Siten riemuitsi erehtyvä äiti menestyneestä vehkeestään, joka perustui siihen kokemukseen, minkä Elspat kaikissa retkeilevän elämän tarpeissa taitavana oli harvinaisessa määrässä saanut rohdoista ja luonnonparanteista, käyttäen tietojaan eri tarkotuksiin. Yrteillä, joita hän osasi valikoida ja muuttaa väkinesteeksi, kykeni hän keventämään useampia tauteja kuin oikea lääkäri olisi hevillä uskonut. Toisia kasveja hän käytti tartanin heleiden värien valmistamiseen – toisista keitteli eritehoisia juomia, ja valitettavasti tunsi hän erään, jolla oli voimakkaasti unettava vaikutus.
Tämän keitoksen tehoon hän nyt varmana luotti, viivyttääkseen Hamishia yli sen ajan, joka oli määrätty hänen paluulleen; ja Elspat oli vakuutettu siitä, että pojan kauhu sen rangaistuksen johdosta, jonka alaiseksi hän siten joutui, pidättäisi hänet ollenkaan palaamasta.
Luonnollista lepoa sikeämpi oli Hamish MacTavishin uni tänä kohtalokkaana iltana; mutta rauhattomasti uinaili hänen äitinsä. Hän oli hädin ummistanut silmänsä tuon tuostakin, kun jälleen havahtui hätkähtäen siinä pelossa, että hänen poikansa oli noussut ja lähtenyt; ja vasta lähestyessään hänen leposijaansa ja kuullessaan hänen syvän ja säännöllisen hengityksensä, pääsi hän varmuuteen horrostilan häiriintymättömyydestä.
Kuitenkin pelkäsi hän aamukoitteen saattavan herättää nukkujan, niin tavattoman väkevällä juomalla kuin hän olikin höystänyt lähtöpikarillisen. Jos oli mitään toivoa kuolevaisen tehdä se matka, tiesi hän Hamishin yrittävän sitä, vaikka hän taipaleella menehtyisi uupumukseen. Tämän uuden huolen kannustamana hän kävi sulkemaan pois valoa, tukkien kaikki reiät ja raot, joista aamun säteet olisivat voineet tunkeutua hänen viheliäiseen asuntoonsa pikemminkin kuin mistään varsinaisesta pääsyaukosta. Ja tämän hän teki pysyttääkseen puutteellisessa mökissä olennon, jolle hän olisi ilomielin luovuttanut koko maailman, jos se olisi ollut hänen käytettävissään.
Hänen vaivannäkönsä oli tarpeeton. Aurinko nousi korkealle, ja Breadalbanen vikkelinkään kauris ei olisi koirien hätyyttämänä kyennyt henkensä pelastamiseksi vilistämään niin joutuisasti kuin Hamishin olisi ollut taivallettava sopimuksensa täyttämiseksi.
Hänen tarkotuksensa oli täydellisesti saavutettu – hänen poikansa paluu määräaikana oli mahdoton. Yhtä mahdottomana piti hän, että Hamish hetkeksikään ajattelisi lähteä häpeällisen rangaistuksen vaaraan. Vähin erin oli hän poikansa puheista päässyt perinpohjin selville siitä, mihin pulaan tämä joutuisi myöhästymällä määrähetkestään ja kuinka tuiki vähän toivoa hänellä olisi armahtavasta kohtelusta.
On hyvin tunnettua, että suuri ja viisas Chathamin jaarli ylpeili suunnitelmasta, jolla hän keräsi siirtomaiden puolustukseen väkeä – niitä sitkeitä ylämaalaisia, jotka siihen asti olivat kunkin peräkkäisen hallituksen taholta olleet epäiltyjä ja peljättyjä.
Mutta hänen isänmaallisen hankkeensa toteuttaminen kohtasi muutamia vastuksia tämän kansan erikoisten tapojen ja luonnonlaadun johdosta.
Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin, niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan karjaansa ja viljelyksiään.
Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi saanut heitä muuttamaan mieltänsä.
Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen vastenmieliseksi.
Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen, joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä, oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta. Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.
Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen uusia huolia.
Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen, ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin? Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta, sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.
Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä – etenkin tässä pestautumisasiassa – olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.
Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen onnistumisen jälkeen.
VI
Toivottomuuden vallassa
Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.
"Lakkini – lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli liian voimallista, äiti – aurinko on ylhäällä – mutta huomisaamuna silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini – lakkini, äiti! Minun on heti riennettävä taipaleelle."
Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein vaaralliselta – selittämään salajuontansa.
"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa kiivaallakin päällä.
"Anteeksiko, äiti – mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen. "Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo sinä anteeksi minulle. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin mitättömästä puutteesta – minä joka olen vuosikausia kulkenut vain hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."
"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään, "mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen valolta."
Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui heti ja virkahti:
"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt elinajan arvoinen."
"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish – eksytetty poikani! Älä ryntää häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla hevosellaan – kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää – anna hänen ratkaista meidän välillämme."
Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.
Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen – silloin harvinaisen ilmiön – nähtävästi hyvin kiihdyksissään pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja kuukauden päivää.
"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies", vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden yhdeskolmatta."
"Onko se totta?" kysyi Hamish.
"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa, nuori mies? Oletko sairas – oletko järjiltäsi?"
Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla." Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään kuin mestaukseensa menevä.
Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi, joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.
Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.
Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta, johon hänet oli joudutettu.
Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee kuivin kengin ylitse."
Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi poikansa makuusijaa.
"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä, tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä voittanutkin."
"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta kuka uskoisikaan minua?"
Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten ja kätki kasvonsa vuoteeseen.
Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan.
"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä pelastan henkesi – minä varjelen kunniaasi – sanon heille, että vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun) kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat, ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman järven rannoilla, ja minun sukulaiseni – sillä eikö äitini ollut Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella? – sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä, joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."
Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen, jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.
Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja muhkeampia kuin Breadalbanen – Ben Cruachan oli vain kääpiö Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina laumoina – valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju, jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä noiden läntisten salojen asukkaana – ihmiset olivat ylevämpiä, viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi "saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman, uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.
Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin, nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen vakuuttavaan voimaan.
Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että cateranin ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.
Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan, kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.
Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.
"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle, älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa toisiamme enää."
Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin tehdä mitä uhkasi, – ainiaaksi erota pojastaan.
Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun, hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia, pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.
Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi kyennyt väistämään keskipäivälläkään.
Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli, sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.
Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata. Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään äänettömin askelin.
Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen hengityksensä.
Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa, ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.
"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua pitkällisempi!"
Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin, jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin – tämä kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja huudahti: "Takaisin! – henkesi uhalla, pysy loitompana!"
"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".
"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet palannut tänne?"
"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti
Elspat, – "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin.
Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."
"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun – oi, mikä muu kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"
Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.
"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä. Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."
Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.
"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden – anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin – sen huolen tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas – katso, maa: äiti pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"
Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta, vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.
"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että olet antanut minulle anteeksi – kieltäydy siitä, ja taaskin haastan kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."
"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä; ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä. Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."
"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman – silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä, ostettuaan sen huokeasta hinnasta."
"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa minua pitemmälle moitteillasi – olet jo tärvellyt enemmän kuin voit koskaan korjata."
"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä taivas meille toimittaa."