Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.
Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään, silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään Henrik VIII: sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä pakana?"
Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.
"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"
Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.
"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä tarvittaissa pukea ne päälle?"
Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.
"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, – sinä saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata", sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".
Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.
"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".
Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, – "Englannista, mylord", sanoi hän ojentaessaan niitä.
"Englannista – rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. – "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet – laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta – heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! – Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".
Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.
Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään pavesseen eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.
Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.
Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.
"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat – "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". – Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.
Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.
"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina janottaa heidän iloisen polskansa perästä".
"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"
"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".
"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".
Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta, piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin hevillä häntä päästäneet.
"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen mukaan".
"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä, että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".
"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen. – Tukehuttaa hänen! – Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta koira voinaulasta".
"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä jäähdyttämiseksi".
"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".
"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. – Mutta tässäpä sarvi tulee. – Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".
"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. – Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! Oop sey es! sanoi hollantilainen – soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun – turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".
Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"
Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.
"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".
Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.
Yhdeskolmatta luku
– ja laiha murha,
Peljästyneenä hukan ulvonnasta,
Tarqviniuksen pitkill' askelilla
Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.
Macbeth.
Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.
Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä, jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.
Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja kohotti ylös sitä cangiaria eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä pelastaa – mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman, nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!" – Jumala on voitollinen – sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain juureen.
"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä telottajantyötä. – Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista? – Tulkaa tänne – haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka hän on asiansa ajanut. – Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni", lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen – "mitäs tuo on? Sinä olet haavotettu – ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin että leijonan nahka vain saisi naarmun. – Imekää myrkky hänen haavastaan, joku teistä – se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".
Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät peljänneet mitään.
"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"
"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään kuin syöttiläshärkää".
"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies, "ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"
"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä en itse tahtoisi tehdä".
Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja hampaansa olisivat valmiit neekeriä – joksi hän nubialaista nimitti – palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa, kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.
Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi samoin ikään.
"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta – vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun – ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".
Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.
"Ole vaiti, hyvä ystävä – älä enään puhu siitä! – Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. – Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. – Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".
Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"
Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.
"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"
Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.
"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. – "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"
Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.
"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. – Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".
"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni", sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon. Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa, joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa neuvostossamme sekä – "
"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi, kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa, mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada kunniansa takaisin."
Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa, heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli häntä puhutellut lingua francalla.
"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".
[Kuva] "No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut aivan otolliseen aikaan. – Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta, minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".
"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella, "miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on odottamatta taas aikaan saatu – tahdotteko nyt epäluulojen johdosta, jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet haavat – tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi? Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston edessä".
"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani – hengestäni. Kaikki selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla; ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi *hänelle*".
"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämä Saladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"
"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle, että itse saat palkintosi määrätä! – Katso, hän kirjottaa taasen".
Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen orjansa laki – eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa tekemisestä".
"Palkka ja velvollisuus!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä – ne oppivat puhumaan ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää olevan hämillänsä – ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria kielentuntioita".
"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoi Neville; siinä kaikki".
"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".
"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".
"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi. Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi, niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli, Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. – Ja kuule, vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".
Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.