä tiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme kuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille uskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa osoittamaan. – Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut, käskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen ilonpitoon?"
"Käskin, armollinen herra."
"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet hänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat meidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa jäähyväiset vanhalle ystävällemme?"
"Sen annoin tiedoksi", vastasi valeairut.
"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän, joka on olevinansa niin suuri kynämestari?"
"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen mukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen, koska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän epäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä kadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon porvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen palvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne palvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi".
"Kas se oli viisaasti tehty", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene tarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi oikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä tuleva, – "se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian hölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi pois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme, on julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka jos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa, tulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä tuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän läsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. – Lähdetään siis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat! Kohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki – kohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan, joidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi, valitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän kannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa silmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin mitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja soittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!"
Eteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja heidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten katujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä monesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä mikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla. Viimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon eteen, jonka pieni piha erotti kadusta.
Täällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten kostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin uhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän kuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta Eviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti kolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa sairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi heidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha yrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn makuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin, joten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta melusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän kolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän humalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä kuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven kolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa – joka, surkea kyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua – rupesi torumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja ilon-jumalan palvelijoiksi.
"Tuokaa tänne", käski hän, "avaimemme – tuossa se on maassa – ja avatkaa sillä tää vastahakoinen portti".
Avain, jota hän osoitti, oli suuri pölkky, joka oli jätetty sinne kadun syrjälle sen-aikuisissa Skotlannin kaupungeissa tavallisella huolimattomuudella.
Indian miehet kohta nostivat sen hurraten, ja sysäsivät sitä yhdistetyin voimin porttia vastaan niin kovasti, että lukko, telje sekä saranat kaikki lusahtivat, ja näyttivät tahtovan pian katketa. Eviot ei ruvennut odottamaan siksi, kun tää patteri olisi työnsä saanut tehdyksi; hän tuli ulos pihalle, ja, tavan vuoksi kysyttyänsä yhtä ja toista, käski porttivahdin avata portti, olevinansa ikään kuin nyt vasta olisi nuot keski-yölliset vieraat tuntenut.
"Sinä uskottoman herran kavala orja", sanoi hänelle prinssi, "missä on meidän kunnoton alamaisemme, ritari Juhana Ramorny, joka on niskoitellut meidän käskyämme vastaan".
"Armollinen herra", vastasi Eviot, kumartaen yht'-aikaa puhujan todelliselle sekä leikki-arvolle, "minun herrani on par'-aikaa kovasti sairas – hän on ottanut unijuoman – ja – älkää pahaksi panko, kuninkaallinen korkeus, jos minä, niin kuin velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ilmoitan, ettei hänen puheillensa voi päästä, koska hänen henkensä siitä voisi vaaraan joutua".
"Pyh! älkääs vaarasta jaaritelko, herra Teviot – Cheviot – Eviot – vai mikäs teidän nimenne lienee? – Neuvo vaan nyt minua herrasi kammariin, taikka avaa ainoasti hänen asuntonsa ulko-ovi, niin minä sinne kyllä osannen itsekin. – Kohottakaa kurpitsi korkealle, uljaat mieheni, ja varokaa, ettei mene tilkkanenkaan hukkaan tuota nestettä, jonka Bakhus jumala on luonut meille lääkkeeksi kaikkiin ruumiin tauteihin sekä sydämen suruihin. Tuokaa se lähemmäksi, ja näyttäkää meille se pyhä kuori, joka niin kallis-arvoista nestettä sisältää".
Näin sanoen astui prinssi huoneesen ja, tuttu kun siellä oli, juoksi ylös ylikertaan. Hänen perässään juoksi Eviot, turhaan pyytäen että oltaisiin hiljaa, ja häntä seurasi muu roskajoukkio. Sillä tavoin hyökkäsivät he haavoitetun talonherran kammariin.
Se, joka joskus on kokenut miltä tuntuu kun väkevän unijuoman voimalla on viimeinkin nukahdettu uneen, huolimatta kiduttelevista ruumiinkivuista, ja kun sitten tuon lääkkeen vaikuttamasta luonnottomasta tunnottomuudesta tulee herätetyksi melun ja pauhun kautta, se yksin saattaa käsittää ritari Ramornyn mielenhämmennyksen ja säikähdyksen sekä hänen tulisen ruumiinkipunsa, jotka molemmin puolin toinen toistansa kiihdyttivät. Lisätkäämme siihen vielä se tieto, että hän oli antanut murhakäskyn, joka luultavasti juuri nyt tuli täytetyksi – silloin vasta voimme oikein arvata minkälainen hänen heräämisensä oli – herääjän mielestä paljon kauheampi ijankaikkista unta. Ohkaus, joka oli hänen heräämisensä ensimmäinen merkki, kuului niin hirveältä, että se pauhaajatkin hetkiseksi aikaa peloitti äänettömiksi. Ramorny nyt katsahti ympärilleen ja näki noita eriskummallisia olentoja ympärillään, jotka hänen vielä sekavassa mielessään kuvittelivat vielä eriskummallisemmilta. Ja hän mutisi itsekseen:
"Onpa se siis kuitenkin totta, se vanha taru! Nämät tässä ovat perkeleitä ja minä olen ijankaikkisessa kadotuksessa. Tuli kyllä ei ole ulkonainen, vaan minä tunnen sitä kuitenkin – tunnen sydämessäni – tunnen sen palavan ikään kuin seitsemän kertaa kuumennettu pätsi tekisi tehtävänsä minun sisuksissani!"
Sillä aikaa kuin hän näin tuimin silmin tuijotteli ympärilleen ja koetti johonkin määrään selvittää päätänsä, lähestyi Eviot prinssiä, lankesi polvilleen sekä rukoili, että tuo seuralaisjoukko käskettäisiin ulos.
"Tämä melu", sanoi hän, "voi herralleni tuottaa kuoleman".
"Ei mitään hätää, Cheviot", vastasi Rothsayn herttua. "Jos hän olisikin jo tuonelan tuvan kynnyksellä, tässä on lääke, joka pakoittaisi paholaiset saaliinsa kynsistään hellittämään. – Tuokaa kurpitsi lähemmäksi, veikkoset".
"Se on surmaa hänelle, jos hän tässä nykyisessä tilassaan siitä maistaa", sanoi Eviot. "Hän kuolee, jos hän viiniä juopi".
"Joku muu juokoon sitten hänen sijastaan; hän tulee sitten parannettavaksi sijaisen kautta. Suokoon meidän suuri herramme Bakhus ritari Ramornylle sydämen lohdutuksen ja jalostuksen, keuhkojen puhdistuksen sekä mielikuvituksen kepeyden, jotka ovat hänen valituimmat lahjansa; ja se uskollinen palvelija, joka hänen sijastaan juopi, saakoon pyörrytykset, ja kuvotukset, ja hermoin kivistykset, ja silmäin hämärtymisen, ja pään porotuksen, jotka meidän suuri jumalamme panee lahjojensa sekaan, ettei ne saattaisi meitä jumalain vertaisiksi. – Mitäs siihen arvelet, Eviot? Tahdotkos sinä olla se uskollinen palvelija ja juoda sen juoman herrasi sijaisena? Tee se, niin me tahdomme siihen tyytyä ja lähteä, sillä tää meidän alamaisemme näyttää todella kovin kalmankarvaiselta".
"Teen minä mielelläni mitä ikänäni vaan minun heikko voimani sallii", sanoi Eviot, "pelastaakseni herraani juomasta, joka hänelle voi kuoleman tuottaa, sekä samassa teitä, armollinen herra prinssi, siitä omantunnon vaivasta, että te olisitte siihen syypää. Mutta seisoopa tuolla mies, joka varsin mielellään on tekevä sen tehtävän ja vielä kiittävä teitä, kuninkaallinen armo, lisäksi".
"Kukas tää on", kysyi prinssi. "Lihamieskö? – juuri ikään työstänsä tullut, arvaan ma. Tekevätkö lihamiehet työtä Laskiaispäivän iltana? – Hyi kuinka hän vereltä haisee!"
Sen puhui hän Bonthron'ista. Osaksi hämmästyneenä melusta tässä talossa, jossa hän luuli pimeyden ja äänettömyyden vallitsevan, osaksi sekapäisenä paljosta viinistä, jonka hän oli juonut, seisoi se roisto tuossa oven kynnyksellä, ällistellen tuota pauhaavaa parvea kammarissa. Härännahkainen tröijynsä oli verissä; verinen kirves oli hänellä kädessä; näin ilmautui hän kauhistavaisena, ilkeänä haamuna pauhaajajoukon eteen, joissa, vaikka he eivät itsekään tienneet miksi, hänen näkönsä nosti yhtä paljon pelkoa kuin myös inhoa.
Samassa kun he toivat viinikurpitsinsa likemmäksi tuota julmaa ilkimystä ja kun hän jo ojensi, niinkuin näytti, verillä tahratun kätensä sitä ottamaan, huudahti prinssi:
"Viekää hänet alikertaan! Älkää antako sen roiston juoda silmieni edessä. Hankkikaa hänelle joka muu juoma-astia meidän pyhän kurpitsimme, ilojemme merkin sijaan – sian purtilo olisi hänelle soveliain, jos semmoisen voisi löytää. Viekää hänet pois! Juottakaa hänet sikahumalaan hänen herransa liian kohtuuden sovitukseksi. – Jättäkää minut nyt tänne kolmen kesken ritari Ramornyn sekä hänen hovipoikansa kanssa. Niin totta kuin olen kunnian mies, ei tuon rosvon näkö ole minulle mieluinen".
Prinssin seurue läksi pois, ja Eviot yksin jäi kammariin.
"Pahoin pelkään", virkkoi nyt prinssi, lähestyen sairaan vuodetta, aivan toisella äänellä kuin tähän asti, "pahoin pelkään, hyvä Ramorny, että tämä käyntini ei ole sinulle suotuisa; mutta onpas se sinun oma vikasi. Vaikka tiesit ainaisen tapamme ja itse minun kanssani olit ennalta tuuminut tään-illalliset huvituksemme, et ole tullut minua likelle aina St. Valentinin päivästä saakka – nyt on jo Laskiaispäivän ilta – ja tämä poissa-olosi on julkista kapinaa ja kavallusta meidän Lystilän valtakuntaa sekä Kurpitsin lakikirjaa vastaan".
Ramorny kohotti päätään ja katsoi epävakaisella silmällä prinssiin; sitten hän viittasi Eviot'ia jotakin juomista tuomaan. Ja ovipoika toi suuren kupin täynnä jotain virvoitusjuomaa, jonka sairas tyhjensi vapisevalla ahneudella.
Sitten hän otti useammat hyppyselliset tuosta toinnuttavasta pulverista, jonka lääkäri hänelle sitä varten oli antanut; sen perästä hänen ajatuksensa näkyivät selviävän.
"Annas kun koetan suontasi, Ramorny veikkoseni", sanoi prinssi; "minä niitä asioita hiukkasen ymmärrän. – Mitä? Ojennatko minulle vasempaa kättäsi? – Se ei ole lääketieteen eikä kohteliaisuuden sääntöjen mukaista".
"Oikea käteni on jo tehnyt viimeisen työnsä teidän palveluksessanne, armollinen herra", mutisi sairas hiljaisella, painuneella äänellä.
"Mitä se tarkoittaa", kysyi prinssi. "On minulle tosin tullut tieto, että sinun palvelijasi, Musta Oventin, menetti toisen kätensä. Mutta kylläpä hän toisellakin vielä saa varastetuksi niin paljon, että pääsee hirsipuuhun. Hänen kohtalonsa ei siis sen kautta muutu toisellaiseksi kuin miksi se oli aiottu".
"Ei se palvelija menettänyt kättänsä teidän palveluksessanne, armollinen prinssi, vaan minä se olin – ritari Juhana Ramorny".
"Sinäkö?" sanoi prinssi. "Sinä mahdat leikkiä laskea minulle, tai on pääsi vielä sekava unijuomasta!"
"Jos kaikkein Egyptinmaan valmukukkain mehu pantaisiin yhden siemauksen sekaan", vastasi Ramorny, "ei se minuun pystyisi, kun tätä tässä katselen". Niin sanoen hän veti oikean käsivartensa esiin peitteen alta ja ojensi sen prinssiä kohti, käärittynä kuin se oli. "Jos nämät rievut päästettäisiin auki ja otettaisiin pois, niin te, armollinen herra, näkisitte, että verinen tynkkä on kaikki, mitä on jäänyt tähteeksi kädestä, joka aina oli valmis tempaisemaan miekkaa tupesta, niin pian kun te puolellakin sanalla käskitte".
Rothsay astui askelen taaksepäin kauhistuksella. "Se", sanoi hän, "pitää kostaa!"
"Se on jo kostettu pieneksi osaksi", virkkoi Ramorny; "näyttihän minusta kuin olisin nähnyt Bonthron'in täällä juuri ikään – vai synnyttikö se kuvaus helvetistä, joka minun mielessäni kaikkein ensiksi kuvitteli, kun heräsin, tuon tuohon kuuluvan haamun? Eviot, kutsu tänne se konna – se on, jos hän on semmoisessa tilassa, että voi näyttää itseänsä".
Eviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli estänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi, aiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka murhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin havaittavaa vaikutusta tehnyt.
"Eviot", käski prinssi, "älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi. Sieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen katsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua vavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää".
"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra", vastasi Ramorny. "Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos kukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. – Oletko antanut hänelle saatavansa, Bonthron?"
Hirviö kohotti kirveen, joka hänellä yhä vielä oli kädessään ja oli sillä sivaltavinaan.
"Hyvä on. Mistä tunsit oikean miehen? – tää yö, on minulle sanottu, on pimeä".
"Näöstä sekä äänestä, vaatteista, astunnasta ja vihellyksestä".
"Jo riittää, mene tiehes! – Ja, Eviot, anna hänen saada kultaa sekä viiniä, niin että sen luontokappaleen sydän tulee tyytyväiseksi. – Pois täältä! – Ja, Eviot, mene sinä hänen kanssaan".
"Kenenkä hän on surmannut?" kysyi prinssi, jonka sydän nyt tunsi helpoitusta tuosta kauhistuksesta ja inhosta, joka sitä oli rasittanut, niin kanan kuin murhamies oli läsnä. "Totta se, toivon ma, on vaan leikkiä? Muuten en voi sitä sanoa muuksi kuin hurjaksi ja julmaksi teoksi. Kelle on tullut se kova onni osaksi, että on saanut surmansa tuon verisen, pedontapaisen orjan kautta?"
"Mies, joka itsekään ei ollut paljoa parempi", vastasi sairas, "kurja käsityöläinen, jolle kuitenkin kohtalo antoi tilaisuuden tehdä Ramornystä vaivainen raukka – menköön hänen halpa sielunsa helvettiin! – Hänen kurja henkensä on vaan minun kostonhalulleni, niinkuin yksi tippa vettä palavalle pätsille. Minun täytyy lyhyeltä puhua puhuttavani, sillä ajatukseni jälleen sekaantuvat; ainoasti tämän hetken tärkeys pitää ne nyt vielä koossa, niinkuin pihdit nuolikimpun. Te olette vaarassa, herra prinssi – sen tiedän aivan varmaan – te olette härsyttäneet Douglas'ia sekä suututtaneet setäänne – ja pahoittaneet isänne mieltä – vaikka siitä ei olisi niin suurta lukua, jos ei nuot toiset olisi vihastuksissa".
"Siitä olen surullinen, että olen isäni mieltä pahoittanut", virkkoi prinssi, joka nyt puheeksi tulleen seikan vuoksi jo oli kokonaan unohtanut niin muka mitättömän asian, kuin erään käsityöläisen tapon, "jos todella lienee niin laita. Mutta jos vaan saan elää, niin tulee vielä joskus Douglas'in voima murretuksi, eikä ole Albanyllakaan paljon apua viekkaudestaan!"
"Kyllä – jos – jos. Armollinen herra", lisäsi Ramorny, "semmoisia vihamiehiä vastaan kuin nuot, te ette saa turvata paljaasen jos'iin tai mutta'aan – teidän pitää kerrassaan päättää, tahdotteko tappaa vai tulla tapetuksi".
"Mitä tarkoitat, Ramorny? Sinä hourailet kuumeessas", vastasi Rothsayn herttua.
"En, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos olisinkin hulluimmassa hourauksessa, niin ne ajatukset, jotka nyt tässä silmänräpäyksessä minun pääni läpi lentävät, sen haihduttaisivat. Saattaa olla että suru kadotetusta kädestäni on minut vimmastuttanut ja että huolellinen pelko teidän puolestanne, armollinen prinssi, on minut rohkeihin tuumiin yllyttänyt – mutta minulla on kaikki älyni, jonka Jumala on minulle suonut, tallella, kun sanon teille, että jos te vastamaailmassa tahdotte pitää Skotlannin kruunun päässänne – eikä siinä vielä kyllä – vaan jos tahdotte toisen Valentinin-päivän saada nähdä, niin teidän pitää – "
"Mitä minun pitää tehdä, Ramorny?" lausui prinssi arvokkaalla katsannolla; "ei se toki suinkaan liene mitään, joka minulle olisi häpeäksi?"
"Ei ollenkaan mitään häpeällistä taikka sopimatonta Skotlannin prinssille, jos meidän maamme verintahratut ajantiedot totta puhuvat. Mutta saattaa kyllä olla, että se koskee kipeästi maskeraatti- ja leikkiprinssin korviin".
"Sinä puhut kovia sanoja, Juhana Ramorny", virkkoi Rothsayn herttua mielipahalla; "mutta oletpa kalliilla hinnalla kyllä, sen kautta, mitä minun palveluksessani olet menettänyt, saanut oikeuden torua minua".
"Herra Rothsayn herttua", vastasi ritari, "haavalääkäri joka tätä kädentynkääni tässä parantelee, sanoi minulle, että mitä kipeämmältä hänen veitsensä sekä poltinrautansa tuntui minuun, sitä suurempi oli toivo minun paranemisestani. Samaten en pelkää, vaikka pahentaisinkin teidän mieltänne, kunhan vaan sillä saisin teidät ymmärtämään, mitä teidän, saadaksenne hengissä pysyä, välttämättömästi on tehtävä. Te olette, herra prinssi, jo liian kauan ollut iloisen hullutuksen harjoittelija; nyt teidän pitää miehen toimiin ryhtyä, taikka tulette muserretuksi, niinkuin perhonen, sille kukalle, jolla te leikitte".
"Kylläpä luulen ymmärtäväni sinun siveys-saarnasi, Ramorny – sinä olet kyllästynyt noihin meidän iloisiin hulluttelemisiimme – kirkonmiehet niitä sanovat synniksi – ja mielesi tekisi nyt jotain pikkuista tosi rikosta. Joku murha silloin, tällöin, tai joku verilöyly antaisi uuden paremman maun irstailemiselle, samoin kuin hiukkanen öljypuun hedelmää on hyvä höyste viinin seassa. Mutta minun pahimmatkin pahantekoni ovat vaan iloisia vallattomuuksia, – minulla ei ole taipumusta veriseen ammattiin – minua inhoittaa kun näen tai kuulenkin sitä harjoitettavan kurjintakin orjaa vastaan. Jos joskus tulen kuninkaaksi, jolloin mun arvattavasti, samoin kuin isäni, täytynee viskata pois oma nimeni ja tulla Robertiksi, Brucen kunniaksi – jos sillä tavoin käy, niin pitää jokaisella Skotlannin pojalla olla pullo toisessa kädessä, ja toinen käsi tytön kaulan ympäri; ja miehuus sitten tulee koeteltavaksi suuteloilla sekä pikarillisilla, ei puukoilla eikä miekoilla. Ja minun haudalleni viimein pitää tulla tämmöinen kirjoitus: 'Tässä lepää Robert, neljän sitä nimeä. Hän ei saanut voittoja sodassa niinkuin Robert Ensimmäinen. Hän ei koronnut kreivistä kuninkaaksi niinkuin Robert Toinen. Hän ei perustanut kirkkoja niinkuin Robert Kolmas. Vaan hän tyytyi siihen, että sai elää ja kuolla kaikkien iloisten poikien kuninkaana'. Koko tuosta minun esi-isieni kaksi vuosisataa kestävästä sarjasta en huolisi kilpailla kenenkään muun kanssa kuin:
"Ukon Couli kuninkaan
Mi joi, kunhan kaattiin vaan".
"Armollinen herra", virkkoi Ramorny, "sallikaa minun teille muistuttaa, että teidän iloisista pidoistanne välistä tulee sangen pahoja seurauksia. Jos olisin tään käteni menettänyt tappelussa, jossa olisi saatu joku suuri voitto teidän ylen mahtavista vihamiehistänne, niin en olisikaan sitä surrut. Mutta että minun täytyy muuttaa kypäri ja teräshaarniska munkin päähineesen ja munkin kaapuun yöjalkalais-kahakan tähden – "
"Jokos siihen nyt taas tartuit, Ramorny", keskeytti häntä huoleton prinssi. "Kuinkas olet niin ilkeä, että aina taas viskaat minulle verisen kätesi vasten silmiä, niinkuin Gaskhall'in aave viskeli päätänsä ritari William Wallacea kohti! Oletpas sinä, ajattele se, vielä Fawdyon'iakin järjettömämpi; sillä Wallace oli tuittupäissään häneltä pään poikki sivaltanut; ja minä puolestani kernaasti pistäisin kätesi paikalleen jälleen, jos se olisi mahdollista. Ja kuules, koska se on mahdoton, lupaan hankkia sinulle sen sijaan samallaisen rautakäden kuin se, joka oli vanhalla Carselogien ritarilla – hän sillä tervehti ystäviään, hyväili vaimoansa, uhkaili vihollisiaan, sanalla sanoen teki kaikki, mitä lihaisella kädellä saattaa tehdä, sekä päällehyökätessä että myös itseänsä puolustaessa. Katsopas, Juhana Ramorny, onhan meillä kaikenlaista liikaakin. Voisihan yhdelläkin silmällä nähdä, yhdellä korvalla kuulla, yhdellä kädellä johonkuhun koskea, yhdellä sieraimella haistella. Ja mitä varten meillä pitää olla noita kaikkia parittain – jos ei sattuman menettämisen tai vioittumisen varalle – minä en puolestani voi käsittää".
Ramorny hiljaisella huokauksella kääntyi pois.
"Ei, Ramorny", virkkoi herttua, "en minä nyt ollenkaan laske leikkiä. Tiedäthän sinä itse mikä on totta noissa jutuissa Carselogien ritarin rautakädestä, paremmin kuin minä, koska hän eli aikanaan sinun kotiseudussas. Hänen aikanaan ei tuommoista taidokasta kalua saatu tehdyksi muualla kuin Romassa. Mutta lyönpä vaikka sadasta markasta vetoa sun kanssas, että meidän Perth'in aseseppä, Wynd'in Heikki, kunhan vaan saisi tuon mainitun rautakäden malliksi, osaisi takoa juuri samanlaisen, yhtä hyvän kuin suinkin kaikki Roman sepät yhteensä saisivat aikaan, vaikkapa sen lisäksi olisi kaikki kardinaalitkin läsnä heidän työlleen siunauksia lukemassa".
"Kylläpä minä voisin uskaltaa käydä siihen vetoon, herra prinssi", vastasi Ramorny katkerasti; "mutta ei nyt ole aikaa hullutella. – Te olette antaneet minulle eron palveluksestanne, setänne käskystä?"
"Isäni käskystä", vastasi prinssi.
"Joka kokonaan on setänne käskyjen alainen", jatkoi Ramorny. "Minä nyt olen suosiosta poishyljätty mies, viskattu syrjään, samoin kuin minä nyt aioin viskata pois oikean käden kintaan, niinkuin tarpeettoman kalun ainakin. Mutta vaikka käteni on mennyt, saattaisi minun pääni vielä olla teille avuksi. Malttaisitteko te, kuninkaallinen armo, kuulla minulta pari ykstotista sanaa? – sillä minua jo kovasti väsyttää ja tunnen kuinka voimani alkaa loppua".
"Puhu mitä tahdot", sanoi prinssi. "Menetetty kätes' velvoittaa minua kuultelemaan; sinun verinen käsivarren tynkkäs on valtikka, joka minua hallitsee. Puhu siis; mutta käytä oikeuttasi sääliväisesti".
"Sanottavani on oleva lyhyt, niin hyvin teidän kuin itsenikin tähden – eikä olekaan minulla paljon sanottavaa. Douglas aikoa nyt kohta koota vasallinsa ympärilleen. Hän aikoo, Robert kuninkaan nimessä, nostaa aseisin kolmekymmentätuhatta rajalaista, jotka hän sitten on tuova kanssansa tänne ylämaahan: ja vaativa Rothsayn herttuaa suomaan, taikka oikeastaan takaisin-antamaan hänen tyttärelleen perintöprinssin puolison arvoa sekä etuuksia. Robert kuningas on suostuva mihin ehtoihin hyvänsä, kunhan niillä saa rauhan palautetuksi. Mitä siihen herttua sanoo?"
"Rothsayn herttua rakastaa rauhaa", vastasi prinssi ylpeästi, "vaan ei ole koskaan pelännyt sotaa. Ennen kuin prinssi tuolle röyhkeälle hempukalle taas suopi sijan pöydässään sekä vuoteellaan, hänen isänsä käskystä, pitää Douglas'in ensin olla Skotlannin kuningas".
"Olkoon niin – mutta se ei olekaan kaikkein uhkaavin vaara, varsinkin koska se uhkaa julkista väkivaltaa, sillä Douglas ei käy salateitä".
"Mikäs se sitten niin uhkaa ja pitää meidät valveella tällä myöhäisellä yön hetkellä? Minä olen väsyksissä, sinä haavoitettu mies, ja jopa nää vaksikynttilätkin tässä alkavat liehua, ikään kuin kärsimättöminä meidän pitkistä puheistamme".
"Sanokaa mulle sitten vaan, kuka se tätä Skotlannin kuningaskuntaa hallitsee?" virkkoi Ramorny.
"Robert, kolmas sitä nimeä", vastasi prinssi, nostaen lakkiaan samassa, "ja pitäköön hän kauan valtikkaa kädessään".
"Oikein ja amen", vastasi Ramorny; "mutta kukapas hallitsee Robert kuningasta ja käskee melkein kaikki, mihin se hyvä kuningas ryhtyy?"
"Albanyn herttua, niin sinä kai sanoisit", vastasi prinssi. "Niin, kyllä se on totta, että isäni melkein aina noudattaa veljensä neuvoja. Enkä voi sydämessäni häntä siitä moittia, Ramorny, sillä varsin vähän apua on hänellä ollut pojastaan."
"Mutta antakaa hänelle nyt apua, armollinen herra", sanoi Ramorny. "Kuulkaas, minulla on hirvittävä salaisuus tiedossani. – Albanyn herttua on hieronut kauppaa minun kanssani, pyytänyt minua apulaisekseen, kun hän teiltä, herra prinssi, tahtoo ottaa henkenne! Hän tarjosi minulle täyden anteeksi-annon kaikesta, mikä on ollut, sekä suuren suosion vastaiseksi ajaksi".
"Mitä muka – minun henkenikö? Tottahan, arvaan ma, ainoasti arvelit sanoa: minun kruununi? – Sehän olisi jumalaton teko! – Hän on minun isäni veli – he ovat istuneet yhden ja saman isän polvilla – maanneet yhden ja saman äidin rinnoilla. – Hyi häpeä, mies! Kaikkia hullutuksia onkin saatu sinut, sairas mies, uskomaan!"
"Uskomaan tosiaan!" sanoi Ramorny. "Onpas se uutta ja outoa minulle, että minua liian herkkä-uskoiseksi sanotaan. Mutta mies, jonka välityksellä Albanyn herttua esitytti minulle kiusauksiansa, on semmoinen, jota jokainen ihminen on uskova, niin pian kun hän jostain tehtävästä ilkityöstä puhuu – maistavatpa lääkkeetkin, jotka hän sormillaan on laittanut, myrkyltä".
"Pyh! semmoinen konna panettelisi vaikka pyhäämiestäkin", vastasi prinssi. "Sinua on narrina pidetty kerrassaan, Ramorny, vaikka olet viekas. Setäni Albanyn herttua on kunnianhimoinen ja tahtoisi mielellään itselleen sekä lapsillensa suurempaa vallan ja rikkauden osuutta, kuin mitä hänen olisi oikeus ja kohtuus pyytää. Mutta hänkö senvuoksi syöksisi veljensä pojan pois valta-istuimelta tai murhaisi minut? – Hyi häpeä, Ramorny, älä saata minua kiusaukseen muistuttaa tuota vanhaa sananpartta että: pahantekijä aina myös on paljon pelkääjä. Sinusta puhuu epäluulo, ei varma tieto".
"Te olette, armollinen herra, turmiollisesti sokea – mutta minä aukaisen teidän silmänne. Albanyn herttua on yleisesti vihattu ahneutensa sekä omanvoiton-pyyntinsä tähden – te, armollinen prinssi, olette kenties enemmän rakastettu kuin – " Ramorny tähän pysähtyi, mutta prinssi suuttumatta lisäsi – "enemmän rakastettu kuin kunnioitettu? Niinkös sinä arvelit sanoa, Ramorny?"
"Kumminkin", sanoi Ramorny, "olette te enemmän rakastettu kuin pelätty, ja se on vaarallinen asia prinssille. Mutta luvatkaa minulle kunnian miehenä ja ritarina, ettette suutu, jos teen teille hyödyllisen teon, ja lainatkaatte minulle sinettinne, niin että saan teidän nimessänne koota ystäviä – silloin ei ole Albanyn herttua koskaan enää saava käskeä tässä hovissa, ennen kuin minun kuollut käteni jälleen kiintyy tähän tynkkään, johon se kuului, ja rupeaa jälleen kuuliaisesti toimeen panemaan pääni käskyjä".
"Etpä toki uskaltane kastella kättäsi kuninkaallisella verellä?" kysyi prinssi ankarasti.
"Hyi, armollinen herra – en millään muotoa – verta ei tarvitse vuodattaa, vaikka henki kenties, jopa varmaankin, on sammuva itsestään. Kunhan ei kaadeta öljyä lisään taikka kun vaan laiminlyödään suojelemista tuulelta, niin on häilyvä liekki pian kuoleva lamppuhunsa. Ei se ole tappamista, jos antaa ihmisen kuolla itsestään".
"Se on totta – en ollut sitä valtioviisasta keinoa muistanut. No, pankaamme siis, että setäni Albanyn herttuan elämä ei tulisi jatketuksi – siksihän, luulen ma, tullee sitä asiaa nimittää – kukas sitten tulisi olemaan Skotlannin hovissa käskijänä?"
"Robert Kolmas, mahtavan Taavetin, Rothsayn herttuan ja sijais-kuninkaan, suostumuksella, neuvolla sekä avulla, jonka käsiin hyvä kuningas, väsyneenä hallitsemisen vaivoihin ja vastuksiin, on, arvaan ma, pian mielellään antava kruununsakin. Sitten eläköön meidän uljas nuori kuninkaamme Taavetti Kolmas:
"Ille manu fortis
Anglis ludebit in hortis".27
"Ja meidän isämme ja edeltäjämme, sallitaanko hänen elää nyhjystellä, hovikappalaisena rukoillen meidän puolestamme, jonka suosiosta hän saapi oikeuden laskea harmaat hiuksensa hautaan niin pian – vaikkei pikemmin – kuin luonnon säätös vaatii? – Vai onko häntäkin kohtaava joku tuommoinen pikku laiminlyöminen, joka tekee että ihmiset itsestään lakkaavat elämästä, ja muuttavat ahtaasta vankihuoneesta tahi vankihuoneen kaltaisesta luostarista tuohon pimeään, rauhalliseen kammioon, missä – niinhän papit hokevat – häijyt herkeävät vastusta tekemästä ja väsyneet saavat levätä".