Jonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä luovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten kävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun selvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?
Niin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja korujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän Oliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen huomaavaisuuteen – huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä käsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa – kyyneleisten kohtausten muiston ja pelon ahdistamana. "Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki on mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi… minä olin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi…"
Aivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja odottivat suotta!..
Automobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin keksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten paikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa tuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi erinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan huonon rautatieyhteyden vuoksi – Matching's Easystä mrs Harrowdeanin asemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool Streetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu murskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden voidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt olisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea vanhaa tietä, Lontoon junalla…
Ainoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana väittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön olento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr Britling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin hullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston muurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei olisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt olla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.
Erityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli alkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä päätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt hän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä vaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen sijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta moisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti hämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä vihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.
Mrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita halventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä terävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat alkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään kirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä… Toisaalta hän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja sellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään kiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän havaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.
Jos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi kaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs Harrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän ansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin, altis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen. Hänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen edeltäjistään – levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! – eivät olleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän tällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi tehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä lausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa…
5
Koko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä ikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen kaksimielisen kirjelapun: "Mietin kaikkea, mitä olet sanonut." Sen jälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin oli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta. Mutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin vastustamattomalla voimalla.
Millaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään! Oli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja kunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin. Hän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt oli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa kuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla vedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata. Hän sitävastoin – hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua selittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi selittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä tähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa, puhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo ennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja sydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan enää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena leskimiehenä… Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä, Edith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen ollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin – yhdeksänä päivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän silmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas luonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.
Hän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja automobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen ohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala Siddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli tehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä olikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua mitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi! Sitten se suuri ja lahjakas markiisitar – aivan kuin olisi ajanut neljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa – jota varten hänen piti kirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes näkymölle ilmestyi Willersley – kuten eilinen moottoripyöräilijä – joka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia ja nöyryytyksiä…
Oliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen viidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä kauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei elämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja hyvässä järjestyksessä…
Onko kokemuksen hankkimisella arvonsa?
Kuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi, hohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui ajattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin, ensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla kertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin vuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.
Pojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?
Olivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut henkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota huolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota selkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo poikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo vaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita yksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella…
Miksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen Britling?
Mr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään sänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: "Tästä hetkestä lähtien… tästä hetkestä lähtien…"
Hän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin kokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä hän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet niin pitkälle kehittyä.
Oliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen mielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta. Jos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia… Kirje olisi ollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon…
6
Samalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa auttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta. Hänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta toiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi hyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden suureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa niinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus iti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään luuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana rakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän eli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli tuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli lihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin tottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan… Tuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa, oliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti ankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan mr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen: "Odotetaan, niin saadaan nähdä." Kuukausmääriä oli tuokin juttu käynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa sisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut suffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon, murhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty pommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä… Miten kävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä kohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi ilmilieskaan…
Ja miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella…
Yleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen aikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän vihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia. Hän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren kansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi he sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä mielenvikaisesta… Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo suoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta oli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän kuin pelkkä vastalause?
Meidät voitaisiin yllättää – ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä lamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen – meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus… Ja miten me ottaisimme sen vastaan?
Hän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne hallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan. Miten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä turvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän sijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten ja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei ollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän tiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys siitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten lady Frensham ja hänen morningpostilaiset ystävänsä aluksi lörpöttelevinä ja ilkeinä "isänmaallisina" lensivät rääkyen myrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin, että saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat kansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi, että laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla, vailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan sodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin olivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme saada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä sopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali Frenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko väistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu siltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään laskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.
Miksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin tahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme niin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi itsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille, havaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko valtakuntaa…
Hänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että hänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä tummaa irlantilaista.
Kuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat rikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen ystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet ulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi ja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian lörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen valtaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme huolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä. Oliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton britlingiläinen?
Oliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus, ahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän oli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä minältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut menestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö siihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma ansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren, karkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut lisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut jonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla piilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka oli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin yhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä tuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi… Mitä häneen itseensä tulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen yliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, The Times'iin hän oli päässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin pukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta. Sattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään käytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset sattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä enempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti ja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen elämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon tuolle amerikkalaiselle – kunnes jumalakaan ei voinut sietää kauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla – kuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen miten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella ihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa englantilaista oppia. Punch on sitä saarnannut jo neljäkymmentä vuotta.
Oli hän sentään joskus ollut toisenlainenkin. Hän ajatteli nuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän joutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti nuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen…
Siihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä tinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään "kesytetyn Jumalan" edessä, vaan puhui "armottomasta totuudesta"; hän ei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista yhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista kansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun Victoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä, mukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri, siivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin hänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut hänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta tuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen ja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen kuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt riitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat kuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin häntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse voi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet tunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli hänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen voittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään kiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä – sydämen, mielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan – automobiilin…
Salamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.
Hän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut aikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.
7
Pimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla mietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja asioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka epätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan, muistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista orkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä tulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista kirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville politikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä velttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia, symbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen harmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa vaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota hän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi pappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin neilikoita.
Monta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään korjaamisesta…
Urkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita. Kaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun. Taitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi esittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa kamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen yksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin rangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr Britlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian vähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä, vääjäämättömän vastustajan keralla?
Vai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin, mutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä mielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä toivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon toivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa kuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti varmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä… Mutta jos kaikki on julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken hallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista – se olisi tyhmää. Jos se siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä ainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin ollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää vastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun ja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen. Ja mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena – kaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana – harjoittaakseen tahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä oli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä kärkäs moittimaan toisia – opettajia, politikoitsijoita, yleistä velttoutta, mutta mitä teki hän itse?
Mitä hän teki tällä hetkellä?
Makasi vuoteessaan!
Hänen poikansa kulki kohti turmiota, hänen maansa meni päin helvettiin, talo oli sairaalana, jossa hoidettiin hänen huolimattomuutensa vuoksi haavoittunutta väkeä, maantien vieret olivat täynnä hänen murskaantuneita (ja vakuuttamattomia) automobiilejansa, lehmät luultavasti seisoivat parast'aikaa pitkissä riveissä kukkapenkkien ääressä popsien Edithin neilikoita, lompakko ja pöytälaatikot olivat täynnä Edithiä koskevia myrkyllisiä solvauksia – hän vain makasi vuoteessaan!
Äkkiä mr Britling heitti peiton päältään ja kopeloi tulitikkuja yöpöydältään.
Tämä ei ollut suinkaan ensimäinen kerta, jolloin hänen aivonsa muuttuivat surisevaksi kiusanhengeksi. Aikaisemmat kokemukset olivat häntä opettaneet ryhtymään mitä huolellisimpiin toimenpiteisiin juuri tällaisten tapausten varalta. Sängyn jalkopäässä riippui kevyt, lämmin, laamavillasta kudottu yöpuku ja vieressä lattialla oli samasta aineesta valmistettu tohvelipari, jonka varret ulottuivat puolipohkeeseen. Niihin pukeuduttuaan mr Britling alkoi keittää teetä. Primuskeittiö oli valmiina uunin edessä ja sen päällä oli kirkkaaksikiilloitettu, vedellä täytetty kuparikattila; pienellä pöydällä oli teekannu, sitruuna ja lasi. Mr Britling sytytti priimuksensa ja asteli kirjoituspöytänsä luo. Hänen aikomuksensa oli kirjoittaa muutamia "Suoria sanoja Irlannin kysymyksestä". Hän sytytti työlamppunsa ja mietiskeli sen ääressä, kunnes veden kiehumisesta aiheutuva ääni kutsui hänet teenkeittoon.
Hän palasi pöytänsä ääreen sekoitellen lasiin upottamaansa sitruunaa. Hän aikoi kirjoittaa selvää tervettä järkeä Irlannin tilanteesta. Hän päätti esittää asiat niin selvästi, että tuon kinastelevan hullutuksen täytyi loppua. Hän suunnitteli kirjoitelmansa karuksi, jossakin määrin ironisen suorasukaiseksi. Siinä ei saanut olla parjausta eikä katkeruutta, vaan yksinomaan syvää pyrkimystä asiain terveeseen tajuamiseen.
Mitä hyvää siitä on, että sureksii rikkiajettua automobiilia?
Teetään maistellen hän kirjoitti muutaman muistiinpanon lehtiöönsä. Hänen kasvoiltaan, sellaisina kuin ne näkyivät varjostimen peittämän työlampun valossa, oli hajamielisyyden ilme poissa, ja hänen sormensa pitelivät tuttua säiliökynää…
8
Seuraavana aamuna mr Britling tuli mr Direckin huoneeseen. Hän rusotti aamukylvyn jäljeltä, hänen yllänsä oli iloinen, viheriä silkkinuttu, parranajo oli jo suoritettu, ja yövalvonnasta ei näkynyt merkkiäkään. Kylpyhuoneessa hän oli vihellellyt hilpeästi kuin lintu. "Hyvinkö nukuitte?" kysyi hän. "Sepä oivallista. Samoin minä. Eikö ranteen ja käsivarren pakotus pitänyt teitä valveilla?"
"Minä luulin kuulleeni teidän juttelevan ja kävelevän huoneessanne", sanoi mr Direck.
"Minä nousin hetkiseksi kirjoittamaan. Niin käy useinkin. Toivottavasti en teitä häirinnyt. Suunnilleen tunnin ajan. Yöllä on niin suloisen rauhallista…"
Hän meni ikkunan ääreen ja tirkisteli puutarhaan. Molemmat nuoremmat pojat juuri palasivat varhaiselta pyöräilyretkeltään. Hän heilutti kättään tervehdykseksi. Oli sellainen kesäinen aamu, jolloin ohut sumu tekee koko ilman ikäänkuin autereiseksi.
"Tämä on talon aurinkoisin makuuhuone", sanoi hän. "Se on kaakon puolella."
Auringonvalo tunkeutui läpi tummansinisten setrien kultaisena keihäsparvena.
"Päivän kultakehrä"! huudahti hän… "Yöllä minä suunnittelin sangen hyödyllistä lentokirjasta.
"Muuten", jatkoi hän vieraansa puoleen kääntyen, "olen ajatellut hotelliin jättämiänne tavaroita. Teidän pitää kirjoittaa, että lähettävät ne tänne —
"Ei", sanoi hän, "emme me päästä teitä lähtemään ennenkuin voitte tuolla kädellä iskeä miehen kumoon. Kuulkaahan!"
Mr Direck ei voinut erottaa mitään erityistä ääntä.
"Tarkoitan käristetyn kinkun hajua", selitti mr Britling. "Se on aamunairut jokaisessa oikeassa englantilaisessa kodissa —
"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?
"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä", sanoi mr Britling hykertäen käsiään. "Minä kirjoitin luullakseni lähes pari tuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta aamiaisen jälkeen minä aion jatkaa."