"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään", vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin, sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady Edithiä – "
"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.
"Ei mainita – ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".
"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi päätöksessään.
Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.
"Pidätä häntä – pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole mikään näky vaimonpuolia varten. – Hyi, että olen antanut viheliäisen petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi hän, "telttamme takaoven kautta – vartioitse häntä tarkasti ja vastaa hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla, anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa sielua ja ruumista. – Ja odota – kuule – me emme tahdo häntä häväistä – hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse paholaiselle vertaa".
De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön, että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa, kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan, jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.
Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".
"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä, ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"
Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.
"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä vastaanottaa".
"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän matkansa eroavat".
"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on että valmistautte pikaiseen kuolemaan".
"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä toimeenpanemisen viivyttämistä".
De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth, sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun ijälliseksi – ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! – Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"
"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani, lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".
"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa. – Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin olen nähnyt sinun tekevän. – Petturi? Minä en voi käsittää, että petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan – jonku hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi. Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle äläkä papille. – Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut. Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"
Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja lausui: "ei mitään".
De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia hänestä ansaitsi – milteipä suuttuneena itselleen, että niin vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli häneen koskenut.
"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein veljeksinä".
Kuudestoista luku
Ei pitkälle oo armahas
Älystä kehutusta,
Ja sukkeluutensakin on
Vain vaimon laverrusta.
*Laulu.*
Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista. Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien, uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa, tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona, joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa hartioille laskee.
Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa, ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo. Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.
Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi, ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt. Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta olemme maininneet.
Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä, kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa, joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.
Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt, jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.
Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään onnettomuus ollut tapahtunut – ritari luultavasti oli makaamassa yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä onnenhakia – taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi – ei tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä haihtuisi.
Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito, jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta. Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.
"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos" – lisäsi hän tukehtuvalla äänellä – "se vielä on pelastettavissa".
"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" – jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti – "vähän ajan takaa varmaan, jos ei mihinkään toimeen ryhdytä".
"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar hädissänsä.
"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".
"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan tehtävät.
"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä. "Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? – Näetsen, Edith, he eivät voi tehdä mit'ikään – minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi. Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".
"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. – "Menkää itse, teidän majesteetinne! – Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".
"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään – hän tappaisi minun!"
"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki vihastaan – vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin sananne on käsky".
"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän – vaan kuitenkin tahdon mennä. – Mutta mitäs nyt – mitä tämä tahtoo sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai jossai muualla".
"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa, teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. – Tämä asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla, että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".
Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"
"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista, hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu yhdestä hengestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.
Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten saattamana.
Seitsemästoista luku
Jos joku hivus hänen päässään henki
Ois, josta armoa nyt pyytäisivät
Ystävät, neljä kertaa lukusammat,
Jokainen henki sentään sammuisi,
Kuin tähdet aamulla – tai kuni lamput,
Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,
Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.
*Vanha näytelmä.*
Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon, kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat – tosin nöyrimmällä ja enimmän kunnioittavalla tavalla – mutta kielsivät kumminkin häntä sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.
"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen – kuningas ei ota meitä vastaan".
Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle: "tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas; kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä – minä kernaasti tahdon tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".
"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni, jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti lieventäneen.
Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin itselleni. – Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas Richardia – vaimo puhutella miestään".
"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa".
"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa", sanoi Edith. – "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui esirippuun.
"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin huoneeseen.
Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen, jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan, ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin viimeisiä käskyjä vartoessaan.
Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen, toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin hirvennahka.
Berengaria tiesi vallan hyvin – ja kuka nainen ei sitä tiedä? – mitä hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen, salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät, kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.
"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään, mutta jättäen käden hänen haltuun.
"Käske pois tuo mies – hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi Berengaria.
"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"
"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.
"Ulos, koira!" vastasi Richard. – "Kristillinen hautaus!"
Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.
"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.
Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard, joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä. Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin, hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä, olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.
"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä aikuisella, oudolla tunnilla?"
"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.
"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.
"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut sisään – " Hän vaikeni.
"*Sinä* liian rohkeasti! – yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla, Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",
"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.
"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi naiseksi".
"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta – yhtä vain – yhtä ainoaa ihmishenkeä?"
"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.
"Tuo onneton skotlantilainen ritari – ", alkoi kuninkaatar.
"Älkää hänestä puhuko, madame", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee – hänen tuomionsa on päätetty".
"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka on kadotettu – Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan. Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen ritarini muistoksi".
"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena. "Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? – Menkää, madame, ja oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".
"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".
"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".
"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan, pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle taikka minulle sopimatonta".
Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut katkaista hänen puhettaan.
"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan, jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet. Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä – miksi en sitä mainitseisi? – se oli minun omassani – houkutti häntä hetkeksi luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla, vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n verta suonissaan?"
"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren huulta vihaansa hillitäkseen.
"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita syyttämään".
"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"
"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".
"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. – Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"