"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu", sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki; hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä tuli".
"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny. "Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee kosimaan!"
Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään, kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan, olisi nyt oikein jumalain herkkua".
"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset kuin rannankin kaunokaiset. – Kuulkaa – se on harpun ääni".
"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".
"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. – Laivuri hoi!"
Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen viereen.
"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi – minä vien sinut erään rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".
"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi – " sanoi Ramorny.
"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".
"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?" kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"
"Falkland'issa".
"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!" virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"
"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani – niin pian kun hänet semmoisena seuraani otan – huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn korvaan.
Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa hänen soitostansa.
Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi, sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".
"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin, armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne teidän matkaseurahanne".
"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta? Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"
Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa, oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.
Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä nuhdella.
"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte vapautta – se tuli. Te ikävöitte kaunokaista – se on oleva teille tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia, olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat lelut, joita itkien huusivat".
"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä – rannat ei enää näytä niin ihanilta – "
"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"
"Soittakoon vaan – mutta jotain surullista – kaikki iloiset laulut nyt koskisivat korvaani kipeästi".
Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun, jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.
Mist' ilot on?
Saat yhden kerran katsahtaa,
Ihaillen maata ihanaa;
Ja sitten Tuoni saavuttaa
Sun, onneton.
Levolle käy.
Puolestas munkki rukoilee
Ja kirkonkello helisee;
Ne lähtöäsi ilmaisee —
Sua koht' ei näy.
Pois pelko nyt!
Yks kipeä vaan vihlaus,
Yks peloittava vavahdus.
Niin kaikki tuskas, kamppailus
On viihtynyt.
Prinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen Ramornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui. Illan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja samassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa eikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny tarjosi.
"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi, Ramorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni aina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin palvelijani ja tavarani oli tulleet?"
Ramorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin olevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on hauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului jörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja näin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle ja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä tilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti torui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä puolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät ratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena hurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta käskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän vanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että myös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat. Ramornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän pahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi päähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun uskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä paulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis tällä matkalla sanomattoman suuri.
Viimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus näytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma, vaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki annettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla, palvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo Ramorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä lääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut; röyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen märjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni makuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.
"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?" sanoi Ramorny Dwining'ille; "ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on tehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?"
"Ei suinkaan", vastasi Dwining, "se suuttumus sekä luvattu Lindores'in kreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta käydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja poski totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava työmme ja samassa antava sille luonnollisen näyn".
"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme", sanoi Ramorny; "mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin Katrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin hyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen – ymmärräthän?"
Dwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: "Ei se viivytys haittaa mitään; sillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki voima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen kukkimaan".
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Hävytön veitikka tuo tottakin!
Himokas huviin jumalattomaan;
Ei muita koskaan tuonut kotihin
Kuin portot irstaat, rentut häijyt vaan,
Sekaisin herrat, rengit, siit' ei huoltakaan.
Byron.
Seuraavana aamuna oli Rothsay ihan toisella tuulella. Hän valitti pahaavointia sekä kuumetta, mutta tämä kuume pikemmin näkyi häntä kiihdyttävän kuin masentavan. Hän oli hyvin ystävällinen Ramornylle; ja vaikkei hän virkkanut mitään yöllisistä tapauksista, oli selvä että hän muisti, vaan tahtoi seuralaistensa muistosta haihduttaa silloista nurjaa mieltänsä. Hän oli kohtelias kaikille ja puhui Ramornylle leikillisesti Katrin tulosta.
"Onpa tuo kaino kaunokainen aika tavalla kummastuva, kun näkee tässä vaan miehiä, missä hän luuli saavansa paikan keskellä Margareeta-rouvan kammari-neitsyitten myssyjä ja huntuja! Eipä liene sinulla suinkaan kovin monta kauniisen sukupuoleen kuuluvaa talossa, arvaan ma, Ramorny?"
"Ei mar' ole – tuota harpputyttöä lukematta – muita kuin yksi tai kaksi, kyökkipiikaa, joita paitsi ei voisi tulla toimeen. Mutta, sivumennessä puhuen, harpputyttö hyvin hartaasti tiedustelee missä rouva on, jonka palveluksessa hänen piti saada paikka. – Laitanko ma hänet pois, itselleen rouvaa hakemaan, mistä hänen mielensä tehnee?"
"Älä suinkaan, hän saa huvitella Katria. – Ja kuules, eikö olisi hyvä, jos me tuon arkaluontoisen tyttöheilakan ottaisimme vastaan jonkunmoisella maskeraatilla?"
"Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?"
"Oletpa nyt typerä, veikkonen. – Emme saa pettää häntä, koska hän täällä toivoo tapaavansa Rothsayn herttuan puolison. – Minä aion olla sekä rouva että herra yhdessä personassa".
"En käsitä vieläkään".
"Eipä ole ketään niin typerää", virkkoi prinssi, "kuin älykäs mies, jos ei hän kerrassaan pääse asian jäljille. – Minun puolisoni – siksihän sitä rouvaa ihmiset sanovat – on täältä karannut yhtä hätäisesti kuin minä tulin tänne. Kumpikin olemme jättäneet vaatevaramme jälkeemme. Tuossa vaatekomerossa makuuhuoneeni vieressä on naisen koruja niin paljon, että riittäisi vaikka kuinka suurelle maskeraattijoukolle. Katsos nyt, minusta tulee siis Margareeta-rouva, joka makaa tässä päivävuoteella, päässään suruharsikko sekä pajuseppele, hylätyn tilansa merkiksi. Sinä, Ramorny, olet muodoltas kyllin jäykkä ja kankea, niin että voit käydä hänen galwayläiseltä seurarouvaltansa, Hermigild-kreivinnalta. Dwining saa olla olevinansa vanha Hekate, hänen entinen lapsipiikansa – vaikka kyllä sillä on enemmän viiksiä ylähuulessaan kuin apteekkarilla karvoja koko kasvoissaan, vieläpä päälaessakin lisäksi. Hänelle pitää hankkia valeparta, että hän tulee oikein sen akan kaltaiseksi. Hanki tänne kyökkipiikasi sekä mitä soveliaita hovipoikia sinulla lienee täällä muassasi, ja pue ne kammarineitsyikseni. Kuulitkos – työhön nyt paikalla".
Ramorny kiirehti eteiskammariin ja kertoi Dwining'ille prinssin tuuman.
"Mene sinä ja huvittele sitä hupsua", virkkoi hän; "minä tahtoisin niin vähän kuin mahdollista nyt nähdä hänet, kun tiedän mikä on tapahtuva".
"Uskokaa kaikki minulle", sanoi lääkäri ja nytkäisi olkapäitään. "Mikä lihamies se on, joka voi leikata lampaan kaulan poikki, vaan pelkää sen määkimistä?"
"Vaiti, älä pelkää miehuuteni masentuvan. – Enpä unohda, että hän tahtoi sysätä minut luostariin juuri yhtä huolettomasti, kuin jos olisi vaan viskaunut pois katkenneen peitsen tynkän. Mene – vaan ei, odota – ennen kuin menet tuota hupsua maskeraattia laittamaan, pitää meidän jollakin lailla narrata pölkkypäistä Charteris'iä. Jos hän luulee Rothsayn herttuattaren vielä olevan täällä ja Hanskurin Katrin hänen seurassaan, hänelle kyllä saattaa pölähtää päähän tulla tänne apua tarjoamaan tai jotain sentapaista, ja hänen tulonsa, niinkuin kyllä ymmärrät, tapahtuisi nyt jokseenkin ajattomalla ajalla. Onpas hänen tulonsa vielä sitä luultavampi, koska muutamat ihmiset joskus ovat arvelleet tuon tervaskantoisen ritarin suuren, hellän huolenpidon meidän tyttösestämme ansaitsevan lämpimämmänkin nimen".
"Kunhan sen tiedän, antakaa mun vaan nyt yksin menetellä ritari Charteris'in kanssa. Minä lähetän hänelle kirjeen, joka on vaikuttava, että hän kuukauden aikaan on mieluummin haluava helvettiin kuin Falkland'iin. – Voitteko te virkkaa minulle herttuattaren rippi-isän nimen?"
"Waltheof – eräs Franciskolais-munkki."
"Hyvä – on nyt lähden liikkeelle".
Muutamien minuuttien perästä, sillä hän oli erittäin sukkela kynämies, Dwining sai valmiiksi kirjeen, jonka antoi Ramornyn käteen.
"Se on erin-omaista ja saattaisi sinut kohta Rothsayn herttuan ylimmäiseksi suosituiseksi – olisinpa, pelkään mä, kovin kateellinen, salliakseni sinua kauemmin hänen läheisyydessään, jos ei hänen päivänsä jo olisi lopussa".
"Lukekaa se ääneen", virkkoi Dwining, "että saisimme kuulla kuinka se sujuu?" Ja Ramorny luki: "Korkeasukuisen, mahtavan prinsessamme Margareetan, Rothsayn herttuattaren käskystä me Waltheof, halpa St. Franciscus-veljistön jäsen, annamme tiedoksi sinulle, ritari Patrik Charteris'ille, Kinfauns'in herralle, että armollinen prinsessa suuresti on pannut ihmeekseen, kun sinä uskalsit lähettää hänen luoksensa nais-ihmisen, jonka hyvä maine ei voi olla suuri prinsessan silmissä, koska se tyttö ilman mitään pakottavaa hätää on asunut toista viikkoa sinun linnassas, missä hänellä ei ollut mitään muuta vaimoseuraa paitsi palvelijoita; ja siitä hävyttömästä yhdessä-asumisesta on huhu levinnyt tänne asti Perth'in, Angus'in sekä Fifen läänien kautta. Yhtähyvin ei armollinen prinsessa, katsoen tätä asiaa inhimillisen heikkouden vaikuttamaksi, ole pieksättänyt tuota vallatonta tyttöä polttiaisilla eikä rangaissut muulla kovemmalla rangaistuksella. Vaan kun kahden arvokkaan veljeksen Lindores'in luostarista, Thickscull ja Dundermoreifien, juuri piti lähteä erinäiselle asialle Vuoristoon, niin armollinen prinsessa on antanut Katri-tytön heidän haltuunsa, oman isänsä luokse vietäväksi, jonka tyttö sanoo par'-aikaa oleskelevan jossain Tay-järven rannoilla; sillä siellä, isänsä turvissa, on hänellä oleva enemmän entisten tottumustensa sekä ansionsa mukainen paikka, kuin Falkland'in linnassa, niin kauan kuin se on Rothsayn herttuan puolison asuntona. Armollinen prinsessa on käskenyt mainittuin arvokasten veljesten sillä tavoin kohdella sitä nuorta vaimo-ihmistä, että hänessä heräisi katumus syntisestä irstaisuudestaan, ja armollinen prinsessa kehoittaa sinuakin syntiäs rippi-isälles tunnustamaan sekä sitä katumustöillä sovittamaan. – Allekirjoitettu: Waltheof korkeasukuisen ja mahtavan" – j.n.e.
"Erin-omaista – erin-omaista!" huudahti Ramorny, loppuun luettuaan. "Tää arvaamaton korvapuusti on saattava Charteris'in oikein raivoon. Hän on kauan aikaa osoittanut tälle rouvalle jonkunlaista hellempää kunnioitusta, ja nyt hän näkee joutuneensa irstaisuuden epäluuloon, juuri kun hän toivoi pääsevänsä suosioon laupeuden työn kautta – se on kokonaan pyörryttävä hänen päänsä! Ja oikein sanot, että pitkä aika mahtaa kulua, ennen kuin hän uskaltaa tulla tänne, tuota tyttöstä katsomaan taikka rouvaa tervehtimään. – Mutta mene siis nyt maskeraattiin; sill'-aikaa minä tässä valmistan sen, joka maskeraateista on ijäksi lopun tekevä".
Noin päivällisen aikaan saapui Katri, Henshaw-ukon sekä yhden ritari Charteris'in tallirengin suojan alla, komean Falkland'in linnan eteen. Tornin huipusta liehuvassa suuressa lipussa näkyi Rothsayn vaakuna, palvelijoilla oli prinssin väen värit; kaikki vahvisti yleistä luuloa, että Rothsayn herttuan puoliso vielä täällä asui. Katrin sydän sykähti, sillä hän oli kuullut että herttuattarella oli Douglas'ien ylpeys yhtä hyvin kuin myös sukunsa peloton lujuus; tyttö-parka siis oli peloissaan, minkälainen kohtelu hänelle tässä paikassa mahtoi tulla osaksi. Linnapihaan tullessaan hän näki vähemmin palvelusväkeä kuin mitä olisi luullut; mutta kun herttuatar tässä asui aivan erillään maailmasta, ei hän sitä kovin kummeksinut. Jonkunlaisessa eteisessä tuli hänelle vastaan pikkuinen, vanha akka, aivan koukkuisissa ikänsä painon alla, norsunluinen sauva tukenaan.
"Terve tultuas tänne, kaunis tyttöseni", virkkoi akka, suudellen Katria, "terve tähän, niin sanoakseni, suruhuoneesen. Ja toivon minä", – hän suuteli vielä kerran – "että olet oleva lohdutukseksi minun rakkaalle, kuninkaalliselle kasvatilleni, herttuattarelle. Paina puuta, lapsukaiseni, sill'-aikaa kuin minä lähden katsomaan, joutaako rouva nyt päästää sinut puheillensa. Voi, lapsi-kultaseni, oletpa hyvin suloinen tosiaan, jos vaan Pyhä Neitsyt on antanut sinulle sielun, joka on näin kauniin ruumiin vertainen".
Näin sanoen vale-akka läksi matelemaan läheiseen huoneesen, missä Rothsayn herttua jo oli varustamassansa maskeraatti-puvussa. Ramorny sitä vastoin, joka ei ollut tahtonut tuohon maskeraattiin osaa ottaa, oli tavallisissa vaatteissansa.
"Oletpa sukkela veitikka, tohtori", virkkoi prinssi. "Niin totta kuin olen prinssi, luulenpa että sinun tekisi mieli toimittaa koko kometia itse, rakastajan osa niinkuin kaikki muu".
"Jos sillä voisin säästää vaivaa teiltä, armollinen prinssi", vastasi lääkäri tavallisella puoleksi hillityllä naurunhihityksellään.
"Ei, ei", sanoi Rothsayn herttua, "en minä tarvitse sinun apuas, veikkonen – virka nyt vaan, miltä minä mielestäs näytän näin pitkälläni tämän vuoteen päällä – raukealta, rouvantapaiseltako vai?"
"Liiankin hienolta ja kauniilta rouva Margareeta Douglas'iksi, jos saan uskaltaa niin sanoa", virkkoi lääkäri.
"Pois, konna, ja taluta tänne sisään tuo kaunis jääkynttilä – älä pelkääkään että hän on moittiva minua kovin naismaiseksi – ja sinä, Ramorny, mene myös pois".
Samassa kun ritari meni toisesta ulos, talutti vale-akka toisesta Hanskurin Katrin sisään. Huone oli huolellisesti laitettu hämäräksi, niin että Katri ilman vähintäkään epäluuloa näki tuon vaimoksi puetun, vuoteella makaavan ihmisen.
"Tääkös se tyttö on?" kysyi Rothsay, jonka ääni, luonnoltansakin jo hieno, nyt oli huolellisesti vielä hienonnettu kuiskaamisen kautta. "Anna hänen lähetä, Griselda, ja tulla suutelemaan kättämme".
Vale-imettäjä talutti vapisevan tytön vuoteen äärelle ja viittasi häntä polvilleen laskeumaan. Katri teki niin ja suuteli suurella hartaudella ja suoruudella hansikkaallista kättä, jonka valeherttuatar hänelle ojensi.
"Älä pelkää", virkkoi sama suloinen ääni, "minussa näet vaan surullisen esimerkin ihmis-suuruuden turhuudesta. – Onnelliset ne, mun lapseni, jotka halvassa säädyssänsä seisovat niin alhaalla, ettei niihin valtiontyrskyt koske".
Näin puhuessaan prinssi laski käsivartensa Katrin kaulan ympäri ja veti hänet likemmäksi, suudellakseen häntä tervetuliaisiksi. Mutta se suutelo annettiin niin paljon tulisemmin kuin mitä siitä mahtavasta suojelijasta olisi voinut arvata, että Katri, siinä luulossa että herttuatar oli hulluksi tullut, kovasti huudahti.
"Vaiti, narriseni! Minähän se olen – Rothsayn Taavetti!"
Katri katsahti ympärilleen – imettäjä oli lähtenyt, ja kun herttua nyt otti pois harsikon kasvoiltansa, näki tyttö-parka selvästi, olevansa sen rohkean, nuoren irstailijan vallassa.
"Auta minua nyt, Jumalani!" rukoili Katri; "ja kyllähän sinä autatkin, jos vaan itse pysyn lujana?"
Kun tämä päätös oli lentänyt hänen sydämensä läpi, hillitsi hän huutonsa ja pyysi, niin paljon kuin mahdollista, salata pelkoansa.
"Leikkinne oli varsin taitavasti toimeen pantu", virkkoi hän niin lujalla äänellä kuin vaan voi. "Saanko nyt pyytää teitä, armollinen herttua, minua hellittämään?" – Prinssi piti häntä käsivarresta kiinni.
"Ei, mun sievä vankiseni – älä näin tempaile – mitäs pelkäät?"
"En minä tempailekaan, herra prinssi. Koska teitä näkyy huvittavan pitää minut kiinni, en tahdo tempailemalla saattaa teitä minua väkivallalla kohtelemaan, jotta teille itsellenne sitten tulisi mielipaha, kun asiaa toisten paremmin mietitte".
"Sinä, vaan petturi, olet pitänyt minut vankinas monta kuukautta", sanoi prinssi, "etkä nyt muka tahdo sallia minun pitää sinut kiinni hetkisenkään aikaa".
"Se olisi sievää puhetta Perth'in kadulla, herra prinssi, missä minun vallassani olisi sitä kuullella tai pois paeta – täällä se on väkivaltaa".
"Ja jos päästäisinkin sinut irti, minnekä sinä pakenisit?" virkkoi Rothsayn herttua. "Laskusillat ovat ylösnostetut, ja minun palvelijoitteni korvat ovat ihmeen kuurot oikullisten tyttösten kiljumiselle. Ole siis kiltti, niin saat nähdä, mitä hyvää siitä tulee, kun tekee kuninkaan pojalle mieliksi".
"Hellittäkää minut irti sitten, suuriarvoinen herra, ja kuulkaa valitukseni Rothsayn herttuasta – jonka tuon Skotlannin kruununperillisen eteen. Minä olen halvan, vaan rehellisen porvarin tytär. Minä olen, melkein jo voin sanoa, uljaan, kunnollisen miehen kihlattu morsian. Jos jollakin tavoin lienen antanut teille kehoitusta tähän tekoon, niin se on tapahtunut tietämättäni. Näin varoittain teitä, rukoilen että päästäisitte minut irti ja sallisitte minun lähteä. Te ette minulta kuitenkaan saa mitään muuten kuin tavalla, joka olisi teille yhtä häpeällinen ritarina kuin miehenäkin".
"Sinä olet rohkea, Katri", sanoi prinssi, "mutta sekä ritarina että miehenä täytyy minun ruveta voittosille sun kanssas, koska siihen yllytät. Sinun pitää saada tietää mitä tämmöisestä rohkeudesta tulee".
Näin puhuen hän yritti taas laskea käsivartensa tytön kaulaan; mutta Katri väistyi pois ja jatkoi puheensa yhä samalla järkähtymättömällä lujuudella.
"Minulla on yhtä suuri voima puolustamaan itseäni kunniallisessa taistelussa kuin teillä minua hätyyttämään hävyttömällä aikomuksella. Älkää häväiskö itseänne ja minua väkivallalla. Te voitte saada minut pyörryksiin lyömisellä, taikka myös kutsua apumiehiä ja niiden kanssa voittaa minut. Mutta muulla keinoin ette pääse tarkoituksenne perille".
"Minkälaiseksi raakalaiseksi sinä minut luulet!" sanoi prinssi. "Väkivaltaa en tahtoisi tehdä enempää kuin mitä naisihmiset vaativat, saadakseen oman heikkoutensa sillä kaunistetuksi."
Hän nousi jokseenkin liikutettuna.
"Säästäkää sitten voimanne niitä naisia varten, jotka semmoista käytöksensä kaunistusta tahtovat. Minun vastarintani on lujinta lajia, mitä ikinä arkuus kunniastaan sekä häväistyksen pelko voi aikaan saada. Voi, herra prinssi, jos aikomuksenne onnistuisi, te ette saisi mitään muuta aikaan, kuin että kaikki siteet minun ja elämän välillä – niinkuin myös teidän ja kunnian välillä olisivat ratkaistut. Minut on kavaluudella viekoitettu tänne – kenenkä petturin avulla, sitä en vielä tiedä; mutta jos häväistynä täältä lähtisin, niin lähtisin levittämään tietoa onneni hävittäjästä ympäri kristikuntaa. Minä ottaisin toivioretkeläisen sauvan käteeni, ja missä ikinä vaan ritarillisuutta pidetään arvossa, missä ikinä vaan Skotlannin nimi on tuttu, julistaisin, että sadan kuninkaan jälkeinen, jumalisen Robert Stuart'in poika, Bruce-sankarin kruununperillinen on kunnoton kunniaton mies, joka ei ansaitse ritarin kannuksia jalassaan eikä kruunua, mikä hänelle on päähän tuleva. Kaikki aatelisrouvat avarassa kristikunnassa ovat katsovat teidän nimenne liian saastaiseksi, päästääkseen sitä huulilleen – kaikki kunnon ritarit ovat pitävät teitä valapattoisena koirana, joka on rikkonut, mitä vannoi ritariksi tullessaan: suojella vaimoja ja auttaa turvattomia".
Rothsayn herttua istahti taas ja katsoi Katriin silmillä, joista vihastus ja ihastus molemmat sekaisin loistivat. "Sinä et muista kelle puhut, tyttö. Etkö tiedä, että rakkaus, jota sinulle tarjosin, on kunnia, ja että sadat vaimot, joiden helmustaakin olet lilan halpa kantamaan, siitä olisivat kiitolliset?"
"Vielä kerran sanon, herra prinssi", vastasi Katri, "säästäkää suosionne niille, jotka sitä arvossa pitävät. Taikka vielä paremmin, säästäkää aikanne ja voimanne toisiin jalompiin töihin – maanne suojelukseen ja alamaistenne onnistuttamiseen. Voi armollinen herra! kuinka mielellään riemuitseva kansa tervehtisi teitä johtajakseen! – Kuinka halukkaasti he kokoutuisivat ympärillenne, jos vaan näkisivät teidän tahtovan johtaa heitä taisteluun mahtavien sortamisia, laittomien väkivaltaa, irstaisten viettelystä sekä ulkokultaisten tyranniutta vastaan!"
Rothsayn herttua, jonka hyvät tunteet olivat yhtä helpot herättää kuin ne olivat haihtuvaiset, tuli liikutetuksi tytön innokkaasta puheesta. "Anna minulle anteeksi, että sinua pelästytin, tyttö", sanoi hän. "Sinä olet kovin jaloluonteinen hetken-aikuiseksi leluksi, joksi minä erehdyksissäni sinut aioin. Toiselta puolen, jos olisikin sukusi sinun jalon henkes sekä verrattoman kauneutes vertainen, ei minulla ole sydäntä antaa sinulle; ja sydämen antamisella vaan voipi sinut saada omaksensa. Mutta minun toivoni on tullut hävitetyksi, Katri – ainoan vaimon, jota ikinä olen rakastanut, on valtiollinen oikku minulta ryöstänyt, ja puoliso on minulle väkisin annettu, jota en sittenkään voisi olla inhoamatta, vaikka hänellä olisi se suloisuus ja lempeys, jotka avut yksin vaan saattavat tehdä jonkun naisen miellyttäväksi minun silmissäni, Terveyteni raukenee raukenemistaan, vaikka vielä olen aivan nuori; muuta neuvoa ei minulla siis ole, kuin sivumennessä poimia sieltä, täältä joku kukkanen, mikä minulle sattuu tulemaan tarjoksi lyhykäisellä matkallani syntymästä hautaan. Katso minun polttavaa poskeani – tunnustele, jos tahdot, minun levottomasti sykkivää suontani – ja surkuttele minua ja anna anteeksi, jos minä, jonka oikeudet, vaikka olen prinssi ja mies, ovat tulleet niin sorretuiksi, joskus vähemmin pidän huolta toisten ihmisten oikeuksista, antaen valtaa itsekkäälle halulle tyydyttää silmänräpäyksen-aikuista oikkua".
"Voi armollinen herra!" huudahti Katri hänelle omituisella innostuksella, "rakas herrani – niin tahdon sanoa, sillä rakashan on Brucen jälkeinen jokaiselle Skotlannin lapselle – älkää, olkaa niin hyvä, näin puhuko! Teidän mainio edelläkävijänne kärsi maanpakolaisuutta, vainoa, öisin nälkää, päivin epätasaisia tappeluita, saattaakseen maansa vapaaksi – olkaa tekin yhtä alttiiksi-antavainen, siksi että te itse pääsisitte vapaaksi. Temmatkaa itsenne irti noista miehistä, jotka teidän vallattomuuksianne auttamalla raivaavat itsellensä tien mahtavuuteen. Älkää luottako tuohon julmaan Ramornyyn! – Te ette sitä tiedä, siitä olen varma – te ette sitä voi tietää – mutta se konna, joka koetteli pakoittaa tytärtä häpeäänsä suostumaan, sillä että hän uhkaeli vanhan isän henkeä, on valmis tekemään vaikka mitä ilkeyttä – vaikka mitä pettuutta!"
"Tekikö Ramorny niin?"
"Teki kyllä, eikä hän uskaltane sitä kieltää".
"Siitä otetaan selvä", vastasi Rothsayn herttua. "En minä häntä enää rakasta; mutta hänelle on tullut suuri vahinko minun palveluksessani, ja minun tulee kunniallisesti palkita hänen apuansa".
"Hänen apuansa vai! – Voi, armollinen herra! Semmoinen apuhan, jos aikakirjat totta puhuvat, saattoi Troian häviöön ja antoi Espanjan vallan uskottomain käsiin".
"Vaiti, tyttö, pidä kieles kurissa, sanon minä", virkkoi prinssi nousten. "Meidän keskustelumme nyt loppuu".
"Vielä yksi sana, herra Rothsayn herttua", sanoi Katri innolla, ja hänen kaunis muotonsa loisti niinkuin varoittavan enkelin – "en tiedä, mikä minua yllyttää näin rohkeasti puhumaan; mutta tuli palaa sydämessäni ja leimahtaa ulos. Lähtekää tästä linnasta, tuntiakaan kauemmin viipymättä! Tää ilma tässä on teille turmiollinen. Luovuttakaa Ramorny pois tyköänne, ennen kuin tää päivä on tullut kymmentä minuuttia vanhemmaksi! Hänen seuransa on teille kovin vaarallinen".
"Mitä syytä sinulla on semmoisin puheisin?"
"Ei mitään varsinaista", vastasi Katri, häveten omaa kiivauttansa, "kenties ei yhtään mitään, paitsi että pelkään teille vaaroja".
"Perättömistä peloista ei Brucen perillinen saa huolia. – Kuulkaa, hoi! Kuka on siellä toisessa kammarissa?"
Ramorny astui sisään ja kumarsi syvään sekä prinssille että myös Katrille, jonka hän nyt luuli arvattavasti nousseen suosituisen arvoon ja siis ansaitsevan ritarillista kohteliaisuutta.
"Ramorny", virkkoi prinssi, "onko tässä talossa jotain arvokkaampaa vaimo-ihmistä, joka sopisi tään nuoren neidon seuraksi, siksi kun voimme hänet lähettää pois, mihin hän halunnee mennä?"
"Pelkäänpä" vastasi Ramorny, "jos teidän paheksumattanne, armollinen herra, saan toden ilmoittaa, että meidän talomme tässä on huonosti varustettu siinä suhteessa, ja että, puhuakseni totista totta, harpputyttö niistä kaikista mahtaa olla siivoin".
"Seurustelkoon hän sitten tään nuoren neidon kanssa paremman puutteessa. – Ja ole nyt kärsivällinen, tyttöseni, ainoasti muutamia tunteja".