»Olipa niinkin, jos sallitte sen sanoa, jalo herra provossi», vastasi eräs talonpojista; »hänhän se kaikkein ensimäiseksi teki tuon Jumalaa pilkkaavan työn ja päästi maahan tuon konnan, jonka kuninkaallisen majesteetin palvelijat täydellä syyllä olivat hirttäneet, niinkuin me jo teille, korkea herra, kerroimme.»
»Ja minä vannon Jumalan sekä Tours'in pyhän Martin kautta, että näin hänet heidän joukossaan», virkkoi toinen, »kun he meidän talossamme kävivät rosvoamassa.»
»Eipä toki, kuulkaahan isä», sanoi eräs poika, »silloinen pakana oli musta, ja tämä nuori mies on valkoverinen; hänellä oli lyhyt, kähärä tukka, mutta, tällä on pitkät, vaaleat suortuvat.»
»Niin kyllä, poikaseni», vastasi talonpoika, »ja kenties vielä lisännet, että sillä oli vihreä takki ja tällä harmaa. Mutta kyllähän tämä korkea herra provossi hyvin tietää, että he osaavat muotonsakin muutella yhtä helposti kuin takkinsa, ja siksi uskon sittenkin tämän siksi samaksi.»
»Siinä on jo kyllin, että olette nähneet hänen sekaantuvan kuninkaan tuomioon yrittämällä herättää hirtettyä petturia jälleen henkiin», päätti päällikkö. – »Trois-Eschelles ja Petit-André, joutukaa.»
»Malttakaa, herra päällikkö!» huusi nuorukainen kuoleman tuskassa – »kuulkaa mitä minä sanon – älkää viattomasti saattako minua kuolemaan – minun kansalaiseni tässä maailmassa ja Jumalan oikeus toisessa vaativat teitä edesvastuuseen verestäni.»
»Kyllä minä voin vastata teoistani kumpaisessakin maailmassa», virkkoi provossi kylmäkiskoisesti. Vasemmalla kädellään hän viittasi pyöveleille, ja osoitti samassa etusormellaan oikeaa käsivarttansa, joka riippui olkavyön varassa; luultavasti se oli vielä vaivainen sen sivalluksen johdosta, jonka Durward aamulla oli antanut hänelle.
»Kurja, kostonhimoinen konna!» huusi Qventin, joka tästä ymmärsi, että yksityinen kostonhimo oli ainoana syynä miehen tylyyteen ja ettei häneltä ollut mitään armoa toivottavana.
»Tuo poikaparka hourailee», virkkoi päällikkö. »Puhu hänelle pari lohduttavaa sanaa, Trois-Eschelles, ennenkuin hän lähtee matkalle; sinä olet hyvä lohduttaja tämmöisissä tilaisuuksissa, kun ei rippipappia ole käsillä. Anna hänelle minuutin ajan hengellisiä neuvoja, ja tee tehtäväsi kiireesti, kun minuutti on kulunut. Minun täytyy jatkaa vartiokiertoani. – Sotamiehet, seuratkaa minua!»
Provossi ratsasti edelleen, vieden sotamiesjoukon kanssansa, paitsi paria, kolmea, jotka jätettiin pyövelien avuksi. Onneton nuorukainen katsoi heidän jälkeensä toivottomuuden ilme silmissään, ja hänestä tuntui kuin jokainen etenevä hevosenkavion kopahdus olisi viimeisen, pienen pelastuksen toiveen riistänyt. Hän loi tuskallisen silmäyksen ympärilleen ja kummastui nähdessään vankikumppaniensa kylmäverisen välinpitämättömyyden. Sitä ennen he olivat kaikella tavalla osoittaneet pelkoansa ja kaikin keinoin pyrkineet pakoon; mutta nyt, kun he olivat kiinni ja nähtävästi tuomitut välttämättömään kuolemaan, he odottivat kuolinhetken tuloa aivan rauhallisella mielellä. Silmien edessä oleva surma antoi kenties heidän mustapintaisille poskillensa keltaisemman värivivahduksen; mutta se ei liikuttanut heidän kasvojaan eikä masentanut heidän katseensa lujaa ylpeyttä. He olivat kuin kettu, joka, sen jälkeen kun kaikki sen juonet ja viekkaat pelastuskokeet ovat käyneet turhiksi, kuolee ääneti, yrmeän urhollisena, jommoista ei näe susissa eikä karhuissa, metsämiehen vaarallisimmissa pyydettävissä.
Heidän rohkeuttansa ei masentanut edes pyövelien käytöskään, sillä nämä kävivät toimeensa paljoa hitaammin kuin mitä heidän päällikkönsä oli käskenyt; luultavasti oli tottumus muuttanut heidän hirveän työnsä heille jonkunlaiseksi huvitukseksi. Me keskeytämme hetkeksi kertomuksemme tähän, kuvataksemme näitä miehiä, sillä tyranniuden aikoina, harjoitelkoon sitä yksinvaltias tai kansa, pyövelin persoona on aina sangen tärkeä.
Nämät molemmat hirttomiehet olivat muodoltaan sekä tavoiltaan aivan erilaiset. Ludvig kuningas oli heille antanut nimet Demokritos ja Heraklitos6, ja heidän päällikkönsä, provossi, nimitti heitä nimellä Jean-qui-pleure (Itku-Jussi) ja Jean-qui-rit (Nauru-Jussi).
Trois-Eschelles oli pitkä, laiha, kalmankalvakas mies, jonka katse oli omituisen ykstotinen; kaulassaan hänellä oli suuri rukoushelminauha, jota hän aina hartain katsein tarjosi käytettäväksi niille onnettomille, jotka joutuivat hänen virkaa toimittaessaan hänen käsiinsä. Hänellä oli myös aina huulillansa pari latinaista raamatunlausetta ihmiselämän mitättömyydestä ja turhuudesta; ja jos laki semmoista monivirkaisuutta olisi sallinut, olisi hän pyövelinvirkansa lisäksi hyvin saattanut ottaa vankilanpapin viran. Petit-André sitä vastoin oli iloisennäköinen, palleroinen, vilkasliikkeinen typykkä, joka pyöri ja hyöri virkatoimissaan, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein huvittavinta työtä maailmassa. Hänessä näytti olevan jonkinlaista hellää rakkautta uhreihinsa, ja hän puhui aina heille lempeitä helliä sanoja. Hän nimitti heitä kelpo poika paroikseen, somiksi kultamuruikseen, kummeiksensa, hyviksi ukkosikseen, kunkin iän tai sukupuolen mukaan. Trois-Eschelles koetti filosofisilla tai uskonnollisilla lohdutuksilla kääntää heidän silmänsä iankaikkisuuden puoleen; Petit-André puolestaan melkein aina koetti virkistää heitä leikkisanalla tai parilla, ikäänkuin saadakseen heitä pitämään tätä elämää, josta heidän täytyi lähteä, naurettavana, halpana ja totista miettimistä ansaitsemattomana.
En tiedä sanoa kuinka se kävi ja mistä se johtui, että nämät molemmat kelpo miehet, vaikka heidän luonnonlahjansa olivat niin erilaiset ja vaikka niin harvoin saattoi tavata senkaltaisia heidän virassaan, olivat enemmän vihatut kuin kenties yksikään heidän virkaveljistänsä on ollut ennen tai myöhemmin. Ja siitä vain ne, jotka heistä jotain tiesivät, olivat kahden vaiheella, kumpiko heistä, yksitotinen, pöyhkeäpuheinen Trois-Eschelles, vaiko iloinen, lystillinen, vilkas Petit-André oli enemmän pelätty ja katkerammin kirottu.
Se kumminkin on varma, että he kummassakin suhteessa voittivat kaikki pyövelit Ranskanmaalla, lukuunottamatta ehkä heidän päällikköänsä, Tristan Erakkoa, tuota kuuluisaa yliprovossia, tai myös hänen herraansa, Ludvig XI: ttä.
Emme suinkaan saa luulla, että nämät olivat Durward'in arveluita. Elämä ja kuolema, aika ja iankaikkisuus häilyivät hämärästi hänen silmiensä edessä – hämmästyttävänä, pyörryttävänä näkönä, joka kammotti heikkoa ihmisluontoa, vaikka ihmisylpeys mielellään olisi pitänytkin päänsä pystyssä. Hän kääntyi rukouksella isiensä Jumalan puoleen; ja sitä tehdessään muistui hänen mieleensä tuo pikkuinen, katoton kappeli, joka nyt sisälsi melkein koko hänen sukunsa, häntä yksinään lukuunottamatta. »Meidän perintövihollisemme soivat suvulleni toki haudan omassa maassa», arveli hän; «mutta minä joudun korppien ja haukkojen ravinnoksi vieraassa maassa, niinkuin kirkonkirouksen alainen konna!» Ehdottomasti puristuivat kyyneleet hänen silmistään. Trois-Eschelles, laskien kätensä hänen toiselle olkapäälleen, toivotti yksitotisesti hänelle onnea tähän jumaliseen kuolemanvalmistukseen, ja lausui juhlallisesti raamatun sanat: Beati, qui in Domino moriuntur (Autuaat ne, jotka Herrassa kuolevat), ja kehui sitten sitä sielua autuaaksi, joka eroo ruumiista kyyneleen kiiluessa silmässä. Petit-André, taputtaen häntä toiselle olkapäälle, huusi: »Älä murehdi poikaseni! Koska sinun vuorosi on ensiksi pyörähtää tanssiin, niin aloita kemut iloisesti, sillä kaikki viulut ovat jo viritetyt.» Näin puhuen hän pinnisti hirsinuoraa, jotta se äännähti, tehden siten kokkapuheensa oikein sattuvaksi. Ja kun nuorukainen tuskissaan katsoi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, he paremmaksi vakuudeksi aikoivat hiljalleen työntää häntä likemmäksi surmapuuta, kehoittaen häntä olemaan huoleti, koska muka kaikki silmänräpäyksessä loppuisi.
Tässä toivottomassa tilassaan nuorukainen loi vielä hurjan katseen ympärilleen. »Olisiko täällä joku hyvä kristitty», sanoi hän, »joka tahtoisi Ludvig Lesly'lle, skotlantilaiselle henkivartijalle, joka tässä maassa on tunnettu Le Balafrén nimellä, ilmoittaa että hänen sisarenpoikansa on tullut konnamaisesti murhatuksi?»
Nämät sanat tulivat juuri oikeaan aikaan, sillä eräs skotlantilainen jousimies, jonka hirttämisvalmistukset olivat sinne houkutelleet, seisoi, parin muun satunnaisen sivukulkijan kanssa, lähellä katsomassa.
»Kavahtakaa mitä te teette», sanoi hän pyöveleille; »jos tämä nuori mies on skotlantilainen synnyltään, niin en salli hänelle vääryyttä tapahtuvan.»
»Jumala varjelkoon, herra jousimies!» sanoi Trois-Eschelles; »mutta meidän täytyy tehdä mitä meille on käsketty»; ja samassa hän taas veti Durward'ia käsivarresta.
»Lyhyeltä aina virsi kaunein», sanoi Petit-André vetäen Durward'in toisesta käsivarresta.
Mutta Qventin, joka oli kuullut nuo rohkaisevat sanat, ponnisti nyt voimiansa, tempasi itsensä äkkiä irti tuomiontäyttäjien kynsistä, ja juoksi, kädet yhä vielä siteissä, skotlantilaisen jousimiehen luoksi. »Pidä puoltani», sanoi hän omalla kielellään, »Skotlannin ja pyhän Anteruksen tähden! Minä olen viaton – minä olen sinun oma kansalaisesi. Pidä puoltani, tai saat vastata siitä tuomiopäivänä!»
»Pyhä Anterus auttakoon! Minun ylitseni heidän täytyy mennä ennenkuin pääsevät sinun kimppuusi!» sanoi jousimies paljastaen miekkansa.
»Hakkaa poikki siteeni, kansalainen», sanoi Qventin, »niin voin itsekin vähän pitää puoltani.»
Se oli tehty yhdellä jousimiehen miekan koskettamisella, ja vapautettu vanki, karaten äkkiä provossin erään sotamiehen päälle, tempasi hänen kädestään pertuskan. »Ja nyt», huusi Durward, »tulkaa vaan, jos tohditte!»
Molemmat pyövelit kuiskasivat keskenään.
»Lähde sinä yliprovossia noutamaan», sanoi Trois-Eschelles, »minä pidätän heitä täällä, jos vain voin. – Provossin sotamiehet, pitäkää puoltanne.»
Petit-André hyppäsi hevosensa selkään ja poistui paikalta, ja muut provossin miehet, totellen Trois-Eschelles'n käskyä, vetäytyivät niin kiireesti yhteen joukkoon, että he antoivat molempien vankien päästä pakoon. Kukaties he eivät liioin huolineetkaan pidättää heitä; sillä he olivat viime aikoina saaneet niin tarpeekseen tämänkaltaisten raukkojen verestä, ja olivat, niinkuin muutkin verenhimoiset pedot, pitkällisen raatelemisen kautta kyllästyneet verenvuodatukseen. Mutta tekosyyksi he sanoivat sen, että he luulivat saaneensa käskyn varjella Trois-Eschelles'n henkeä; sillä skotlantilaisten jousimiesten ja päällikkönsä käskyjä täyttävän provossinväen välillä vallitsi keskinäinen viha, joka joskus puhkesi ilmitappeluksi.
»Meitä on tarpeeksi monta löylyttämään noita ylpeitä skotlantilaisia, vaikkapa kahteen kertaan, jos niin käskette», sanoi eräs sotamiehistä Trois-Eschelles'lle.
Mutta varovainen pyöveli käski hänen pysyä alallaan ja rupesi hyvin höylisti puhuttelemaan jousimiestä. »Onpa tämä, hyvä herra, aika suuri häväistys yliprovossille, kun te uskallatte estää kuninkaan oikeuden täyttämistä, joka asetusten mukaan ja laillisesti on meidän päällikkömme käsiin uskottu; eikä se myös ole oikein minuakaan kohtaan, joka laillisella tavalla olen saanut tämän lainrikkojan haltuuni. Ja lopuksi ei se ole suinkaan hyvänsuovan ystävän työtä nuorukaista itseäänkään kohtaan, sillä hänelle voi vielä sattua viisikymmentä tilaisuutta tulla hirtetyksi, olematta silloin niin siunatusti valmistetulla mielellä kuin nyt ennen teidän sopimatonta sekaantumistanne.»
»Jos minun nuori kansalaiseni», virkkoi skotlantilainen hymyillen, »arvelee, että minä olen tehnyt hänelle vääryyttä, niin sanaakaan vastaan väittämättä annan hänet jälleen teidän haltuunne.»
»Ei, ei! – Jumalan tähden älkää sitä tehkö!» huusi Qventin. »Mielemmin soisin, että iskisitte kaulani poikki pitkällä miekallanne – se olisi enemmän minun aatelisarvoni mukaista, kuin kuolla tuommoisen inhottavan lurjuksen käden kautta.»
»Kuulepas vain noita soimaussanoja!» sanoi tuomiontäyttäjä. »Voi, voi kuinka pian meidän parhaatkin päätöksemme haihtuvat! – Hän oli niin siunatun hyvin valmistunut lähtöön, ja parin minuutin kuluttua hän on jo tullut esivallan halventajaksi.»
»Sanokaapas minulle viimeinkin», kysyi jousimies, »mitä tämä nuori mies sitten on tehnyt?»
»Hän on uskaltanut», vastasi Trois-Eschelles toimessaan, »riistää alas pahantekijän ruumiin, vaikka liljan merkki oli piirustettu tähän puuhun, johon minä olin hirttänyt miehen näillä omilla käsilläni.»
»Mitä tämä merkitsee, nuori mies?» kysyi jousimies. »Mitenkä sinä semmoiseen rikokseen puutuit?»
»Niin totta kuin teiltä apua toivon», vastasi Durward, »sanon teille täyden totuuden, aivan kuin olisin salaripissä. Minä näin miehen tekevän kuolemaa tuossa puussa ja riensin vain armeliaisuudesta häntä alasottamaan. En tiennyt liljoista enempää kuin neilikoistakaan, enkä tarkoittanut loukata Ranskan kuningasta sen enempää kuin meidän pyhää isää paaviakaan.»
»Mitä hittoa sinulla oli tekemistä sen raadon kanssa?» virkkoi jousimies. »Niitä saat nähdä täällä, missä ikänä tämä herra tietänsä kulkee, riippumassa rypäleittäin joka puussa, ja kylläpä sinulle tulee tarpeeksi työtä tässä maassa, jos rupeat poimiskelemaan pyövelin marjoja. Mutta en tahdo kuitenkaan jättää kansalaistani pulaan, jos minusta on apua. – Kuulkaapas, te provossin apulainen, näettehän te, että se tapahtui aivan tietämättömyydestä. Pitäisihän teidän toki armahtaa näin nuorta muukalaista. Meidän maassamme hän ei ole tottunut näkemään näin innokkaita virantoimittajia kuin te ja teidän päällikkönne on.»
»Eipä siksi, ettei niitä olisi tarpeen, herra jousimies», sanoi Petit-André, joka samassa palasi takaisin. »Pidä puoltasi, Trois-Eschelles, yliprovossi on heti täällä; saammepa sitten nähdä, miten hänelle on mieleen, kun työ on temmattu hänen käsistään, ennenkuin se on loppuun suoritettu.»
»Ja parhaaksipa», sanoi jousimies, »tänne myös joutuu muutamia kumppaneitani.»
Ja todellakin, samassa kun provossi Tristan patrullinsa kanssa ratsasti ylös tuon pienen, riidan tantereena olevan kummun toista kuvetta, läheni toiselta puolelta yhtä kiireesti neljä, viisi skotlantilaista jousimiestä, niiden etunenässä itse Le Balafré.
Tällä vaarallisella hetkellä ei Lesly näyttänytkään sisarensapoikaa kohtaan välinpitämättömyyttä, josta Qventin sydämessään oli häntä moittinut; sillä tuskin hän oli huomannut kumppaninsa ja Durward'in seisovan vihollisia vastassa, niin hän huusi: »Cunningham, kiitos, kunnia! – Hyvät herrat, kumppanit, auttakaa minua! – Tämä nuori skotlantilainen aatelismies – on minun sisareni poika – Lindesay – Guthrie – Tyrie – vetäkää miekkanne tupesta ja hakatkaa päälle!»
Näyttipä nyt aivan siltä kuin olisi hurja tappelu ollut nousemassa molempien puolueitten välillä, eikä ylivoima ollut niin ylen suuri toisella puolella, ettei, Skotlannin herrojen parempiin aseihin nähden, voiton toivo olisi ollut tasan. Mutta yliprovossi, joka joko epäili taisteluonneaan, tai tiesi tästä tulevan kuninkaalle mielipahaa, kielsi sotamiehiään ryhtymästä väkivaltaisuuksiin ja kysyi Le Balafréltä, joka nyt oli asettunut vastapuolueen päälliköksi: »Mitä te kuninkaan henkivartijakuntaan kuuluva aatelismies tarkoitatte sillä, kun estätte pahantekijän hirttämistä?»
»Teidän syytöksenne on väärä», vastasi Le Balafré. »Pyhä Martti auttakoon, luulisinpa toki olevan hiukan väliä pahantekijän hirttämisellä ja minun oman sisarenpoikani murhaamisella!»
»Teidän sisarenpoikanne saattaa olla pahantekijä yhtä hyvin kuin joku muukin», virkkoi yliprovossi, »ja jokainen Ranskassa oleskeleva muukalainen on Ranskan lakien alainen.»
»Niin, mutta meillä on etuoikeutemme, meillä skotlantilaisilla jousimiehillä», sanoi Le Balafré; »eikö niin, kumppanit?»
»On, on!» huusivat kaikki yhtä suuta. »Etuoikeudet, etuoikeudet! – Eläköön Ludvig kuningas! – Eläköön uljas Le Balafré! – Eläköön skotlantilainen henkivartijajoukko! – Kuolema kaikille, jotka tahtovat meidän etuoikeuksiamme loukata!»
»Kuulkaahan toki järkisanoja, kunnioitettavat herrat ja aatelismiehet!» sanoi yliprovossi; »muistakaa toki mikä virka minulla on.»
»Me emme huoli kuulla järkisanojanne», virkkoi Cunningham; »meidän omat päällikkömme puhukoot meille järkeä. Me tahdomme tuomariksemme itse armollisen kuninkaan, tai oman ylipäällikkömme, nyt kun ei herra yliconnetable ole saapuvilla.»
»Emmekä me tahdo tulla hirtetyiksi», lisäsi Lindesay, »kenenkään muun kuin Santeri Wilson'in, meidän oman joukkomme vanhan provossimiehen käskystä.»
»Se olisi tosiaankin petosta Santeria vastaan, joka on yhtä kunnon mies kuin kuka muu hamppunuoran paulansolmija hyvänsä, jos sallisimme asian toisin käydä», sanoi Le Balafré. »Jos minä olisin hirtettävä, niin eipä kukaan muu saisi panna kaulusta kaulaani.»
»Mutta kuulkaahan toki», sanoi yliprovossi; »eihän tämä nuorukainen kuulu teidän joukkoonne, eikä niitä etuoikeuksia hänellä voi siis olla, joita te sanotte itsellänne olevan.»
»Kun me sanomme meillä olevan etuoikeuksia, täytyy kaikkien niitä myöntää», virkkoi Cunningham.
»Niitä emme kärsi kenenkään epäilevän!» kuului jousimiesten huuto aivan kuin yhdestä suusta.
»Oletteko mielettömiä, hyvät herrat», sanoi Tristan Erakko. – »Eihän kukaan riitelekään teidän etuoikeuksistanne – mutta tämä nuorukainen ei kuulu teidän joukkoonne.»
»Hän on minun sisarenpoikani», lausui Le Balafré voitonriemusta loistavin kasvoin.
»Vaan ei kuitenkaan henkivartijakunnan jousimiehiä, luullakseni», vastasi Tristan Erakko.
Jousimiehet katsahtivat hiukan hämillään toisiinsa.
»Pidä vain puoltasi vielä, kumppani», kuiskasi Cunningham Le Balafrélle.
»Sano hänen ottaneen pestin meidän joukkoomme.»
»Pyhä Martti auttakoon! Se oli kelpo sana, hyvä kansalaiseni», vastasi Lesly. Ja koroittaen äänensä hän vannoi, että hän samana aamuna oli pestannut tämän sukulaisensa seuralaistensa joukkoon.
Tämä ilmoitus oli ratkaiseva.
»Hyvä on, kunnioitettavat herrat», sanoi provossi Tristan, joka tiesi kuinka suuresti kuningas pelkäsi tyytymättömyyden leviävän henkivartijoittensa pariin. Te sanotte tuntevanne etuoikeutenne, ja minun virkaani ei kuulu riiteleminen ja tappeleminen kuninkaan henkivartijain kanssa, jos sen voin välttää. Mutta minä aion ilmoittaa tämän tapauksen kuninkaalle, jotta hän itse saa siitä päättää; ja pyytäisinpä teitä huomaamaan, että näin tehdessäni käytän vähemmän ankaria keinoja, kuin mihin kenties virkani antaisi minulle valtaa.»
Näin sanoen hän käski väkensä lähtöön, mutta jousimiehet, jotka jäivät vielä paikalle, pitivät kiireisen neuvottelun siitä, mitä nyt olisi tehtävä.
»Meidän tulee ilmoittaa asia ensin ylipäälliköllemme lordi Crawford'ille, ja kirjoituttaa tämän nuoren herran nimi rekisteriin.»
»Mutta, hyvät herrat, kunnioitettavat ystäväni ja pelastajani», virkkoi Qventin hiukan kahden vaiheella, »enhän minä vielä ole päättänytkään, rupeanko palvelukseen teidän joukkoonne vai enkö.»
»Päätä nyt sitten», sanoi eno, »suostutko siihen vai tahdotko mielemmin hirteen – sillä sen takaan sinulle, vaikka oletkin sisarenpoikani, etten tiedä muuta pelastuskeinoa hirsipuusta.»
Tämä oli syy, jota ei käynyt vastustaminen, ja se kerrassaan suostutti Qventin'in ehdoitukseen, jota hän ei muuten olisi pitänyt kovin hauskana. Mutta pelastus hirttonuorasta, jonka paula oli jo ollut hänen kaulassaan, olisi luultavasti suostuttanut hänet pahempaankin ehdoitukseen.
»Hänen pitää tulla meidän kanssamme kasarmiin», sanoi Cunningham; »hänellä ei ole turvallista paikkaa missään meidän oman piirimme ulkopuolella, niin kauan kun nuo ihmispyytäjät ovat ulkona väijymässä.»
»Enköhän saisi vielä tätä yötä viettää siinä ravintolassa, jossa söin aamiaiseni, hyvä eno?» kysyi nuorukainen kenties, niinkuin moni muukin uusi rekryytti, arvellen, että jotain voisi voittaa yhdellä ainoallakin vapaudessa vietetyllä yöllä.
»Aivan niin, poika kulta», vastasi eno pilkallisesti, »että meillä olisi ilo saada onkia sinut jostakin ojasta tai kaivannosta, tai kenties jostakin Loire-joen polvesta säkkiin solmittuna, jotta sinun olisi mukavampi uiskennella – sillä siten luultavasti asia loppuisi. – Yliprovossi hymyili lähtiessään», jatkoi hän kääntyen Cunninghamin puoleen, »ja se merkitsee aina, että hänellä on vaarallisia mietteitä päässänsä.»
»Minä en huoli hänen vaarallisista mietteistänsä», virkkoi Cunningham, »meidän kaltaisiin lintuihin ei hänen nuolensa pysty. Mutta kehottaisinpa kuitenkin, että kertoisit kaikki tyyni Olivier Pirulle, joka on aina ollut skotlantilaisten henkivartijain hyvä ystävä ja tapaa Ludvig ukon ennenkuin provossi pääsee hänen puheillensa, sillä Olivier ajaa hänen partansa aamulla.»
»Mutta kuulkaas», virkkoi Le Balafré, »paha on mennä Olivier'in puheille tyhjin käsin, ja minä olen niin paljas kuin koivu jouluna.»
»No niinpä on meidän jokaisen laita», sanoi Cunningham; »mutta täytyneehän Olivier'in toki tällä kertaa tyytyä skotlantilaiseen kunniasanaankin. Me keräämme kokoon kelpo summan keskenämme ensi palkkapäivänä; ja kun hänelle tulee siitä osa, niin, sen sanon teille, tulee palkkapäiväkin sitä pikemmin.»
»Ja nyt linnaan», sanoi Le Balafré, »ja sisarenpoikani saa matkalla kertoa meille, miten hän sai yliprovossin kimppuunsa, jotta tiedämme miten asia on kerrottava Crawford'ille sekä Olivier'ille.»