Mr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen onnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan erikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko – ominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä eduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin täsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen aikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia, jotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia. Tästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan kömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa että oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen liikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja varsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen muodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa, että Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset eivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta, joskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä enemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen isänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut hänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.
Mutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa. Omasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista humoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä "isänylpeyttä kohtaava ankara isku", ei humoristinen käsittely voinut tulla kysymykseen…
Se vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison vakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään yhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä oli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin hymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut näkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman älyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset harrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä oli – monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta, mutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti – kristallografia ja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen. Molemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman herkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut kumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja valitseminen – tieteen tai taiteen – aiheutti suurta epäröintiä. Tieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui kerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata erittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen hänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva Magdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut Cambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän ja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli Cardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut työnsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä, turhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit muuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta ja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti pilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen vuoksi.
Hän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan asiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli, sillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa tieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän tunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan melkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin voi ottaa asian puheeksi.
"Siinäkö kaikki!" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä huojennusta.
"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai väärentäneen vekseleitä?"
"Minä ajattelin, että olit kukaties tehnyt naimaliiton jonkin laulajatytön kanssa tai jotakin sentapaista", vastasi mr Britling.
"Ja ostanut vähittäismaksuilla ison, kermanvärisen automobiilin, jonka hän olisi ajanut rikki. Ei, sellaista sattuu vasta myöhemmällä iällä… Minä ilmoittaudun vain jonkun cambridgelaisen tupakkamyymälän kaunottaren uskolliseksi ihailijaksi – ja jatkan opintojani vuoden tai pari…"
6
Vaikka mr Britlingin ei tarvinnut enää olla huolissaan poikansa suhteen, oli hänen mielensä kuitenkin omituisen levoton koko heinäkuun ajan. Hänestä tuntui, ettei maailma ollut oikealla tolalla, ja tätä tunnettaan hän yritti poistaa erilaisten huvittelujen avulla. Hienompi, salatajuinen erittely vei kenties tuloksiin, joita hänen tietoinen minänsä ei tahtonut hyväksyä. Ja kun hän ajoi polkupyörällä mrs Harrowdeanin luo saadakseen imartelua, huvia ja yleistä mielihyvää, niin toivioretken esine ei laisinkaan innokkaasti varmentanut kaikkea, mitä hän halusi uskoa itsestään ja maailmasta, kuten oli ollut laita heidän romanttisen ystävyytensä aikaisemmilla asteilla. Mrs Harrowdean oli yhä vihamielinen Edithiä kohtaan; hän näytti päättäneen tehdä tilanteen sietämättömäksi. Ja kuitenkin oli joitakin hetkiä, jolloin entinen läheinen suhde vallitsi.
He kävelivät hänen tulopäivänsä iltapuolella naurettavan pienen puiston läpi huvimajaan, josta avautui näköala, ja keskustelivat Irlannin Kysymystä koskevasta lentokirjasesta, joka nyt oli valmistumaisillaan.
"Tietysti", sanoi mrs Harrowdean, "tietysti siitä tulee mainio lentokirjanen".
Hänen äänessään oli empimistä, joka sai mr Britlingin odottamaan jatkoa.
"Mutta minun luullakseni kaikenlaiset kirjailijat voisivat julkaista Irlantia koskevan lentokirjasen. Sitävastoin ei kukaan muu kuin sinä voisi kirjoittaa 'Hiljaisia tienoita'. Voi, miksi sinä et valmista tuota suurenmoista ihanaa teosta ja jätä koko tätä todellisuuden ja sanomalehtien maailmaa, kaikkea tätä raakaa, alhaista, kaikkea riitaa ja jaarittelua muitten asiaksi. Sinulla on hallussasi taikavoima, sinä voisit olla runoilija, voisit pelastaa meidät rumasta olevaisesta kauneuden maahan – ja kuitenkin tyydyt olemaan arvostelijana ja riitapukarina. Se johtuu sinun ympäristöstäsi. Inhottavista käytännöllisistä harrastuksistasi. Siitä käytännöllisyydestä, joka on aina sinun vaiheellasi. Sinun ei pitäisi koskaan nähdä sanomalehteä. Yhdenkään amerikkalaisen ei pitäisi päästä lähemmäksi kuin kymmenen peninkulman päähän sinusta. Sinun pitäisi juoda maitoa maljoista liljaisissa laaksoissa."
Mr Britling, joka tavallaan piti tuollaisesta puheesta, mutta kuitenkin sen kestäessä tunsi itsensä naurettavan paisutetuksi, jopa typeräksikin, vastaili heikosti ja vaatimattomasti.
"Minä luin Nation'issa äskettäin julkaisemasi kirjeen", sanoi mrs Harrowdean. "Miksi antaudut väittelyihin. Minun teki mieleni lähteä päätä pahkaa Nation'iin, saada sinut käsiini, pyyhkiä pois kiukkusi ja viedä sinut kokonaan pois – johonkin rauhaisaan, kauniiseen paikkaan."
"Mutta sellaisille henkilöillehän täytyy vastata", sanoi mr Britling vieriskellen eteenpäin rouvan rinnalla ikäänkuin täysikuu Venuksen vierellä ja aivan vilpittömästi ja huomaamattaan käyttäen keskustelutoverinsa äänilajia.
Mrs Harrowdean lausui muistista muutamia "Hiljaisten tienoiden" rivejä. Hän valoi ääneensä kerrassaan ihmeellistä tunnetta. Hän sai sanat hehkumaan. Ja hän oli nähnyt käsikirjoituksen yhden ainoan kerran…
Oliko hän tosiaankin hautaamassa ihmeellistä kykyänsä arkitointen pölyyn? Kun he vihdoin palasivat huvimajasta päivälliselle lämpöisessä ehtoovalaistuksessa, oli hän varmasti luvannut ryhtyä "Hiljaisiin tienoihin" ja valmistaa teoksen… Ja harkita Irlantia koskevaa lentokirjastaan ennenkuin laskisi sen julkisuuteen…
Pyecrafts oli kuin kristallilipas, kappale hienompaa maata kaukana maailman suurista maanteistä…
Kaikesta huolimatta tuo kaikkien riitojen enkelimäinen vastustaja jo seuraavana päivänä puhkesi mitä kauhistuttavimmalla tavalla soimaamaan Edithiä, ja mr Britlingin täytyi sanoa hänelle selvemmin kuin ennen, ettei hän voinut sellaista sallia. Hän ei halunnut kuulla Edithiä häväistävän. Hän ei sietänyt, että Edith kuvailtiin halpamaiseksi. Siitä syntyi heidän välilleen ankaraa ikävyyttä, kyyneliä ja Oliveriin viittailua…
Mr Britling huomasi olevansa kykenemätön jatkamaan "Hiljaisten tienoiden" enempää kuin lentokirjasenakaan kirjoittamista ja oli varsin onneton…
Myöhemmin mrs Harrowdean osoitti erittäin liikuttavaa katumusta ja sanoi nielevänsä tuhat Edithiä, kunhan mr Britling vain häntä rakastaisi. Mr Britling jätti huomioonottamatta "Edithin nielemiseen" sisältyvän epäkunnioituksen, he tekivät sulan sovinnon, puhuivat korkealentoisesti, ja illalla mr Britling jatkoi onnellisesti "Hiljaisia tienoita" keksien puoli tusinaa ihmeen kaunista riviä. Seuraavana päivänä hän palasi kotiin, jossa häntä odottivat mr Direck, melkoiset kirjekasat ja Irlantia koskevan lentokirjasen valmistaminen.
Hän tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut itseään niin rauhattomaksi omassa kodissaan. Hän ei voinut ymmärtää, mikä oli syynä. Kaikki hänen ympärillään oli ihan ennallaan ja kuitenkin herätti kaikki tyytymättömyyttä ja tuntui epävarmemmalta kuin koskaan ennen. Häntä ikävystytti Irlantia koskevan riidan mahtipontinen jatkaminen; häntä hermostutti Balkanilla kytevä sodanuhka, samoin suffragetit ja joukko tarkoituksettomia pikkulakkoja sekä kaikissa näissä riidoissa ja turhanpäiväisyyksissä ilmenevä yleisen suunnitelman puute… Dower Housessa hän joutui mitä epämieluisimpien ajatusten valtaan. Muun muassa hän epäili "Hiljaisissa tienoissa" jäljitelleensä, tietäen tai tietämättään, Henry Jamesia…
Heinäkuun kahdentenakymmenentenä ensimäisenä Gladys tuli takaisin korjattuna ja yhtä hienona kuin konsanaan ennen onnettomuutta. Seuraavana päivänä mr Britling ajoi hyvin varovasti Pyecraftsiin toivoen voivansa hillitä levottomuuttaan teeskentelemällä suurta intohimoa ja kuuntelemalla ylistyksiä, joita tuli "Hiljaisten tienoiden" osaksi, tuon ihanan taideteoksen, joka oli niin perin puhdas kaikesta todellisuuden tahrasta – ja kovaksi onneksi oli mrs Harrowdean hänen saapuessaan huonolla tuulella. Mr Britling oli ollut poissa hänen luotaan kymmenen päivää – kokonaista kymmenen päivää. Edith oli tietenkin juonillaan häntä pidättänyt. Sitä hän ei ollut tehnyt. Eikö ollut? Kuinka hän saattoi olla niin yksinkertainen, että meni sellaista väittämään? Tämä oli myrskyisen ehtoopuolen alkusoittoa.
Mrs Harrowdeanin harmin syynä oli, että hän tuhlasi elämänsä, että hän tuhlasi hyvän, kärsivällisen, kelpo Oliverin elämän, että hän ystävyytensä vuoksi joutui mitä ilkeimpien syytösten esineeksi, että mr Britling kohteli häntä välinpitämättömästi, tuli milloin hyväksi näki, pysyi sydämettömästi poissa eikä koskaan tullut ajatelleeksi, että hän tarvitsi pikku huvituksia, pikku huomaavaisuuksia, pikku lahjoja. Luultiinko hänen voivan ryhtyä vaatimattomiin töihinsä, olivatpa ne nyt millaisia! tahansa, laiminlyötynä ja yksinäisenä? Oli muistettava, että naiset ovat pieniä, herkkiä olentoja, jotka kaipaavat onnea ja joiden onnea on pidettävä yllä. Eihän Oliver tosin ollut älykäs eikä viehättävä, mutta kömpelöllä tavallaan hän sittenkin ymmärsi ja yritti suorittaa velvollisuuksiansa…
Lähes pari tuntia kuunneltuaan tällaisia valitusvirsiä mr Britling nousi kapinaan. Hän kohotti äänensä, valoi siihen loukkaantuneisuutta ja murhetta ja selitti tulleensa Pyecraftsiin pelkkäin hellien ja lemmekkäiden aatosten vallassa, huomautti viipymisen johtuneen siitä, ettei Gladys ollut ehtinyt aikaisemmin kotiin korjausretkeltä, mainitsi ottaneensa mukaansa "Hiljaisten tienoiden" käsikirjoituksen viimeistelläkseen ja päättääkseen sen täällä, kertoi "päivä päivältä" ikävöineensä rakkaan, vanhan huvimajan ilmapiiriin, jossa oli uskonut työn sujuvan vanhan, rakkaan meren välkkyessä näköpiirin rajoilla, ja totesi sen nyt olevan mahdotonta, sanoi mrs Harrowdeanin tehneen sen mahdottomaksi ja väitti hänen kohta tekevän kaikki mahdottomaksi.
Kun mr Britling oli laukaissut väitteensä ilmoille ja itsekin ihmetellyt purkautumaan päässeen katkeruutensa nopeata nousua, hän vaikeni äkkiä, teki käsillään epätoivoisen eleen ja lähti ikäänkuin äkkinäisen mielijohteen ajamana ulos huoneesta ja koko talosta odottavan Gladysin luo. Hän nousi vaunuun, pani koneen käyntiin ja – ankaran mielenliikutuksensa vuoksi hetkisen välityksiä vaihdeltuaan – kääntyi menemään, kääntyessään murskaten kulman eräästä pienestä kukkalavasta, jossa kasvoi jalopeurankitoja. Vihaisen vääjäämättömästi hän ajoi takaisin kotiinsa sanomalehtien, kirjeiden ja harmien luo kokemaan sitä maailman onttouden ja tarkoituksettomuuden synnyttämää nakertavaa ja käsittämätöntä tunnetta, johon hän oli toivonut saavansa mrs Harrowdeanilta lievikettä. Ja mitä kauemmaksi mrs Harrowdeanista hän ehti, sitä jörömmin ja kohtuuttomammin hän tunsi käyttäytyneensä.
Mutta eteenpäin hän meni, sillä hän ei ymmärtänyt, miten takaisinkaan sopisi lähteä.
7
Mr Direckin nyrjähtynyt ranne parani hänen omasta mielestään liiankin nopeasti. Alusta pitäen hän oli vakuuttanut voivansa pitää sitä siteessä ja siitä huolimatta lähteä matkalle ja selviytyä omin neuvoin hotelleissa. Matching's Easyssä hän sanoi oleilevansa vain siitä syystä, että siellä-olo häntä miellytti, että hän nautti mrs Britlingin ystävällisyydestä ja mr Britlingin seurasta. Mutta itse asiassa hän nautti minkä ennätti miss Cecily Cornerin raikkaudesta ja ystävällisyydestä, ja mr Britling oli enemmän kuin kolmanneksen ajasta kokonaan kotoa poissa.
Lienee jo itsestään selvää, että mr Direck oli eurooppalaista teeskentelemättömämpi ja suorasukaisempi mies ja että hänen puoleltaan neitoseen kohdistuvat aikeet olivat niin selvät, suorat ja läpeensä rehelliset kuin sellaiset aikeet suinkin voivat olla. Huomattavimmin kuin muissa maissa vallitsee Amerikassa ritarillisuuskäsite, jonka mukaan naisen on näissä asioissa annettava ääni; miehen on siihen soveltauduttava, oltava suojaava, huomaavainen ja älykäs. Naisen tulee olla oikullinen ja viehättävä, kunnes mies hänet vangitsee, rakentaa; hänelle oivallisen pesän, tarjoaa hänelle hämmästyttävän runsaat taskurahat ja pitää muuten huolen omista asioistaan. Näillä edellytyksillä mr Direck ryhtyi tehtäväänsä. Mutta aivan pian ilmeni, ettei Cecily hyväksynyt hänen edellytyksiänsä. Hän joutui hämilleen saadessaan suklaata ja kukkia, joita mr Direck tuotti häntä varten Lontoosta – Britlingin pojat osasivat antaa lahjoille paljoa suuremman arvon – hän ei tahtonut sallia mr Direckin järjestävän hänen tähtensä pieniä, kalliita huviretkiä, kieltäytyi hyväksymästä lausuttuja kohteliaisuuksia ja uhkasi lopettavansa luonakäynnit, ellei hän herkeäisi. Hän ei tyytynyt ottamaan selkoa vain mr Direckin yleisestä elämänkäsityksestä, vaan teki mitä suorasukaisimpia hänen toimintaansa ja harrastuksiansa koskevia kysymyksiä. Mr Direckin pääasiallisimpana toimintana oli kyvykkään asianajajan onnellisena perijänä oleminen, ja Cecilyn ristikuulustelun valossa näyttivät hänen harrastuksensa mitättömiltä ja jossakin määrin löyhiltä – ominaisuuksia, joita hän siihen asti ei ollut milloinkaan pitänyt minään puutoksina. Niinpä hänen täytyi toivoa voivansa tulevaisuudessa, oikealta taholta tulevan innostuksen avulla, ryhtyä viettämään toimekkaampaa ja hyödyllisempää elämää.
"Amerikassa", selitti hän, "meistä tuntuu, että me pikemmin taivumme tekemään liian paljon kuin liian vähän ja että joutilaan luokan tehtävänä on kehittää hienostumista ja laajempaa elämänkatsomusta".
"Mutta joutilas luokka ei merkitse sellaista luokkaa, joka ei tee mitään", sanoi Cecily. "Se merkitsee vain luokkaa, joka ei reuhdo rahanansiossa."
"Te olette liian ankara minua kohtaan", sanoi mr Direck hymyillen hiljaista hymyänsä.
Saadakseen Cecilyn puolustusasentoon hän kysyi, mitä hänen asemassaan olevan miehen oikeastaan pitäisi tehdä.
"Jotakin", vastasi Cecily, ja tätä epämääräistä vaatielmaa laajemmin selvitellessään he joutuivat koskettelemaan useitakin asioita. Cecily, mainitsi olevansa sosialisti, ja mr Direckissä oli vielä vanhanaikaisen amerikkalaisen ennakkoluulon vivahdusta tuota sanaa kohtaan. Sosialisti sai hänet ajattelemaan anarkisteja ja rangaistusvankeja. Selvää oli myöskin, että Cecily tunsi perinpohjin mr Britlingin kirjoitelmat ja teokset. Hänen mielestään jokaisen ihmisen, naisten samoinkuin miestenkin, tuli suunnitella työnsä siten, että ihmiskunta kokonaisuudessaan siitä hyötyisi. ("Olenhan minä sentään sihteerinä massachusettsilaisessa nykyaikaisen ajattelun seurassa", huomautti mr Direck.) Hän halusi itsekin tehdä jotakin – juuri siitä syystä, ettei hän ollut selvillä tehtävänsä laadusta, hän luki niin paljon ja ahmimalla. Hän halusi antautua johonkin. Syvällä mr Direckin sisimmässä eli vakaumus, että Cecilyn oikeana tehtävänä oli rakastaa, rakastaa myrskyisesti ja itsekkäästi, nauttia joka hiven omaa ihastuttavaa itseänsä ja omaa elontäyteläisyyttänsä – niin kauan kuin se hänellä oli. Keskustelussa ei tämä vakaumus kuitenkaan päässyt ilmenemään sen selvemmin kuin että mr Direck mainitsi ihmisen velvollisuuden olevan kehittää omaa persoonallisuuttansa. Tässä kohden Cecily ilmaisi tarmokkaasti eriävän mielipiteensä.
"Sitäpä mr Britling juuri sanoo teistä, 'Amerikkalaisissa vaikutelmissaan'", virkkoi hän. "Hän sanoo, että Amerikassa pannaan aivan liiaksi painoa persoonallisuuden kehittämiseen, että mitä virheitä Amerikan oloissa lieneekään, tuo on joka tapauksessa ilmeisin virhe. Minä luin asiasta aamusella ja heti lukiessani ajattelin: Niin, siinäpä se on! Mr Direck liioittelee persoonallisen kehityksen tärkeyttä!"
"Minä!"
"Te juuri. Teidän kanssanne jutteleminen huvittaa minua ja se ei huvita minua. Nyt minä ymmärrän syyn olevan siinä, että te lakkaamatta puhutte minun persoonallisuudestani ja omasta persoonallisuudestanne. Se tympäisee minua. Aivan kuin joku kävelisi jäljessäni lyhty kädessään. Tavallaan minä siitä sentään pidänkin. Minä pidän siitä, se on mielestäni imartelevaa, mutta jälkeenpäin se taas tuntuu epämieluiselta, minä en pidä sen aikaansaamasta vaikutuksesta. Minä yllätän itseni yrittämässä olla mitä te olette sanonut minun olevan – minä siis ikäänkuin näyttelen itseäni. Minun tekee mieleni katsoa peiliin, kuinka yritykseni onnistuu. Sama asia, jonka mr Britling kirjassaan mainitsee Amerikan naisista. He näyttelevät itseään ikäänkuin mitäkin roolia; heidät on kuvailtu määrätynlaisiksi ja koettavat aina mahdollisimman selvästi osoittaa otaksutun laatunsa kaikille katselijoille. Mutta sellaisessa puuhassa ollen ei käy kunnolla ajatteleminen muita asioita."
"Me katselemme mielellämme ihmisiä kirkkaassa valaistuksessa", sanoi mr Direck.
"Me emme. Me kait olemme hämärämpiä", sanoi Cecily.
"Teissä on kieltämättä enemmän varjonhäivettä", sanoi mr Direck. "Ja minun on tunnustettava, että tuo varjonhäive ottaa minut valtoihinsa. Mutta ettehän te ole vielä sanonut minulle, miss Cissie, mihin minun on mielestänne ryhdyttävä. Tässä minä olen, kuten näette, sangen suuressa määrin teidän käytettävissänne. Millaisiin tehtäviin minun mielestänne tulee antautua?"
"Sitä teidän on kysyttävä joltakin kokeneemmalta. Kysykää mr Britlingiltä."
"Mieluummin minä noudattaisin teidän neuvoanne."
"Enhän minä ole selvillä edes omista asioistani", sanoi Cecily.
"Miksi emme siis lähde yhteiselle etsintäretkelle?"
Cecilyn kiusallisena tapana oli jättää huomioonottamatta kaikki sensuuntaiset yritykset.
"Ei voi mitään sille, että tuntee olevansa olemassa enempää kuin pelkkää itseänsä varten", sanoi hän…
8
Pian sai mr Direck mitata Dower Housessa vielä vietettävää aikaansa tunneissa eikä enää päivissä. Hänen matkatavaransa olivat suurimmalta osalta valmiina, hänen matkalippunsa Rotterdamiin, Kölniin, Müncheniin, Dresdeniin, Wieniin olivat kaikki kunnossa. Ja yhä olivat hänen ja Cecilyn väliset asiat sangen epämääräisellä kannalla. Mutta Jumala ei ole suotta luonut amerikkalaisen leukaa sileäksi ja selväpiirteiseksi: mr Direck päätti saada asiansa; jonkinlaiseen päätökseen ennenkuin lähti matkalle, josta mielenkiinto nopeasti haihtui tarkkaavaisuuden keskittyessä toiselle taholle…
Hänen äänessään ja käytöksessään ilmeni melkoista hermostumista, kun hän vihdoinkin toteutti päätöksensä.
"On eräs pieni asia", sanoi hän Cecilylle, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin he jäivät kahdenkesken aamiaisen jälkeen, "joka olisi minulle nyt arvokkaampi kuin mikään muu koko maailmassa".
Cecily vastasi kohottamalla kulmakarvojaan ja katsahtamalla häneen vähemmän kysyvästi kuin tarkoitus oikeastaan oli.
"Voisimmehan kävellä hiukan yksissä Claveringsin puiston kautta ja niin edespäin. Saisin nähdä hirvet vielä kerran ja vanhat puut. Mielelläni pitäisin ne muistissani jouduttuani täältä kauas pois."
Hänen henkeänsä ahdisti hieman, ja Cecily mietti asiaa hetkisen aivan kohtuuttoman vakavasti.
"Miksei", vastasi hän, antaen iloisen suostumuksensa paria tahtia liian myöhään. "Mennään vain. Se on hauskaa."
"Nämä Englannin ehtoopuolet ovat ihmeellisiä ehtoopuolia", huomautti mr Direck oltuaan vähän aikaa vaiti. "Niissä ei tosin ole meidän kesämme loistoisaa loimua, mutta – hehkuvia ne ovat."
"On ollut hyvin kaunista koko täällä olonne ajan", virkkoi Cecily…
Vaihdettuaan siten ajatuksia he enempää puhelematta kulkivat lehtokujaa maantielle, pitkin puiston aitoviertä, ja sitten pienelle, puistoon johtavalle veräjälle.
Mr Direckistä tuntui, että oli sopimatonta puhua mitään ennenkuin veräjästä oli päästy. Lehtokuja, maantie ja veräjä olivat pelkkää valmistelua, josta oli suoriuduttava ennen varsinaiseen asiaan puuttui mistä. Pienen valkoisen veräjän toisella puolen oli tie selvä, puisto levisi heidän eteensä ja he voivat kulkea eteenpäin tienkäänteitä ajattelematta. Ja mr Direck oli mielestään riittävän kauan kulkenut varovasti pitkin lehtokujia ja syrjäpolkuja.
"No niin", sanoi hän saavutettuaan Cecilyn, joka oli ehtinyt edelle hänen erinomaisen huolellisesti sulkiessaan veräjää. "Minä halusin saada tilaisuuden mainita teille jotakin, joka sattuu liikuttamaan teitä – jos se sattuu teitä liikuttamaan… Minun kai on parasta sanoa asia niin selvästi kuin suinkin… Totta puhuen… Minä olen rakastunut teihin korvia myöten… Minä ajattelin puhua siitä teille…"
Rajaton äänettömyys.
"En tahdo tietenkään väittää, ettei ketään muuta ole ollut", aloitti mr Direck äkkiä uudelleen. "On kyllä ollut. Varsinkin yksi. Mutta minä uskallan vakuuttaa teille, etten ole milloinkaan saavuttanut tällaista tunteen syvyyttä ja korkeutta, en milloinkaan tällaista rauhallisen selvää varmuutta… Ja nyt minä kerron teille koko asian, miss Corner, en tiedä herättääkö se teissä mielenkiintoa, kun kerron, että olette minun ensimäinen ja viimeinen todellinen rakkauteni. Minä olen pyytänyt lähettämään – sain sen vasta eilen – tämän pienoisvalokuvan, joka esittää erästä isoäitini sukulaista – hän oli Corner, kuten tekin. Tässä se on…"
Hänen oli aika vaikea selviytyä taskuistaan ja papereistaan. Cecily oli vaiti; häntä vaivasi aiheeton ja selittämätön halu itkeä. Hän otti kuvan käteensä.
"Kun olin viisitoistavuotias poikanen", virkkoi mr Direck ikäänkuin olisi esittänyt murheellisia, mutta ratkaisevia todisteita, "niin jumaloin tuota pientä kuvaa. Se näytti minusta – rakastettavimmalta olennolta… Ja – tehän se olette…"
Hänkin oli suunnattoman liikutuksen vallassa.
Pitkään aikaan Cecilyllä ei tuntunut olevan mitään sanottavaa, ja vihdoin hän lausui pehmein, epäselvin ääntein, yhä pitäen kuvaa kädessään: "Te olette kovin hyvä."
He olivat pysähtyneet katselemaan kuvaa. Nyt he lähtivät jälleen liikkeelle.
"Minä ajattelin, että minun oli puhuttava teille", sanoi mr Direck, ja senjälkeen syntyi pelottava vaitiolo…
Cecilyn oli uskomattoman vaikea vastata hänelle. Hän koetti ottaa asian keveästi ja luonnollisesti ja olla hyvin avomielinen.
"Tietysti minä tiesin", sanoi hän, "tunsin jotenkin – että te aioitte sanoa tämäntapaista – kun pyysitte minua mukaanne kävelemään – "
"Entä sitten?"
"Ja nyt minä olen vaivannut aivoparkojani keksiäkseni mitä teille vastaisin."
Hän vaikeni ja harkitsi vaikeuksiansa…
"Ettekö ehkä voisi sanoa jotakin samanlaista kuin minä yritin sanoa?" kysyi mr Direck reippaasti, äänessä vilpittömän avuliaisuuden vivahdus. "Olisin kovin iloinen, jos voisitte."
"Enpä oikein", sanoi Cecily entistäänkin varovaisempana.
"Tarkoitatte?"
"Tiedätte hyvin itsekin, että olette ystävistä parhain. Te olette – niin, te olette parhain ystävä."
"No niin, kaikki on hyvin – siihen asti."
"Enempää ei ollutkaan."
"Ettekö tiedä, rakastatteko minua? Sitä kai tahdoitte sanoa."
"Ei… Ei se sitäkään ole… Mutta…"
"Onko kenties joku toinen?"
"Ei." Cecily punnitsi asioita. "Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", sanoi hän.
"Mutta… te ette tiedä?"
Cecily teki myöntävän eleen.
"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut", sanoi hän.
"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan", sanoi mr Direck. "Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta tehnytkään."
"Mutta mitä me sitten tekisimme?"
Mr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. "Mitä tekisimme? Menisimme naimisiin", sanoi hän. "Ja niin edespäin."
"Letty on mennyt naimisiin – ja niin edespäin", sanoi Cecily katsoen vakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.
"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä onnellisinta aikaa!"
"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku asunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka sunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa kaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa. Joka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei ole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa, mutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen huomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää havaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana oli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta ja Lettystä ja nyt – ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin sattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta kevättä seuraa – kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula. He toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta… Samoin on mr ja mrs Britlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin kumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin hekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei mitään uutta enää sattunut…"
"No niin", virkkoi mr Direck, "mutta sopisihan matkustella".
"Mutta se ei ole oikeata tapahtumista", väitti Cecily.
"Ainakin se pitää mielenkiintoa vireillä."
"Mutta todellinen tapahtuminen merkitsee, että teemme jotakin."
"Te palaatte siihen, mistä aloitimme", sanoi mr Direck. "En ole koskaan ennen tavannut ketään, joka olisi ollut siinä määrin tuon aatteen vallassa kuin te. En tahtoisi asian olevan toisin. Se on osa teidän olemustanne. Samaa tuntuu mr Britling aina sanovan, itse koskaan täysin tajuamatta, että hän on niin sanonut. Siihen sisältyy otaksuma, että kaikki mitä tapahtuu, ei tapahdu niinkuin pitäisi – vaan aivan toisin. Tuollaisen ajatuksen valtaan voi hyvinkin joutua. Teidän jokapäiväinen elämänne näyttää olevan vailla merkitystä, politiikka näyttää olevan vailla merkitystä, kuningas, yhteiskuntajärjestys, liike-elämä ja muu semmoinen tuntuvat kerrassaan olemattomilta, ja näyttää siltä kuin te arvelisitte olevan jotakin muuta – silmänkantamattomissa – kätkössä – jotakin sellaista, johon teidän pitäisi päästä käsiksi. Minä myönnän itsekin olevani suuressa määrin sellaisen vaikutelman alaisena. Ja se liittyy erottamattomasti teitä koskeviin ajatuksiin. En voi tosiaankaan huomata siinä mitään ristiriitaisuutta. Minä rakastan teitä, koko sydämeni rakastaa teitä, mitäpä hyödyttäisi sitä kainostella? Minä antaisin henkeni tällä hetkellä täyttääkseni pienimmänkin toivomuksenne, tuntuu siltä kuin suonissani virtailisi rakkaus veren tilalla, mutta se ei irroita minua tuosta toisesta asiasta. Se päinvastoin johtaa minut tuohon toiseen. Minusta tuntuu, etten ilman teitä kykene yhtään mihinkään, mutta teidän kanssanne – Me emme asettuisi asumaan mihinkään maalaishuvilaan emmekä matkustelisi paikasta toiseen Baedekeriä noudattaen. Ei ainakaan pitkiä aikoja. Me tietysti asettuisimme yhdessä asumaan ja toimimaan…"
"Niin, mutta mitä me toimisimme?" kysyi Cecily.
Heidän keskustelunsa katkesi hetkiseksi.
Mr Direck veti syvään henkeänsä.
"Näettekö tuon vanhan kaadetun puun tuolla? Minä istuin toissapäivänä sen rungolla ajatellen teitä. Ettekö tule sinne kanssani istumaan? Siellä tarjoutuu näköala, niin, kerrassaan viehättävä englantilainen näköala, kappale taloa, puuryhmät ja etäämpänä laakso lummelampineen. Mielelläni muistelisin teitä tuon maiseman yhteydessä…"
He istuutuivat ja mr Direck aloitti esityksensä. Alussa hän oli arka ja kömpelö, sillä hän oli miettinyt sanojaan edeltäkäsin erinomaisen tarkoin, mutta ei silti tahtonut millään ehdolla esiintyä väsyttävänä eikä syvämietteisenä, vaan teeskentelemättömänä ja välittömänä. Aloittaessaan hän itsekin tunsi epäonnistuvansa ja olevansa lattea. Ja kuitenkin asia oli hänen sitä valmistellessaan tuntunut varsin hienosti suunnitellulta ja elonraikkaalta. "Niin, nähkääs, minä en tahdo käyttää sanoja, joita on viljelty tuhansissa erilaisissa merkityksissä, muuten kuin täysin selvällä tavalla, ja toisaalta en halua esiintyä teeskentelijänä enkä kiristää asioita paria ääniaskelta niiden luonnollista sävelasemaa korkeammalle, mutta minusta tuntuu kuin se, mitä mr Britling aina pitää silmällä kirjoitelmissaan ja teoksissaan yleensä, se mitä te etsitte yhtä innokkaasti ja mikä näyttää teistä niin tärkeältä, että rakkauskin on teistä toisarvoinen asia, kunnes saatte sen tuohon edelliseen yhdistetyksi, on sanalla sanoen uskontoa – en tarkoita sitä tai tätä uskontoa, vaan uskontoa itseänsä, suurta, ylevää, laajaa aatetta, joka sisällyttää teidät, minut ja koko maailman yhteen suureen, yleiseen suunnitelmaan. Ja vaikka tämä rakkauskäsite ei juuri olekaan toistaiseksi ollut yleisessä käytännössä – esimerkiksi Carriervillessä – niin joka tapauksessa se on oikea käsite, jota on noudatettava, ellemme tahdo tehdä rakkaudesta pelkkää turhanaikaista ja väsyttävää leikkiä huomaavaisuuksineen ja imarteluineen, mikä ehdottomasti johtaa suoraa päätä pettymyksiin, hullutuksiin ja – kadotukseen. Te tahdotte ymmärtääkseni väittää, että avioliiton on oltava uskonnollinen avioliitto ellei mieli pirstoa elämäänsä, että uskonto ja rakkaus ovat elämän tärkeimmät asiat, sen varsinainen käyttövoima ja ettei niitä käy suuntaaminen eri tahoille… Nämä ajatukset ovat olleet minulle vieraita siihen asti, kun tulin tänne ja tapasin teidät, mutta nyt ne nousevat mieleeni ikäänkuin ne olisivat aina siellä olleet… Siksi te ette tahdo kiirehtiä naimisiinmenoanne. Ja siksi minä olen melkein iloinen, ettette tahdo sitä tehdä."