»Mutta eipä toki kostamattomina!» sanoi Tristan. »Jospa se olisikin vihoviimeinen tekoni tässä elämässä, niin pistäisin häntä niinkuin kuolemaatekevä ampiainen, vaikka minut tallattaisiinkin heti sen jälkeen mäsäksi!»
»Kyllä minä sinun uskollisuutesi tunnen», sanoi kuningas, »ja tiedän myös kuinka suuri huvitus sinulla, niinkuin kunnon miehellä ainakin, on velvollisuutesi täyttämisestä; sillä hyvä teko, niinhän koulumiehet sanovat, on jo itsessäänkin oma palkkansa. Mutta lähde ja varusta uhripapit, sillä uhri on tulossa.»
»Tahdotteko te sitä tehtäessä olla läsnä, armollinen herra?» kysyi Tristan.
Ludvig ei huolinut tästä tarjouksesta; hän vain käski yliprovossin pitää kaikki varalla, niin että hänen käskynsä tulisi tyystin täytetyksi, samassa kun tähtienennustaja olisi makuuhuoneesta tullut ulos. »Sillä», lisäsi kuningas, »minä tahdon vielä kerran nähdä sen ilkiön, juuri vain nähdäkseni miltä hän on näyttävä kuninkaansa edessä, jonka hän on saattanut tähän paulaan. Minusta on hauska nähdä kuinka uhkaavan kuoleman pelko on poistava punan tuosta verevästä poskesta ja tummentava tuon silmän, joka valehdellessaan niin ystävällisesti loisti. – Voi, jospa täällä nyt olisi se toinenkin, joka neuvoillaan avusti tämän petturin ennustuksia! Mutta jos vain elävin hengin pääsen täältä – niin kavahtakaa purppurahattuanne, herra kardinaali! Roomastakaan teille tuskin lienee apua – olkoon se sanottu pyhän Pietarin suosiolla ja perinlaupiaan Cleryn Neitsyen luvalla. – No, miksikä viivyskelet? Mene varustamaan apulaisesi. Se ilkimys taitaa heti paikalla tulla. Suokoon vain Jumala, ettei hän säikähtyisi ja jäisi tulematta! – Se vasta olisi pettymys. Mene, Tristan – ethän ennen ollut niin hidas, kun jotain oli toimitettavana.»
»Päinvastoin, älkää pahaksi panko, armollinen kuningas, on teillä aina tapana sanoa, että olen kovin hätäinen, ja että monasti olen väärin ymmärtänyt teidän tarkoituksenne ja kaapannut väärän henkilön kynsiini. Olkaa siis nyt hyvä, kuninkaallinen majesteetti, ja antakaa minulle, sanoessanne Galeottille jäähyväiset, joku merkki, onko työ tehtävä vai ei. Olen nähnyt teidän, armollinen herra, joskus muuttavan mieltänne kerran, jopa kahdestikin, ja sitten olette torunut minua liiasta kiireestä.»
»Sinua epäluuloista luontokappaletta!» vastasi kuningas. »Minä en nyt muuta mieltäni, sen sanon sinulle. Mutta, jotta vastaansanomisesi loppuisivat, niin huomaa – jos tuolle konnalle hyvästijättäessäni sanon: 'Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!' silloin anna vain huilata. Mutta jos sanon: 'Mene rauhassa!' niin tiedät siitä, että mieleni on muuttunut.»
»Minun pääni ori. jokseenkin tyhmä muissa paitsi omaan virkaani kuuluvissa asioissa», virkkoi vielä Tristan Erakko. »Antakaa minun toistaa läksyni. – Jos te sanotte hänelle: 'Mene rauhassa!' käynkö silloin hänen kimppuunsa?»
»Ei, ei – sinä pölkkypää, ei!» sanoi kuningas; »siinä tapauksessa annat hänen vapaasti mennä tiehensä. Mutta jos sanon: 'Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!' – niin keikahduta hänet kyynärää tai paria likemmäksi tähtiä, joiden kanssa hän on niin hyvä tuttava.»
»Kunhan vain meillä olisi kaikki värkit täällä», virkkoi provossi.
»Sitten keikahtakoon alas, jollei sovi ylös, ei sillä väliä», sanoi kuningas julmasti nauraen.
»Entäs ruumis», kysyi vielä provossi, »mihinkä sen saatamme?»
»Annas kun hiukan arvelen», virkkoi kuningas. – »Salin ikkunat ovat kovin kapeat – mutta tuo ulospistävä kaari-ikkuna on tarpeeksi leveä. Lennättäkää hänet siitä Sommejokeen ja kiinnittäkää hänen rintaansa paperi, jossa on päällekirjoitus: 'Antakaa kuninkaan oikeuden tullitonna kulkea sivutse.' – Ottakoot herttuan virkamiehet sen sitten takavarikkoon, jos tohtivat.»
Yliprovossi läksi ulos kuninkaan kamarista ja kutsui molemmat apulaisensa neuvotteluun yhteen salin ikkunakomeroista, missä Trois-Eschelles kiinnitti tulisoihdun seinään, niin että heillä olisi valoa. He keskustelivat kuiskaten, eikä Olivier, joka näytti olevan alakuloisuuteen vaipunut, yhtä vähän kuin Le Balafrékään, joka nukkui sikeästi, kiinnittäneet heihin mitään huomiota.
»Veikkoset», virkkoi yliprovossi käskyläisilleen, »te olette kenties luulleet meidän virantoimituksemme jo olevan lopussa, tai olette ainakin arvelleet luultavimmaksi, että me itse pikemmin joutuisimme toisten miesten virantoimituksen alaisiksi kuin että saisimme tilaisuutta vielä virkaamme toimittaa. Mutta ei hätää, pojat. Meidän armollinen herramme on määrännyt meille vielä yhden jalon virkatyön tehtäväksi, ja se meidän tulee mestarin tavalla suorittaa, niinkuin miesten, jotka tahtovat nimensä iäti muistettaviksi historiassa.»
»Ahaa, jopa arvaan asian», sanoi Trois-Eschelles. »Meidän herramme on samanlainen kuin muinaiset Rooman keisarit, jotka, kun heillä oli viimeinen loppu käsissä, tai, meidän tavalla puhuen, kun he jo olivat hirsipuun juuressa, tavallisesti valitsivat omien oikeudenpalvelijoittensa parista jonkun kokeneen miehen, niin ettei heidän pyhä persoonansa joutuisi jonkun ensikertalaisen tai hutiluksen kömpelöiden kopeloimisten alaiseksi. Se olikin sievä tapa pakanain tavaksi; mutta pelkäisinpä kuitenkin hyvänä kristittynä hiukan omantunnon vaivoja, jos minun täytyisi hyppysilläni tarttua Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan kaulaan!»
»No, veli veikkonen, oletpa toki kovinkin arka omaltatunnoltasi», sanoi Petit-André. »Jos hän omalla suullaan ja sanallaan antaa meille käskyn hirttää hänet, niin en ymmärrä miten meidän velvollisuutemme sallisi olla sitä tottelematta. Sen, joka Roomassa asuu, tulee paavia totella – provossin apulaisten tulee totella päällikköänsä ja hänen taas kuningasta.»
»Hs, te roistot!» sanoi yliprovossi. »Eihän tässä ole puhetta kuninkaasta, vaan ainoastaan kreikkalaisesta vääräuskoisesta pakanasta ja muhamettilaisesta noidasta, Martius Galeottista.»
»Vai Galeottista!» vastasi Petit-André; »sehän sitten on ihan luonnollista. En ole vielä koskaan nähnyt, että yksikään noista silmänkääntäjistä, jotka, niin sanokseni, viettävät kaiken ikänsä ikäänkuin tiukan köyden päällä tanssien, eivät lopulta olisi keikahtaneet tanssimaan köyden päähän – hupsis!»
»Minua vain se huolettaa», virkkoi Trois-Eschelles taivaaseen päin katsahtaen, »että ihmisparan täytyy kuolla ripityksettä.»
»Hui hai!» sanoi yliprovossi, »hän on peripakana ja noita – eipä kokonainen pappiskokouskaan voisi hänelle suoda synninpäästöä ja vapauttaa häntä ansaitusta tuomiostaan. Sitä paitsi, jos hänen semmoista tekee mieli, niin onpa sinulla, Trois-Eschelles se lahja, että voisit itse toimia hengellisenä isänä. Mutta tärkeämpi on se, pojat, että teidän, pelkään minä, tulee turvata väkipuukkoihinne; sillä teillä ei ole täällä virantoimitukseenne tarvittavia värkkejä.»
»Parisin saaren pyhä Neitsyt varjelkoon», vastusti Trois-Eschelles, »että olisin ilman työaseitani, kun kuningas jotain käskee! Minulla on aina vyölläni pyhän Franciscuksen nuoravyö, nelin kerroin ympärikäärittynä, ja soma solmupaula toisessa päässä. Sillä minä kuulun St. Franciscuksen veljistöön, ja saan hänen päähineensä panna päähäni, kun olen in extremis (viimeisilläni) – olkoon siitä kiitos Jumalan ja Saumur'in kunnon munkkien.»
»Ja minulla puolestani», sanoi Petit-André, »on aina kapineitteni joukossa väkipyörä sekä vahva ruuvi, jolla voin sen kiinnittää mihin tahdon siltä varalta, että sattuisimme semmoiseen maahan, missä puut ovat harvassa tai myös korkeaoksaiset. Sen olen havainnut hyvin mukavaksi apukeinoksi.»
»Se sopii vallan hyvin», virkkoi yliprovossi; »ruuvaa nyt vain väkipyöräsi tuohon hirteen oven yläpuolelle ja kiinnittäkää köysi siihen. Minä vien miehen sen paikan läheisyyteen ja puhuttelen häntä siellä, kunnes saatte paulan punotuksi hänen leukansa alle, ja sitten – »
»Ja sitten me tempaisemme nuoran toisesta päästä», sanoi Petit-André, »ja – hopsis! – sitten onkin meidän tähtienennustajamme jo niin korkealla taivaassa, ettei hän enää varpaillaankaan kosketa maata.»
»Mutta nuo herrat tuolla», kysyi Trois-Eschelles, vilkkuen takkaan; eivätkö ne rupeaisi apulaisiksemme ja siten ottaisi pestiä meidän ammattiimme?»
»Hm! Eipä niinkään», vastasi provossi. »Parranajaja vain päässänsä keksii kaikki vehkeet, mutta jättää niiden toimeenpanemisen muille. Ja skotlantilainen on luvannut vartioida ovea, sill'aikaa kun me toimitamme tämän tehtävän, johonka hänellä ei ole kyllin rohkeutta eikä sukkeluutta tehokkaammin osaa ottamaan – kukin pysyköön virassansa.»
Sanomattomalla vikkelyydellä, vieläpä jollakin ilolla, joka tunne näkyi lieventävän heidän oman vaarallisen tilansa synnyttämää huolta, kiinnittivät provossin arvoisat käskyläiset väkipyörän sekä nuoran paikoilleen, valmistautuen täyttämään sitä tuomiota, jonka vangittu kuningas oli langettanut Galeottista; – näytti siltä kuin he olisivat iloinneet siitä, että tämä viimeinen tehtävä tulisi vielä olemaan heidän edellisen elämänsä mukainen. Tristan Erakkokin katseli heidän puuhaansa tyytyväisyydellä; Olivier puolestaan ei huomannut heitä ollenkaan; ja Ludvig Lesly, jos hän kolkuttamisesta hetkeksi heräsikin ja katsahti heidän puoleensa, taisi luulla heidän työtänsä semmoiseksi, ettei se millään lailla koskenut hänen virkaansa ja josta hän ei siis ollut tavalla eikä toisella edesvastuussa.
XXIX
MOLEMMINPUOLISIA SYYTÖKSIÄ
Sun aikas viel'ei loppunutkaan – Piru, sun herras sua viel'ei hylännyt. Hän auttaa suosituttaan, orjiansa, kuin opas muinoin miestä sokeaa, nojaten olkapäällään, talutteli tasankoja ja kivikoita myöten, siks kunnes, vuoren jyrkän äyräällen saavuttua, hän raukan alas syöksi.
Vanha Näytelmä.
Totellen kuninkaan käskyä tai, pikemmin sanoen, pyyntöä – sillä, vaikka hän olikin kruunupää hallitsija, oli Ludvig kuitenkin semmoisessa tilassa, ettei hän voinut muuta kuin pyytää – oli Le Glorieux lähtenyt hakemaan Martius Galeottia. Kovin suurta vaivaa ei hänen tarvinnutkaan nähdä tätä tehdessään. Hän meni vain suoraan Peronnen parhaaseen krouviin, jossa hän itsekään ei suinkaan ollut vain satunnainen kävijä; sillä Le Glorieux oli hyvin halukas tuohon marjanesteeseen, joka saattoi kaikkien muidenkin ihmisten järjen hänen järkensä vertaiseksi.
Hän tapasi tähtienennustajan vierastuvan nurkassa hartaassa keskustelussa naisen kanssa, joka oli outoon, hiukan maurilais- tai aasialaiskuosiseen vaateparteen puettu ja Le Glorieux'n lähestyessä nousi juuri, ikäänkuin lähteäkseen.
»Näihin sanomiin», virkkoi samassa nainen, »te voitte aivan lujasti luottaa.» Ja niin puhuttuaan hän katosi muiden vieraitten sekaan, jotka istuivat eri pullokuutina eri pöytien ääressä.
»Filosofi serkkuni», sanoi hovinarri esittäen itsensä, »Jumala tuskin on kutsunut pois toisen vahdin, ennenkuin hän lähettääkin jo toisen sijaan.
Toinen hupsu tuskin on lähtenyt, niin tulen minä tänne noutamaan teitä Ranskan kuninkaan Ludvigin luo.»
»Ja sinäkö muka olet sanansaattajana?» kysäisi Galeotti katsahtaen häneen äkillisellä säikähdyksellä ja huomaten heti hänet hovinarriksi, vaikka hänessä, niinkuin jo ennen on mainittu, ei ollut niin monta ulkonaista ammattinsa tunnusmerkkiä kuin mikä oli tavallista.
»Niin olen, hyvä herra ja oppinut filosofi», vastasi Le Glorieux. »Kun Valta lähettää Hupsuuden noutamaan Viisautta, niin siitä jo varmaan saattaa arvata, kumpi jalka ontuu.»
»Entäs jollen huolisikaan tulla, kun kutsut ovat lähetetyt minulle näin myöhään yöllä tuommoisen lähettilään kautta?» arveli Galeotti.
»Siinä tapauksessa teemme teille matkan mukavammaksi ja kannamme teitä», tokaisi Le Glorieux. »On mulla täällä puoli tusinaa vahvoja Burgundin poikia oven takana, jotka Crévecoeur'in herra siltä varalta pani minulle mukaan. Sillä katsokaas, minun ystäväni Burgundin Kaarle ja minä emme ole Ludvig serkkumme päästä kokonaan ryöstäneet pois kruunua, jonka se pölkkypää saattoi meidän kynsiimme, vaan olemme sitä vain hiukkasen viilanneet ja leikanneet; ja vaikka se näin on tullut pieneksi niinkuin hetale, on se kuitenkin yhä vielä pelkkää kultaa. Suoraan sanoen, hän on vielä itsevaltias hallitsija oman väkensä parissa, johon tekin kuulutte, ja Kaikkein Kristillisin Kuningas Peronnen linnan vanhassa juhlasalissa, jonne teidän, hänen uskollisena alamaisenaan, nyt heti paikalla tulee mennä.»
»Kylläpä minä tulen, hyvä herra», sanoi Martius Galeotti, ja läksi Le Glorieux'n seurassa – luultavasti senvuoksi, ettei hän nähnyt mitään poispääsön keinoa.
»Niin, hyvä herra», virkkoi narri matkalla linnaan, »siinä te teitte oikein. Sillä me kohtelemme serkkuamme niinkuin on tapana vanhaa, häkkiin suljettua, nälkäistä leijonaa; me viskaamme hänelle aina aika ajoin vasikan syötäväksi, siksi että vanhat leukasaranat eivät joutilaisuudessa ruostuisi.»
»Luuletteko te», kysyi Galeotti, »että kuningas aikoo tehdä minulle jotain pahaa hengen tai ruumiin puolesta?»
»Senpä te voitte paremmin ennakolta arvata kuin minä», vastasi hovinarri; »sillä vaikka yö on pilvinen, osannette te kuitenkin sumunkin läpi nähdä tähdet. Minä en tiedä mitään siitä asiasta, en yhtään mitään – mutta ainahan äitini varoitteli minua, että kavahtaisin lähestyessäni satimeen sattunutta vanhaa rottaa, sillä silloin ne aina ovat kaikkein pahimmat puremaan.»
Tähtienennustaja ei kysynyt sen enempää, mutta Le Glorieux, ammattinsa tavan mukaan, lasketteli yhä edelleen outoja, sekavia puheitaan, joista oli puolet hulluutta, puolet pilaa, kunnes hän oli jättänyt filosofin vahdin käsiin Peronnen linnan portin edustalla; sieltä Galeotti vietiin vahtipaikasta toiseen, kunnes viimein päästettiin kreivi Herbert'in torniin.
Hovinarrin viittaukset eivät olleet turhaan sattuneet Galeottin korviin, ja hän sai niihin vielä lisää vahvistusta Tristan'in ulkomuodosta ja kohtelusta, joka, saattaessansa hänet kuninkaan makuuhuoneeseen, oli käytökseltään väijyskelevä, yrmeä ja pahanenteinen. Tähtienennustaja oli tarkka huomaamaan kaikkea, mitä maan päällä tapahtui, yhtä hyvin kuin taivaan kappaleittenkin liikuntoja; hänen silmänsä sattui sentähden heti väkipyörään ja nuoraan; ja kun jälkimäinen heilahteli, päätti hän siitä, että hänen äkillinen tulonsa oli kesken työtä häirinnyt jotakuta, joka oli par'aikaa sitä paikoilleen sovitellut. Kaiken tämän nähtyään hän ponnisti nyt koko sukkeluutensa keksiäkseen pelastuskeinon uhkaavasta vaarasta, ja päätti myös samalla, jos hän huomaisi pelastuksen mahdottomaksi, pitää puoliansa viimeiseen hengenvetoon asti ketä päällekarkaajaa vastaan tahansa.
Tällä lujalla päätöksellä sekä senmukaisella katsannolla ja astunnolla hän astui nyt Ludvigin eteen; hän ei ollut ollenkaan hämillään, vaikka asiat olivat tapahtuneet aivan toisin kuin mitä hän oli ennustanut, eikä hänen rohkeutensa myöskään ollut masennuksissa kuninkaan vihastuksen ja sen mahdollisten seurausten pelosta.
»Kaikki hyvät tähdet olkoot suosiolliset teille, armollinen herra kuningas!» lausui Galeotti, kumartaen itämaiseen tapaan. »Ja onnettomat tähtienyhtymiset älkööt vaikuttako minun kuninkaalliseen herraani!»
»Minusta näyttää», vastasi kuningas, »että, jos vain kerrankin katsahdat ympärillesi tässä huoneessa ja jos ajattelet missä rakennuksessa se on ja kuinka ankaran vartioimisen alla, niin sinun viisautesi jo huomaisi, että minulle suosiolliset tähdet ovat pettäneet minut ja että onnettomat tähtienyhtymiset ovat jo saaneet pahinta aikaan. Eikö sinua yhtään hävetä, Martius Galeotti, kun näet minut täällä vankina ja kun tiedät kenenkä vakuutukset ovat houkutelleet minut tänne?»
»Ja eikö sinua hävetä, kuninkaallinen herrani», vastasi filosofi, »sinua, joka niin joutuisin askelin edistyit tieteessä, jonka käsitys oli niin kerkeä ja ahkeruus niin suuri – eikö sinua hävetä, kun näin peräydyt, säikähtyen onnen ensimäistä nurjaa silmäystä, aivankuin pelkuri ensimäistä miekan kalskahdusta? Sinä tahdoit päästä noiden salatietojen osallisuuteen, jotka kohottavat ihmiset elämän kaikkien himojen, vastoinkäymisten, tuskien ja surujen yli; sinä pyrit tilaan, johon ei voi päästä, jollei voita muinaisten stoalaisfilosofien mielenlujuutta – ja nyt sinä jo väistyt heti, kun kova onni kerrankin vain ahdistaa, ja hylkäät sen loistoisan kruunun, jota läksit tavottelemaan, väistyen oikealta tieltä niinkuin vikuri hevonen haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta!»
»Haamuntapaisten, olemattomien pahojen pelosta! Oletpa aika hävytön!» huudahti kuningas. »Onko tämä vankihuone olematon? – Ja minun vihatun viholliseni, Burgundin herttuan vartijain aseet, joiden voit kuulla kilahtelevan tuolla portilla, ovatko ne tyhjiä haamuja? – Mitä, sinä kavaltaja, ovat sitten elämän todelliset pahat, jos vankeus, vallanluovutus, hengenvaara ovat olemattomia?»
»Tietämättömyys – tietämättömyys, minun veljeni, ja väärät luulot», vastasi ennustaja suurella lujuudella, »ne ainoastaan ovat todellisia pahoja. Usko minua, kuningas täydessä valtansa voimassa on, jos hän rypee henkensä tietämättömyydessä ja väärissä luuloissa, vähemmän vapaa kuin viisas mies vankihuoneessa, todellisten rautaisten kahleitten kahlehtimana. Siihen todelliseen onneen minun velvollisuuteni on opastaa sinua – ja sinun velvollisuutesi on noudattaa opastustani.»
»Vai mokomaan filosofiseenko vapauteen aioitkin opetuksillasi minua opastaa?» virkkoi kuningas sangen katkerasti. »Soisinpa, että jo olisit virkkanut minulle Plessis'ssä, että valta, jota minulle anteliaasti lupasit, tarkoitti vain omien intohimojeni vallitsemista; että menestys, jota niin varmasti minulle ennustit, oli edistymistä filosofiassa; ja että minä voisin tulla yhtä viisaaksi ja oppineeksi kuin joku maita, mantereita kuljeksiva italialainen silmänkääntäjä! Tottahan olisin voinut saada sen henkisen vallan huokeammallakin hinnalla, kuin menettämällä loistavimman kruunun koko kristikunnassa ja joutumalla Peronnen vankilaan! Mene, mies, äläkä luule, että jäät ansaittua rangaistustasi vaille. – Eläähän toki vielä Jumala tuolla ylhäällä!»
»En tahdo vielä jättää teitä oman onnenne nojaan», virkkoi Galeotti, »ennenkuin olen sokaistujen silmienne edessä saattanut jälleen täyteen loistoonsa minun maineeni, joka on kirkkaampi kuin kirkkain helmi teidän kruunussanne ja jota jälkimaailma vielä on ihmettelevä, kun koko Capet'n sukukunta on jo aikoja sitten tomuna haihtunut unohduksiin St. Denis'n hautaholveissa.»
»Puhu sitten suusi puhtaaksi», sanoi Ludvig; »sinun julkirohkeutesi ei voi saada minun mieltäni eikä päätöstäni muuttumaan. – Mutta koska voi olla, että tämä on viimeinen tuomio, jonka kuninkaana saan langettaa, niin en tahdo tuomita sinua kuulematta puolustustasi. Puhu sitten – vaikka parasta mitä voit puhua, on se, että lausut täyden totuuden. Tunnusta, että minä olen ollut petetty houkka, sinä petturi, että kehuttu tietosi on tyhjää lorua, että meidän ylitsemme tuikkivat tähdet voivat yhtä vähän vaikuttaa meidän kohtaloomme, kuin niiden säteet, jotka joen pinnalla kimaltelevat, voivat muuttaa virran juoksua.»
»Ja mitä sinä», vastasi tähtienennustaja rohkeasti, »tiedät noiden autuaitten valonlähteitten salaisesta vaikutuksesta? Voitko väittää, että niillä muka ei ole voimaa vaikuttaa vesien juoksuun, vaikka tiedät että heikoinkin kaikista taivaankappaleista – heikoin siitä syystä, että se on lähinnä meidän matoista maatamme – pitää valtansa alla – mitä se välittäisikään tuommoisista joutavista jo'ista kuin tämä Somme täällä – itse mahtavan valtameren liikkeet, jonka vedet vuoksena laskevat ja luoteena nousevat sitä myöten kuin kuun pyörä paisuu ja supistuu, ja tottelevat jokaista kuun käskyä aivankuin orjat sultaanin puolison viittausta? Ja nyt, Ludvig Valois, vastaa vuorostasi minun vertaukseeni – tunnusta, etkö ole mielettömän matkalaisen kaltainen, joka suuttuu perämiehelle siksi, että tämä ei voi ohjata laivaa satamaan, joskus kokematta vastaisten tuulten ja virtojen voimaa? Minä tosin ennustin sinulle, että aiottu retkesi luultavasti oli hyvin menestyvä, mutta Jumalan käsi yksin saattoi saattaa sinut tänne; ja jos tämä tie on rosoinen ja vaarallinen, niin onko minun vallassani muuttaa se sileämmäksi ja turvallisemmaksi? Missä nyt on eilinen viisautesi, joka niin hyvin opetti sinut käsittämään, että Jumala usein johdattaa kulkumme eduksemme, joskin vasten tahtoamme?»
»Sinä muistutat – sinä muistutat nyt mieleeni», sanoi kuningas närkästyneenä, »yhden ilmeisen valheesi. Ennustithan tuon skotlantilaisen toimittavan tehtävänsä niin, että siitä koitusi minulle etua ja kunniaa; ja nyt tiedät asian käyneen siten, ettei minulle olisi voinut sattua mitään suurempaa vahinkoa kuin ryhtymällä tähän asiaan, joka on tehnyt niin rajun vaikutuksen Burgundin Hullun Härän tulistuneisiin aivoihin. Se oli siis ilmeinen valhe – siitä et voi päästä yli etkä ympäri – siinä et voi viitata mihinkään vastaisuudessa tapahtuvaan virran kääntymiseen, jota minun muka tulisi kärsivällisesti odottaa; hupsun tavoin istuen rannalla, kunnes muka vedet lakkaisivat virtaamasta. Siinä sinun taitosi on sinut pettänyt – sinä olit siksi tyhmä, että lausuit ennustuksen erityisestä asiasta, joka nyt on nähty ja todistettu ilmivalheeksi.»
»Mutta se kääntyy vielä totiseksi todeksi» vastasi tähtienennustaja rohkeasti. »En toivo ikänä mitään loistavampaa tiedon voittoa tietämättömyyden yli, kuin mitä tuo ennustus ja sen täytäntö on tuottava. Minä ennustin sinulle, että hän tulisi olemaan uskollinen kaikissa kunniallisissa tehtävissä – eikö hän ole sitä ollut? – Minä ennustin, että hänen omatuntonsa oli estävä häntä edistämästä viekkaita vehkeitä – eikö se ole ollut totta? Jos sitä epäilette, herra kuningas, niin menkää kysymään mustalaiselta, Hairaddin Maugrabin'iltä.»
Kuninkaan posket lensivät tulipunaisiksi häpeästä ja vihastuksesta.
»Minä ennustin sinulle», jatkoi Galeotti, »että tähtien keskinäinen suhde, sillä hetkellä kun hän läksi matkaan, merkitsi vaaraa lähettiläälle – ja eikö hänen retkensä, ole ollut täynnä vaaroja? – Minä ennustin sinulle, että se merkitsi onnea lähettäjälle – ja onni on pian sinulle koittava.»
»Onko minulle onni muka pian koittava!» huudahti kuningas. »Eivätkö seuraukset ole jo tulleet osakseni – häväistys ja vankeus?»
»Ei», vastasi ennustaja, »loppupäätös ei ole vielä tullut; sinun oma kielesi on ennen pitkää tunnustava, että sinulle on tuottava onnea se tapa, jolla lähettilääsi käyttäytyi toimittaessaan hänelle uskottua tehtävää.»
»No se toki on liian – liian hävytöntä», sanoi kuningas, »että petettyäsi rupeat vielä pilkkaa tekemään. – Mene tiehesi jo! – Älä toivokaan, että minulle tehty vääryys on jäävä kostamatta. – Elää toki vielä Jumala tuolla ylhäällä!»
Galeotti kääntyi jo lähteäkseen. »Seis vielä», esteli häntä Ludvig, »sinä puolustat petostasi aika miehen tavoin. – Annas minun nyt vielä kuulla vastauksesi yhteen ainoaan kysymykseen, ja ajattele tarkkaan ennenkuin vastaat. – Riittääkö kehuttu taitosi saamaan selkoa omasta kuolinhetkestäsi?»
»Ei muuten kuin suhteellisesti, yhteydessä toisen miehen kohtalon kanssa», vastasi Galeotti.
»En ymmärrä vastaustasi», sanoi Ludvig.
»Sen vaan, oi kuningas», lausui Galeotti, »tiedän varmaan omasta kuolemastani, että se on tapahtuva juuri kaksikymmentäneljä tuntia ennen teidän kuolemaanne.»
»Haa! niinkö sanot?» virkkoi Ludvig ja hänen näkönsä muuttui jälleen.
»Maltas – maltas – älä vielä lähde – viivy vielä silmänräpäys, – Sanotko niin, että minun kuolemani on seuraava heti sinun kuolemasi jälkeen?»
»Ennen vuorokauden kuluttua», toisti Galeotti lujasti, »jos lienee edes kipinäkin totista ennustusvoimaa noissa kirkkaissa, salaisissa taivaan kynttilöissä, jotka, kukin kulullansa, vaikka sanattomasti puhuvat. Hyvää yötä nyt, kuninkaallinen herrani.»
»Maltas, maltas – älä lähde», sanoi kuningas, tarttuen häntä käsivarteen ja taluttaen hänet pois ovelta. »Martius Galeotti, olenhan ollut hyvä herra sinulle – olenhan sinua rikastuttanut – sinä olet saanut olla ystävänäni, kumppaninani, opastajanani tieteellisissä harjoituksissa. – Virka nyt minulle totinen tosi, minä rukoilen sinua. – Onko todella mitään perää tuossa taidossasi? – Onko todella tuon skotlantilaisen matka oleva minulle onneksi? – Ja ovatko meidän molempien elämänmäärämme niin läheisesti – aivan läheisesti sidotut toisiinsa? Tunnusta, Galeotti veikkoseni, että sanoit sen vain ammattijuonena – tunnusta, minä rukoilen sinua, äläkä pelkää, että minä siitä suuttuisin. Minä olen jo vanha mies – vanki – minä luultavasti menetän kruununi – minun asemassani totuus on kalliimpi kuin kokonainen valtakunta, ja juuri sinulta, Galeotti, paras ystäväni, toivon saavani tämän verrattoman helmen.
»Ja sen minä olenkin jo tuonut teidän eteenne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Galeotti, »pannen itseni sille vaaralle alttiiksi, että te pedontapaisessa vimmassa voisitte nousta minua vastaan ja raadella minua.»
»Kuka, minäkö, Galeotti?» vastasi kuningas laupiaasti. »Voi, aivanhan oletkin väärässä! – Enkö ole vankina – ja eikö minun tule olla kärsivällinen, varsinkin koska vihastani ei ole muuhun apua kuin voimattomuuteni paljastamiseen? – Virka minulle siis totinen ja täysi tosi – oletko minua vain narrannut? – Vai onko sinun tieteessäsi perää ja oletko toden mukaan ilmoittanut mitä tiedät?»
»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen herra», sanoi Martius Galeotti, »jos vastaan, että aika yksin – aika ja sen tuomat tapaukset voivat saada uskottomat uskomaan. Ei sovi miehelle, jolla on ollut luottamusvirka kuuluisan sotasankarin, Unkarin Mattias Corvinus'en neuvoskunnassa – vieläpä itse keisarinkin salakamarissa – vakuuttaa yhä uudelleen mitä kerran olen totena puhunut. Jollette tahdo uskoa minua, niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin viitata tuleviin tapauksiin. Malttakaa mieltänne vielä päivä tai kaksi, niin saatte nähdä, onko totta vai valhetta mitä tuosta nuoresta skotlantilaisesta olen sanonut. Kohdatkoon minua silloin kuolema teilirattaalla ja muserrettakoon minun ruumiini jäsen jäseneltä, jollei teille, kuninkaallinen majesteetti, tule olemaan etua, vieläpä hyvinkin suurta etua Qventin Durward'in pelottomasta käytöksestä. Mutta jos minun sittenkin tulee kuolla mainitulla piinallisella tavalla, niin olisi hyvä, jos te, kuninkaallinen herrani, samassa kääntyisitte jonkun papin puoleen; sillä siitä silmänräpäyksestä laskien, jolloin viimeinen huokaus on lähtenyt minun rinnastani, on teillä vain vuorokausi aikaa enää synnintunnustukseen ja katumukseen.»
Ludvig piti yhä edelleen kiinni Galeottin kauhtanasta, kun hän saattoi ennustajan ovelle, ja ovea avatessaan hän lausui kuuluvalla äänellä: »Huomenna puhumme enemmän tästä. Mene rauhassa, oppinut isäni – mene rauhassa – mene rauhassa!»
Nämät sanat hän toisti kolme kertaa; ja yhä sittenkin peläten, että yliprovossi voisi ymmärtää väärin hänen tarkoituksensa, saattoi hän ennustajan saliin asti, pidellen yhä kiinni hänen kauhtanastaan, ikäänkuin peläten, että he voisivat riistää Galeottin hänen käsistään ja surmata hänet kuninkaan omien silmien edessä. Ludvig ei hellittänyt häntä irti, ennenkuin hän vielä kerran oli toistanut armolliset sanansa: »Mene rauhassa!» ja vielä päällepäätteeksi salaa viittasi yliprovossille, kieltäen kaiken väkivallan harjoittamisen tähtienennustajaa vastaan.
Siten salaa saatu sanoma, sekä peloton miehuus ja neuvokkaisuus, pelasti Galeottin tästä vaarallisimmasta pulasta. Ja siten luikahti kosto Ludvigin käsistä, vaikka hän oli aikakautensa kuninkaista älykkäin ja kostonhimoisin; sillä taikausko sekä kuolemanpelko, joka hänen omaatuntoaan rasittavien monien rikosten vuoksi oli erittäin suuri, olivat masentaneet hänen itsekkään henkensä rohkeuden. Nyreissään hän oli kuitenkin siitä, että hänen oli täytynyt luopua aiotusta kostostansa. Ja samanlainen, ikäänkuin pettäneestä toivosta johtunut mielipaha, näytti myös vallanneen hänen käskyläisensä, joiden oli määrä täyttää tuomio. Le Balafré yksin, jolle asia oli aivan yhdentekevä, poistui, niin pian kun hän oli kuullut kieltävän merkin, ovelta, jonka vieressä hän oli seisonut, ja vaipui muutamien minuuttien kuluttua syvään uneen.
Kuninkaan palattua makuukamariinsa, asettui koko seurue salissa levolle. Mutta yliprovossi katseli yhä tähtienenuustajan lihavaa persoonaa ikäänkuin koira, joka väijyy lihapalasta, minkä kokki on hänen hampaistaan pelastanut; ja hänen apulaisensa ilmaisivat toinen toisilleen lyhyillä lauseilla omituiset tunteensa.
»Voi tuota sokeaa noita-parkaa», kuiskasi Trois-Eschelles, katse täynnä jumalista hartautta ja surkuttelua kumppanilleen Petit-André'lle, »häneltä on nyt mennyt hukkaan paras tilaisuus hyvittää kuolemalla muutamia ilkeitä loitsukonstejansa, autuaan St. Franciscuksen vyönuora kaulassaan! Ja minun aikomukseni olikin jättää se samainen siunausta tuova paula hänen kaulaansa, pelottaakseni paholaisen pois hänen onnettomasta ruumiistansa.»
»Ja minulta», virkkoi Petit-André, »on mennyt hukkaan paras tilaisuus saada nähdä, minkä verran seitsemän leiviskän paino voi venyttää kolminkertaista nuoraa! – Sepä olisi ollut hauska koe meidän ammatissamme – ja iloinen vanhapoika olisi saanut helpon kuoleman!».
Heidän näin kuiskaillessaan keskenään, Galeotti, joka oli asettunut toiselle puolelle suunnattoman suurta kivistä takkaa, jonka ympärillä koko joukko lepäsi, katseli heitä karsaasti ja epäluulolla. Kaikkein ensiksi hän pisti käden poveellensa ja tunnusteli, oliko terävä, kaksiteräinen väkipuukko, joka aina oli hänellä mukana, sellaisessa asennossa, että sen kahvaan oli helppo tarttua kiinni; sillä, niinkuin jo sanottu, hän oli, joskin hiukan kömpelö, kuitenkin väkevä, vahva mies, vikkelä ja kerkeä asettansa käyttämään. Vakuutettuna siitä, että tuo luotettava suojeluskeino oli käsillä, hän otti poveltaan esille pergamenttikäärön, joka oli täynnä kreikkalaisia kirjaimia sekä taikakoukeroita, kohensi kekäleitä takassa ja viritti semmoisen leimun, että hän sen valossa saattoi nähdä kaikkien ympärillä istuvien sekä makaavien kasvot ja asennot – hän näki raskaasti, syvästi nukkuvan Skotlannin soturin, joka makasi liikkumatta, karkeat kasvot värähtämättä, niinkuin vaskesta valetut. Hän näki kelmeän, tuskallisen Olivier'in, joka välistä hetkisen aikaa oli nukkuvinansa, mutta avasi taas silmänsä ja kohotti äkkiä päätänsä, ikäänkuin joku sisäinen tuska olisi häntä vaivannut tai joku kaukainen melu herättänyt hänet – hän näki tyytymättömän, vihaisen, lahtarinkoiran näköisen yliprovossin, joka näytti mieheltä, jonka
toivo petti, himo puoleks vaan nyt tyytyi, vielä altis surmaamaan.
Ja näiden takana hän näki kamalanmuotoisen, ulkokullatun Trois-Eschellesin, jonka silmät olivat käännetyt ylös taivaaseen, ikäänkuin hän olisi itsekseen lukenut rukouksia, sekä hirvittävän lystikkään Petit-Andrén, joka huvitteli itseään matkimalla kumppaninsa silmänvääntelyjä ynnä muita temppuja, ennenkuin vaipui uneen.