"Mitä puhetta se on, herra tohtori!" virkkoi Dominikolais-munkki. "Sanotteko te rukouksia joutaviksi loitsuluvuiksi? Kylläpä minä muistan, Chaucer'in, tuon englantilaisen runoniekan sanovan teistä lääkäreistä, että teidän kätenne aniharvoin puuttuu raamattuun. Mutta äitimme, kirkko, joka viime aikoina oli hiukan torkahdellut, on nyt taas saanut silmänsä auki, niin että se voi erottaa ystävänsä vihollisistaan. Ja olkaa varma siitä – ".
"No, no, arvokas isä", keskeytti häntä Dwining, "jopa te nyt olettekin minulle kovin ankara. Enhän minä sanonutkaan muuta kuin ettei minussa ole ihmetöitten tekijää, ja arvelin vaan vielä lisätä, että koska kirkko epäilemättä semmoisia saapi aikaan, sopii tätä kallista rukousnauhaa paremmin antaa teidän haltuunne, käytettäväksi semmoisella tavalla, joka olisi suurimmaksi siunaukseksi vainajan sielulle".
Hän laski rukousnauhan munkin käteen ja lähti kiireesti pois suruhuoneesta.
"Olipa tää aika kummalla ajalla sattunut käynti tässä talossa", virkkoi hän itsekseen, kun hyvin oli päässyt ulos. "Minä noista loruista kyllä huolin vähemmin kuin kuka tahansa muu; mutta vaikka se on vaan joutavaa pelkoa, olen kuitenkin iloinen siitä, kuin sain tuon rääkkyvän lapsen pelastetuksi kuolemasta. Ja nyt mun pitää kiirehtiä ystäväni Smotherwell'in luokse, jonka minä hyvin toivon saavani suostumaan minun hankkeeseni Bonthron'in suhteen. Ja näin olen sitten pelastanut taksi ihmishenkeä, sen sijaan että hukutin yhden ainoan".
KOLMASKOLMATTA LUKU
Verinen tuoss' on ruumiinsa;
Haavansa, niinkuin sata suuta,
Auk' on ja kovaa kostoa
Murhaajan julman päälle huutaa.
Uranus ja Psyke.
Perth'in majistraatti oli Jumalan tuomiota varten valinnut tuomiokirkon, joka oli omistettu St. Johannekselle, kaupungin suojeluspyhälle, ja jossa he siis arvelivat paraiten voivansa toivoa tasapuolista oikeutta. Dominikolaisten ja Karthausilaisten luostarit niinkuin myös muut kirkot kaupungissa olivat aina saaneet suuria lahjoja kuninkaalta sekä aatelisherroilta; senvuoksi porvarein neuvoittelukokouksessa nousi se yleinen huuto, että pitäisi vaan uskoa asia heidän "oman kunnon St. Johannes-ukon huostaan", jonka hyvästä suosiosta voitiin olla aivan varmat. Hän oli luotettava paljon paremmin kuin kaikki nuot uudet suojelusmiehet, joiden kunniaksi Dominikolais-, Karthausilais-, Karmelilais-munkit y.m.m. olivat rakentaneet myöhempiä kirkkoja. Ainainen eripuraisuus munkistojen sekä muiden pappien välillä vielä kiihdytti riitaa siitä, mikä paikka oli valittava Jumalan tehtävää ihmetyötä varten, paikka, jossa Hän, ihmisten suorasta pyynnöstä, oli ratkaiseva, oliko tuossa epätietoisessa syytöksessä perää vaiko ei. Majistraatin sihteeri oli erittäin kiivas saamaan St. Johanneksen kirkkoa valituksi, aivan kuin olisi hän luullut pyhien miehien erinneen eri puolueisin, joista toiset pitivät kauniin Perth'in kaupungin puolta, toiset sen etua vastustivat.
Kaikellaisia pieniä juonia siis pantiin liikkeelle ja taas tehtiin tyhjiksi, ennen kun vaali saatiin päätetyksi. Mutta kaupungin majistraatti, joka katsoi tämän asian likeltä koskevan heidän kaupunkinsa kunniaa, päätti viimein uskoa sen St. Johanneksen haltuun, viisaasti kyllä luottaen tämän suojeluspyhänsä oikeuden tuntoon ja tasapuolisuuteen.
Puolipäivän messu pidettiin mainitussa kirkossa suurimmalla juhlallisuudella, minkä asianhaarat tekivät mahdolliseksi; koko ihmisjoukko, josta kirkko oli täpötäynnä, lähetti ylös taivaasen moninkertaiset, hartaat rukouksensa; ja sen jälkeen valmistauttiin kuulustamaan Jumalan tuomiota lakintekijä paran hämärästä murha-asiasta.
Tässä tilaisuudessa osoitti itsensä koko se mieltä valtaava juhlallisuus, jota katolisen kirkon menot ovat niin soveliaat aikaan saamaan. Itäisen ikkunan kautta valui lasin kirjavien, kalleitten maalausten kautta puolihämäräksi tehty valo alas pää-alttarille. Sen eteen asetetulla paarilla makasi murhatun miehen ruumis, käsivarret ja kädet ristissä rinnan päällä, sormet ojennettuna ylöspäin, ikään kuin tuo kuollut ruumis itsekin olisi rukoillut sieltä rangaistusta niille, jotka väkivallalla olivat erottaneet kuolemattoman hengen sen murretusta asunnosta.
Aivan paarin vieressä seisoi valtaistuin, jolla Robert kuningas istui, veljensä Albanyn herttua rinnallaan; prinssillä oli alempi istuin, myöskin isänsä rinnalla. Tämä laitos nosti huomiota; sillä koska Albanyn istuin oli melkein samallainen kuin itse kuninkaan, niin oli näin tavoin kruununperillinen, vaikka jo täysi-ikäinen, ikäänkuin alennettu setäänsä alemmaksi kaiken, tähän kokouneen Perth'in kansan nähden. Paari oli niin asetettu, että sen päällä makaava ruumis näkyi useimmille kirkossa läsnä-oleville.
Paarin pääpuolella seisoi ritari Charteris päällekantajana, jalkapuolella nuori Crawford'in kreivi, syytetyn edusmiehenä. Rothsayn herttuan puhdistavainen todistus oli vapauttanut ritari Ramornyn pakosta tulla tänne paarituomion alaiseksi; ja hänen sairautensa antoi hänelle syyn kokonaan pysyä kotona. Hänen palvelijansa sitä vastaan olivat läsnä; heitä oli kahdeksan, yhdeksän miestä, niihin luettuna nekin, jotka, vaikka olivat Ramornyn käskyin alla, oikeastaan olivat prinssin palveluksessa eivätkä vielä olleet saaneet siitä eroa. Useimmat heistä olivat pahassa huudossa irstastapaisina miehinä, joten kyllä saattoi luulla mahdolliseksi, että he pyhä-iltana syntyneessä kahakassa olivat voineet tappaa lakintekijän. He seisoivat kaikki rivissä pitkin kirkon vasempaa seinää, puettuna valkeihin viittoihin, jotka olivat katumusta tekeväin puvun kaltaiset. Kaikkein silmät olivat heihin käännetyt, josta useammat olivat levottomiksi tulleet, ja siitä taas katselijoissa usko heidän syyllisyyteensä suuresti vahvistui. Todellisella murhamiehellä oli näkö, joka ei häntä voinut ilmi-antaa – synkkä, jörömäinen katsanto, joka ei edes iloisissa pidoissa eikä viinin juomisesta ilahtunut, eikä myös ilmijoutumisen ja kuoleman pelosta masentunut.
Olivier'in ruumiin asemasta on jo ollut puhe. Kasvot, rinta ja käsivarret olivat paljastettuna. Muu ruumis oli peitetty hikiliinalla hienoimmasta aivinapalttinasta, niin että, jos verta jostain paikasta tipahti, se ei voinut olla kohta näkyviin tulematta.
Sen perästä kun puolipäivän-messu oli pidetty, luettiin juhlallinen rukous, että Jumala armossaan suojelisi viatonta ja saattaisi syyllisen ilmi, ja sitten käskettiin Eviot'ia, ritari Ramornyn hovipoikaa, lähenemään paaria. Hän teki sen epävakaisella astunnalla. Kenties hän luuli, sisällisen vakuutuksensa siitä, että Bonthron oli murhamies, jo tekevän hänet jollakin lailla osalliseksi syyhyn, vaikkei hän ollutkaan suorastaan ollut siihen apuna. Hän seisahtui paarin viereen, ja hänen äänensä vapisi, kun hän kaiken sen kautta, mitä oli luotu luomisen seitsemänä päivänä ja yönä, taivaan ja helvetin, autuutensa sekä viimein vielä Jumalan, koko maailman luojan kautta vannoi, olevansa syytön ja viaton siihen veriseen työhön, joka oli tehty hänen edessään makaavaa miestä vastaan. Lopulla hän vielä teki ristin-merkin ruumiin rintaan, valansa vahvistukseksi. Ei näkynyt mitään merkkiä. Ruumis pysyi kankeana, kuin ennen, eikä kuivettuneista haavoista tipahtanut tilkkastakaan verta.
Kaupunkilaiset katsahtivat toinen toiseensa ja perinjuurinen hämmästys näkyi heidän silmistään. He olivat olleet aivan varmat Eviot'in syyllisyydestä, ja hänen levottomuutensa oli tämän epäluulon tehnyt vielä lujemmaksi. Siitä syystä olivat he nyt aivan hämillänsä siitä, kun hän näin oli päässyt eheänä. Tämä seikka toiselta puolen rohkaisi Ramornyn muita palvelijoita; he kävivät valalle rohkeudella, joka yhä eneni, koska jokainen heistä, vuorostaan seisottuansa paarin vieressä, julistettiin vapaaksi kaikesta epäluulosta Olivier Proudfuten murhan suhteen.
Yksi mies vaan ei ollut saanut ollenkaan osaansa tuosta enenevästä rohkeudesta. Nimi "Bronthron!" kajahti kolme kertaa kirkon holvikaaria myöten; mutta sen omistaja ei millään muulla merkillä osoittanut kuulleensa huudon, paitsi jonkunlaisella suonenvedontapaisella liikahduksella jaloillaan, ikään kuin olisi häneen äkkiä sattunut halvaus.
"Puhu, sinä koira!" kuiskasi Eviot; "taikka saat kuolla koiran tavalla!"
Mutta murhamiehen pää oli hänen edessään olevasta näöstä käynyt niin pyörälle, että tuomarit, hänen käytöksensä nähdessään, olivat kahdella päällä, pitikö hänet väkisin laahata paarin ääreen vaiko kohta tuomita uppiniskaisena. Vasta kun kolmanneksi kerraksi kysyttiin, tahtoiko hän käydä tuohon paarituomion koetukseen, vastasi Bonthron tavallisella harvasanaisuudellansa:
"En käy – kuinkas voin tietää, mitä kaikkia silmänkääntäjän temppuja siinä tehdään, joiden kautta miesparan henki voi joutua hukkaan? – Minä vaadin kahdentaisteluun jokaista, ken väittää että minä tuolle vainajalle olen pahaa tehnyt".
Ja ainaisen tavan mukaan hän viskasi kintaansa kirkon permannolle.
Kun Heikki Seppä samassa astui esiin, nousi läsnä-olevissa yleinen, puoliääninen suostumus-huuto, jota ei edes kuninkaan oma läsnä-olo saanut kokonaan hillityksi. Heikki nosti rosvon kintaan maasta, kiinnitti sen lakkiinsa ja viskasi puolestaan kintaansa maahan, taistelun pantiksi. Mutta Bonthron ei sitä ottanutkaan.
"Ei hän ole minun vertaiseni", mörisi rosvo, "eikä mahdollinen minun kinnastani nostamaan. Minä olen Skotlannin perintöprinssin palveluksessa, koska olen hänen tallimestarinsa käskyläinen. Tuo mies tuossa on vaan halpa käsityöläinen".
Mutta tähän prinssi jo keskeytti Bonthron'in puheen. "Sinäkö vai olet minun palveluksessani, koira! Minä annan sinulle eron heti paikalla. – Käy vaan hänen kimppuunsa, seppä, ja kalkuta häntä aikalailla, niinkuin et vielä koskaan ole kalkuttanut alaisintas! – Se roisto on sekä syypää murhaan että valapattoinen. Koko hänen näkönsä jo minua inhottaa – ja jos kuninkaallinen isäni tahtoo kuulla minun neuvoani, niin annetaan heille kummallekin kelpo Skotlannin kirves, ja saammepa ennen, kuin tää päivä on tullut puolta tuntia vanhemmaksi, nähdä kumpi heistä on parempi mies".
Tähän ehdoitukseen molempien puolueitten edusmiehet, Crawford'in kreivi ja ritari Charteris, mielellään suostuivat, ja koska molemmat taistelijat olivat alhaista säätyä, päätettiin että heidän piti olla varustettuna ainoasti teräskypärillä, härännahka-kylterillä ja kirveillä. Taistelu oli alkava niin pian kuin he olivat siihen varustetut.
Tantereksi valittiin Nahkurinkenttä, likeinen, mainitulle ammattikunnalle kuuluva paikka, missä nahkurit pian laittoivat puhtaaksi noin kolmekymmentä jalkaa pitkän, viiskolmatta leveän sijan. Tänne riensivät aatelisherrat, papit ja porvarit kaikki kilpaa – ainosti vanha kuningas, jota tuommoiset veriset näöt inhottivat, meni kotiin, uskoen taistelun valvomisen valtiomarskille, Errol'in kreiville, jonka virkaan se toimi lähimmin kuuluikin. Albanyn herttua katseli tätä kaikkea tarkalla, valppaalla silmällä, hänen veljenpoikansa sitä vastaan hänelle omituisella huolettomuudella.
Koska taistelijat astuivat taistelutarhan sisään, ei voinut mikään olla enemmän silmäänpistävää kuin perinjuurinen vastahakoisuus heidän välillänsä. Seppä oli iloisen näköinen; hänen säihkyvät, kirkkaat silmänsä jo näkyivät edeltäpäin loistavan toivotun voiton ilosta. Bonthron peto sitä vastaan oli yrmeän ja alakuloisen näköinen; hän oli aivan kuin yöllinen lintu, joka pimeän tyyspaikkansa suojasta on tullut ajetuksi ulos päivänpaisteesen. He vannoivat valansa kumpikin vuorostaan, kumpikin vakuuttaen asiansa oikeaksi; Heikki sen teki iloisella, miehuullisella uskalluksella, Bonthron jörömäisellä lujuudella. Tämän nähdessään virkkoi Rothsayn herttua valtiomarskille: "Oletteko te koskaan, jalo Errol'in kreivi, nähneet noin paljon ilkeyttä, julmuutta ja, niin kuin minusta näyttää, pelkuriutta, kuin tuon roiston katsannossa?"
"Eipä hän juuri kauniilta näytä", vastasi kreivi; "mutta on hän väkevä karhu, sen olen nähnyt".
"Panisinpa vetoon tynnyrillisen viiniä, jalo kreivi, että hän jääpi tappiolle. Heikki Seppä on yhtä väkevä, ja sen lisäksi vilkkaampi liikunnoissaan. Ja katsokaas sitten hänen rohkeaa katsantoaan! Tuossa toisessa miehessä on jotakin, mikä on inhottavaa katsella. Antakaa heidän käydä toistensa kimppuun nyt kohta, jalo valtiomarski, sillä minua tuon roiston näkö oikein ilettää".
Valtiomarski nyt kääntyi lesken puoleen, joka syvään murhepukuun puettuna ja lapsensa vieressään istui tuolilla aituuksien vieressä.
"Vaimo", kysyi hän, "tahdotko vapaasta tahdostasi ottaa tämän miehen, Heikki Sepän, puolustajaksesi tässä taistelussa?"
"Tahdon – koko sydämestäni", vastasi Marketta Proudfute; "ja suokoon Jumalan sekä St. Johanneksen siunaus voimaa ja onnea hänelle, joka orpojen puolesta on taisteleva".
"Sitten julistan tämän kentän lailliseksi taistelutarhaksi", lausui valtiomarski ääneensä. "Älköön kukaan, kuolemanrangaistuksen uhalla, uskaltako keskeyttää tätä taistelua sanalla, viittauksella taikka silmän-iskulla. – Soittakaa torvia, ja te, taistelijat, käykää päälle!"
Torvet torahtivat, ja taistelijat lähenivät toisiansa tanteren vastakkaisilta päiltä, lujilla, tasaisilla askelilla, pitäen toinen toistaan tarkasti silmällä, hyvin harjaantuneina kuin he olivat silmien liikkumisista päättämään, mihin paikkaan aiottu sivallus oli iskevä. He seisahtuivat, tultuansa niin likelle, että ulottuivat sivaltamaan, ja olivat milloin toinen, milloin toinen sivaltavinaan, saadakseen tarkan käsityksen vastustajansa liikkuvaisuudesta ja valppaudesta. Viimeinkin näkyy Bonthron kyllästyneen näihin tyhjiin temppuihin tai pelänneen, että sepän liukkaammat liikunnot saisivat hänen kömpelön väkevyytensä väsytetyksi; hän kohotti siis kirveensä suoraan iskuun, lisäten alas-iskevän aseen omaan painoon vielä vahvain käsiensä koko voiman. Mutta seppä väisti tämän iskun syrjälle hypähtämällä; sillä aiotulla läimäyksellä oli liian kova vauhti, että sen olisi voinut estää oman aseen väliinpistämisellä. Ja ennen kuin Bonthron tämän iskun perästä jälleen oli kerjinnyt asettaa itsensä puolustus-asemaan, iski jo seppä häntä sivultapäin vasten teräskypäriä, niin että rosvo kaatui maahan.
"Tunnusta tahi kuole", virkkoi voittaja, astuen jalkansa voitetun rinnan päälle ja pitäen kirveensä terävää kärkeä likellä Bonthron'in kurkkua.
"Kyllä minä tunnustan", sanoi rosvo tuimasti katsahtain ylöspäin. "Anna minun nousta,".
"En, ennen kuin olet myöntänyt olevasi voitettu", sanoi Heikki Seppä.
"Minä myönnän", mutisi taas Bonthron, ja Heikki julisti kaikuvalla äänellä, että hänen vastustajansa oli voitettu.
Rothsayn ja Albanyn herttuat, valtiomarski sekä Dominikolais-abotti nyt astuivat tarhan sisään ja kysyivät Bonthron'ilta, myönsikö hän olevansa voitettu.
"Myönnän", vastasi rosvo.
"Ja syypää Olivier Proudfuten murhaan?"
"Myönnän – vaan minä tapoin hänet erehdyksestä toisen sijasta".
"Ja ketä aioit tappaa?" kysyi abotti. "Tunnusta, poikani, niin että voit saada syntisi anteeksi toisessa maailmassa; sillä täällä ei ole sinulla paljon oltavaa".
"Luulinpa hänet, jonka tapoin", vastasi voitettu rosvo, "täksi samaksi, jonka käsi minut on lyönyt maahan ja jonka jalka painaa rintaani".
"Ylistetyt olkoot pyhätmiehet!" lausui abotti. "Nyt tulevat kaikkein niiden silmät avatuiksi, jotka epäilevät pyhän Jumalan-tuomion totuutta. Katsokaas, tuo on nyt puuttunut siihen paulaan, jonka hän oli viattomalle virittänyt!"
"Minä olen tuskin ikinä ennen nähnyt tuon miehen", sanoi seppä. "En ole koskaan tehnyt mitään pahaa hänelle enkä hänen suvulleen. – Kysykääpäs siis, kunnian-arvoinen herra abotti, häneltä, minkätähden hän niin kavalasti tahtoi murhata minua".
"Se on sopiva kysymys", sanoi abotti. "Osoita siis, poikani, kunniaa Hänelle, jolle se on tuleva, vaikka se tapahtuukin sinun oman häpeäsi julistamisella. Mistä syystä väijyit tämän näin sepän henkeä, vaikka hän ei sano tehneensä sinulle koskaan pahaa?"
"Hän oli tehnyt pahaa herralleni, jota palvelen", vastasi Bonthron, "minä tein tekoni herrani käskystä".
"Kenenkä käskystä?" kysyi abotti vielä.
Bonthron oli hetkisen aikaa vaiti, ja sitten mörähti: "Hän on liian mahtava, että minä uskaltaisin hänen nimeänsä virkkaa".
"Kuules, poikani", sanoi munkki, "lyhyen hetkisen kuluttua ovat maailman suuruus ja halpuus sinulle vaan olevat tyhjiä sanoja. Kärryjä jo par'-aikaa tuodaan tänne, joilla sinut viedään mestauspaikalle. Sentähden, poikani, kehoitan sinua vielä kerran, että pelastaisit sielusi kunnian antamisella Jumalalle ja totuuden puhumisella. Sinun herrasi, ritari Juhana Ramornyko se käski sinut tuohon ilkityöhön?"
"Ei", vastasi maassa makaava rosvo, "se oli vielä häntäkin mahtavampi", ja samassa hän osoitti sormellaan prinssiä.
"Sinä roisto", huudahti hämmästynyt Rothsayn herttua, "uskallatko sanoa, että minä sinua siihen käskin?"
"Juuri te, korkea herra", vastasi häpeämätön rosvo.
"Kuole valeihisi, sinä kirottu orja!" huusi prinssi ja tempaisi tupesta miekkansa, jolla olisi läpäissyt valehtelijan, jollei valtiomarski sanallaan ja kädellään olisi joutunut väliin.
"Suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua, että minun täytyy velvollisuuteni täyttää – tämä roisto pitää antaa pyövelin käsiin. Semmoiseen konnaan ei kelpaa minkään muun käden koskea, saatikka sitten teidän kätenne".
"Mitä, jalo kreivi!" sanoi Albanyn herttua ääneensä ja suurella todellisella tai teeskellyllä mielenliikutuksella, "tahdotteko te päästää tuon roiston elävältä tästä paikasta, niin että hän vielä enemmän saa myrkyttää ihmisten korvat valheellisilla syytöksillään Skotlannin perintöprinssiä vastaan? – Hakatkaa hänet pieniksi palasiksi nyt kohta!"
"Suokaa anteeksi, korkea-arvoinen herra", vastasi Errol'in kreivi, "vaan minun velvollisuuteni on suojella häntä, siksi kun hänen tuomionsa tulee täytettäväksi".
"Pankaa hänelle sitten kumminkin kohta tuke suuhun", käski Albanyn herttua. – "Ja te, kuninkaallinen veljenpoikani, mitäs te tuossa noin seisotte niinkuin kivettyneenä hämmästyksestä? – Tointukaa siitä – puhukaa vangille – vannokaa – vakuuttakaa kaiken pyhän kautta, ettei teillä ollut mitään tietoa tuosta ilkityöstä. – Katsokaas kuinka ihmiset katselevat toinen toiseensa ja kuiskuttelevat hiljaa keskenään! Pääni annan pantiksi siitä, että tää valhe leviää pikemmin kuin jos se olisi Jumalan sanaa. – Puhukaa heille, kuninkaallinen sukulaiseni, puhukaa mitä hyvänsä, kunhan lujasti kiellätte osallisuuttanne".
"Mitä", sanoi Rothsayn herttua, heräten hämmästyksestään sekä mielenmasennuksistaan, ja ylpeästi kääntyen setänsä puoleen, "pitäiskö minun muka kuninkaallisella sanallani vastustaa tuon halvan valapattoisen väitöksiä? Annetaan vaan niiden, jotka voivat uskoa mahdolliseksi, että heidän kuninkaansa poika, Brucen jälkeläinen on saattanut väijyä käsityöläis-paran henkeä, nauttia sitä iloansa ja pitää tään roiston valheet totena!"
"Minä kumminkaan en sitä tee", sanoi suorasukainen seppä. "Minä en ole koskaan laiminlyönyt kunnioituksen osoittamista kuninkaalliselle prinssille, herra Rothsayn prinssille, enkä myös ole häneltä koskaan saanut mitään pahaa sanaa, silmäystä tai kosketusta. En voi uskoa että hän olisi pannut alkuun näin ilkeän työn".
"Kunnioituksen osoitustako se oli, kun sinä viskasit prinssin alas tikapuilta Curfew-kadulla, St. Valentin'in päivän aamuna?" kysyi Bonthron. "Ja luuletko, että kuninkaallinen prinssi siitä hyvästä työstäs mielistyi vai suuttui?"
Tämä sanottiin niin rohkeasti ja näytti niin uskottavalta, että sepän usko prinssin viattomuuteen järkähti.
"Voi, korkea herra", sanoi hän, surullisesti katsoen Rothsayn herttuaan, "onko mahdollista, että te väijyitte rehellisen miehen henkeä, siitä syystä kun hän velvollisuutensa mukaan auttoi turvatonta neitoa? – Ennen olisin tahtonut kuolla tälle tanterelle, kuin kuulla semmoista Brucen jälkeisestä!"
"Sinä olet kunnon mies, seppä", virkkoi prinssi; "mutta eihän voi vaatiakaan että olisit viisaampi noita muita. – Viekää nyt vaan tuo todistettu murhaaja hirsipuuhun, ja pankaa hänet siihen vaikka elävältä roikkumaan, että hän san laskea suustansa valheitaan ja häväistyksiään minua vastaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka!"
Näin sanoen prinssi läksi pois taistelutarhasta, huolimatta vihaisista silmäyksistä, jotka häntä kohtasivat kaikilta haaroilta, kun kansa verkalleen ja vastahakoisesti teki hänelle tilaa; yhtä vähän myös ilmoitti hän kummastusta tai mielipahaa hänen jäljestään kuuluvasta syvästä, koleasta nurinasta. Ainoasti muutamat harvat hänen omassa palveluksessaan olevat miehet seurasivat häntä täältä, vaikka hänellä tullessaan oli ollut useampia korkea-arvoisia herroja seurassaan. Eikä alhaisempikaan kansa seurannut tätä onnetonta prinssiä, joka entisen ajattelemattoman käytöksensä kautta oli niin usein ansainnut moitteita vallattomuudesta ja irstaisuudesta, ja jonka päälle nyt oli laskeunut epäluulo julminta laatua.
Hitaasti, mietteisin vaipuneena meni prinssi Dominikolais-luostariin; mutta paha sanoma, jolla aina on nopeat jalat, oli jo ennättänyt hänen isänsä asuntoon, ennenkuin hän itse joutui. Sisään astuessaan ja kuningasta kysyessään, sai Rothsayn herttua ihmeikseen kuulla, että hänen isänsä par'-aikaa oli kahdenkesken neuvoittelemassa veljensä kanssa. Albanyn herttua oli yht'-aikaa prinssin kanssa lähtenyt taistelupaikalta, mutta ratsain, ja oli siis ennen ennättänyt luostariin. Prinssi aikoi nyt käyttää hänen arvolleen ja syntyperälleen tulevaa oikeutta ja astua sisään kuninkaalliseen huoneesen; mutta Mac-Lewis, Brandan-vartijain päällikkö, esti häntä, vaikka kyllä kunnioittavaisimmilla sanoilla, ilmoittaen että hänellä oli nimen-omainen käsky kieltää Rothsayn herttuaa sinne menemästä.
"Mene kumminkin, Mac-Lewis, ja anna heille tieto siitä, että olen täällä heidän käskyjänsä odottamassa", virkkoi prinssi. "Jos setäni katsoo itselleen kunniaksi saada sulkea isän ovi isän omalta pojalta, niin on hänelle oleva suuri ilo kuullessa että minä täällä odottelen etu-huoneessa niinkuin palvelija".
"Älkää pahaksi panko", vastasi Mac-Lewis kahden vaiheilla, "mutta jos te, kuninkaallinen korkeus, olisitte niin hyvä ja menisitte vaan vähäksi aikaa pois, kärsivällisesti hetkisen odottamaan, niin lähettäisin teille kohta sanan siitä, kun Albanyn herttua on pois lähtenyt. Sitten, sitä en ollenkaan epäile, on kuninkaallinen majesteetti kohta salliva teidän tulla luoksensa. Mutta tällä hetkellä – suokaa anteeksi, kuninkaallinen herttua – ei ole minun mahdollista päästää teitä sisään"
"Kyllä sen ymmärrän, Mac-Lewis. Mutta mene nyt kuitenkin ja tottele käskyäni".
Upseeri siis läksi, mutta tuli kohta takaisin, tuoden sen sanoman, että kuningas voi pahoin ja aikoi mennä makuukammariinsa. Vaan Albanyn herttua oli luvannut kohta tulla prinssin puheille.
Yhtähyvin kului runsaasti puoli tuntia, ennen kuin Albanyn herttua ilmautui. Tämän ajan Rothsayn herttua vietti osaksi synkässä äänettömyydessä, osaksi mitättömillä puheilla Mac-Lewis'in sekä muitten Brandanein kanssa, aina sitä myöten kumpi, hänen tuittupäisyytensäkö vaiko hänen kevytmielisyytensä, pääsi valtaan. Viimein tuli Albanyn herttua ja hänen kanssaan valtiomarski, jonka muoto ilmoitti suurta surua ja hämmästystä.
"Jalo sukulaiseni", sanoi Albanyn herttua, "mielipahakseni täytyy minun teille ilmoittaa, kuninkaallisen veljeni arvelevan niin, että kuninkaallisen suvun kunnian tähden olisi paras, jos te joksikuksi ajaksi sulkisitte itsenne valtiomarskin huoneisin. Ja teidän pitäisi siellä tyytyä pää-asiallisesti, jos ei yksistään, tämän jalon kreivin seuraan, siksi kun tänä päivänä kansan korviin tulleet häpeälliset syytökset ovat vääriksi todistetut tai unohtuneet".
"Mitä se merkitsee, herra Errol'in kreivi?" kysyi prinssi hämmästyksellä. "Onko teidän huoneenne oleva minulla vankihuoneena, ja oletteko te itse määrätyt minulle vanginvartijaksi?"
"Pyhät miehet varjelkoot, korkea-arvoinen herra", sanoi Errol'in kreivi; "mutta mielipahakseni on minun velvollisuuteni totella teidän isänne käskyä ja pitää teitä, herra prinssi, joku aika holhoukseni alla".
"Prinssi – Skotlannin kruunun perillinen valtiomarskin holhouksen alla! – Mitä syytä siihen voi tuoda esiin? Onko valapattoiseksi todistetun roiston häpäisevillä sanoilla semmoinen voima että ne voivat minun kuninkaallisen vaakunakilpeni tahrata?"
"Niin kauan kuin semmoiset syytökset eivät ole kielletyt ja vääriksi todistetut, veljenpoikani", sanoi Albanyn herttua, "ne tahraisivat vaikka itse kuninkaankin vaakunan".
"Kielletyt vai, herra herttua!" huudahti prinssi. "Kukas sitten ne tuopi esiin? Kukas muu, paitsi roisto, joka omankin tunnustuksensa mukaan on liian kunnoton, että hänen sanansa kelpaisi todistukseksi kerjäläisenkään, saatikka sitten prinssin, hyvää mainetta vastaan? – Tuokaa hänet tänne – näyttäkää hänelle kidutuskoneita – kylläpä te sitten pian saatte kuulla hänen peruuttavan tuon valheen, jonka hän on tohtinut tuoda esiin".
"Hirsinuora on jo tehnyt tehtävänsä kovin kovin tarkkaan, että Bonthron enää pelkäisi kidutuskoneita", virkkoi Albanyn herttua. "Hän on tullut hirtetyksi jo tunti sitten".
"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?" kysyi prinssi. "Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty juoni, minun nimeni tahraamiseksi?"
"Semmoinen on tapa joka paikassa – se, joka Jumalan tuomiossa on jäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta hirsipuuhun. – Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni", jatkoi Albanyn herttua, "jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti sanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä elossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti, oli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun tukkeamisella".
"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko te, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään ja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?"
"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi. Muuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon murtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ, vaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? – Älkää suuttuko minulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että teidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin kauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä niin pahasti on loukattu".
Rothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti, vaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:
"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla virittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne mennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala avuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa isälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. – Herra valtiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun täytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa ketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa".
Näin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in kreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat toiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn herttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi kuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi omistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat iloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös heidän nykyinen välinsä hankalalta.
Meidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua, jo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon. Toinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi arvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat, jotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen, riemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut niin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin ihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille raastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi oikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä mielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi Hanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin suostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa majistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän pani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin suosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä semmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.
"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani", neuvoi hän, "että sinä tästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari Charteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio tilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän sinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan pormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa kaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta, nyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa".
"Hist, Hanskuri vaari", vastasi hämillinen voittaja, "onhan minulla ennestäänkin työtä kyllin – ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi kummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas kontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä".
"Älä pelkää sitä", sanoi hanskuri, "vaan mene, niinkuin kuuliaisen porvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän että sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä kahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa asioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa kirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin puuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna tervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava kyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava Huhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että tulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen".
Sepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja kerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman kunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat vaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen raastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten ruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös hyvänmakuista merikalaa Dundeesta – muita herkkuja ei par'-aikainen paaston aika sallinut – ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä mettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat pitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla lausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden tappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja ystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari Seward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille vieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa kärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä yhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti täynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in läänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina kaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden urhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin rinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella hurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa oli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto hänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset olivat hänen urhotyöstänsä.