Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan, näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan, kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä tuolla tavallisella huudolla:
"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"
ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi, ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.
Verinen nuttu
Ensimäinen laulu
Beneventin seutua lumoavaa
Juur' illan aurinko kirkastaa,
Juhannuksen-aattoa viettääpi maa,
Taisteluun ritar' itsens valmistaa. —
Läpi leirin poikainen kiiruhtaa,
Prinsessalta viestin hän kuljettaa;
Puku vihreä päällään, hän tiedustaa.
Missä Kentin Tuomasta tavata saa.
Saa kauan kyll' etsiä poikainen,
Ennenkuin hän ehtiipi teltallen.
Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen,
Näk' isännän itse juur seppien
Työt' tekevän uuraast', valmistaen
Käsin jäntevin asunsa teräksisen.
Jossa taistelis, tultua huomisen,
Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.
"Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!"
Poika näin – ritar laskeu polvilleen,
"Kuin aurinko arvons on loistoineen,
Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. —
Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen,
Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen
Hän taistelkohon, siten näyttääkseen,
Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".
"Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," —
Ritar notkistaapi taas polviaan —
"Sä ettet pukeudu haarniskaan,
Mut kannat vaan hänen yönuttuaan.
Se ylläs, käy huomenna taistelemaan
Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan,
Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. —
Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" —
Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain
Hän suuteli suukkosin innokkain:
"Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain!
Vie prinsessalle mun kiitostain. —
Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain,
Mä kannan riehussa taistelevain.
Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." —
Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!
"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas Blondelini", sanoi kuningas.
"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa, olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan aukkoja".
"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; – minusta ne helähtivät paremmin soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".
"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi Blondel.
"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".
"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.
"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä", sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan miehen kaltaiseksi".
"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.
"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".
Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.
"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. – Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".
Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.
Verinen nuttu
Toinen laulu
Urotyöt näki aamu juhannuksen,
Näki kunnian nousun ja kadotuksen,
Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,
Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.
Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,
Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,
Jon suojana nuttu on semmoinen.
Jota öisin käyttääpi neitoinen.
Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,
Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:
"Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,
Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".
Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,
Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,
Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,
Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".
Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,
Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,
Ku takaisin antaapi nuttusen sen,
Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.
Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,
Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton
Niin ois, että tilaa prinsessalle sois,
Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.
"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,
Hän takaisin teille sen nyt lähettää.
Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,
Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.
Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,
Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':
Ken ritarin viskasi taistelemaan,
On velkapää uljuuden palkitsemaan.
"Mun herraani nuttu tää suojannut on.
Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.
Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,
Mut häpäistä ei voi se kantajataan." —
Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,
Punastuen, painoi jo huulillehen:
"Sen nähdä saa linna ja temppelikin,
Min arvon mä lahjalle suon ritarin."
Käy seurue loistava temppelihin,
Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,
Esimäisenä prinsessa astelihen,
On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.
Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,
Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,
Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin
Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.
On käytös tuo kaikista kummallinen.
Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!
Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi
Ja sanansa vihaiset tytölle soi:
"Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,
Sun kätesi hurmehen palkitkohon;
Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:
Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."
Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,
Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:
"Kuin pulloista viini niin runsaasti mun
Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.
Nyt peljätä kostoas uhkailevaa
Hän tartse ei, luonani suojan hän saa.
Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,
Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."
Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.
"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"
"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".
"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin – meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".
Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.
"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".
"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".
"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa paremmin ajatuksiisi".
"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää, vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."
"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.
"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith, "sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".
"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".
"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan – toisen häväistys ei liene mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".
"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.
"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä, kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".
"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".
"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat – älkää siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".
"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".
"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.
"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota – ei kuitenkaan vihamiehinä – niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle – minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".
Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.
Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.
Seitsemäskolmatta luku
Nyt kuului Tekbir – siksi kutsuvat
Arapialaiset sotahuutoansa,
Kun pyytävät taivaalta voittoa.
*Damaskon piiritys.*
Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.
"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".
Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan lähestyvän hajoamisen.
Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa, saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.
Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan, jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.
Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten aseellisten seuralaisten välillä.
Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä", hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".
Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto Allah hu! ja arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla, ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.
"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. – Minusta on kuin kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen, veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"
Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen oli nähty katoavan.
De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra, lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta ja pärinästä päättäen. – Ratsastanko edelle?"
Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".
Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.
Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.
Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.
"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"
Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".
"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. – Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"
Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.
Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.
Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.