Koettaen ylläpitää toivoa, jota ei hänellä itsellään kuitenkaan ollut sydämessään, vastasi Durward rahanahneuden olevan mustalaisissa kaikkia muita himoja voimallisemman; hänen lähtiessään sitä paitsi Marthon suojeli Croyen kreivitärtä; ja olihan lopulta vaikea ajatella, mitä etua näillä roistoilla voisi olla kreivittären pahoinpitämisestä tai murhaamisesta, kun heillä sitä vastoin saattoi olla paljonkin voittoa, jos he kohtelisivat häntä hyvin ja vaatisivat hänestä lunnaita.
Johtaaksensa Isabellan ajatukset tästä surullisesta aineesta, kertoi Durward sitten peittelemättä senkin Hairaddin'in kavaluuden, jonka hän oli keksinyt yömajassa likellä Namur'iä ja josta kuningas ja Wilhelm de la Marck näyttivät sopineen keskenään. Isabella säpsähti kauhistuksesta ja toinnuttuansa sanoi sitten: »Hävettääpä tosiaankin minua ja synniksi luen sen itselleni, että sydämessäni siihen määrin olen epäillyt pyhimysten suojelusta ja että silmänräpäyksenkin aikaa olen pelännyt näin hirveästi armottoman, kunnottoman ja häpeällisen vehkeen onnistumista mahdolliseksi, niin kauan kuin taivaassa on sääliviä silmiä, jotka seuraavat ihmisten kurjuutta. Tämmöistä asiaa ei sovi pelolla eikä kauhulla ajatella, vaan se on kokonaan mielestä poistettava mahdottomana kavaluuden ja ilkeyden tekona, niin että vain se, joka ei Jumalaan usko, voisi luulla sen menestyksen mahdolliseksi. Mutta nyt näenkin myös selvään miksi tuo ulkokullattu Marthon niin usein koetti yllyttää vähintäkin kateuden tai mielipahan itua minun ja täti parkani välillä, aina imarrellen läsnäolevaa ja lisäten puheisiinsa sellaista, mikä saattoi nostattaa nurjaa mieltä poissaolevaa kohtaan. Mutta ei minulle koskaan unissanikaan olisi voinut mieleen juolahtaa hänen saattavan olla niin ilkeän, että olisi houkutellut tätini, joka minulle ennen oli ollut niin hellä, jättämään minut Schönwald'iin vaarojen keskelle, yrittäessään itse paeta!»
»Eikö neiti Hameline», kysyi Durward, »puhunut mitään aiotusta paostansa?»
»Ei mitään», vastasi kreivitär, »vain hämärin sanoin hän puhui jostakin tiedonannosta, jonka Marthon oli minulle antava. Totta puhuakseni, Hairaddin konnan salaperäiset lorut olivat saattaneet täti parkani pään aivan pyörälle, sillä hänellä oli ollut samana päivänä pitkä, salainen keskustelu hänen kanssaan, ja hän päästi suustansa niin paljon kummallisia, hämäriä sanoja, että – että – sanalla sanoen, minä en viitsinyt, niin kauan kuin hän oli siinä mielentilassa, vaatia häneltä mitään selitystä. Mutta armotonta se oli, että hän jätti minut sinne.»
»Voinpa kuitenkin puhdistaa neiti Hamelinen semmoisen armottomuuden syytöksestä», sanoi Durward; »sillä yö oli pimeä, ja neiti Hameline niin säikähdyksissään, että hän mahtoi luulla veljentyttärensä olevan mukana, samoin kuin Marthon'in puku ja käytös minutkin petti, jotta luulin molempien Croyen kreivittärien olevan seurassani, erittäinkin toisen heistä», lisäsi hän hiljaisella, vaan kuitenkin selvällä äänellä, »sillä jollen olisi luullut hänen olevan mukana, niin en olisi kaiken maailman tavaran hinnasta poistunut Schönwald'ista.»
Isabellan pää painui alemmaksi, eikä hän ollut huomaavinaankaan sitä intoa, jolla Durward oli puhunut. Mutta hän käänsi jälleen kasvonsa nuoreen herraan päin, kun tämä rupesi puhumaan Ludvigin vehkeistä. Ja liittäen yhteen molemminpuoliset tietonsa ei heidän ollut vaikea päästä selville, että mustalaisveljekset sekä heidän apulaisensa Marthon olivat toimineet kavalan Ranskan kuninkaan välikappaleina, vaikka vanhempi heistä, Zamet, kansallensa ominaisella petturimaisuudella, oli yrittänyt pelata kaksinaista peliä ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Näin tietojansa keskenään vaihdellen ja näissä puheissaan unohtaen sekä suhteensa outouden että myös matkan vaarat, he jatkoivat kulkuansa useampia tunteja, vain levähdyttäen joskus hevosiansa jossakin syrjäisessä kylässä, seuraten Hans Hanskurin neuvoja, joka kaikissa muissakin suhteissa, eikä vain siinä, että hän antoi heidän enimmäkseen häiritsemättä puhella keskenään, käyttäytyi kuin älykäs, hienotunteinen ihminen ainakin.
Se välimuuri, jonka eroava säätyarvo oli rakentanut rakastavan parin välille – rakastavaksi pariksihan heitä jo sopinee mainita – näytti nyt nykyinen tilanne murtaneen; sillä vaikka neito olikin korkeampaa säätyä sekä perinnön kautta verrattain paljoa rikkaampi kuin nuorukainen, jonka ainoana tulolähteenä oli hänen miekkansa, niin oli kuitenkin lukuunotettava, että Isabella tätä nykyä oli aivan yhtä köyhä kuin Durward ja että hänen turvallisuutensa, henkensä sekä kunniansa olivat kokonaan nuoren skotlantilaisen neuvokkaisuuden, urhouden ja uskollisuuden varassa. He tosin eivät puhuneet sanaakaan rakkaudesta; sillä vaikka nuori kreivitär, jonka sydän oli täynnä kiitollisuutta ja luottamusta, olisi saattanut paheksumatta kuunnella semmoista tunnustusta, niin olisi kuitenkin Durward, jonka kieltä luonnollinen ujous sekä ritarillinen arkatuntoisuus hillitsi, pitänyt sitä kunnottomana nykyisen tilanteen väärinkäyttönä, jos hän olisi sanonut sanankin, josta olisi voinut olettaa hänen tahtovan käyttää hyväkseen tämän tilanteen tarjoamia etuja. He eivät siis puhuneet rakkaudesta, mutta että heillä kummallakin oli rakkaus mielessä, sitä he eivät voineet auttaa. Ja niinpä heidän keskinäinen välinsä oli nyt semmoinen, jolloin molemmin puolin aavistetaan toinen toisensa tunteiden laadun, vaikkei niitä sanoin ilmaista – heidän välinsä oli semmoinen, joka, sallien rohkeampaa lähenemistä, mutta samalla kuitenkin pitäen sydämen epäilysten vallassa, luo ihmiselämän suloisimmat hetket, mutta joita sangen usein seuraa toisenkinlaiset hetket, joita synkistyttävät kaikki ne tuskat, mitkä sydämen häilyväisyys, pettynyt toivo ja vastarakkautta vailla oleva rakkaus synnyttävät.
Kello oli kaksi päivällä, kun opas, kasvoiltaan aivan kalpeana ja täynnä kauhua, toi matkalaisille sen peloittavan sanoman, että parvi De la Marck'in Mustia ratsumiehiä ajoi heitä takaa. Nämät sotamiehet tai, paremmin sanoen, rosvot olivat Saksanmaan alaisista piirikunnista pestattua väkeä ja muuten kaikin puolin lanzknecht'ien kaltaisia, paitsi että heitä käytettiin kepeänä ratsuväkenä. Pitääkseen Mustien ratsumiesten nimen voimassa ja vieläkin enemmän peloittaakseen vihollisiansa, he ratsastivat tavallisesti mustien hevosten selässä ja voitelivat rautavarustuksensa sekä nahkavaatteensa mustalla voiteella, josta kaunistuksesta kädet ja kasvotkin usein saivat osansa. Tapojensa vallattomuudessa ja sydämensä armottomuudessa nämät mustat ratsumiehetkin kilpailivat jalkamies-veljiensä kanssa.
Durward, katsahtaessansa taaksepäin pitkää, tasaista maantietä pitkin, jota myöten he kulkivat, huomasi lähestyvän tomupilven sekä pari hurjaa vauhtia ajavaa ratsumiestä sen edellä. Sen nähtyään hän virkkoi matkakumppanilleen: »Isabella kulta, minulla ei ole nyt muuta asetta kuin miekkani; mutta koska en siis teidän puolestanne voi taistella, pakenen teidän kanssanne. Jos vain ennättäisimme tuohon metsään, joka on edessämme, ennenkuin he saavuttavat meidät, niin keksisimme kyllä helposti jonkun pelastuskeinon.»
»Koettakaamme, ainoa ystäväni», virkkoi Isabella kiihdyttäen hevostansa nelistämään. »Ja sinä, hyvä mies», jatkoi hän kääntyen Hans Hanskurin puoleen, »mene sinä toista tietä, äläkä jää meidän seuraamme, jotta meidän kova onnemme ja uhkaava vaaramme ei syöksyisi sinutkin turmioon.»
Mutta kunnon flanderilainen pudisti päätänsä ja vastasi jalomieliseen kehoitukseen: »Ei, ei, se ei käy laatuun!» – ja jatkoi yhä vain kulkuaan heidän seurassansa. Kaikki kolme ajoivat nyt turvaa lupaavaan metsään päin niin kovaa vauhtia kuin vain suinkin heidän uupuneet hevosensa jaksoivat; ja Mustat ratsumiehet, nähtyään että he aikoivat paeta, ratsastivat myös suuremmalla kiireellä jäljestä. Vaikka pakolaisten hevoset olivat uuvuksissa, jättivät he kuitenkin takaa-ajajat hyvinkin pian jotenkin kauaksi taaksensa, sillä raskaat rautavarustukset eivät heitä rasittaneet ja he pääsivät siis kepeämmin liikkumaan; ei heillä ollut enää puoltakaan virstaa metsän reunaan jäljellä, kun he huomasivat toisen huovijoukon, jonka etupäässä ritarin lippu liehui, tulevan ulos tiheiköstä, ikäänkuin sulkeaksensa heiltä tien.
»Heillä on kirkkaat haarniskat», sanoi Isabella, »he ovat luultavasti burgundilaisia. Mutta olkoot keitä tahansa, niin pitää meidän antautua heille pikemmin kuin meitä takaa-ajavien laittomien rosvojen käsiin.»
Ja vielä silmänräpäyksen kuluttua hän, katsahdettuansa lippuun, huudahti: »Minä näen lipussa halkinaisen sydämen! Se on Crévecoeur'in kreivin, jalon Burgundin ritarin lippu – hänelle tahdon antautua.»
Qventin Durward huokasi – mutta mikä muu saattoi olla neuvoksi? Eikö hän vielä silmänräpäystä aikaisemmin olisi ollut onnellinen, jos hän olisi ollut varma Isabellan pelastuksesta pahemmillakin ehdoilla? – Pian saapuivat he Crévecoeur'in joukon likelle, ja Isabella pyysi päästä päällikön puheille, joka oli seisahduttanut väkensä katsoaksensa mitä Mustat ratsumiehet tekisivät; ja kun kreivi loi neitoon epäröivän silmäyksen, lausui Isabella hänelle: »Jalo kreivi, Isabella de Croye, teidän entisen sotakumppalinne, Reinhold de Croyen tytär, antautuu teille ja pyytää teidän urhollisuudeltanne suojaa itselleen sekä seuralleen.»
»Sen saatte kyllä, kaunis sukulaiseni, vaikkapa koko armeijaa vastaan – lukuunottamatta tietysti läänitysherraani, Burgundin herttuaa. Mutta nyt ei ole aikaa puheisiin. Nuo nokiset pirut ovat seisahtuneet ikäänkuin aikoisivat ruveta vastaanpanemaan. – No, Burgundin pyhä Yrjänä auttakoon! – ovatpa ne niinkin julkeat, että lähtevät rynnäkölle Crévecoeur'in lippua vastaan! – Mitä! – Eivätkö nuo roistot tiedä huutia! – Damian, anna tänne peitseni – peitset ojennuksiin! – Crévecoeur apuun!»
Tämän sotahuutonsa päästettyään hän ratsujoukkonsa kanssa läksi täyttä nelistä ajamaan Mustia ratsumiehiä vastaan.
XXIV
ANTAUMUS
Apua tulkoon taikka ei, ma vangiks, ritari, antaun. Te mulle tehkää, min jalo mielenne vaan käskenee – mut' muistakaa, ett' onnen vaihe kerran teidätkin tähän sijaan saattaa voi, luettelohon vankein surullisten.
Nimetön.
Kahakka Mustien ratsumiesten ja Burgundin huovien välillä kesti tuskin viittä minuuttiakaan, niin joutuisaan jälkimäiset pääsivät voitolle parempien aseittensa, vahvempien hevostensa sekä tarkemman sotakurinsa avulla. Ei ollut vielä viittä minuuttiakaan kulunut, niin Crévecoeur'in kreivi jo palasi metsän reunaan, mihin Isabella oli jäänyt katselemaan taistelua, ja pyyhkäisi verisen miekkansa hevosensa harjaan, ennenkuin hän sen jälleen pisti tuppeen. Osa hänen väestäänkin tuli samassa pois, toinen osa vielä vähän matkaa jatkoi pakenevan vihollisen takaa-ajoa maantietä myöten.
»Häpeä», virkkoi kreivi, »että ritarin ja aatelismiehen täytyy tahrata miekkansa tuommoisten sikamaisten luontokappalten verellä.»
Näin sanoen hän pisti miekan takaisin tuppeensa ja lisäsi sitten: »Nämät ovat hiukan kolkot tervetuliaiset kotiintulijalle, kaunis serkkuseni, mutta vaeltavat prinsessat eivät saa muuta toivoakaan. Ja hyvissä ajoinpa minä jouduinkin tänne, sillä sen voin vakuuttaa teille, että Mustat ratsumiehet eivät pidä kreivittären kruunua pyhempänä kuin talonpoikais-tytönkään huivia, ja teidän seuralaisistanne luullakseni ei olisi ollut kovin paljon apua heitä vastaan.»
»Herra kreivi», sanoi Isabella, »pitemmittä puheitta antakaa minulle tiedoksi, olenko vanki ja minnekä te aiotte viedä minut?»
»Tiedättehän, hurja tyttöseni», vastasi kreivi, »mitä siihen vastaisin, jos asia vain riippuisi omasta tahdostani. Mutta te ja teidän hupsu naimishaluinen, miestä takaa-ajava tätinne olette viime aikoina niin hurjalla tavalla käyttäneet siipiänne, että teidän, pelkään minä, on pakko nyt vähän aikaa pitää ne kokoonpantuna häkissä. Minun tehtäväni – se ei ole niinkään hauskaa – on lopussa, kun olen saattanut teidät herttuan hoviin, Peronneen. Sen vuoksi täytyy minun jättää tiedustelujoukon päällikkyys veljenpojalleni, kreivi Tapanille, ja itse palata teidän kanssanne sinne takaisin, sillä arvelen että te tarvitsette puolustajan. – Toivonpa että tämä nuori tuittupää on viisaasti toimittava virkansa.»
»Älkää panko pahaksi, hyvä setä», virkkoi Tapani kreivi, »mutta jos epäilette taitoani huovien johtamisessa, niin jääkää itse heidän päällikökseen ja sallikaa minun seurata Croyen kreivitärtä, Isabellaa hänen palvelijanaan ja suojelijanaan.»
»Kylläpä maar', veljenpoikaseni», vastasi setä, »tämä olisi aika hyvä parannus tuumalleni, mutta luulenpa että minulle kuitenkin on parhaiten mieleen siten kuin itse olen asian ajatellut. Ole siis hyvä ja muista, että sinun virkanasi täällä ei ole näiden mustien sikojen teurastaminen, johon toimeen juuri ikään osoitit aivan erinomaista taipumusta, vaan tulee sinun hankkia ja tuoda minulle tosisanomia tapahtumista Lüttich'in seudulla, joista niin hulluja huhuja kuuluu. Kymmenkunta peistä saa seurata minua; muut jääköt tänne minun lippuni kanssa sinun johtosi alle.»
»Vielä hetkinen vain, serkku Crévecoeur», sanoi kreivitär Isabella, »ja sallikaa minun antautuessani teille tehdä ehtoja niiden hyväksi, jotka minulle kovassa onnessani ovat olleet apuna. Antakaa tämän kunnon miehen, minun luotettavan oppaani, vahingoittamatta palata takaisin kotikaupunkiinsa Lüttich'iin.»
»Veljenpoikani», sanoi Crévecoeur tuikeasti katsahdettuansa Hans Hanskurin rehelliseen, leveään naamaan, »vieköön tämän kunnon miehen, josta ei todella liene mitään pelkoa, suojassaan niin likelle kaupunkia kuin hän itse pääsee, ja päästäköön sitten hänet vapaaksi.»
»Älkää unohtako viedä terveisiäni hyvälle Trudchen'ille», virkkoi kreivitär oppaalle ja lisäsi vielä, ottaen helminauhan esille huntunsa alta, »ja pyytäkää, että hän olisi hyvä ja pitäisi tätä onnettoman ystävänsä muistona.»
Kunnon Hans otti helminauhan ja suuteli talonpoikaisella kömpelyydellä, mutta vilpittömällä hartaudella, sitä kaunista kättä, joka näin hienotunteisella tavalla palkitsi hänen oman vaivansa ja vaaransa.
»Hm! merkkejä ja muistolahjoja!» virkkoi kreivi. »Onko teillä vielä mitään käskemistä, ihana serkkuni! – Meidän olisi jo aika lähteä matkalle.»
»Se vain», sanoi kreivitär, ja sanat eivät tahtoneet päästä hänen huuliensa yli, »että te olisitte niin hyvä ja ottaisitte suosioonne tämän – tämän nuoren herran.»
»Hm!» sanoi Crévecoeur luoden taas samanlaisen tuikean katsahduksen Qventin'iin kuin taannoin Hans'iin, mutta tällä kertaa silmännähtävästi vähemmällä mielihyvällä. »Hm!» sanoi hän matkien kreivittären hämillistä puhetta. – »Vai niin! – tämä on toisenlaisesta raudasta tehty miekka. – Ja mitä, olkaa niin hyvä ja selittäkää, kaunis serkku, mitä tämä – tämä hyvin nuori herra on tehnyt, koska hän on ansainnut tämmöisen puolustuspuheen teiltä?»
»Hän on pelastanut minun henkeni ja kunniani», sanoi Isabella punastuen häpeästä ja harmista.
Qventin punastui myös harmista, mutta hyvin viisaasti tuumi mielessänsä, että harmin osoittaminen pahentaisi vain asiaa.
»Vai henkenne ja kunnianne? – Hm!» sanoi taas Crévecoeur'in kreivi. »Näyttääpä minusta, serkkuseni, että olisi ollut parempi, jollette olisi saattanut itseänne siihen tilanteeseen, missä oli pakko joutua tämmöiseen kiitollisuudenvelkaan tälle hyvin nuorelle herralle. – Mutta olkoon menneeksi. Tämä nuori herra kulkekoon vain meidän seurassamme, jos hänen säätyarvonsa on senlaatuinen, ja kyllä minä pidän huolta siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. – Mutta tästä lähin otan teidän henkenne ja kunnianne suojelemisen omaksi virakseni, ja keksin kenties hänelle soveliaamman viran kuin kuljeksimisen vaeltavien prinsessain knaappina.»
»Herra kreivi», virkkoi Durward, joka ei enää malttanut olla ääneti, »jotta ette tuntemattomasta miehestä puhuisi halveksivammalla tavalla kuin mitä perästäpäin itse arvelisitte olleen sopivata, pyytäisin saada ilmoittaa teille, että olen Qventin Durward, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies, jonka mynsträyskirjoihin, niinkuin kyllä tiedätte, eivät muut kuin aatelisherrat ja kunnianmiehet pääse.»
»Suurkiitos ilmoituksestanne, paljon kiitoksia, herra jousimies», jatkoi Crévecoeur samalla pilkallisella tavalla. »Mutta olkaa nyt hyvä ja ratsastakaa minun kanssani joukkomme etupäähän.»
Qventin lähtiessänsä liikkeelle kreivin käskystä, jolla nyt oli valta, joskaan ei oikeus, käskeä häntä, huomasi että neiti Isabellan silmät seurasivat häntä huolestuneella, joskin ujolla osanotolla, melkeinpä hellyydellä, ja tämä näky nostatti vedet hänen silmiinsä. Mutta hän muisti kuitenkin, että hänen täytyi esiintyä miehenä Crévecoeur'in kreivin edessä, joka kenties vähimmin kaikista Ranskan ja Burgundin ritareista oli taipuvainen muuhun kuin nauruun kuullessaan puhuttavan lemmentuskasta. Hän päätti siis itse nyt ruveta puhuttelemaan kreiviä odottamatta että tämä hänelle jotain virkkaisi. Ja puhuessaan hänellä oli aikomus selvään osoittaa, että hän vaati parempaa kohtelua sekä suurempaa kunnioitusta; sillä kreivi, joka oli pahastunut siitä, että näin paljon alhaisempiarvoinen henkilö oli voittanut hänen korkeasukuisen ja rikkaan serkkunsa luottamuksen, ei näyttänyt tahtovan kohdella häntä arvon mukaan.
»Herra Crévecoeur'in kreivi», sanoi Durward tyynellä, mutta lujalla äänellä, »saisinko luvan, ennenkuin keskustelumme jatkuu, kysyä teiltä, olenko vapaa vai täytyykö minun pitää itseäni vankina?»
»Se on sukkela kysymys», vastasi kreivi, »johon tätä nykyä en voi vastata muuten kuin toisella kysymyksellä. – Mitä te luulette, onko Ranskan ja Burgundin välillä nyt sota vaiko rauha?»
»Se», vastasi skotlantilainen, »tulisi teidän, herra kreivi, tietää paremmin kuin minun. Minä olen ollut kaukana Ranskan hovista, enkä ole saanut sieltä mitään kuulumisia.»
»Katsokaas», virkkoi kreivi, »huomaatteko nyt, että on paljon helpompi kysyä kuin vastata. Enpä minä itsekään, vaikka olen ollut Peronnessa herttuan seurassa tämän viikon ja kauemmankin aikaa, voi ratkaista sitä arvoitusta paremmin kuin te; ja kuitenkin, herra knaappi, sen kysymyksen vastauksesta juuri riippuu se seikka, oletteko te sotavanki vai vapaa mies. Ensi aluksi tulee minun pitää teitä edellisenä. – Mutta, jos te todella rehellisesti olette ollut minun sukulaiseni apuna, ja jos te vastaatte suoraan niihin kysymyksiin, jotka nyt aion teille esittää, niin on se oleva teille eduksi.»
»Croyen kreivitär», vastasi Durward, »voi parhaiten sanoa olenko ollut hänelle miksikään avuksi, ja hänen päätettäväkseen jätän sen asian. Vastauksistani saatte itse päättää, kunhan ensin olette kysymyksenne esittänyt.»
»Hm – ylpeydestä ei puutetta!» mutisi Crévecoeur'in kreivi; »niinhän tulee ollakin sen, jolla on neidon antama suosiolahja hatussaan ja joka mielestään on velvollinen päästämään suuria sanoja suustansa tuon kalliin silkkirievun ja hopearipsakkeen kunniaksi. – No, arvoisa herra, enpä luule kuitenkaan siitä olevan mitään alennusta arvollenne, jos vastaatte minulle, kuinka kauan aikaa olette ollut neiti Isabella de Croyen seuralaisena?»
»Kreivi Crévecoeur», sanoi Durward, »jos vastaan tähän kysymykseen, joka esitetään melkein loukkaavalla äänellä, niin teen sen ainoastaan siksi, ettei vaitioloni antaisi aihetta vielä loukkaavampiin johtopäätöksiin neidosta, jolle ei meidän kumpaisenkaan ole lupa tehdä vääryyttä. Olen ollut Isabella neidon saattomiehenä siitä saakka, kun hän Ranskasta läksi tänne Flanderiin.»
»Hoh, hoo!» sanoi kreivi; »siitä saakka siis, kun hän pakeni Plessis-les-Tours'ista? – Te, skotlantilaisen henkivartijakomppanian jousimies läksitte tietysti Ludvig kuninkaan nimenomaisesta käskystä häntä saattamaan?»
Durward ei arvellut olevansa suuressakaan kiitollisuudenvelassa Ranskan kuninkaalle, joka, suunnitellessansa sitä vehkettä, että Wilhelm de la Marck väkisin ryöstäisi Isabellan, arvattavasti oli pitänyt nuoren skotlantilaisen kaatumista puolustustaistelussa luultavana; mutta hänellä ei mielestään kuitenkaan ollut oikeutta pettää Ludvigin todellista tai teeskenneltyäkään luottamusta, ja hän vastasi siis Crévecoeur'ille, että hänellä oli ollut kyllin siinä, että hänen päällikkönsä oli antanut hänelle semmoisen käskyn, jonka vuoksi hän ei ollut kysynytkään mitään muuta.
»Se vastaus onkin aivan riittävä», virkkoi kreivi. »Tiedämmehän me, ettei kuningas sallisi upseeriensa lähettää hänen henkivartijoitaan vanhan ajan sankarien tavoin keikailemaan ja vaeltavien prinsessain hevosia suitsista taluttamaan, jollei hänellä olisi ollut valtiollisiakin vehkeitä mielessään. Vaikeaksipa tulee Ludvig kuninkaan tästä lähtien vielä niin rohkeasti kieltää, ettei hän muka tiennyt mitään Croyen neitojen pakenemisesta Ranskasta, koska nyt näemme yhden hänen omista henkivartijoistaan olleen heidän saattomiehenään. – Ja minnekä, herra jousimies, teidän matkanne oli määrätty?»
»Lüttich'iin, korkeasukuinen herra», vastasi Durward, »missä kreivittäret toivoivat suojaa piispa vainajalta.»
»Piispa vainajaltako!» huudahti Crévecoeur'in kreivi. »Onko sitten Ludvig Bourbon kuollut? – Eipä ole sanaakaan edes hänen sairastumisestansakaan tullut herttuan korviin! – Mihin tautiin hän kuoli?»
»Hän lepää verisessä haudassa, korkeasukuinen herra – se on, jos hänen murhaajansa edes hautaakaan ovat suoneet hänen luilleen.»
»Murhattu!» huudahti Crévecoeur'in kreivi taas. »Pyhä Jumalan äiti!
– Nuori mies, se ei ole mahdollista!»
»Minä näin sen murhan omin silmin, ja monta muuta hirmutyötä sitä paitsi.»
»Te näitte sen! Ja ette rientänyt hyvän piispan avuksi!» huudahti kreivi; »ettekö nostanut linnanväkeä murhamiehiä vastaan? – Ettekö tiedä, nuori mies, että paljas läsnäolokin tämmöistä tekoa tehtäessä ja sitä vastustamatta, on häijy rikos kirkkoa vastaan?»
»Lyhyesti kertoakseni asian», sanoi Durward, »oli piispan linna väkirynnäköllä joutunut verenhimoisen Wilhelm de la Marck'in ja kapinallisten Lüttich'in porvarien käsiin, ennenkuin se työ tehtiinkään.»
»Minusta tuntuu kuin olisi ukkosen nuoli iskenyt minuun!» virkkoi Crévecoeur. »Lüttich ilmikapinassa! – Schönwald väkirynnäköllä valloitettu! – Piispa murhattu! – Sinä surusanomain saattaja, ei ole koskaan yksi mies tuonut näin paljon pahoja kuulumisia yhtä aikaa! – Puhukaa – tiesittekö ennakolta tästä rynnäköstä – tästä kapinasta – tästä murhasta? – Puhukaa – te kuulutte jousimieskomppaniaan, johon Ludvig enimmin luottaa, ja hänen jousestaan tämä nuoli on lähtenyt lentoon. – Puhukaa taikka revitän teidät palasiksi hurjilla hevosilla!»
»Ja vaikka te näin revittäisittekin minut, korkeasukuinen herra, ei minun sydämestäni kuitenkaan revittäisi mitään ilmi, joka ei kunnialliselle skotlantilaiselle aatelismiehelle olisi sopivaa. Minä en tiedä noista konnan töistä enempää kuin tekään – minä olin niin kaukana kaikesta osanotosta niihin, että olisin niitä kaikilla voimillani vastustanut, jos vain voimani, edes kymmenenneksi osaksi, olisi ollut haluni vertainen. Mutta mitä minä voin tehdä? – Heitä oli satoja, minä yksin. Ainoana huolena oli siis minulla vain saada kreivitär Isabella pelastetuksi, ja se – Jumalan kiitos! – toki minulta onnistui. Jos olisin ollut tarpeeksi lähellä silloin kun vanha mies niin rosvomaisella tavalla surmattiin, olisin yrittänyt suojella hänen harmaata tukkaansa, tai ainakin hänen puolestaan kostanut. Ja niinkin kuin asian laita oli, lausuin inhoni kyllin kuuluvilla sanoilla ilmi, niin että ne edes estivät toisia hirmutöitä.»
»Minä uskon sanoihinne, nuori mies», virkkoi kreivi; »ei ole teidän ikänne eikä luonteenne sitä laatua, että teistä olisi tuommoisten veritöitten alkuunpanijaksi, vaikka kyllä mahdatte kelvata neitosten kavaljeeriksi. Mutta voi sitä hyvää, jalomielistä piispaa, joka murhattiin saman pöydän ääressä, missä hän niin usein oli osoittanut vieraanvaraisuutta kristityllä armeliaisuudella ja ruhtinaallisella anteliaisuudella. – Ja hänen murhaajansa, tuo konna, tuo hirmupeto – tuo rujokas, jonka sydämessä ei ole mitään muuta paitsi verenhimoa ja julmuutta – hän oli kasvanut siinä samassa salissa, missä hän tahrasi kätensä hyväntekijänsä verellä! – Mutta Burgundin Kaarle ei olisi Burgundin Kaarle – ei, itse Jumalakaan ei olisi vanhurskas Jumala, jollei tästä seuraisi yhtä ankara ja joutuisa kosto kuin tuo murhatyökin on ollut verraton julmuudessaan. Ja jollei nousisi ketään muuta kostajaa murhamiestä vastaan, niin» – tähän hän pysähtyi, tarttui miekan kahvaansa, heitti sitten suitset valloilleen, löi molemmat rautakintaiset kätensä rintaansa, niin että haarniska kilahti, ja viimein kohotti ne taivaaseen päin, ennenkuin hän taas juhlallisesti jatkoi – »niin minä – minä Filip Crévecoeur, Cordés'n herra, vannon Jumalalle, Pyhälle Lambert'ille sekä Köln'in Kolmelle Tietäjälle, etten ole huoliva muista maallisista hankkeista, ennenkuin täysin määrin olen saanut kostetuksi hyvän Ludvig Bourbon'in murhamiehille, yhdentekevä tapaanko heidät metsässä vai pelloilla, kaupungissa vai maaseudulla, vuorilla vai tasamailla, kuninkaan hovissa vai Jumalan kirkossa! Ja siitä panen pantiksi maani ja mantuni, sukuni ja seuralaiseni, henkeni ja kunniani! Niin auttakoon minua Jumala ja Lüttich'in Pyhä Lambert ja Köln'in Kolme pyhää Tietäjää!»
Kun tämä vala oli vannottu näytti siltä ikäänkuin Crévecoeur'in kreivin mieli olisi keventynyt siitä surun ja hämmästyksen kuormasta, joka ensiksi, kun hän sai kuulla Schönwald'issa tapahtuneesta surkeasta tapahtumasta, oli saattanut sen masennuksiin. Hän rupesi nyt Durward'ilta vielä tarkemmin tiedustelemaan tätä asiaa, ja nuori skotlantilainen, joka ei millään muotoa ollut halukas hillitsemään kreivissä palavaa kostonhimoa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, kertoikin hänelle kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Mutta voi noita silmittömiä, häilyväisiä, uskottomia, epäluotettavia lüttichiläis-luontokappaleita!» sanoi kreivi; »hekin kun liittäytyivät yhteen tuon armottoman rosvon ja murhamiehen kanssa, surmatakseen laillisen hallitsijansa!»
Durward ilmoitti tämän johdosta vimmastuneelle burgundilaiselle, että lüttichiläiset, ainakin parempi osa heistä, joskin hekin hurjapäisinä olivat nousseet kapinaan piispaa vastaan, eivät toki olleet aikoneet ottaa osaa De la Marck'in inhottavaan ilkityöhön – ei ainakaan sen verran kuin hän oli saattanut nähdä. Päinvastoin olisivat he, jos vain olisivat voineet, estäneet sen, ja olivat aivan kauhistuksissaan sen nähtyään.
»Älkää puhuko tuosta uskottomasta, häilyväisestä, halpamielisestä roistoväestä!» – sanoi Crévecoeur. »Noustessaan kapinaan hallitsijaa vastaan, jolla ei ollut muuta vikaa, paitsi että hän oli ylen hyvä ja lempeä tuommoisten kiittämättömien orjien joukkiolle herraksi – noustessaan kapinaan ja väkirynnäköllä murtaessaan hänen rauhaisan asuntonsa ovet, mikä muu saattoi heillä olla mielessä, jollei murha? – Kun he yhtyivät liittoon Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa, joka on pahin murhamies Flanderin alankomailla, mikä muu tarkoitus heillä saattoi olla, jollei murha, joka on hänen elatuksensa ja ammattinsa? Ja vielä, eikö juuri yksi heidän omasta kunnottomasta roskaväestään ollut teon toimeenpanijana, niinkuin te itse kerroitte? – Ei, toivonpa vielä saavani nähdä heidän katuojansa tulvillaan verta heidän lekkuvien huoneittensa valossa! Voi sitä hyvänsävyistä, jaloa, ylevämielistä herraa, jonka he ovat surmanneet! – Muualla vasallit nostavat kapinoita raskaitten verojen ja rahanpuutteen tähden: mutta Lüttich'in miehet sen tekivät ylpeillessään ylellisistä rikkauksistaan.» – Ja taas hän, heittäen suitset valloilleen, katkerasti väänsi käsiänsä, vaikka ne rautakintaissaan eivät voineet taipua. Durward helposti näki, että entinen ystävyys ja seurustelu vainajan kanssa teki kreivin surun kahta katkerammaksi; hän oli siis vaiti, kunnioittaen murhetta, jota hän ei tahtonut kiihdyttää eikä myöskään nähnyt mahdolliseksi lievittää.
Mutta kreivi palautui yhä uudelleen ja uudelleen samaan aineeseen tiedustellen häneltä mitättömimpiäkin seikkoja, jotka saattoivat koskea Schönwald'in valloitusta sekä piispan kuolemaa. Ja viimein hän, ikäänkuin hänelle äkkiä olisi johtunut mieleen jotain, mikä siihen asti ali haihtunut hänen muistostaan, kysäisi, mihin neiti Hameline oli joutunut ja miksi hän ei ollut sukulaisensa seurassa? – »Ei siksi», lisäsi hän ylenkatseellisesti, »että pitäisin hänen poissaoloansa millään tavalla vahinkona Isabella krevittärelle; sillä vaikka hän onkin sukulainen ja ylimalkain hyvänluontoinen nainen, niin eipä ole koskaan Cocagnenkaan hovi synnyttänyt hänen vertaistansa houkkapäistä hupsua. Ja minä olen varma siitä, että juuri tuo hätäilevä, romaaneissa vain elävä, vanha, parittava ja itselleen paria hakeva hupsu viekoitteli veljentyttärensä tähän mielettömään hullutukseen, pakoon Burgundista Ranskaan; sillä Isabella neidon olen aina huomannut nöyräksi, siveäksi tytöksi.»
Nepä vasta olivat sanoja romanttisen rakastajan kuulla! Päälle päätteeksi kun hän vielä huomasi, että hän olisi saattanut itsensä naurunalaiseksi, jos hän olisi yrittänyt tehdä mitä hänessä ei olisi ollut miestä saamaan aikaan – nimittäin yrittänyt asevoimalla näyttää toteen kreiville, että hän teki suurta vääryyttä kreivittärelle sanoessaan häntä, joka oli niin verraton älyltään sekä kauneudeltaan, vain nöyräksi, siveäksi tytöksi. Sillä eihän semmoisia sanoja toki olisi sopinut käyttää muusta kuin päivettyneestä talonpojan tyttärestä, joka elätti henkeään härkien lihottamisella, samoinkuin isä astumalla auran perässä! Ja kreivi, joka vielä luuli hänen taipuvan hupsun, romaanien kautta pyöräpäiseksi tulleen tädin neuvoja ja ylimmäistä johtoa seuraamaan! – Tällainen soimaus olisi oikeastaan ollut syötettävä soimaajan omaan suuhun. Mutta Durward'in rohkeutta masensi Crévecoeur'in suora, joskin ankara ulkomuoto sekä myöskin se seikka, että kreivi näytti peräti ylenkatsovan nuorukaisen tulisia tunteita. Qventin ei olisi pelännyt kreivin sotataitomainetta – se vaara olisi vain kiihdyttänyt hänen haluansa kaksintaisteluun – mutta hän pelkäsi joutuvansa kreivin naurun alaiseksi, jota asetta kaikenlaatuiset innostelijat aina kaikkein enimmin pelkäävät, ja joka, tämmöisiin ihmisiin vaikuttaen, usein estää hullutuksia, mutta aivan yhtä usein myös tekee tyhjiksi jalot ajatukset.
Tämä pelko, että hän voisi nostattaa enemmän pilkkaa kuin vihastusta, vaikutti sen, että Durward vain epäselvästi kertoi Hameline neidon päässeen pakoon, ennenkuin Schönwald joutui ryntääjien käsiin. Hän ei olisikaan voinut asiaa selvemmin kertoa saattamatta Isabellan likeistä sukulaista, kukapaties itseänsäkin vielä lisäksi, naurunalaiseksi, koska hän juuri oli ollut tädin myöhäisen rakkauden esineenä. Hämilliseen kertomukseensa hän vielä lopuksi lisäsi kuulleensa sellaisen huhun, vaikka tosin epätietoisen, että muka Hameline neiti oli sittenkin joutunut Wilhelm de la Marck'in käsiin.