"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa. Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet häntäkään auta".
Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas herrani on?"
"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi – "kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita päiviä".
"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? – Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".
Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.
"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi; "rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".
"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti. "Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"
"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan herra oli palannut – hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".
"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".
"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?" sanoi pispa ilmeisesti hämillään.
"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti; "mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"
"Paljon, sir Tuomas – paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä? Jumala meitä armahtakoon – tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"
"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa on".
He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.
Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas Richardin telttaan.
Yhdeksäs luku
Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan;
Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat,
Ne jäsenistä kiusatuista rientää.
Anonymus.
Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän skotlantilaisen matkat edestakaisin – skotlantilainen ritari oli nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt arvata tämän asian oikeaa laitaa.
Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli, että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä; eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa, jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen, jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.
"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria, johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".
Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin. Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi, epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen urhoollisuuttaan.
Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet, käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut yhteen.
Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille päällikkönsä edessä sopi.
"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari – Kenen kädestä olet ritariarvosi saanut?"
"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi", vastasi skottilainen.
"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa, missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet – hä?"
Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi; sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.
"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta vastaan".
Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli, ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.
"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".
"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".
"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".
"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. – Vain kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"
"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.
"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä – joka en liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä – olin tuosta tietämättä?"
"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä kunniasta olen ylpeä – vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin kristittyin leiriin".
"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"
"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".
"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.
"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".
"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika! Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään – minä olen antanut heille takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja kapinallisia vasalleja".
"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä. Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen, niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".
"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla teiltä kuin muilta".
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella – "
"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.
"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme kotiinlähtöä Palestinasta".
"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. – "Pahaa olen heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth, millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"
"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista suotavana".
"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä särkeä.
"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari.
"Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".
"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte – narrina, mielipuolena, petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.
"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä. Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".
"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin, josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen katumuksenharjotuksensa?"
"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".
"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.
"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu – ainakin sitte kuin Richardin käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".
"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät yhtä aseellista saraceniä vastaan".
"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".
Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia ylönkatsonut.
"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"
"Tietääkseni – en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään; sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian, Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne lähteneet vaellusretkelle?"
"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi, näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".
"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"
Sir Kenneth seisoi ääneti.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte – tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain joukossa?"
"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties arvata".
"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa – kuuhun rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan mielettömyyttä".
Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä – mene – kiiruhda de Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse taivaan päätöksen mukaan voideltuja".
Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille tehdä kunniatervehyksensä.
"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"
"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".
"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard, "mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut hänen tautivuoteensa vieressä. – Jocelyn, järjestä vuodettani, se on mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri – anna mulle tuo teräskuvastin – silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta – tuo minulle vettä".
"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä vaaralliseksi".
"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? – Kas niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".
Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla, johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki ja he itse eivät mitään – joka koki valtaansa enentää itse sen uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli perustettu – jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja – jota epäiltiin sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan – oli hän ja koko veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja kädessä hänellä oli abacus eli se salainen virkasauva, jonka eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä, että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden inhottavimmat vertauskuvat.
Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea, neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen liittolaistensa vahingoksi.
Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi, "ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".
"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta, että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä taudin päätöksestä".
Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi, yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi, jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".
"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".
Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään, jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille antamaan.
Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan, kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana, rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta kristityssä armeijassa?"
"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa harjottamiseen".
"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan, pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"
"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu valon kirjaan".
"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi, "muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme, jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. – Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille, joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa, johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta ryhdytte näin tärkeään toimeen".
"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti. Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin, onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu, niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele minua tehtävässäni".
"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".
"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eli ouien kielellä, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard kuninkaan, terveyden kanssa".
"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan – sitä paitsi olen paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet – jonka Jumala kirotkoon! – seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä minuutiakaan. – Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".
"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.
Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina, niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. – Astukaa päälle, El Hakim".
Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty, arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.
Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla: "Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas pimeyteen. – Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. – De Vaux, josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta varma. – Täällä on joku vielä – mutta tämä kuume on silmäni heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä taivaaseen ilman tikapuitta? – Hänkin on tervetullut. – Kas niin, herra Hakim, toimeen, toimeen".