Aamulehdet olivat saapuneet myöhään, hän oli lukenut niitä lukemasta päästyäänkin ja aina välillä painunut mietteisiin, kunnes hänen perheensä oli vaatinut, että hänen piti lähteä juhliin. He sanoivat, että jos hän ei minkään muun vuoksi tahtonut tulla, niin ainakin nähdäkseen täti Wilshiren harvinaista kokospähkinänkeittotaitoa. Hän oli kaikkia muita etevämpi. No niin, eihän sitä sopinut jättää näkemättä. Uutisten otsakkeet julistivat: "Suurvallat sodassa; Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan; 100,000 saksalaista marssii Luxemburgiin; Voiko Englanti jäädä puolueettomaksi? Viidenkymmenen miljoonan laina otetaan." Ja Saksa ei ollut ainoastaan rikkonut Lontoonsopimusta, vaan oli lisäksi vallannut erään englantilaisen laivan Kielin kanavassa… Karusellit pyöriä hurisivat ja positiivit melusivat, ampumakojuissa paukkui ja kilisi tungeskelevan väen ampuessa rikki pulloja, nuorten, ihmisjoukkoa onnensa koettamiseen yllyttäväin miesten ja naisten äänet kaikuivat kimakkoina ja kuuluvina. Teddy, Letty, Cissie ja Hugh kehittelivät kerrassaan levottomuutta herättävää taitoa keihäänheitossa suunnitellen kokonaisen teekaluston kokoamista Teddyn kotia varten. Juhla-alueeksi erotetun puistonosan edustalla oli parikymmentä automobiilia sekä joukko erilaisia ajopelejä; Britlingin pikkupojat olivat tavanneet yhdenikäisiä Claverings Housesta kotoisin olevia tuttaviansa ja osoittivat parhaillaan taitoaan ja tyyneyttään karusellikamelikurkien seljässä, ja tuskin neljänsadan peninkulman päässä siitä, rintamalla, joka ulottui Nancystä Luttichiin virtasi toista miljoonaa harmaapukuista miestä, suurin ja parhaiten varustettu armeija mitä maailma oli koskaan nähnyt, länteenpäin valloittaakseen Pariisin, iskeäkseen Ranskan rammaksi, vallatakseen Kanaalin varrella olevat satamapaikat, hyökätäkseen Englantiin ja tehdäkseen Saksan keisarikunnan maailman hallitsijavallaksi. Heidän varustuksensa oli ennaltaharkinnan ja tieteellisen järjestelyn luoma ihme alkaen moottorikeittiöistä, jotka rämisten kulkivat heidän vanavedessään, aina tarkk'ampujain kaukotähtäimiin, jalkaväen lukemattomiin kuularuiskuihin, juoksuhautavarusteihin, hyökkäyksen alaisissa maissa ennakolta suoritettuihin valmisteluihin asti…
"Koetetaan saada sokerirasia toisesta kojusta!" sanoi ohi hyökkäävä Teddy. "Älä hanki kahta sokerirasiaa", sanoi hänen jäljessään rientävä hengästynyt Cissie. "Hugh koettaa saada tuolta sokerirasian."
Sitten mr Britling kuuli sotaisan äänen.
"Yritetäänpäs noita pulloja", virkkoi hilpeä, nuori talonpoika.
"Täytyy pitää yllä ampumistaitoansa näinä sotaisina aikoina…"
Mr Britling kohtasi Hicksonin, kyläkrouvin isännän, ja sai tietää hänen olevan huolissaan poikansa vuoksi, joka reserviläisenä oli kutsuttu saapumaan paikalleen. "Juuri kun hän oli aikeissa asettua tänne. Surkeata, etteivät voineet antaa hänelle hetken rauhaa.
"Se on peijakasta", sanoi Hickson, "mutta ensi palkinnon hän kumminkin sai retiiseistään. Hän on kyllä iloinen, kun kuulee, että on saanut ensi palkinnon retiiseistään. Luuletteko, mr Britling, että sodasta hyvinkin tulee tosi? Minusta alku näyttää lupailevalta."
"Lupaavammalta se näyttää kuin milloinkaan ennen", sanoi mr Britling.
"Se on hullua hommaa."
"Jos ne meidän kimppuumme tulevat, niin kai me paukautamme vastaan", sanoi mr Hickson. "Postikin on saanut paperinsa…"
Mr Britling raivasi itselleen tietä halki hyörivän ihmisjoukon kohti puiston veräjää… Kova pamaus sai hänet kääntymään. Se oli pallokilpailun alkamista ilmoittava tykinlaukaus.
Hän seisahtui hetkiseksi katselemaan leikkiä. Pallokilpailu oli koonnut pienen parven ihmisiä, maalaistyttöjä valkoisine käsineineen ja väririkkaine hattuineen, nuoria, koreihin kaulahuiveihin ja valmiina ostettuihin pyhäpukuihin puettuja nuoria miehiä, isiä ja äitejä, boyscouteja, lapsia, olkihattuisia konttoriherroja, pyöräilijöitä ja muita. Heidän päittensä päällitse näkyi mr Cheshunt, tilan kaikki-kaikessa. Hän seisoi pienellä pöydällä lähettäen palloja ilmoille, toisen toisensa jälkeen. Ne irtautuivat hänen kädestään ikäänkuin erinäiset rypäleet; toiset nousivat ja laskivat, toiset leijasivat tasaisesti ja ylöspäin, toiset pyörivät hyrrinä ja ajautuivat vienossa tuulessa itään päin kuvastuen kuplina taivasta ja puiston suuria puita vasten. Etäämpänä oikealla olivat kukkanäyttelyn raitaiset purjekangasteltat, vielä kauempana kirnusivat karusellit säveleitään ilmoille, ampumakojuista kuului pauke ja ilmakeinut heiluivat naristen. Köyden avulla kaikesta tästä eristettynä oli avoin puisto, jossa hirvet kokoontuivat korkeiden puiden alle epäluuloisina tarkastelemaan juhlallisuuksia. Teddy ja Hugh näkyivät erkanevan pallokilpailua katselevasta joukosta ja rientävän takaisin keihästä heittämään. Hiukan syrjemmälle pystytetyn pienen teltan edustalla asetti mies näkyviin lupaavaa ilmoitusta: "Teetä mielin määrin Yhdellä Shillingillä." Teddyn lapsenvaunut oli ankkuroitu kokospähkinäkojun läheisyyteen, ja täti Wilshire osoitti yhä peloittavaa urhoollisuuttaan kokospähkinäin heitossa. Hän oli jo voittanut seitsemänkolmatta. Vieraita lapsia oli antautunut hänen kuormajuhdikseen, ja ne muodostivat hänen seurueensa. Ihmeellinen vanha eukko tuo täti Wilshire…
Sitten näkyi tämän vaatimattoman, auringonpaisteisen juhlahyörinän läpi, ikäänkuin kuvan takaa ilmestyvänä kirjoituksena: "Saksalaiset hyökänneet Ranskaan; Venäläiset hyökänneet Saksaan."
Mr Britling kääntyi jälleen puutarhan veräjää ja sen pielessä istuvaa pääsylipunmyyjää kohti.
12
Claveringsin puutarhoihin ja varsinkin suuren keinotekoisen kallioryhmän, lummelammikon ja reheväin kukkalavain vaiheille oli kokoontunut harvinaisen paljon harvinaisia vieraita arkoja nuoria pareja. Mr Britlingin piti mennä taloon saamaan lähempiä tietoja ja palvelijan opastamana hän löysi maitohuoneen taakse, hollantilaiseen puutarhaan piiloutuneen lady Homartynin, joka oli juuri saanut jaetuksi kukkanäyttelyn palkinnot ja lepäsi nojatuolissaan, erään naispuolisen sukulaisen toimiessa emäntänä teepöydässä. Mrs Britling oli jo aikaisemmin paennut juhlasta ja istui siinä teensä ääressä. Lady Meade ja pari, kolme muuta vierasta oli saapunut automobiililla Hartleytreestä saadakseen olla mukana, ja Manning oli tullut tuomaan kaamean vahvisteen aamulehtien kaikkiin ennustuksiin.
"Kuuluuko mitään uutta?" kysyi mr Britling.
"Siitä tuli sota", virkkoi mrs Britling.
"Ne ovat Luxemburgissa", sanoi Manning. "Se voi merkitä ainoastaan sitä, että ne tulevat läpi Belgian."
"Minä olin siis väärässä", sanoi mr Britling, "ja maailma on ihan mieletön. Meillä ei ole muuta keinoa kuin voittaa… Miksi ne eivät voineet jättää Belgiaa rauhaan?"
"Se on kuulunut heidän suunnitelmiinsa viimeiset kaksikymmentä vuotta", sanoi Manning.
"Mutta se saa varmasti meidät sekaantumaan leikkiin."
"Sen he luullakseni ovat ottaneet lukuun."
"Vai niin." Mr Britling otti teekuppansa, istuutui ja oli aivan vaiti hetkisen.
"Niitä on kolme kolmea vastaan", sanoi eräs vieraista yrittäen laskea sotaan yhtyneitä valtoja.
"Italia", sanoi Manning, "tulee jokseenkin varmaan kieltäytymään. Italia onkin oikeastaan meidän ystäviämme. Sen täytyy olla. Tämä on alkuansa Itävallan sota. Ja Jaapani tulee meidän puolellemme…"
"Minä luulen", virkkoi vanha lady Meade, "että tämä on Saksan itsemurha. Eiväthän he voi sotia Venäjää, Ranskaa ja meitä vastaan. Miksi he alkoivatkaan?"
"Siitä voi syntyä pitempi ja vaikeampi sota kuin yleensä otaksutaan", sanoi Manning. "Saksalaiset luulevat voittavansa."
"Meidät kaikki?"
"Meidät kaikki. He ovat pelottavasti varustautuneet."
"Saksan voitto on mahdoton", sanoi mr Britling katkaisten äänettömyyden. "Saksaa vastassa on enemmän kuin pelkkiä armeijoja: järki, vaistot – kolme maailman suurinta kansaa."
"Joilla nykyään on hyvin huonot sotavarustukset."
"Se voi asioita pitkittää, se voi vaikeuttaa tehtävää, mutta lopputulosta se ei muuta. Tietysti me voitamme. Muuta ei voi ajatellakaan. En ole koskaan uskonut, että se oli heidän tarkoituksensa. Nyt uskon. Tuon uhkamielisen varustautumisen ja marssimisen, tuon nelikymmenvuotisen kansallisen kerskauksen täytyi keikahtaa teoksi ennemmin tai myöhemmin…"
Hän vaikeni, tunsi toisten kuuntelevan ja johtui juttelemaan lisää.
"Tämänlaatuista sotaa", sanoi hän, "ei ratkaista laskemalla tykkien ja kiväärien lukumäärää. Jokin meitä painostava ja meille sietämättömäksi käynyt on lopetettava. Ja se lopetetaan. En tiedä mitä sotilaat ja politikoitsijat ajattelevat meidän toiveistamme, mutta minä tiedän mitä tavalliset järkevät ihmiset asiasta ajattelevat. Tiedän, että me kaikki, miljoonat sivistyneet katselijat olemme valmiit luopumaan viimeisestä rovostamme ja uhraamaan kaikin henkemme, jotta meidän ei tarvitse nähdä Saksaa voittamattomana. Tiedän Amerikassa vallitsevan samojen tunteiden, ja jos vain sattuisi jotakin sinne päin, jos Amerikkakin saisi kerran kokea tuon tuhman, panssaroidun nyrkiniskun, niin Amerikkakin olisi tässä sodassa meidän puolellamme. Italia tulee mukaan. Sen täytyy tulla. Ranska taistelee yhtenä miehenä. Minä uskon mielelläni saksalaisilla olevan lukemattomia kiväärejä ja tykkejä, täydellisimmät kartat, vakoojat ja suunnitelmat, mitä ajatella saattaa. En ihmettele, jos kuulen heillä olevan tuhansia pelottavia yllätyksiä valmiina. Olen aivan valmistautunut heidän valtavien voittojensa ja meidän kamalain häviöittemme varalta. Tuo on pelkkää aloittelua. Minä tiedän, etteivät saksalaiset ymmärrä ihmisluonnetta, etteivät he lainkaan aavista, millaisen katkeruuden myrskyn tämä sota nostaa. Emmekö me kaikin luottaneet siihen, etteivät he laukaisisi tykkejänsä? Eikö tämä ollut meidän vapaamielisen ja rauhaarakastavan uskomme ytimenä? Ja nyt he ovat kumminkin laukaisseet tykkinsä, laukaisseet ne Euroopan sydämessä."
"Ja sellaisen määrän tykkejä", virkkoi Manning.
"Luuletteko sitten, että sota tulee pitkällinen, mr Britling?" kysyi lady Meade.
"Tulipa siitä pitkä tai lyhyt, Saksan häviöön se loppuu. Mutta minä en usko siitä tulevan pitkäaikaista. En ole samaa mieltä kuin Manning. En usko vieläkään sotahulluuden voivan tarttua kokonaiseen kansaan. Minä uskon sodan olevan Saksan varustuspuolueen ja hovipuolueen työtä. He ovat pakottaneet Saksan tähän sotaan. No niin – heidän täytyy voittaa voittamistaan. Mikäli he voittavat, mikäli heidän armeijoitaan ei ole ehdottomasti lyöty tai heidän laivastoaan hävitetty, sikäli on Saksa pysyvä koossa. Mutta seisahduta heidät ja lyö heidät, niin Saksan henki luullakseni muuttuu, niinkuin se muuttui Jenan taistelun jälkeen…"
"Willie Nixon", kertoi eräs vieraista, "joka palasi Hampurista eilen, sanoo niiden olevan varmoja siitä, että Pariisi ja Pietari ja muutamat muut pienet kaupungit ovat valloitettuina ja asia meihinkin nähden kaikinpuolin päätettynä suunnilleen jo joulun tienoissa."
"Entä Lontoo?"
"En muista, mainitsiko hän Lontoota. Mutta arvelen, ettei Lontoo sinne tai tänne merkitse mitään. He eivät usko meidän tohtivan tulla mukaan, mutta jos siten kävisi, niin he pommittavat laivastoa zeppeliineistään ja marssivat puhki meidän armeijamme – jos sitä armeijaksi sopii nimittää."
Manning nyökkäsi hyväksyvästi.
"He eivät ymmärrä mitään", sanoi mr Britling.
"Sir George Padish kertoi minulle jotakin samansuuntaista. Hän kävi heinäkuulla Berliinissä."
"Tietysti heidän varustuksensa ovat miltei uskomattoman täydelliset", sanoi eräs toinen lady Meaden seuraan kuuluva rouvashenkilö. "He ovat suunnitelleet ja valmistelleet kaikki asiat – kerrassaan kaikki."
13
Mr Britling oli hiukan hämmästynyt omia sanojansa. Hänelle ei ollut ennen esitystään selvinnyt, kuinka ankarasti hän vihasi saksalaista militarismia, joka kauan hänen maailmaansa uhattuaan vihdoin oli alkanut toimia. Hän oli aina väittänyt, ettei se ryhtyisi sotaan – ja nyt oli sota käynnissä! Hän oli kiukuissaan, kuten petetty puolustaja ainakin. Vasta kuultuaan omat sanansa hän oli tajunnut mielipiteittensä ankaran ja intohimoisen sotaisuuden ja kulkiessaan vaimoineen kylän läpi kotiin oli hän yhä vielä tekemänsä itsehuomion vaikutuksen alaisena; synkkänä ja vaieten hän suunnitteli vihaisia syytöslauselmia Kruppia ja keisaria vastaan. "Krupp ja keisari" – hänen huomionsa kiintyi tuohon ilmeiseen, sopivaan alkusointuun. "Kaikki se, mitä oli huonoa keskiajassa, yhtyneenä siihen, mikä on huonoa nykyajassa", mietti hän itsekseen.
"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."
"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi…"
Hänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin, joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.
"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä, joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."
Teddy katsoi häneen ihmetellen.
"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.
14
Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen. Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa. Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon…
Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.
Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun. Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä. Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.
Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling. Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.
Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä. Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä, ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.
Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä pimeään.
"Sodan uhatessa – maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"
Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan, häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa; hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon. Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona iltana… Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret, jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.
"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa keskenään."
Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain kukkulain välitse V: n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä, lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki hopeankimaltelevan lahdelman.
Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta…
Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä suuret laivat lähtivät taistelemaan…
Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi kiihko…
Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut, ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset, päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli kohdannut… Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli tuota uskoa…
Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita, joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän. "Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin… Mutta – Vuosikausia ne ovat varustautuneet…"
Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt – taikka joutua perikatoon…
Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.
"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten äkkiä.
Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä – tykkiä, ja sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen – toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.
Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin tieltä – jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt. Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.
Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia, kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa…
Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen…
Eräässä kohden syöksyi iso joukko kaniineja poikki tien, melkein automobiilin pyörien alitse…
Ne sanat, jotka hän oli lausunut Claveringsissa iltapuolella, palasivat nyt hänen mieleensä. Hän tunsi varmaan, että ne olivat asiallisia sanoja tällä hetkellä: Tätä sotaa sopi pitää sodista jaloimpana, ihmiskunnan lopullisena taisteluna kansallista vallitsemisasemaa ja kansallista anastushimoa vastaan; muussa tapauksessa se oli vain kansakuntien välistä kamppailua, pelkkää hävitystä ja kurjuutta. Sen suunnatonta merkitystä ei hänen mielestään saanut hävittää, pikkumaisesti loruamalla toisarvoisista riitakysymyksistä. Mutta oliko tuo suunnaton merkitys tullut riittävän selvästi määritellyksi? Oliko puolueettomain ja rauhaarakastavien ajattelijain joukko sen tajunnut? Hän ajoi sitä hitaammin, mitä enemmän hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi näihin kysymyksiin, ja vihdoin hän pysähtyi… "Eräät asiat on lausuttava selvästi julki", puheli hän itsekseen. "Eräät asiat – Englannin ajatus… Syvä ja kauan ilmaisematta jäänyt ystävällisyyden ja rehellisyyden halu… Nyt on aika se ilmaista. Se on lausuttava julki niin suoraan kuin luoti lentää sen tykkien suusta, niin rehellisesti kuin sen laivoja ohjataan."
Mielessä alkoi hahmoittua lauseita hänen siinä istuessaan toinen käsi ohjauspyörään nojaten.
Äkkiä hän suoristihe, selaili karttoja vieressään olevassa kotelossa ja koetti päästä selville, missä oli…
Mikäli hän voi käsittää, oli hän joutunut suoraan Suffolkiin…
Kello yhden tienoissa yöllä hän oli Newmarketissa. Newmarketkin lepäsi autiona kuuvalossa, mutta epäröidessään eräässä tienristeyksessä hän huomasi poliisimiehen, joka jäykkänä ja liikkumatta seisoi kulmauksessa kirkon luona.
"Matching's Easy?" huusi hän.
"Tätä tietä, kunnes tulette Market Saffroniin, ja siitä vasemmalle…"
Mr Britlingillä oli nyt päässään selvä suunnitelma ja hän ajoi nopeammin, mutta yhä vielä erittäin varovasti ja varmasti. Hän ei ollut enää peninkulmankaan päässä Market Saffronista, kun hän muisti tavallaan luvanneensa itselleen Pyecraftsin kohtauksen. Hän harkitsi molempia, keskenään ristiriitaisia päätöksiä. Hän punnitsi eräitä mahdollisuuksia.
Market Saffronin tienristeyksessä hän hiljensi vauhtia ja oli hetkisen kahden vaiheella.
"Oliverin", sanoi hän samalla kääntäen ohjauspyörää kotiin vievälle tielle päin… Hän täydensi lauseen sivuutettuaan onnellisesti tienkäänteen: "Oliverin pitää saada hänet…"
Sitten, ehkä viisikymmentä kyynärää kauemmaksi ehdittyään hän lisäsi vielä – tällä kertaa melkein kiukkuisesti: "Hänen olisi pitänyt mennä Oliverille jo aikoja sitten…"
Hän vei automobiilin vajaan ja kulki sitten setripuittensa tummassa varjossa pääovelle. Hänellä ei ollut avainta eikä hän pitkään aikaan saanut vaimoansa hereille, vaikka heittelikin hiekkaa ja pieniä kiviä hänen puoliavoimeen akkunaansa. Vihdoin hän kuuli liikettä ja huusi hänelle.
Hän selitti palanneensa kirjoittamaan. Hänen teki tosiaankin mielensä ryhtyä kohta kirjoittamaan. Hän meni suoraa päätä työhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, keitti hiukan teetä ja vaihtoi vaatteita. Aamunsarasteessa hän yhä istui ahkerasti kirjoittamassa lentokirjastaan. Otsakkeeksi hän oli valinnut: "Ja nyt sodat loppuvat."
15
Niin alkoi suuri Euroopan sota ja saavutti erään Matching's Easyn miehen, kuten saavutti lukemattomien miellyttävien kotien lukemattomia älykkäitä isäntiä, jotka tuskin olivat sen tuloa huomanneet monien alinomaiseen varustautumiseen uhrattujen vuosien aikana. Elämän tuttu näkymö siirtyi syrjään, ja Sota ilmestyi peittämättömänä. "Minä olen todellisuus", virkkoi sota, "ja minä astelen poikki elämän polun. Minä olen kuoleman ja hävityksen uhka, joka on aina vaeltanut elämän vierellä niin kauan kuin elämää on ollut. Ihmiselämässä ei voi olla mitään muuta eikä mitään enempää ennenkuin olet minusta selviytynyt."