KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Jos sydän vaan on viaton,
Puhtaana pysyvi,
Ain' ilo sille suotu on,
Kuink' onni pyörivi.
Burns.
Kääntykäämme nyt taas Perth'in kaupungin Kaunottaren puoleen, joka Douglas'in käskystä oli tullut lähetetyksi pois tuosta hirvittävästä Falkland'ista ja viedyksi kreivin tyttären, Rothsayn herttuan lesken turvan alle. Se rouva silloin par'-aikaa asui Campsie-nimisessä erakkohuoneessa, jonka rauniot yhä vielä kohoovat jaloina Tay-joen äyräällä. Se seisoi jyrkän kallion huipulla, ja sen juuritse virtasi mainittu majesteetillinen joki, joka tässä paikassa on erittäin merkillinen Campsie Linn nimisen koskensa kautta; virran vedet siinä pauhaten ryöpsähtävät alas basalttikallio-rivistä, joka sulkee väylän aivan kuin ihmiskäden rakentama patomus. Ihastuneina paikan kauniisen näkö-alaan olivat Cupar'in luostarin munkit tähän rakentaneet huoneen, joka oli tuntemattomalle pyhälle miehelle, nimeltä St. Hunnand, pyhitetty, ja tänne heidän oli tapa välistä tulla huvittelemaan taikka rukoilemaan. Tämän huoneen portti oli mielellään tullut avatuksi mainitulle jalosukuiselle rouvalle; sillä koko se kulma oli Douglas'in liittolaisen, mahtavan lord Drummond'in vallan alla. Tässä sai herttuan leski isänsä kirjeen sen soturiparven päälliköltä, joka oli Katrin sekä harpputytön Campsiehen saattanut. Vaikka hänellä olikin ollut paljon valittamista Rothsayn herttuan käytöksestä, tuli kuitenkin tää jalosukuinen rouva, saadessaan sanoman puolisonsa arvaamattomasta ja hirveästä lopusta, syvästi liikutetuksi, ja vietti enimmän osan seuraavaa yötä kyyneleissä sekä rukouksissa.
Seuraavana aamuna – se oli tuo merkillinen Palmusunnuntai – herttuatar käski Hanskurin Katrin sekä harpputytön eteensä. Molempien tyttöjen mieli oli vielä suuresti masennuksissa ja liikutettuna hirveistä tapauksista, joissa he niin äsken olivat olleet osalliset; ja Margareeta-rouvan, samoin kuin myös hänen isänsä, ulkonäkö enemmän nosti pelkoa kuin uskallusta. Mutta hänen puheensa ilmoitti kuitenkin lempeyttä, vaikka samassa silminnähtävää, syvää surua. Hän tiedusteli heiltä kaikkia, mitä heillä olisi kerrottavana hänen harhatielle eksyneen, ajattelemattoman puolisonsa viimeisestä kohtalosta. Hän lausui kiitollisuutensa siitä, että Katri ja harpputyttö, vaikka sen kautta itse vaaraan joutuivat, olivat yrittäneet pelastaa Rothsayn herttuaa tuosta kauheasta kuolemasta. Sitten hän käski heitä kanssansa kirkkoon tulemaan; ja päivällis-ajan tultua hän ojensi kumpaisellekin kätensä suudeltavaksi, jonka perästä salli heidän mennä omasta ravinnostaan huolta pitämään. Lähtiessä hän vielä lupasi molemmille, erittäin Katrille voimallisen turvansa, jonka tukena, niin hän sanoi, myös oli oleva itse Douglas'in kreivin suoja; ja se oli oleva muurina molempien nuorten naisten ympärillä, niin kauan kuin hän eli.
Tytöt, erottuaan leski-prinsessasta, söivät päivällisensä rouvan kammarineitsyitten kanssa, jotka syvässä surussansa osoittivat juhlallisuutta, mikä kokonaan masensi vilkkaan Franskalaisen kepeän sydämen ja myös teki Hanskurin Katrin luonteeltaan jo yksvakaisemman käytöksen jäykäksi. Ystävykset, siksihän heitä nyt hyvin sopi sanoa, siis olivat iloiset, kun viimein pääsivät noiden korkean rouvan palvelijain seurasta; nämät myös puolestaan, jotka kaikki olivat aatelis-sukua ja katsoivat porvarin tyttären sekä maatakuljeksivan harpputytön jokseenkin sopimattomiksi kumppaleiksi itselleen, ilolla näkivät niiden lähtevän kävelylle luostarin ympäristöön. Huoneen toisella puolella levisi pieni puutarha pensaineen, hedelmäpuineen, ulottuen jyrkkään syvyyteen asti; siitä sen ainoasti eroitti kallion reunalle rakennettu muuri, niin matala, että silmä helposti saattoi mitata syvyyttä sen juurella ja katsella tuolla alhaalla taistelevia vesiä, jotka vaahdoten, pauhaten ja raivoten vyöryivät sulkunsa yli.
Perth'in kaupungin Kaunotar ja hänen kumppalinsa hiljakseen kävelivät tämän muurin sisäpuolitse kiertelevää polkua pitkin, ihaellen kaunista näkö-alaa ja arvellen itsekseen, kuinka ihana se vasta mahtoi olla silloin, kun kesä oli verhonnut kaikki puut lehtivaipallaan. Jonkun aikaa katselivat he tätä kaikkea ääneti. Mutta viimein harpputytön iloinen, rohkea sydän kohosi kaikkein noiden vaikeitten seikkain yli, joissa he olivat olleet ja aina vielä olivat.
"Vieläkö Falkland'in kauhistukset, kaunis ystäväni, yhä masentavat sinun mieltäsi? Koeta vaan ne unhottaa, niinkuin minäkin teen. Me emme voi kepeästi kepsuttaa elämän polkua myöten, jos emme vaipastamme aina taas pudista pois siihen tulleita sadepisaroita".
"Niitä kauhistuksia en voi ikinä unhoittaa", vastasi Katri. "Mutta tätä nykyä olenkin huolissani isäni turvallisuudesta; enkä myös voi olla muistamatta, kuinka suuri joukko urhoollisia miehiä par'-aikaa on surmaansa saamassa, ainoasti peninkulman päässä tai vähän enemmän meistä".
"Sinä tarkoitat tuota taistelua kuudenkymmenen valitun Vuorelaisen välillä, josta Douglas'in tallirenki meille kertoi? Sepä olisi näkö, jota runoniekan kelpaisi nähdä. Mutta hyi näitä minun akkamaisia silmiäni – ne eivät voi koskaan hämärtymättä nähdä vastakkain välkähtäviä miekkoja. Mutta katsos – katsos tuonne, Katri! Tuo juokseva sanansaattaja varmaankin tuopi sanomia taistelusta".
"Luullakseni se on tuttu, joka tuossa niin huimasti juoksee", sanoi Katri. "Mutta jos se on se, jota luulen, niin mahtaa hänessä olla hurjia ajatuksia, jotka häntä niin vimmaiseen vauhtiin ovat ajaneet".
Heidän näin puhuessaan, karkulainen käänsi juoksunsa puutarhaan päin. Loviisan pikku koira juoksi hänelle vastaan, hiljaisesti haukkuen, mutta palautui jälleen kohta madellen, ja lymysi vinkuen omistajansa taakse. Sillä luontokappaleet sen huomaavat, kun hillitsemätön vimma hurjalla vauhdillaan ajaa ihmistä, eivätkä uskalla mennä sen tielle. Karkulainen, yhä vielä juosten samalla huimalla juoksulla, tuli nyt jo puutarhan sisään. Päänsä oli lakiton, hiukset pörhössä; hänen kallis nuttunsa sekä muut vaatteensa olivat nähtävästi äsken läpikastuneet vedessä. Hänen nahkaiset pieksunsa olivat monin paikoin revityt ja leikatut, ja jalkojen jäljissä näkyi verta. Hänen katsantonsa oli hurja, peloittava ja tulinen.
"Conachar", virkkoi Katri, kun nuorukainen yhä juoksi, nähtävästi näkemättä mitä oli hänen edessään, niinkuin jäneksienkin laita kuuluu olevan, koska koirat heitä kovasti ahdistavat. Mutta hän pysähtyi äkkiä, sen nimen kuultuaan.
"Conachar", sanoi Katri, "taikka oikeammin Eachin Mac-Ian – mitäs tämä tietää? – Onko Duhele-clan'i jäänyt tappiolle?"
"Ne nimet, joilla tää tyttö minua mainitsee, olivat ennen minun nimeni", vastasi karkulainen, silmänräpäyksen aikaa ajateltuaan. "Niin, minua sanottiin Conachar'iksi, silloin kun olin onnellinen, ja Eachin'iksi, silloin kun olin mahtava. Mutta nyt ei minulla ole mitään nimeä, eikä ole enää semmoista clan'ia olemassakaan, jota mainitsit. Ja sinä olet hupsu tyttö, kun olemattomalle puhut olemattomista".
"Voi sinua onnetonta! – "
"Ja miksi olisin sitten onneton, sanopas se?" huudahti nuorukainen. "Jos olenkin pelkuri ja konna, eikö pelkureilta ja konnilta juuri ole valta elementtein yli? – Enkö ole päässyt veden läpi, hukkumatta, ja enkö astunut maata, sen aukeamatta minua nielläkseen? Kuinkas siis kuoleman-alainen ihminen voisi estää, mitä olen päättänyt?"
"Voi, hän on hullu!" sanoi Katri. "Nouda kiireesti apua. Minulle hän ei tee pahaa; mutta suuresti pelkään, että hän on tekevä pahaa itselleen. Katsos kuinka hän tuijottelee alas tuohon pauhaavaan pyörteesen!"
Harpputyttö riensi pois käskyä täyttämään; ja Conachar'in raivo näkyi viihtyvän hänen lähdettyään. "Katri", virkkoi nuorukainen, "nyt kun tuo on lähtenyt, voin sanoa, että sinut tunnen – minä tiedän myös että rakastat rauhaa ja vihaat sotaa. Mutta kuules – mieluummin kuin että olisin sivaltanut vihollistani, olen luopunut kaikesta, mikä miehellä on rakkainta – minulta on mennyt kunnia, mennyt hyvä maine, menneet ystäväni" – hän peitti kasvonsa käsillään – "ja semmoiset ystävät! – Voi! heidän rakkautensa oli vielä suurempi vaimonkin rakkautta! – Miksikä peittäisin kyyneleitäni? – Kaikki tietävät häpeäni – kaikki myös nähkööt suruni. Niin, kaikki saakoot sen nähdä, mutta kukapa minua surkuttelisi? – Katri, kun tuossa hullun tavoin juoksin laaksoa myöten, miehet niinkuin vaimotkin jälkeeni huusivat häpeää! – Kerjäläinenkin, jolle viskasin almun, että edes hänen siunauksensa saisin, nakkasi sen inholla takaisin, lisäten kirouksen pelkurille! Jokainen helisevä kirkonkellokin soi: 'Häpeä tuolle kunniattomalle koiralle!' Järjettömät elukat myykivät ja määkivät – tuima tuuli vinkui ja vonkui – vedet pauhasivat ja peuhasivat – ja niistä kaikista vaan kuuluisi: 'häpeä pelkurille!' – Nuot yhdeksän uskollista urhoa yhä vainoovat minua; he huutavat heikolla äänellä: 'Sivalla yksi kerta vaan ja kosta meitä, jotka kaikki menimme kuolemaan sinun puolestas!"
Onnettoman nuorukaisen puhuessa näitä raivoisia sanoja, tuntui risahdus pensaissa. "Ei ole muuta kuin yksi tie!" huusi hän, hypäten ylös muurille, ja samassa pelolla katsahtain pensaikkoon päin, jossa pari, kolme palvelijaa oli hiivimässä likemmäksi, ottaaksensa häntä kiinni. Mutta kun hän näki ihmisen tulevan pensaan peitosta näkyviin, heilahdutti hän käsiään hurjasti päänsä yli, huusi: "Kuoloon Eachin'in puolesta!" ja hyppäsi kallion reunalta pauhaavaan koskeen alas.
Tarpeeton on sanoa, että ainoasti ohdakkeen untuvat olisivat voineet jäädä mäsäksi rutistumatta tämmöisessä putouksessa. Mutta joki oli tulvillaan eikä tuonut onnettoman nuorukaisen tähteitä koskaan näkyviin. Erilaiset tarut ovat kuitenkin mikä milläkin tavalla jatkaneet kertomusta hänestä. Toiset uskoivat Duhele-clan'in nuoren päällikön päässeen eheänä rantaan, paljon alempana Camsien koskea. Sen perästä hän, vaeltaessansa epätoivoisena Rannochin erämaassa, oli tavannut Klemetti-isän, joka mainitussa erämaassa asui erakkona, Culdee-ukon sääntöin mukaan. Siellä hän kuuluu käännyttäneen epätoivoisen, katuvaisen Conachar'in, joka sitten asui erakon majassa, ottaen osaa hänen rukouksiinsa sekä puutteisinsa, siksi kun kuolema heidät molemmat, kunkin vuorostaan, korjasi.
Toinen kummempi tarina kertoo, Daione Shie'itten eli keijukaisväen pelastaneen hänet kuolemasta; Conachar'in sanotaan sitten jatkaneen vaellustaan metsiä ja erämaita pitkin, aseilla varustettuna muinaisten Vuorelaisten tavalla, mutta pitäen miekkansa vasemmassa kädessä. Hänen haamunsa ilmaantuu aina syvästi surullisena. Joskus se näkyy tahtovan käydä matkalaisen kimppuun; mutta jos tämä pelottomasti vastarintaan ryhtyy, hän aina pakenee. Nämät tarut ovat saaneet alkunsa kahdesta omituisesta seikasta hänen historiassaan: hänen osoittamastaan pelkuriudesta sekä hänen itsemurhastansa – joita molempia seikkoja ei ole liioin koskaan kuultu muista Vuorelais-päälliköistä.
Simo Hanskuri piti huolta siitä, että hänen ystävänsä Heikki hyvin kuljetettiin hänen omaan kotiinsa Curfew-kadun varrella hoidettavaksi; ja kun hän sitten samana iltana tuli Camsiehen, tapasi hän tyttärensä kovassa kuumetaudissa, joka oli seuraus noista äsken nähdyistä kauhistuksista, erittäin hänen kasvinkumppalinsa hirveästä lopusta. Harpputyttö hoiti Katria rakkautensa voimalla hyvin huolellisesti ja valppaasti; ja hanskuri lupasi, ettei suinkaan tulisi aihetta häntä syyttää, jos Loviisa ikinä enää otti harppunsa soittaakseen, muitten kuin omaksi huviksensa.
Joku aika kului, ennenkuin Simo-ukko uskalsi tyttärelleen kertoa Heikin viimeisistä sankartöistä sekä pahoista haavoista; ja hän pyysi parhaimman mukaan vetää esiin sitä seikkaa, että uskollinen rakastaja oli mieluummin hylännyt sekä korkean arvon että rikkauden, kuin että olisi oikein ruvennut soturin virkaan ja Douglas'in seuralaiseksi. Katri huokasi syvään ja pudisti päätään, kun kuuli kertomuksen tuosta verisestä Palmusunnuntaista North-Inch-kankaalla. Mutta luultavasti hän oli tullut siihen päätökseen, että harva mies vaan voi sivistyksessä ja valistuksessa kohota oman aikakautensa yli, ja että niinä rauta-aikoina, joina heidän oli elettävä, Heikki Sepän kaltainen huimapäinen, yli reunain paisuvakin uljuus toki oli parempi sitä heikkoutta, joka viimein oli Conachar'in turmioon saattanut. Jos hänellä vielä lienee ollut jonkunlaisia epäilemisiä siinä suhteessa, niin ne kuitenkin haihtuivat Heikin rukoilemisten kautta kun palannut terveys jälleen salli hänen itse puhua puolestansa.
"Oikein minua hävettää sitä sanoa, Katri; vaan ovatpa nyt, kun ovatkin, kaikki tappelutuumat aivan inhoksi minulle. Tuolla viimeisellä tanterellani sain nähdä verta niin yltäkyllin, että tiikerikin olisi kylläiseksi tullut. Senvuoksi olen nyt päättänyt ripustaa miekkani seinälle, enkä aio sitä enää ottaa alas muuten, kuin jos olisi tapeltava Skotlannin vihollisia vastaan".
"Ja jos Skotlanti sitä vaatisi", vastasi Katri, "minä silloin omin käsin vyöttäisin sen vyöllesi".
"Ja, Katti", lisäsi iloinen hanskuri, "me maksamme runsaasti sielumessuja niiden hyväksi, jotka Heikin miekan kautta ovat surmansa saaneet. Ja sillä keinoin ei saada ainoasti omaatuntoamme viihdytetyksi, vaan myös päästään jälleen sovintoon kirkon kanssa".
"Siksi tarpeeksi, isä-kulta", vastasi Katri, "sopii käyttää tuon ilkiön Dwining'in aarteet. Hän on lahjoittanut ne minulle, mutta ettehän te, arvaan ma, huoline panna hänen häijyjä verirahojansa omain rehellisten säästöjenne sekaan!"
"Yhtä vähän kuin tahtoisin tuoda ruton talooni", sanoi lujamielinen hanskuri.
Ilkeän apteekkarin aarteet siis jaettiin kaupungin neljälle luostarille, eikä sitten enää kuulunut koskaan vähintä epäluulon vivahdustakaan Simo ukon taikka hänen tyttärensä oikea-uskoisuudesta.
Heikki ja Katri vihittiin neljä kuukautta North-Inch'in tappelun perästä, eivätkä ole hanskurein sekä vasaramiesten ammattikunnat ikinä niin sievästi tepastelleet miekkatanssissa, kuin silloin Perth'in kaupungin uljaimman porvarin sekä kauniimman tytön häissä. Kymmenen kuukautta myöhemmin makasi pulska poikanen pehmoisessa kätkyessä, ja Loviisa häntä heijaeli, laulaen:
Sinilakki sa,
Uros rohkea j.n.e.
Myös on vielä pojan kummienkin nimet säilyneet muistossa. Ne olivat "Korkea ja mahtava herra, herra Archibald Douglas'in kreivi, kunnian-arvoinen ja kelpo Ritari Patrik Charteris, Kinfauns'in Herra, ja armollinen Prinsessa Margareeta, kuninkaallisen Korkeuden, Rothsayn Herttuan, Taavetti-vainajan leski". Tämmöisen suojan alla voi suku pian kohota arvossa; ja useammat Skotlannin parhaista suvuista, varsinkin Perth'in läänissä, ja monet sodassa tai rauhantoimissa kuuluisat miehet ylpeilevät siitä, että gow chrom sekä Perth'in kaupungin Kaunotar ovat heidän esivanhempansa.