Hän mietti. "Siksi minun on lähdettävä Saksaan, jotta saisimme molemmin aikaa asian harkitsemiseen."
"Niin", virkkoi Cecily punniten kuulemiaan. "Niinpä se lienee. Minä tahdon kyllä uskonnollisen avioliiton, ja Teddyn ja Lettyn onnettomuus on juuri siinä, että heiltä puuttuu uskonnollisuutta. He väittävät kyllä olevansa uskonnollisia kaikessa hiljaisuudessa… Mutta – "
Mr Direck katseli häntä vakavin ilmein.
"Mutta mitä on uskonto?" kysyi Cecily.
Jälleen syntyi melkoinen vaitiolo.
"Lähes kolmeneljännestä niistä esitelmistä, jotka yhdistyksessämme on pidetty siitä lähtien, jolloin tulin siihen kuulumaan, on käsitellyt juuri tätä kysymystä", alkoi mr Direck. "Ja erään kaikkein vaikutusvaltaisimpia jäseniämme onnistui saada avuksemme Michiganin yliopistosta eräs varsin kyvykäs ja erittäin tottunut nuori nainen, joka teki yhteenvedon kaikista noista edustavista lausunnoista. Me painatamme sitä parhaillaan todella taiteellisesti julkaistaksemme sen syyskauden klubikirjana. Hänen saavuttamiensa tulosten ydin on, että uskonto ei merkitse samaa kuin uskonnot. Että useimmat uskonnot ovat vanhoja, mutta uskonto iäti uusi… Sanalla sanoen, uskonto on suuren olevaisen alinomaista uudelleen löytämistä… Mitä tuo suuri olevainen sinänsä on, se lausutaan eri tavoin, mutta jos tiedätte sen olevan ja muistatte sen olevan, niin teillä on uskontoa… Siihen suuntaan hän asiaa kuvailee… Minä lähetän kirjan teille kohta kun saan sen… Minä en voi väittää esittäväni asiaa niin selvästi kuin hän. Hänellä on oikea erittelevä äly. Mutta se on heräterikkaimpia pikku kirjoja mitä koskaan olen lukenut. Se ottaa teidät valtoihinsa ja pakottaa ajattelemaan."
Hän vaikeni ja tuijotteli eteensä maahan – mietteissään.
"Elämän", virkkoi Cecily, "on joko oltava uskonnollista tai pirstouduttava… Kenties se pirstoutuu joka tapauksessa…"
Mr Direck osoitti nämä huomautukset hyväksyvänsä nyökäyttämällä vitkaan päätänsä.
Hän antoi hetkisen kulua hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän tuli jälleen ajatelleeksi asiaa, jota hän oli suunnitellut epämääräisin pelontuntein, mutta jonka nämä korkeammat harrastukset olivat työntäneet syrjään. Hän ryhtyi siihen jälleen, sydän tuskaisena oman uhkarohkeutensa vuoksi.
"No niin", sanoi hän, "ettehän te vihaa minua?"
Cecily hymyili.
"Enhän ole teistä epämiellyttävä tai halveksittava?"
Cecilyn ilme oli nytkin rauhoittava.
"Ettehän pidä minua minkäänlaisena jäykkänä amerikkalaisena hirviönä?"
"En."
"Te ehkä ajattelette niinkin, että voisin – joskus tulevaisuudessa – ?"
Cecily koki iloisen avomielisesti vastata hänen katseeseensa, ja luultavasti hän olikin avomielisempi kuin oikeastaan aikoi.
"Sanokaahan", virkkoi mr Direck vienon tunneväreen pehmentäessä hänen suunsa ilmettä, "sanokaahan nyt eräs asia. Meidän on odotettava. Kunnes olette paremmin selvillä itsestänne. Mutta… Voisitteko suostua – ? Jos vain kerrankin – saisin suudella teitä…"
"Minä lähden nyt Saksaan", jatkoi hän toisen vaietessa. "Mutta Saksa ei herätä mielenkiintoani läheskään siinä määrin kuin matkalle lähtiessäni otaksuin. Mutta miten olisikaan – jos tuntisin – teitä suudelleeni…"
Eksyttävän tyynen näköisenä nuori lady katsahti ensin vasemman ja sitten oikean olkansa yli ympäröivään puistoon. Sitten hän nousi. "Me voimme palata takaisin tuota tietä", sanoi hän hieman päätään heilauttaen, "pientä varjoisaa polkua pitkin".
Mr Direck nousi hänkin.
"Jos olisin runoilija tai lintu", sanoi mr, Direck, "niin laulaisin. Mutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta kuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi…"
Kun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui pehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi, katkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: "Kuka tietää, mikä on oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä." Cecily seisoi hänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään kimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin, viileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia huuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää vartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä hän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja salaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta ihmistä palasivat Dower Houseen…
Teenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi näkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta hockeyradan taitse kylään päin.
"Hän pääsee Saksaan ennen minua", sanoi hra Heinrich äkillisen koti-ikävän iskemänä. "Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään Boulogneen."
Muutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas nuori nainen. Hän mietti…
9
Mr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen asti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista lähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta lähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai hänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen – käsiala oli tuota omituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone ovat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi – alkoi Venäjä asettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus avautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka turhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät tapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä todellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut, dublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr Britlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin tarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten kohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja epäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen järkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi tulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla minällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä syvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen mielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä. Toisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan häviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun ikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä huomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs Harrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään riitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien särkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta. Se näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka erinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle selviämässä.
Hän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää kuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty ja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri enempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena oli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille tilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja menetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin nöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa itsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa elämässä kauan tunnetun kaipuun – kunhan mrs Harrowdean vain olisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen ja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi hänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan tuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut melkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä hetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä silloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden tukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois sovinnon siltarakennelmat.
Elleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr Britling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan epätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän; menisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin ollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa; toisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea käytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi vapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun kaipuineen – sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi. Mustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa – tässä hän osui, oikeaan – hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä viehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet hänessä kuohahtelivat.
Ja kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa maailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella perin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin, vilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin – sehän on yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa – ja ajoittain mr Britlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi mrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden tapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen menettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä Pyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa. Todellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien kudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena hänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään muulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka nuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti miettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta tyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska tungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies, niin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä paljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut vuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti itsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.
Kirjeenvaihdon aloitti jälleen mr Britling kirjoittamalla pienen, leijonankitalavaa koskevan anteeksipyynnön, johon saapui ihastuttavan liikuttava vastaus. Mr Britling tietysti vastasi vakuutellen ja selitellen. Mutta ennen toisen kirjeen perilletuloa oli mrs Harrowdeanin mieliala muuttunut. Hän päätteli, että jos mr Britling tosiaankin olisi tahtonut osoittaa selvää ja rakastavaa katumusta, niin hän olisi jättänyt lyhyen kirjelappunsa lähettämättä ja olisi rientänyt hänen luokseen hurjassa, epätoivoisessa mielentilassa ja olisi polvilleen paneutuen anonut häneltä anteeksi. Mrs Harrowdean siis kirjoitti tässä tarkoituksessa toisen kirjeen, joka joutui matkalle samaan aikaan kuin mr Britlingin toinen kirje, ja jouduttuaan kirjallisen kykynsä valtaan hän kehitti väitteensä mr Britlingin välinpitämätöntä käytöstä koskevaksi yleiseksi syytökseksi, sanoi hyljänneensä kaiken hänen kanssaan suunnitellun tulevaisen onnen toivon ja päättäneensä kerta kaikkiaan lopettaa heidän suhteensa ja soveliaan, arvokkaalle kaipaukselle omistetun suruajan ohimentyä kutsua Oliverin saamaan kärsivällisyytensä ja hyvyytensä palkan. Euroopan tilanne oli nyt siinä määrin kärjistynyt, että se hermostutti mr Britlingiä, ja hän vastasi kirjeellä, joka oli tarkoitettu sovintoa rakentavaksi, mutta joka muuttuikin mrs Harrowdeanin "kohtuuttomuutta" käsitteleväksi vakavaksi moitteeksi. Sill'aikaa mrs Harrowdean oli saanut hänen toisen, hellän kaunopuheisen kirjeensä, joka aiheutti syvää liikutusta, ja koska hän äsken oli puhdistanut mielensä epämieluisista kuohuista, niin hän vastasi kirjoittamalla herttaisen rakkauskirjeen. Tästä lähtien heidän kirjeenvaihtonsa oli kahtalainen, vuoroin kiukkuinen, vuoroin lemmekäs; mrs Harrowdeanin kolmas kirje oli hellä ja siihen toi hellän vastineen mr Britlingin neljäs kirje; mutta sillä välin mrs Harrowdean oli saanut mr Britlingin kolmannen kirjeen ja vastasi siihen sangen sapekkaasti, ja viimeksimainittuun sopi hyvin mr Britlingin viides, joka lähti matkaan vähää ennen mrs Harrowdeanin jalomielistä ja lopullista viidettä kirjettä. Mr Britlingin viidenteen kirjeeseen saapui vastaus lauantaina, lauantaina elokuun ensimäisenä 1914 – sähköteitse. Oliver oli Hollannissa lepuuttamassa kovia kokenutta tunne-elämäänsä, ja mrs Harrowdean sähkötti mr Britlingille: "Olen sähköttänyt Oliverille, hän tulee luokseni, älkää vaivautuko vastaamaan."
Mrs Harrowdean oli ihmeissään, kun ei kahteen päivään kuulunut vastausta. Hän ei saanut vastausta kahteen päivään, sillä juuri siihen aikaan Englannin sähkölennättimet joutuivat kokemaan ihmeellisiä asioita, ja mrs Harrowdeanin ilmoitus saapui mr Britlingin asuntoon vasta maanantaina iltapuolella, polkupyörällä liikkuvan boyscoutin kuljettamana. Mr Britling oli silloin Claveringsissa keskustelemassa Belgian valtaamisesta, joka pakotti Englannin ryhtymään sotaan, eikä hän avannut pientä, punaisenruskeata koteloa ennenkuin puoli seitsemän tienoissa. Hän ei huomannut katsoa lähettämispäivää eikä – tuntia, mutta huomasi, että kysymyksessä oli haaste. Hän huomasi, että häntä odotettiin heti saapuvaksi iäksi lopettamaan tämä onneton eripuraisuus vaikuttavan ja tunnekylläisen kohtauksen avulla. Mr Britlingin mieli oli nyt siinä määrin sotaa täynnä, että kysymyksessä oleva sovintohetki tuntui hänestä mitä värittömimmältä ja mielenkiinnottomimmalta velvollisuudelta. Mutta hän älysi luvattomain lemmenliittojen salaperäisen lain pakottavan näyttelemään aljettua osaa. Hän siirsi lähtönsä illallisen jälkeen – eihän ollut mitään syytä peljätä kuuvalossa kulkemista, jos ajoi varovasti – sillä Hugh ja Cissie tulivat ehdottamaan hockeyerää pelattavaksi. Hockey virkisti hermoja, sai paremmin kuin mikään muu unohtamaan sodan, tuon suunnattoman onnettomuuden, jota hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, ja hän suostui ehdotukseen varsin mielellään…
10
Kokonaisia päiviä mr Britlingin tajunnan laajempi puoli, joka nimenomaisesti erosi saman tajunnan minäkohtaisesta kärjestä, oli yhä eloisammin ja yhtenäisemmin kuvastellut alkavaa näytelmää, missä sivistys heitti syrjään tuhannet hajalliset rauhanpuuhansa ja tarttui hammasta purren aseihin taistellakseen armotonta taistelua militaristista imperialismia vastaan. Matching's Easyn näkökannalta tämä kasautuneen vihamielisyyden suunnaton kristallisoituminen merkitsi toistaiseksi ainoastaan sanomalehtiuutisten otsakkeiden sekaannusta sekä palstojen uudenlaista järjestelyä noissa valkoisissa ikkunoissa, joista rauhassa elävä Englanti saattoi seurata maailman tapahtumia. Se mitä sanomalehdet kertovat oli mittaamattoman kaukana todellisesta viheriästä nurmikosta, missä lukija asteli, mittaamattoman kaukana mr Dimplestä ja hänen kirkonkelloistaan, jotka lähettivät leveitä hyväileviä sointuja kuuntelijan korviin, kaukana puiston hirvistä, jotka puskea kolistaen karistelivat sarvistaan samettipeitettä, kaukana teurastajan rattaista ja teurastajapojan kohteliaasta tervehdyksestä hänen ajaessaan pitkin puistokujaa. Se oli uusi maailma, useimpien mielestä epätodellisempi kuin romaanien ja näytelmien maailma. Puhuessaan noista ajoista ihmiset samalla tunsivat juttelevansa taruja ja tekevänsä ajatuskokeita.
Torstaina heinäkuun 23: ntena Itävalta-Unkarin Belgradissa oleva lähettiläs jätti Serbian hallitukselle mahdottoman uhkavaatimuksensa pyytäen vastausta neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jälkeenpäin kertyneen viisauden nojalla tiedämme nyt riittävän selvästi, mitä tuo merkitsi. Sarajevossa tehty rikos oli kaivettava esiin ja tehtävä sodan aiheeksi. Mutta tuhannesta eurooppalaisesta ei yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vielä edes aavistanutkaan, kuinka heidän tuli käymään. Uhkavaatimus oli silmäänpistävällä paikalla missä aamulehdissä, jotka saapuivat perjantaina mr Britlingin luettaviin, mutta se ei mitenkään vallinnut muita uutisia; sir Edward Carsonin hylkäyslausunto hallituksen tekemästä Ulsteria koskevasta ehdotuksesta oli parhaalla paikalla ja melkein yhtä huomattavia kuin Serbian uutiset olivat madame Caillaux'n juttua ja Pietarissa sattunutta katusulkutaistelua kuvailevat tiedonannot. Aamiaisen aikana hra Heinrich sai kysymyksiinsä rauhoittavat vastaukset.
Lauantaina sir Edward Carson oli yhä etualalla, Venäjä oli ryhtynyt välittäjäksi ja pyysi Serbialle pitempää mietintäaikaa ja Daily Chronicle väitti päivää kriitilliseksi koko Euroopalle. Dublin pistinhyökkäyksilleen ja tykinluoteineen työnsi maanantaina Serbian taka-alalle. Idässä ei ollut vielä ammuttu laukaustakaan, ja Irlannin mellakka, jonka Saksa oli ottanut laskuihin, oli vasta tulossa. Sir Edward Grey'n sanottiin tekevän kovasti työtä rauhan säilyttämiseksi.
"Se on vain suden ulvontaa", sanoi mr Britling hra Heinrichille.
"Mutta susi siitä lopulta sukeutui", sanoi hra Heinrich. "Kunpa en olisi lähettänyt esperantokongressin ennakkomaksua. Ihan varmaan se lykkäytyy."
"Katsokaahan!" sanoi Teddy sangen ystävällisesti hra Heinrichille tiistaina näyttäen sanomalehteä, jossa "Dublinin verenvuodatus" oli työntänyt "Sodanuhkan" aivan taka-aloille.
"Sitähän me teille sanoimme", virkkoi mr Britling. "Ei kukaan halua Euroopan sotaa."
Mutta keskiviikon lehdet osoittivat hra Heinrichin pelon oikeutetuksi. Saksa oli kieltänyt Venäjää mobilisoimasta.
"Tietysti Venäjä mobilisoi", sanoi hra Heinrich.
"Tai pysyy rauhassa nyt ja aina", sanoi Teddy.
"Ja silloin mobilisoi Saksakin", sanoi hra Heinrich, "ja minun lomani on lopussa. Minunkin on mobilisoitava. Minunkin on mentävä sotaan. Minulla on paperit."
"En ole milloinkaan ennen ajatellut teitä sotilaana", sanoi Teddy.
"Minulle myönnettiin vapautusta sotapalveluksen suorittamisesta, kunnes saisin väitöskirjani valmiiksi", sanoi hra Heinrich. "Nyt on kaikki mennyttä. Ja väitöskirjastani on kolmeneljännestä valmiina."
"Vakava asia", sanoi Teddy.
"Verdammte Dummheit!" sanoi hra Heinrich. "Mitä varten ne ryhtyvät tuommoiseen?"
Torstaina heinäkuun 30: ntenä olivat Caillauxt, Carsonit, lakot ja kaikki tavalliset puheenaiheet kokonaan poissa sanomalehden ensimäiseltä sivulta; pörssi oli hurjan sekasorron vallassa ja elintarpeiden hinnat nousivat huimaavasti. Itävalta pommitti Belgradia vastoin entisiä sotasääntöjä, Venäjä mobilisoi, mr Asquith selitti ponnistelevansa yhä yhtä ahkerasti "supistaakseen, mikäli mahdollista, mahdollisen yhteentörmäyksen laajuutta" ja Wienin rauhankonferenssi siirrettiin toistaiseksi. "Minä en ymmärrä, miksi Venäjän ja Itävallan välisen ristiriidan täytyisi vetää mukaan Länsi-Euroopan", sanoi mr Britling. "Meidän etumme koskevat vain Belgiaa ja Ranskaa."
Mutta hra Heinrich älysi asian paremmin. "Ei", sanoi hän. "Tämä on sota. Se on nyt syttynyt. Minä olen kuullut siitä Saksassa paljon puhuttavan. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut, että sen täytyi tulla. Ach! Se ei välitä mistään. Niin kauan kuin ei välitetä esperantosta, ovat asiat tällä kannalla".
Perjantaina saatiin nähdä kuvia wieniläisten joukkojen liikekannallepanosta ja kuultiin Belgradin palavan. Nuoria olkihattuisia miehiä, jotka suuressa määrin muistuttivat englantilaisia ja ranskalaisia olkihattuisia nuoria miehiä, nähtiin Wienin kaduilla paraatissa, pahaenteisiä lippuja kantamassa, torvia puhaltamassa, hattuja heiluttamassa ja huutamassa. Lauantaina nähtiin koko Euroopan mobilisoivan ja hra Heinrichin rientävän Teddyn polkupyörällä hurjaa vauhtia asemalle iltalehtiä hakemaan. Mobilisoiminen ja hra Heinrichin levottomuus tulivat nyt Dower Housessa vallitsevan tilanteen päätekijöiksi. Nuoremmat Britlingit mobilisoivat ankaran kiivaasti lastenkamarin lattialla. Vanhemmalla oli satayhdeksänkymmentä tinasotamiestä sekä huomattava määrä tykkejä ja vaunuja; nuoremmalla oli sadankahdenkymmenenkolmen miehen voima, lukuunottamatta kolmea kantajamiestä (taakkoineen päivineen), yhtä poliisia, viittä siviilihenkilöä ja kahta naista. Lisäksi he leikkelivät paperista joukon Englannin ja Saksan lippuja. Mutta kun ei kumpikaan suostunut joukkojansa nimitettäväni minkään vieraan valtakunnan armeijaksi, he sopivat siten, että taistelisivat Punamaana ja Sinimaana, valiten nuo nimet sotamiestensä univormujen värin mukaiset. Sill'aikaa valitteli hra Heinrich melkeinpä kenelle tahansa huoliensa suuruutta ilmaisten aivan aavistamatonta tunteenomaista kiintymystä kyläravintolan isännän tyttäreen. Tämä oli rauhaisa, vaikutteille altis neitonen nimeltä Maud Hickson, jolle nuori mies näkyi antaneen runollisemmalta soinnahtavan Margareeta-nimen.
"Usein me olemme jutelleet, niin, usein", vakuutteli hän mrs Britlingille. "Ja nyt täytyy kaiken loppua. Hän rakastaa kukkia, hän lempii lintuja. Hän on suloinen ja viaton. Minä olen opettanut hänelle monta saksalaista sanaa ja useita kertoja olen yrittänyt lyijykynällä piirtää hänen kuvaansa ja nyt minun pitää lähteä näkemättä häntä enää milloinkaan."
Hra Heinrichin äänetön vetoaminen koko Saksan romanttiseen kirjallisuuteen riisui aseet siltä mrs Britlingin vastaväitteeltä, ettei hra Heinrichilla ollut mitään syytä lainkaan tuntea tuota nuorta naista.
"Sitäpaitsi", huudahti hra Heinrich, "syventyen erääseen toiseen huoliensa puoleen, kuinka minä saan tavarani kokoon? Täällä ollessani minä olen ostanut paljon tavaraa, paljon kirjoja, kaksi paria valkoisia flanellihousuja, muutamia paitoja ja kodak-filmien kehittelyä varten suunnitellun tinakojeen, jota en osaa käyttää. Kaikki tuo pitää mahtua pieneen matkalaukkuuni. Ja ne eivät mahdu minun pieneen matkalaukkuuni."
"Entä Billy! Kuka nyt jatkaa Billyn kasvattamista?"
Armoton kohtalo ei välittänyt hra Heinrichin vaikeuksista ja huolista. Hän syöksähteli huoneestaan alakertaan ja taas takaisin, kulki salaisissa ja hyödyttömissä asioissa kyläravintolan paikkeille, vaelteli puutarhassa. Hänen päänsä ja kasvonsa punottivat yhä ankarammin; silmät olivat tulehtuneet ja levottomat. Kaikki koettivat puheellaan ja käytöksellään häntä rauhoittaa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.
"Ach!" sanoi hän Teddylle, "Te olette siviilimies. Te elätte vapaassa maassa. Sota ei koske teitä. Te voitte käyttää sitä huvinanne…"
Teddy saattoikin käyttää huvinansa mitä hyvänsä.
Jokin, jota Matching's Easyssä vain sangen epämääräisesti pelättiin, jokin järjestelmällinen ja armoton Lontoossa sijaitseva voima tuntui haparoivan ja haeskelevan hra Heinrichiä, ja hra Heinrich tuntui vastaavan. Sunnuntain posti toi ratkaisun.
"Minun täytyy lähteä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä suoraan Lontooseen tänään. Siellä, eräässä paikassa Bloomsburyssä minulle ilmoitetaan, miten pääsen Saksaan. Minun täytyy koota tavarat, saada automobiili asemalta ja lähteä. Miksi ei sivuradalla kulje sunnuntaisin junia, niin että voisin mennä sitä tietä?"
Aamiaisella hän puhui politiikasta. "Minä olen ehdoton sodan vastustaja", sanoi hän.
"Minä vastustan sodankäyntiä yleensä."
"Miksi sitten lähdette?" kysyi mrs Britling. "Jääkää tänne meidän luoksemme. Me pidämme teistä kaikin. Jääkää tänne ja jättäkää lähtökäskyt huomioonottamatta."
"Mutta silloinhan menetän isänmaani. Menetän paperini. Joudun hylkiöksi. Minun täytyy lähteä."
"Minun mielestäni on miehen oltava isänmaalleen uskollinen", arveli mr Britling.
"Jos maailmassa olisi yksi ainoa kieli, niin tällaista ei sattuisi", selitti hra Heinrich. "Ei olisi englantilaisia, ei saksalaisia eikä venäläisiä."
"Vaan pelkkiä esperantolaisia", virkkoi Teddy.
"Tai idolaisia", sanoi hra Heinrich. "En ole varma kumpiako. Eräissä suhteissa ido on melkoista parempi."
"Ehkäpä on asia ratkaistava idon ja esperanton välisellä sodalla", arveli Teddy.
"Kenen kanssa me pelaamme skatia, kun te olette poissa?" kysyi mrs Britling.
"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani, mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi, mrs Britling."
Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.
"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni…"
"Jos kokoatte tavaranne…"
"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."
Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä, tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.
"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.
"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"
"Kirjoittakaa Reynoldsille – antakaahan, kun merkitsen hänen osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr Britling ja kirjoitti osoitteen.
"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat pojat.
"Ei", sanoi hra Heinrich istuutuen automobiiliin, "minä eroan nyt teistä kaikista kerrassaan. Se on liikaa…"
"Auf Wiedersehen!" huusi mr Britling. "Muistakaa, että mitä tapahtuneekin, rauha tulee lopuksi!"
"Miksei yhtä hyvin aluksi?" kysyi hra Heinrich ymmärrettävän katkeroituneena ja toisti vakiintuneen, Euroopan koko tilannetta koskevan tuomionsa: "Verdammte Bummelei! "
"Lähtekää", sanoi mr Britling ohjaajalle.
"Auf Wiedersehen, hra Heinrich!"
"Auf Wiedersehen!"
"Hyvästi, hra Heinrich!"
"Onnea matkalle, hra Heinrich!"
Automobiili lähti päristen liikkeelle, ja hra Heinrich liukui läpi veräjien ja pitkin samaa ahnasta tietä, joka oli aivan äskettäin niellyt mr Direckin.
"Viimeinen jäähyväistervehdys!" huusi Teddy. "Yks', kaks', kolme! Auf Wiedersehen!"
Äänet, järeät ja kimeät, kaikuivat yhdessä särähdellen. Orjanruusuaita peitti pienen pääni näkyvistä. Mutta sitten punaiset kasvot sukelsivat taas esiin. Hän oli noussut seisomaan ja heilutti panamahattuansa. Auringonpistoa ajattelematta…
Sitten hra Heinrich oli kokonaan poissa.
"Kas niin", sanoi mr Britling kääntyen menemään.
"Toivottavasti hän ei haavoitu", sanoi eräs vieraista.
"Mitä vielä, eiväthän ne tuollaista poikasta taistelulinjalle lähetä", sanoi mr Britling. "Hän ei ole vielä saanut harjoitustakaan. Ja hänen täytyy käyttää silmälaseja. Miten hän ampua osaisi? Hänestä tehdään kirjuri."
"Hän ei ole koonnut tavaroitaan laisinkaan", sanoi mrs Britling miehelleen. "Tulehan katsomaan hänen huonettansa. Se on – liikuttavaa."
Se oli liikuttavaa.
Se oli enemmän kuin liikuttavaa; vähäpätöisellä, oudolla tavallaan se oli vertauskuvallista ja ennustuksellista; siinä näkyi pienoiskoossa vähäpätöisen elämän juuriltaan repeytyminen.
Ovi oli selkoselällään, kuten hän oli sen lähtiessään jättänyt ajattelemattakaan salata pienten puuhiensa ja hankintojensa merkkejä. Ikkunatkin olivat aivan auki, ikäänkuin hän olisi kaivannut enemmän ilmaa, hän, joka Englantiin tultuansa aluksi oli aina pitänyt huoneensa ikkunoita tarkoin suljettuina. Tyhjän tulisijan yli ojentautui hänen Billyä varten hankkimansa iso tammenhaara, mutta nyt olivat sen oksat ja lehdet kuivuneet ja monet niistä olivat murtuneet ja pudonneet lattialle. Billyn tyhjä häkki oli tyhjänä pienellä pöydällä huoneen nurkassa. Sen sijaan, että olisi koonnut tavaroitaan, nuorukainen oli nähtävästi astellut huoneessaan edestakaisin rauhattomien mietteiden vallassa; vuode oli epäjärjestyksessä ikäänkuin hän olisi useita kertoja siihen heittäytynyt, ja kirjat olivat toivottomassa epäjärjestyksessä ympäri huonetta. Hän oli yrittänyt hiukan aloittaa tavarain kokoamista sijoittamalla jotakin lainaamaansa pahvilaatikkoon. Viulu lepäsi kuin kuolinvuoteellaan kaapin päällä, jonka kaikki laatikot olivat puolittain avoinna, ja keskellä lattiaa virui siihen pudonneena surkea, sininen paita, litistyneimpiä ja murheellisimpia vaatekappaleita mitä ajatella saattaa. Takasta löytyi epäonnistunut, halki repäisty, tytön päätä esittävä kynäpiirros…
Aviopuolisot katselivat hetkisen äänettöminä autioksi jäänyttä huonetta, ja kun mr Britling alkoi puhua, niin hän alensi ääntänsä.
"Minä en keksi Billyä", sanoi hän.
"Se on ehkä mennyt ulos ikkunasta", sanoi mrs Britling, hänkin hilliten ääntänsä…
"No niin", sanoi mr Britling äkkiä ja ääneen irroittaen tarkkaavaisuutensa tuosta tulevain onnettomuuksien ensimäisestä enteestä, "mennäänpä hockeyta pelaamaan! Hänenhän oli pakko lähteä. Ja Billy kai tulee takaisin, kun nälkä alkaa sitä vaivata…"
11
Maanantai oli yleinen vapaapäivä, koska se oli elokuun ensimäinen maanantai, ja vanhan tavan mukaan vietettiin silloin Matching's Easyssä Claveringsin puistossa kukkaisjuhlaa. Mr Britlingin mieleen jäi päivästä kirkas muisto, se näkyi sellaisessa heleässä valossa kuin maisema, johon aurinko paistaa ukkospilven lomitse. Siellä oli teltta näytteille asetettuine kukkineen ja toinen kansanhuveja varten, siellä oli korea, kultaa ja keltaa hohtava karuselli automobiileineen ja hevosineen, ja eräs toinen viheriän ja hopean hohtoinen, jonka jalopeurat, kamelikurjet suorittivat ihmeellisiä keinuvia liikkeitä, ja kummassakin oli höyrypositiivi; siellä oli kojuja, joissa heiteltiin kokospähkinöitä ja useita kekseliäästi sommiteltuja ampuma-, keihäänheittoja renkaanheittokojuja, joissa kaikissa oli ihmeteltävä kokoelma saviteoksia, kelloja, metallikoristeita ja muita senkaltaisia houkuttelevia voittoja. Siellä pantiin toimeen ilmapallokilpailu: jokaiseen palloon oli kiinnitetty postikortti, jossa pyydettiin löytäjää ilmoittamaan, mihin se oli pudonnut; shillingillä voi saada pallon ja mahdollisuuden voittaa lukuisia yleviä ja yllättäviä palkintoja, jos pallo lensi riittävän kauas – kalapuukkoja, hopeakahvaisia kävelykeppejä, tammisia grammofonilevylaatikoita ja muuta samanlaista. Erityisestä veräjästä pääsi puolella shillingillä Claveringsin puutarhoihin; lady Homartyn oli luvannut lisätä shillingiin toisen puolen ja käyttää kertyneet varat ensi talvena polttotarpeiden hankkimiseen Matching's Easyn köyhille. Mr Britling katseli poikineen kaikki nähtävyydet, jätti pojat vihdoin antaen kummallekin shillingin ja siunauksensa, maksoi puoli shillingiänsä päästäkseen puutarhoihin ja lähti, kuten oli luvannut, lady Homartynin luo teetä juomaan.