"Juuri niinpä munkki tai nainen puhuisi", virkkoi ritari Charteris. "Mutta ritarin tavoin mä kysyn: tahdotkos sinä, ritari Juhana Ramorny, kahdentaistelulla minun kanssani todistaa väkesi syyttömäksi?"
"Perth'in kaupungin ylituomari tuskin olisi kerjinnyt mainitakaan sanaa 'taistelu'", sanoi Ramorny, "niin minä jo olisin siihen suostunut. Mutta tällä nykyisellä hetkellä en kykene peistä kädessä pitämään."
"Siitä olen iloinen, älkää pahaksi panko, ritari Ramorny", sanoi kuningas; "vähemmin tulee näin verenvuodatusta. Teidän pitää siis tuoda kaikki palvelijanne esiin, niin monta kuin vaan on teidän hovimestarinne kirjoissa. Näiden pitää tulla St. Johanneksen kirkkoon, puhdistamaan itseänsä tästä kanteesta kaikkein asian-omaisten läsnä-ollessa. Pitäkää vaaria, että he tulevat sinne joka-ikinen mies puolipäivän messun aikana, muuten teidän kunnianne siitä saisi pahan tahran."
"Kyllä he tulevat joka mies," vastasi Ramorny. Syvään kumarrettuansa kuninkaalle, kääntyi hän sitten nuoren Rothsayn herttuan puoleen, kumarsi hänellekin syvään ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla: "Jalostipa te olettekin käyttäneet itseänne minua kohtaan, korkea herra! – Yksi ainoa sana teidän suustanne olisi tehnyt lopun tästä pulasta, vaan te ette sitä tahtoneet puhua!"
"Niin totta kuin elän," kuiskasi prinssi, "minä menin äärimmäiselle rajalle asti, mihin totuus ja omatunto minun sallivat mennä. Etpä suinkaan toki liene toivonut, että minä puolestasi keksisin valheita? – Ja olenpa hämärissä muistoissani siitä yöstä näkevinäni lihamiehen kaltaisen roiston, sotakirves kädessä, juuri semmoisen, joka on saattanut sen yöllisen teon tehdä. – Haa, sattuiko se kirves naulaan, herra ritari?"
Ramorny ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois yhtä äkisti, kuin jos joku samassa olisi hänen haavoitettuun käsitynkkäänsä koskettanut. Hän meni nyt kotiinsa Crawford'in kreivin kanssa, jolle hänen, vaikka hänen mielensä kaikkeen muuhun pikemmin kuin juominkeihin olisi ollut taipuvainen, täytyi pitää komeat pidot, jonkunlaiseksi kiitollisuuden osoitukseksi siltä nuorelta aatelisherralta saadusta kannatuksesta.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Apteekkari tek' yhä pahaa vaan,
Hän murhasi montakin rohdoillaan.
Dunbar.
Näiden mainittuin juominkein perästä, jotka haavoitetulle olivat olleet ikäänkuin piinapenkillä makaamista, Crawford'in kreivi nousi hevosen selkään ja meni kaukaiseen majapaikkaansa, Dupplin'in linnaan, missä hän oli vieraana. Ritari Ramorny puolestaan vetäytyi pois makuukammioonsa, kovassa ahdistuksessa niin ruumiin kuin sielunkin tuskien alla. Hän tapasi täällä Henbane Dwining'in, joka hänen kovaksi onnekseen oli hänellä ainoana lohduttajana kumpaisissakin tuskissa. Lääkäri tavallisella teeskellyllä, matalalla nöyryydellänsä sanoi toivovansa, että hänen korkeasukuinen hoitilaansa oli iloinen ja onnellinen.
"Kyllä mar' yhtä iloinen kuin hullu koira!" tiuskasi Ramorny, "ja yhtä onnellinen kuin se raukka, jota semmoinen koira on purrut, ja joka jo tuntee lähenevän raivon oireita. – Tuo sydämetön poika, Crawford'in kreivi, kyllä näki minun tuskani, vaan ei helpoittanut yhtään ainoatakaan maljaa. Ja minun piti muka oikeutta ja kohtuutta myöten juoda ne hänen kanssansa! Jos oikein olisin täyttänyt oikeutta ja kohtuutta häntä sekä maailmaa kohtaan, olisinpa sitten viskannut hänet ulos ikkunasta ja näin kesken lopettanut elämän, josta, jos hän kasvaa aikamieheksi siihen suuntaan, johon jo nyt on taipunut, on tuleva onnettomuutta ja surkeutta koko Skotlannille, ja varsinkin Tay-joen varsilla asuville. – Ai, varo, lääkäri, siteitä auki päästäessäs – kärpäisenkin sipaiseminen siivellään jo tuntuisi tässä verisessä, polttavassa tynkässäni ikään kuin puukon pistos."
"Älkää olko millännekään, jalosukuinen suosijani," virkkoi lääkäri hihittävällä ilkkumisnaurulla, jota hän turhaan pyysi peittää teeskellyllä surkuttelemisella. "Kyllähän me siihen kohta saamme verestä palsamia ja – hih, hih, hih! – lievitämme tuota kipua, jonka te, jalosukuinen herra ritari, niin miehuullisesti kärsitte."
"Miehuullisestiko kärsin?" sanoi Ramorny, irvistellen tuskasta; "minä sen jaksan kärsiä yhtä vähän kuin kiirastulen polttavaa pätsiä – luuni on kuin punaiseksi kuumennettu rauta – sinun rasvainen voiteesi on kihahtava, kun se haavaani tipahtaa. – Ja kuitenkin on se kuumuus vaan Joulukuun pakkasta, minun sydämeni palavaan hehkuun verraten!"
"Pankaamme ensin lievitysvoiteemme ruumiin haavan päälle, jalosukuinen suosijani", sanoi Dwining; "ja sitten, jos te sen sallitte, on teidän nöyrä palvelijanne koettava parannustaitoansa myös sydämenne haavaan – vaikka hiukan toivon että sydämenkin tuska johonkin määrin vaan on haavan ärtymisestä kiihtynyt, ja että, kunhan ruumiillinen kivistys saadaan viihtymään, kenties myös mielenkin myrskyisä kuohu on itsestään asettuva."
"Henbane Dwining", virkkoi haavoitettu, kun tunsi haavansa kivun viihtyvän, "sinä olet taitava, verraton lääkäri, mutta eipä sinunkaan taitosi kaikkiin pysty. Sillä osaat tylsyttää ruumiillisen tuntoni, niin etten tunne haavani kalvavaa tuskaa; mutta sinä et osaa saada minua kärsimään, että tuo poika, jonka olen kasvattanut – ja jota rakastin, Dwining – sillä niin tein todella – hellästi rakastin – nyt hylkää minut! Pahimmat pahantekoni olen tehnyt hänen irstaisille oikuillensa mieliksi – ja hän ei viitsinyt päästää yhtä ainoaa sanaa suustansa minun hyväkseni, kun se yksi sana olisi tehnyt koko tään pulman suoraksi! Ja hän hymyili – minä näin hänen hymyilevän – koska tuo kurja ylituomari, halpain porvarein suojelusherra ja seurakumppali, vaati taisteluun minua, jonka se sydämetön prinssi tiesi kykenemättömäksi miekkaa pitämään. – Ennen kun sen unhotan ja anteeksi annan, saat sinä itse ruveta anteeksi-antamisen opin saarnaajaksi! – Ja sitten olen huolissani huomispäivän suhteen – uskotko sinä, Henbane Dwining, että todentodella tuon murhatun ruumiin haavat ovat aukeavat ja vereksiä veritippoja vuodattavat, kun murhamies tulee lähelle."
"En tiedä sanoa muuta, korkea herra", virkkoi Dwining, "kuin että vanhat tarut vakuuttavat joskus niin tapahtuneen."
"Tuo luontokappale Bonthron", sanoi Ramorny, "on aivan säikähdyksissä siitä mahdollisuudesta, ja sanoo mieluummin käyvänsä taisteluun. Mitäs sinä siitä arvelet – hän on mies niinkuin teräksestä tehty".
"Seppä se teräkseenkin pystyy, se kuuluu hänen ammattiinsa", vastasi Dwining.
"Jos Bonthron siinä tulisi tapetuksi", sanoi Ramorny, "en minä sitä liioin surisi, vaikka kyllä hänessä menettäisin hyödyllisen apukäden".
"Kyllä mar' sen uskon, ettette te, jalo herra ritari, surisi sitä kättä yhtä kipeästi kuin tuota Curfew-kadulle jäänyttä – älkää tätä leikkipuhetta pahaksi panko – hih, hih, hii! – Mutta mitä hyödyllisiä avuja sitten on tuossa Bonthron-luontokappaleessa?"
"Samat kuin verikoirassa", vastasi ritari, "hän puree haukkumatta".
"Te ette siis pelkää hänen rupeavan mitään tunnustamaan?" kysyi lääkäri.
"Kuka sen voi ta'ata, mitä edessä olevan kuoleman pelko saattanee vaikuttaa!" vastasi haavoitettu. "Hän on jo nyt osoittanut pelkurimaisuutta, joka kokonaan poikkee hänen entisestä jäykästä kovasydämisyydestään. Hän, joka ennen tuskin viitsi pestä käsiänsäkään miestapon perästä, on nyt tuhannessa pelossa, että kuolleesta ruumiista voipi ruveta verta vuotamaan".
"Hyvä on", sanoi lääkäri; "minun pitää sitten tehdä jotain hänen hyväkseen, koska hän minun kostoni täyttämiseksi iski läimähytti niin aikamiehen tavalla, vaikka hänen sivalluksensa kovaksi onneksi ei sattunutkaan siihen mieheen, jolle oli ai'ottu".
"Ja kenenkä syy se oli, sinä pelkuri ja konna", sanoi Ramorny, "jos ei sinun, joka osoitit hänelle halvan metsäkaurisvasan aika uroisan sijasta?"
"Herra auttakoon, jalosukuinen herra", vastasi lääkäri, "kuinka te voitte vaatia, että minun, joka en ole juuri mihinkään muuhun kuin kammari-askareisin oppinut, piti olla yhtä taitavan metsästyksessä kuin te olette, ja erottaa aika metsäkauris vasikasta sydän-yöllä pimeällä polulla? Minä jo olin epäilyksissä, kun näin hänen juoksevan sivuitsemme Wynd-kadulle sepän asunnolle päin morrice-tanssijan puvussa; minusta näytti hän olevan hiukkaa pienempi meidän oikeata miestä. Mutta kun hän sitten taas tuli ulos, viivyttyänsä sisässä vaan sen verran että kerkesi muuttaa vaatteita, ja läksi astua teikkaroimaan härännahkakylterissä sekä teräskypärissä, vihellellenkin sepän tavallista marssia, silloin, sen myönnän, erehdyin kokonaan. Minä ussutin teidän verikoiranne, herra ritari, hänen kimppuunsa, ja se teki tehtävänsä kunnon lailla; vaikka kyllä se ei sattunut oikeaan otukseen. Senvuoksi olen minä, jos ei tuo riivattu seppä iske meidän poika-parkaamme kuoliaaksi kuin kivi päättänyt auttaa tuon syntipukkimme Bonthron'in pulasta kaikilla taitoni voimilla".
"Kylläpä se asia koettanee sinun lääkärintaitoasi", virkkoi Ramorny; "sillä etkös tiedä, että meidän taistelijamme, jos hän joutuu tappiolle eikä kohta kaadu tanterelle kuoliaksi kuin kivi, – tulee laahattavaksi pois sieltä kantapäistä vetäin, ja sitten, todistettuna murhamiehenä, hinattavaksi ylös hirsipuuhun ilman sen enemmittä mutkitta. Ja sen perästä kun hän siellä on saanut heilua roikkaleena tunnin tai pari, tullee luullakseni sinulle sangen vaikeaksi tehtäväksi parsia hänen katkenneita niskojaan".
"Siitä on minulla eri mieli, älkää pahaksi panko, herra ritari", vastasi Dwining siveästi. "Minä aioin viedä hänet itse hirsipuunkin juuresta taikalinnaan, niinkuin ennen muinoin tapahtui Arthur kuninkaalle, ja ritari Huon'ille Bordeaux'sta, ja Oger Tanskalaiselle. Taikkapa myös, jos tahdon, aioin antaa hänen roikkua hirsipuussa muutamia minuutteja tai tuntejakin, ja sitten huilahuttaa hänet pois näkyvistä yhtä helposti kuin tuuli lennättää pois karisseen lehden".
"Se on tyhjää kerskaamista, herra lääkäri", virkkoi Ramorny. "Kaikki Perth'in roistojoukko on saattava häntä hirttämispaikalle, kilvoitellen kiivaudessaan saada nähdä, kuinka aatelisherran palvelijaa hirtetään porvari-rahjuksen tapon tähden. Siellä on heitä oleva koko tuhatmäärä hirsipuun ympärillä".
"Ja vaikka heitä olisi kymmenenkintuhatta", sanoi Dwining, "enkö minä, joka olen peri-oppinut maisteri ja harjoittanut tieteitä sekä Espanjassa että Arabiassakin, saisi tuon porvarillisen sikolauman silmiä käännetyksi, kun huonoinkin konstintekijä jo osaa pettää älykkäisimpienkin ritarein tarkkaa huomiota? Minä aioin, sen vakuutan teille, lumoa heidät kaikki aivan kuin olisi minulla Keddien sormus, joka teki näkymättömäksi".
"Jos totta puhut", sanoi ritari, "ja toivonpa, ettet minusta tohdi tehdä pilaa näin tärkeässä asiassa, niin sinulla on saatana apuna, jonka kanssa en minä tahdo olla tekemisissä. Minä kiellän häntä ja vastustan häntä".
Dwining nauraa hihitti sisällistä nauruaan, kun hän kuuli suosijansa näin uhkamielisesti kieltävän paholaista ja vielä auttavan kieltoansa silmien ristimisellä. Hän hillitsi itseään kuitenkin, kun näki Ramornyn muodon muuttuvan aivan ankaraksi, ja sanoi jokseenkin yksitotisesti, vaikka hänen kyllä yhä välistä täytyi väkisin kukistaa lystiä mieltänsä.
"Salaliitto, hurskahin herra ritari, salaliitto on taitoja silmänkääntämisessä vaikuttava voima. Vaan – hih, hih, hii! – en ole liitossa tuon herran kanssa, jonka te mainitsitte – ja jonka olemistakaan – hih, hii! – en minä kovin lujasti usko. – Teillä, jalosukuinen ritari, on epäilemättä ollut parempi tilaisuus hänen kanssaan tutustua".
"Jatka selitystäs, konna, mutta ilman tuota hihitystäs, josta muuten sinulle voi sangen paha palkka tulla".
"Minä tottelen, kaikkein uljain ritari", vastasi Dwining. "On mullakin, näetten te, liittoveljeni, jonka avulla ei minun taidostani olisi juuri mihinkään".
"Ja kukas se sitten on, sanopas?"
"Tapani Smotherwell, älkää pahaksi panko, herra ritari, tämän kauniin kaupungin pyöveli. Sepä kumma ettette te, jalosukuinen ritari häntä tunne".
"Ja minustahan on kumma, ettet sinä, sen konna, ole tullut hänelle tutuksi hänen virantoimituksensa kautta", vastasi Ramorny. "mutta, niinkuin näen, on nenäsi vielä halkaisematta, korvasi karsimatta, ja jos olkapäissäsi lieneekin poltinmerkki, olet niin viisas, että pidät korkeakauluksista nuttua".
"Hih, hii! te puhutte leikkiä, jalo ritari", virkkoi lääkäri. "En minä ole tuommoisten omaa personaani koskevain asiain kautta tullut liiempään tuttavuuteen Tapani Smotherwell'in kanssa, vaan onpa meillä pieni kauppa välillämme, semmoinen että minä vaihtelen joitakuita hopeapyörylöitä ystäväni Tapanin avulla loppunsa saaneitten ruumiisin, päihin sekä muihin osiin".
"Sinua konnaa!" huusi ritari kauhistuksella, "käytätkö noita ostamiasi kurjia ihmis-jäännöksiä taikojen laittamiseksi ja noitakonstiesi auttamiseksi?"
"Hih, hii! – enpä juuri niinkään, jalo herra ritari", vastasi lääkäri jota suosijansa oppimattomuus suuresti huvitti; "mutta meillä leikkausveitsen ritareilla on tapa huolellisesti harjoitella kuolleista ruumiista otettuin jäsenten leikkaamista, ja noita kuolleen ruumiin osia tutkimalla saamme selvän siitä, millä lajilla samallainen ruumiin osa elävässä ihmisessä on parannettava, kun se on tullut kipeäksi väkivaltaisen loukkaamisen tai muun syyn kautta. Voi jos te, kunnioitettava herra, tahtoisitte katsahtaa minun halpaa työhuonettani, niin voisin teille siinä näyttää päitä ja käsiä, jalkoja ja keuhkoja, joiden on luultu jo kauan aikaa lepäävän vaan mullassa. Siinä on Wallacen kallo, varastettu Londonin sillan korvalta – ja ritari Simo Fraser'in sydän, joka ei aikanaan pelännyt ketään ihmistä – ja suloisen Katri Logien30 ihana pääkkönen. – Voi jospa olisi minulle myös ollut suotu onni saada näin säilyttää minun korkeasti kunnioitettavan suosijani ritarillista kättä!"
"Häpeä, sinä halpa orja! – Tahdotkos kääntää mieltäni tuolla kauhistusten luettelollas? – Virka minulle jo kerrassaan, mihin tää puheesi viepi. Mitenkä sinun tuttavuutesi tuon koiran, pyövelin kanssa voi olla avuksi minulle tai päästää minun palvelijaani Bonthron'ia pulasta?"
"Enpä juuri toki kehoittaisikaan teitä, jalo ritari, sitä keinoa itse käyttämään, paitsi hätätilassa", vastasi Dwining. "Mutta pankaamme että taistelu on loppuun taisteltu ja meidän tappelukukkomme on saanut selkäänsä. Kaikkein ensiksi pitää hänellä silloin olla se luja usko, että me, jos ei hän jaksakaan päästä voitolle, kumminkin pelastamme hänet hirsinuorasta, sillä ehdolla nimittäin ettei hän tunnusta mitään, mikä voisi olla häväistykseksi teidän ritarilliselle kunniallenne".
"Haa! – oikein – lensipä minulle hyvä ajatus päähän", sanoi Ramorny. "Voimmepa tehdä enempääkin – me voimme pistää Bonthron'in suuhun sanasen, mistä voi tulla kiusaa kyllä hänelle, jota minun on kiroominen kovan onneni syynä. Lähtekäämme nyt tuon koiran koppeliin ja selittäkäämme hänelle kaikin puolin, mitä olis tehtävänä. Jos hän suostuu käymään paarituomion alle, niin se kenties on tyhjä linnunpeloitus vaan, ja siinä tapauksessa ei meillä ole mitään hätää. Ja jos hän suostuu taistelua valitsemaan, niin hän kenties – sillä hän on julma niinkuin ärsytetty karhu – saanee vastustajansa kukistetuksi; ja silloin olemme saaneet enempääkin kuin paljaan pääsön hädästä – me olemme saaneet koston. Jos Bonthron puolestaan jääpi tappiolle, niin koetamme sinun keinoas. Ja jos sinä tään asian voit koreasti laittaa säntilleen, niin saamme näin Bonthron'in tunnustamaan mitä me käskemme, me käytämme siitä tulevan edun hyväksemme, sillä tavoin kuin toisten, kun asiasta keskustelemme, näytän, ja pääsemme oikein jättiläis-askelen likemmäksi kostoni perille. – Mutta vielä on yksi paha mahdollisuus jäljellä. Pankaamme että meidän tappelukoiramme saa kuolettavan haavan, kuka voi estää että hän ennen kuolemaansa mörähtää jotakin tunnustusta, joka poikkee meidän käskemästämme?"
"No totta maar' siihen hänen lääkärinsä neuvon keksii", sanoi Dwining. "Kunhan vaan minä pääsen hänelle apua tuomaan ja saan tilaisuuden pistää sormeni hänen haavaansa, niin ei hän, uskokaa minua, suinkaan ole pettävä meitä".
"Oletpa sinä aika paholainen, aina kerkeät ilman käskemättä ja ilman yllyttämättäkin!" sanoi Ramorny.
"En luule tarvitsevani kumpaakaan, niin kauan kun olen teidän palveluksessanne, jalo ritari".
"Lähtään nyt vaan neuvomaan käskyläistämme", jatkoi ritari. "Kyllä hän on oleva kernas meitä tottelemaan; sillä, koira kuin hän on, osaa hän kuitenkin eroittaa syöttelijänsä niistä, jotka häntä pieksävät; ja hän vihaa katkerasti erästä minun entistä kuninkaallista herraani, sen vuoksi kun tämä on häntä pahasti pidellyt ja pahoilla sanoilla häväissyt. Myöskin pitää meidän sitten tarkemmin keskustella tuosta keinostasi, jolla aiot pelastaa meidän syntipukkimme porvarillisen koiralauman kynsistä".
Jättäkäämme nyt nuot molemmat kunnon miehet salaiseen keskusteluunsa, jonka seuraukset me pian saamme nähdä. He olivat, vaikka niin erilaiset luonteeltansa, erittäin soveliaat yhteisiin rikollisiin vehkeisin, joissa toinen keinot keksi, toinen ne toimeen pani, aivan kuin saalista tavoittamaan nopsa hurttakoira sopii yhteen saaliin jälkiä tarkasti löytävän verikoiran kanssa. Ylpeys ja itsekkäisyys oli heissä molemmissa yhteinen; mutta eri säädyn, kasvatuksen sekä luonnonlahjain vaikutuksesta olivat ne kummassakin noista miehistä saaneet aivan erilaisen luonteen.
Kuinka erilaisilta näytti tuo prinssin suosiossa oleva, kunnianhimoissaan korkealle pyrkivä hovilainen, lempiseikoissaan menestyvä teikkari ja uljas soturi sekä tuo nöyrä, kunnioitusta vaatimaton lääkäri, jolle näkyi olevan hauska saada häväistyksiä. Mutta yhtähyvin tämä viimeinmainittu salaa sydämessään tiesi, itsellään olevan laajan opin, ja tiedon sekä taidon voiman, jotka hänet korotti verrattomasti etevämmäksi kaikkia sen ajan oppimattomia aatelisherroja. Henbane Dwining oli niin varma tästä ylivoimastansa, että hän välistä, aivan, kuin petoin vartija, huviksensa rohkeni nostaa Ramornyn kaltaisten miesten hurjaa vihastusta. Hän luotti siihen, että hän nöyrällä käytöksellään kuitenkin oli pääsevä eheänä tuosta nostamastansa kuohusta, aivan kuin Indialais-poika kepeässä veneessään, turvaten juuri sen ohkaisuuteen, lähtee pelkäämättä keskelle rannan möyryävää maininkia, joka epäilemättä löisi vahvimman laivanpaatin palasiksi. Paroni ja linnan-isäntä tietysti halveksi tätä nöyrää lääkäriä; mutta yhtähyvin Ramorny tunsi Dwining'in voimallisen vaikutuksen henkehensä ja jäi väittelyissä tämän kanssa aina tappiolle, niinkuin kahdentoista-vuotias poikakin, jos vaan ratsastustaidon temppuihin oikein on oppinut, saattaa voittaa tulisen hevosen hurjimmat temmellykset. Mutta Dwining puolestaan ylenkatsoi Ramornya melkein kokonaan. Itseensä häntä verraten, ei hän pitänyt tuota ritaria juuri paljon parempana luontokappaletta, semmoisena, jolla tosin oli voimaa hävittelemään, niinkuin härkä tekee sarvillansa, susi hampaillansa, vaan joka peräti oli halveksittavan tyhjän taika-uskonsa orjuudessa ja pappisjuonien vallan alla – pappisjuoniksi Dwining muuten sanoi kaikkea uskontoa. Ylimalkaan katsoi hän Ramornya mieheksi, jonka luonto oli luonut hänelle orjaksi, siksi että hän tuon miehen työn kautta saisi itselleen kultaa kaivetuksi – kultaa, jota Dwining jumaloitsi ahneella himolla; tämä ahneus oli heikoin, vaikkei suinkaan ilkein puoli hänen luonteessaan; omissa silmissään hän kuitenkin peitteli tätä halpaa ahneuttansa sillä, että uskotteli itselleen, vallanhimon olevan sen oikeana alkuna.
"Henbane Dwining", puhui hän itsekseen, ihastuksella katsellessaan sitä aarretta, jonka hän oli koonnut salaiseen kätköön ja jota hän aika ajoin aina kävi ihailemassa, "ei olekaan mikään typerä saituri, joka noihin pyörylöihin on rakastunut niiden kultaisen kiillon tähden; hän suvaitsee niitä ainoasti senvuoksi, kun ne omistajalleen antavat niin suuren vallan. Mitä on maailmassa, jota ei näiden kautta saisi käsihinsä? Jos rakastat kauneutta, vaan olet itse ruma, vaivainen, ränstynyt ja vanha – niin tässä on syötti, jota kauneinkin heistä on ahneesti haukkaava. Jos olet heikko, voimaton, mahtavain sorron alainen – niin tässä suoja sinulla, voimakkaampi tuota pikkutyrannia, joka sinua peloittaa. Jos haluat komeutta ja ulkonaista rikkauden loistoa – niin tämä musta arkku tässä sisältää avaroita seutuja, täynnä vuoria ja laaksoja, monta suurta metsää täynnä otuksia, ja tuhansien alamaisten uskollisuuden. Jos tahdot suosiota hovista, maallikkoin tahi pappien – niin kuningasten armollinen hymy, pappien ja paavien anteeksi-anto jo tehdyistä rikoksista, aineet, jotka papin-orjille ja hupsuille antavat rohkeuden ryhtyä vereksiin rikoksiin – kaikki nuot pyhät pahuuden yllyttimet voidaan saada kullalla.
"Kostokin – jonka jumalat, niinkuin sanotaan, muka ovat pitäneet omakseen, luultavasti kun kateudessaan eivät sitä makeata herkkupalaa soisi ihmisille – senkin voi ostaa kullalla. Mutta sen voipi myös saavuttaa etevällä taidolla, ja se onkin jalompi keino. Senvuoksi tahdon säästää tämän aarteeni toisiin tarpeisin ja pyrin kostoni perille ilman rahan kulutuksetta – taikka, paremmin sanoen, tahdon voittoriemuuni onnistuneesta kostosta vielä myös lisätä ilon karttuneesta rikkaudesta".
Näin ajatteli Dwining, kun hän, palatessaan ritari Ramornyn luota, lisäsi siellä monenlaisesta avustaan saadut kullat entiseen aarteesen. Hetkisen ihaeli hän tätä salaista aarniotaan, vaan sitten pani arkun lukkoon ja läksi sairaitansa katsomaan. Tällä matkallaan hän aina jätti katuvarren seinäpuolen jokaiselle vastaantulijalle, ja kumarsi, kohottaen takkiansa, köyhimmällekin porvarille, pienimmällekin puotimiehelle, jopa päiväläisillekin, jotka koettivat saada itselleen epätietoista leipäänsä otsansa hiessä.
"Te maan madot", arveli hän itsekseen, näin osoittaessaan heille kohteliaisuutta, "te halvat, pölkkypäiset käsityöläiset! Jos te tietäisitte sen salaisuuden, joka on tään avaimen takana, mikä sää sitten olisi niin ilkeä, ettei lakkinne kohta lentäisi päästänne minun lähetessäni? Mikä haiseva katu-oja teidän viheljäisessä kaupunki-hökkelissänne sitten olisi niin inhottava, ettette te lankeisi polvillenne ja palvelisi minua, niin suuren rikkauden omistajaa? Tahdonpa olla teidän painajaisenne, koska muka en kelvannut teille raatimieheksi. Niinkuin yöllinen painajainen tahdon näkymättömänä rasittaa teitä. – Ja tuo kurja Ramorny sitten, joka, kun hän kätensä menetti, sillä menetti ainoan johonkin kelpaavan ruumiinjäsenensä, aivan kuin köyhin käsityöläinen – tuo mokomakin soimaelee minua suun täydeltä, ikään kuin mikään, mitä tuommoinen voi sanoa, saattaisi närkästyttää minun kaltaistani lujaa mieltä! Mutta näin haukkuessaan minua konnaksi, roistoksi ja orjaksi, hän tekee juuri yhtä viisaasti kuin jos huviksensa tukistaisi sitä, jonka kynnet ovat kiinni hänen sydänjuurissaan. Jokaisen hänen soimauksensa minä voin kohta kostaa ruumiin kivulla tai sydämen tuskalla, eikä – hih, hii! – meillä ole koskaan pitkiä maksamattomia rätinkejä välillämme siinä suhteessa, se tulee tunnustaa".
Lääkärin miettiessä näitä perkeleellisiä mietteitä ja matelevalla tavallansa kulkiessa pitkin katua, kuului yht'-äkkiä naisten huutoa hänen takaansa.
"Kas tässä hän on, Pyhät Neitsyt olkoon kiitetty! – tässä on paras auttaja koko Perth'issä!" huusi yksi.
"Puhukoot he siitä, että ritareilla ja ruhtinailla on voima hädästä auttaa, niinkuin he sanovat – mutta kas minä luotan paraiten maisteri Dwining'iin, meidän apteekkariin, kummit", huusi toinen.
Silmänräpäyksessä olivat nämät huutajat, kauniin Perth'in kaupungin porvarivaimoja, saavuttaneet ja piirittäneet lääkärin.
"No, no – mikäs nyt hätänä?" kysyi hän. "Kenenkä lehmä nyt on poikinut?"
"Ei nyt ole puhetta lehmän poikimisesta", virkkoi yksi vaimoista, "vaan yksi pieni orpo-raukka on kuolemaisillaan. Tulkaa siis kiireesti, sillä meidän luottamuksemme on luja teihin, niinkuin Bruce sanoi Saariston Donald'ille".
"Opiferque per orbem dicor (Ja avuntuojaksi mua mainitaan ympäri maailmaa)" sanoi Henbane Dwining. "Mikä tauti lasta vaivaa?"
"Kurkkutauti? kurkkutauti?" huusi yksi naisista; "se viaton pienokais-raukka kronkottaa niinkuin korppi".
"Vai Cynanche trachealis – se tauti tekee kiireistä työtä. Viekää minut paikalla sinne", virkkoi lääkäri, jolla oli tapa tehdä, mitä hänen virkaansa kuului, palkkaa kysymättä ja avuliaasti, vaikka hän muuten oli niin rahalle ahne ja niin ilkeä luonteeltaan. Koska emme voi luulla hänessä olleen mitään parempaa vaikutinta, niin mahtoi siihen olla syynä maineenhalu ja taitonsa rakkaus.
Tällä kertaa hän kuitenkin varmaan olisi kieltänyt apuansa, jos hän niin hyvissä ajoin, että sillä olisi kerjinnyt keksiä jonkun teko-esteen, olisi huomannut mihin häntä nuot hyväntahtoiset kummi-muorit veivät. Mutta ennen kuin hän sen arvasikaan, vietiin lääkäri kiireesti Olivier Proudfuten taloon. Sieltä kuului niiden naisten laulu, jotka pesivät ja pukivat lakintekijä-vainajan ruumista, valmistaen sitä huomispäivän juhlallista paari-tuomiota varten. Heidän laulustansa antakoon seuraava nyky-aikainen mukailus jonkun käsityksen:
Näkymätön olento,
Joka ilmaan sulit jo,
Mutta vielä viivyt lässä
Luona ruumihisi tässä.
Levähtäköön siipesi,
Minne käykin kulkusi,
Oikeaan tai vasempahan,
Taivaasen tai Manalahan.
Tule murhaas kostamaan,
Surmaas ennen aikojaan;
Kaikk' jo haihduit ruumiist' eri,
Käskys vielä kuulee veri.
Astunnan kun kuulet taas,
Minkä viimeks' kuulit maass';
Sen kun näet, niin viimeiseksi
Sammuvainen silmäs keksi. —
Jälleen herää ruumiisi,
Vapahtavat hermosi,
Haavat vuotaa verta uutta,
Verta verestä ne huutaa.
Paatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren vastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan hän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.
"Antakaa mun mennä, eukot", sanoi hän; "taidostani on ainoasti eläville apua – kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa".
"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa – nuorin orpolapsista – ".
Dwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen hämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä vaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja yksi keistä sanoi: "Herrainen aika – kukahan nyt tuli taloon? – Haavasta tuli suuri veritippa!"
"Vielä vai", arveli toinen, "se on vaan voidetta".
"Ei, kummi, kyllä se oli verta. – Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt tuli taloon?"
Yksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä Dwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään nähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä vielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli kuullut.
"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining", vastasi uloskatsoja.
"Vai maisteri Henbane Dwining", vastasi ensimmäinen puhuja, rauhoittuneella äänellä; "paras apumme kaikessa hädässä! – sitten se tippa varmaankin vaan oli voidetta".
"Ei", virkkoi toinen, "kyllähän se sentään saattoi ollakin verta – sillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin käskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi sen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?"
"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin luuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen älynsä nyt tulleen terävämmäksi".
Sen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi nyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui leskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen, joka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella käheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi Dominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta sylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai lausuen mielensä lapsen tilasta.
Lääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä tuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia oppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja voimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti sen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan viipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran oireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani lapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.
Vaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana oli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla, joka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen tulvaa.
"Voi, oppinut herra", virkkoi Marketta, "te näette tässä nyt köyhän vaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi, joka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä jättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining, ottakaa tämä rukousnauha – sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta – vainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät niinkuin herroilla – ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään enemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen kuolemansa".
Näin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi mies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi sitten antaa sen Dwining'in käteen.
"Ottakaa se", sanoi hän, "muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon piti. – Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä vielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan oli maisteri Dwining osaava tehdä. – Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä siunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä tavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä mitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi, voi minua! – Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen sieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on pääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat hänelle huojennusta".
"Pitäkää rukousnauhanne, muori – en minä osaa mitään silmänkääntäjän konsteja – minä en osaa mitään loitsulukuja", sanoi lääkäri, joka oli liikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja joka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät viimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa ei Dwining ollut muistanutkaan.